Koronatyranniaa Venäjällä

Moskovassa asuva amerikkalainen Riley Waggaman keskittyy Venäjän koronatilanteen, rajoitustoimien ja rokotusohjelman kriittiseen tarkasteluun. Venäjän valtionmediallekin joskus kirjoittaneen blogistin tuore kuvaus Venäjän ”koronakaaoksesta” on julkaistu Brownstone-instituutin verkkosivulla.

Waggaman siteeraa venäläistä sosiaalidemokraattia Mihail Deljaginia, joka sanoo hiljattain lähettämässään videoviestissä suorat sanat: ”Valtio puhuu nyt niin härskisti kansalle. Näin he puhuvat miehitettyjen alueiden väestölle, joka ei jostain syystä ymmärrä olevansa miehitetty.”

Deljagin on arvostellut Venäjän kaikkivoipaisuuden harhassa eläviä lääkäreitä, teknokraatteja ja poliitikkoja, mutta kuinka ollakaan, hänen provokatiivinen analyysinsa on sittemmin poistettu myös YouTubesta.

Deljaginin mukaan valtakunnallisen digitaalisen ”terveyspassin” hyväksyminen – jonka odotetaan tapahtuvan lähiviikkoina – siirtäisi Venäjän ulkoisen hallinnan pohjimmiltaan ylikansallisen lääketeollisuuden ja teknologiajättiyhtiöiden haltuun.

Todellisuudessa tällainen ”vallankaappaus” on jo lähes toteutunut ja se on tehty täydessä yhteisymmärryksessä Venäjän poliittisen eliitin kanssa, Waggaman väittää. Kaikki Venäjän federaation 85 liittovaltiosubjektia ovat antaneet asetuksia, joiden myötä kansalaisen rokotusstatus vaikuttaa myös työsuhteisiin.

Joillakin alueilla jopa vaaditaan, että kaikkien valtion, kuntien ja yksityisten organisaatioiden on varmistettava, että sata prosenttia työntekijöistä on täysin rokotettu, tai että heillä on vapautus rokotteesta lääketieteellisistä syistä.

Kansanterveydellinen apartheid elää ja voi hyvin siis myös Venäjällä. Passinkäyttö ja rokotuksiin liittyvä byrokraattinen sadismi ilmenee eri tavoin myös paikallistasolla.

Esimerkiksi Novgorodin alueen kuvernööri ilmoitti hiljattain, että lapsilta, joiden vanhemmat eivät ole ottaneet rokotetta, kielletään osallistuminen koulun jälkeisiin iltapäiväkerhoihin ja muihin koulun ulkopuolisiin aktiviteetteihin.

Venäjän koronareagoinnissa tapahtui käännekohta kesäkuun puolivälissä, kun maan ensimmäinen pakollinen rokotuspolitiikka otettiin käyttöön Moskovassa. Viranomaiset olivat tuolloin yhä turhautuneempia siihen, ettei paikallisväestö ollut innostunut Venäjän lippulaivarokotteesta, terveysministeriön Gamaleya-keskuksen kehittämästä Sputnik V -rokotteesta.

Venäläiset ovat vastustaneet rokotekiristystä, rajoitustoimia sekä venäläistä ”koronapassia”, josta puhutaan maassa vain julkisissa palveluissa esitettävänä ”QR-koodina”. Kuten lännessä, myös Venäjällä viranomaiset hokevat, että ”rokotukset ovat ainoa tapa voittaa koronavirus”.

Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö ihmiset olisi sairastuneet vakavasti, Waggaman tarkentaa. Moskovassa oli kesäkuussa ja heinäkuun alussa huolestuttava piikki koronavirukseen liitettyjen sairaalahoitojen määrässä.

Mutta kuten kaupungin oma terveysvirasto hiljaa myönsi, vuodeosastojen käyttöasteen nousu johtuikin suurelta osin sairaalainfektioista – muista syistä sairaalahoitoon joutuneista potilaista, jotka myöhemmin saivat positiivisen testituloksen koronaviruksesta.

Itse asiassa Moskovan tunnetuinta koronaosastoa kuvattiin aikoinaan ”sairaalasta tarttuvien superinfektioiden pesäkkeeksi”. Kommunarka-sairaalan ”punaista vyöhykettä” valvova Denis Protsenko myönsi jo syksyllä 2020, että valtava määrä ”koronakuolemia” johtui todellisuudessa ”sairaalainfektioista johtuvasta verenmyrkytyksestä”.

Näin siis kansalaisia johdetaan harhaan myös itänaapurissa. Itse asiassa venäläisiä pidetään pimennossa koronavirukseen liittyvien tietojen osalta, jotka auttaisivat arvioimaan terveyskriisin vakavuutta (tai vaarattomuutta). Waggamanin mukaan Moskovasta ei löydy edes kunnollisia koronatilastoja ja rokotteiden haittavaikutusten osalta avoimuus on vieläkin vähäisempää.

