”Olemme palanneet länsimaissa tilanteeseen, jota historiallisesti olisi kutsuttu tyranniaksi. Ihmiset ovat jälleen kerran hallitusten mielivallan alaisia”, sanoo kirjailija ja analyytikko Gregory Copley.

”Demokratia on ollut läpi historian ohimenevä elementti”, hän muistuttaa. Juuri nyt se on jälleen häviämässä ja sen korvaa autoritaarisempi järjestelmä, joka on pystytetty ”pelkopandemian” varjolla.

Copley siteeraa Tšekin tasavallan entistä presidenttiä, Václav Klausia, joka on sanonut monissa yhteyksissä, että ”emme hankkiutuneet eroon Neuvostoliitosta luodaksemme sen tilalle uuden”.

”Ja kuitenkin juuri niin on tapahtunut EU:ssa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Australiassa ja muualla”, Copley havainnoi. Me näemme tämän ”drakonisen vallankaappauksen” tuloksen omassa arjessamme (erityisesti nyt, kun ihmisiä erotellaan ”rokotettuihin” ja ”rokottamattomiin”, ja heidän elämäänsä rajoitetaan digitaalisella terveyspassilla).

Ero lännen ja idän välillä on muuttumassa minimaaliseksi. Vielä jokin aika sitten lännessä arvosteltiin Kiinaa ihmisoikeuksien polkemisesta, sensuurista ja valvontayhteiskunnasta, mutta nyt samaa sapluunaa toteutetaan innokkaasti länsimaissa, jotka ovat aiemmin vannoneet ”vapauden” ja ”demokratian” nimiin.

Omassa kirjassaan The New Total War of the 21st Century and the Trigger of the Fear Pandemic Copley käsittelee Wuhanin koronakeskiöstä alkanutta ”totaalista sotaa” länsikeskeisestä perspektiivistä.

”Pelko oli uuden totaalisen sodan alkuase ja doktriini ja koronavirus ruuti, jolla sitä ruokittiin”, Copley sanailee. Saman pelon avulla muutetaan nyt suurvaltojen voimatasapainoa, maailmantaloutta ja yhteiskuntia.

Copleyn kirjan peruslähtökohta on, että ”2000-luvun uusi totaalinen sota” alkoi, kun ”1900-luvun viimeinen totaalinen sota” – kylmä sota – päättyi. Vaikka kylmä sota oli totaalinen, se oli pääasiassa sosiaalinen, taloudellinen ja teknologinen sota, jossa oli vain hetkittäin aseellisia konflikteja.

Kylmä sota johti Neuvostoliiton ja Varsovan liiton tappioon osittain siksi, että länsi pystyi erottamaan Kiinan kansantasavallan Neuvostoliitosta. Kiinan kansantasavallasta ei sen jälkeen kuitenkaan tullut lännen liittolaista, vaan pikemminkin kylmän sodan keskeinen voittaja.

Australialaislähtöinen Copley väittää amerikkalaisten tapaan, että Kiina tavoittelee ”globaalia hegemoniaa” ja aikoo saavuttaa tämän aseman vuoteen 2049 mennessä, jolloin tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun kommunistinen puolue sai Manner-Kiinan hallintaansa.

Copley ei kuitenkaan huomioi kansainvälisen keskuspankkikabaalin roolia pandemiapelissä ja tämä osittain vesittää hänen väitteensä ja saa ne kuulostamaan lännen liberaalin järjestyksen propagandalta.

Geopolitiikan kommentoijilla ja akateemisilla tutkijoilla on taipumus esineellistää valtiot objekteiksi, joilla on haluja ja tavoitteita, mutta samalla unohdetaan tunnistaa ensisijaiset toimijat, ihmiset, jotka ovat vastuussa maailman tapahtumista ja vaikutuksista.

Jos nämä ihmiset poistetaan kuvasta maailmanpolitiikan analyyseissä, tapahtumista annetaan vain pinnallinen ja valheellinen kuva, jossa eri valtiot vain kilpailevat keskenään ja vaaleilla valitut poliitikot käyttävät ylintä päätäntävaltaa.

Todellisuudessa yhteiskuntien asioista määräävät pienet ylikansalliset piirit; vaikutusvaltaiset talouselämän tahot, jotka anastavat kokonaisten valtioiden vallan itselleen, ajaakseen omien intressiensä mukaisia taloudellis-poliittisia tavoitteita.

Korona-aikana olemme saaneet huomata myös sen, ettei maailmanpolitiikassa ole ”hyviä” ja ”pahoja”, vaan kaikkien maiden poliittinen johto on sitoutunut samaan synkkään koronanarratiiviin; pelon lietsontaan, rajoitustoimiin, rokotuksiin ja laajemmin, ”suuren uudelleenkäynnistyksen” edistämiseen.

Tästä huomauttajia kutsutaan valtamediassa vieläkin ”salaliittoteoreetikoiksi”, vaikka kyseessä ei enää ole ”teoria”, vaan yhteiskunnissa koko ajan etenevä käytäntö, jonka voi helposti havaita.

Copleyn ”pelkopandemia” on hyvä termi, mutta hänen analyysinsä, jossa Kiina pyrkii saavuttamaan globaalin ylivallan, aikomuksenaan ryhtyä Yhdysvaltojen unipolarismin manttelinperijäksi, ei ole täysin vakuuttava.

Oikeampi tulkinta olisi, että omistavan luokan edustajilla (joista usein käytetään nimitystä ”globalistit”) ja eri valtioiden toimijoilla on keskinäinen sopimus siitä, mihin suuntaan maailmanjärjestystä seuraavaksi viedään. Tarvitseeko finanssikriisiä kohti kulkeva maailma valepandemian lisäksi vielä maailmansodan uusiutuakseen?

Joka tapauksessa näyttää siltä, että jo miltei kaiken omistavalle talouseliitille kelpaa Kiinan mallin mukainen, nimellisesti ”kommunistinen”, käytännössä kapitalistinen, teknofeodaalinen järjestys, jota he taustalla hallinnoivat.