Venäjän hallitus suunnittelee tiettävästi ”rokotusten aktiivisiin vastustajiin” kohdistuvia toimia, kohtuuttomia sakkoja ja jopa vankilatuomioita. Viranomaistoimilla uhataan erityisesti lääkäreitä ja lääketieteen ammattilaisia, jotka ovat profiloituneet ”rokotevastaisina”. Ylipäänsä ”koronakriittisyyttä” ryhdytään varmasti pian vertaamaan kotimaiseen terrorismiin ja vieraan vallan agenttitoimintaan.

Myöskään venäläinen koronarokote Sputnik V ei ehkä kestä lähempää tarkastelua. Sen on väitetty olevan turvallinen, ”perinteinen” rokote, verrattuna lännen geeni-injektioihin. Kuitenkin jos tutkitaan Gamaleya-keskuksen influenssarokotteen patenttihakemusta vuodelta 2012 (joka löytyy myös Sputnik V:n virallisilta verkkosivuilta), Sputnik V:ssä nyt käytettävää teknologiaa kutsutaan avoimesti ”geneettiseksi rokotteeksi”.

Lokakuussa Gamaleya aloitti myös yhteisen tutkimuksen läntisen jättiyhtiö Pfizerin kanssa. Kremlin ja lääketeollisuuden kumppanuuden tavoitteena on luoda ”menestyksekäs” Sputnikin ja Comirnatyn sekoite. Eräs Sputnik V:n kehittäjistä on väittänyt, että venäläisen rokotteen yhdistäminen Pfizerin mRNA-teknologiaan toisi ”selviä etuja”.

Venäjäkin näyttää etenevän kohti biofasismia ja teknototalitarismia. Miksi maan johto on omaksunut tällaisia kyseenalaisia, yhteiskuntaa mullistavia koronatoimenpiteitä lähes samassa tahdissa niin sanottujen länsimaisten kilpailijoidensa kanssa?

Vastaus bioturvallisuustyranniaan löytynee vallanpitäjien meneillään olevasta ”suuresta uudelleenkäynnistyksestä”: yhteiskuntien ja talousjärjestelmän radikaalista digitalisoinnista, jota ajetaan maaliin globaalilla tasolla.

Kapitalismin romahduksesta hätätilatyranniaan

Yhä jatkuva ”koronaviruspandemia” on vain ”velkaantuneen rahapoliittisen laajentumisen systemaattinen peittely-yritys”, sanoo Cardiffin yliopiston koronakriittinen professori Fabio Vighi, jonka kirjoituksia olen aiemminkin referoinut (täällä, täällä, täällä ja täällä).

Tämä pelon lietsonta ja yhteiskuntien muokkaaminen sulkutiloilla ja rajoituksilla jatkuu, kunnes meneillään oleva ”autoritaarinen paradigman muutos” on normalisoitu ja siirrymme pois liberaalin demokratian aikakaudelta ”kommunistisen kapitalismin” digitaaliseen valvontayhteiskuntaan.

”Ennen kuin on liian myöhäistä, meidän on lakattava uskomasta, että rokotemääräykset, sulkutilat ja muut massasääntelyn muodot liittyvät terveyteen”, Vighi yrittää herätellä lukijaansa. Talouselämän ja politiikan taustavaikuttajat olivat valmiita julistamaan maailmanlaajuisen hätätilan suojellakseen kapitalistista järjestelmäänsä sen omilta, yhä tuhoisammiksi käyviltä käytänteiltä.

Kapitalismilla ei ole muuta keinoa jatkaa olemassaoloaan kuin suorittaa koronakriisin varjolla yhteiskuntien uudelleenmuotoilu. Lukitusten ja rajoitusten välittömänä tarkoituksena on ”antaa keskuspankkien toteuttaa tähtitieteelliset rahanpainatusohjelmansa, jotka paisuttavat rahoitussektoria ja aiheuttavat samalla – kuten tällä hetkellä näemme – inflaatiota heti, kun liikepankit vuotavat käteistä reaalitalouteen”, Vighi selittää.

Koronakriisi olisikin nähtävä läpikotaisin ”kapitalistisena ilmiönä”, rahavallan hätävalheena, eikä minään ”satunnaisena mikrobiologisena tapahtumana”, joka on yllättänyt maailman. On äärimmäisen naiivia ajatella, että ”pandemia” olisi ollut pelkkä vahinko, mutta monikaan viranomaisiin luottava ”tolkun ihminen” ei halua horjuttaa maailmankuvaansa tai ymmärtää tulleensa huijatuksi.

Vighin mielestä viruksen uhkaa on koko ajan käytetty ”taloudellisena välineenä, jonka tarkoituksena on peittää nykykapitalismin epookkimainen romahdus (lisäarvon luomisen rakenteellinen kriisi) sekä nopeuttaa globaalihallinnon autoritaarista prosessia (siirtymää sidosryhmäkapitalismiin), jonka avulla järjestelmä pyrkii toistamaan logiikkaansa korkeammalla rakenteellisen väkivallan tasolla”.

Ensimmäinen tavoite on puolustuksellinen, mutta toinen on aggressiivinen. Nykyvaiheessa nämä kaksi tavoitetta sulautuvat yhdeksi, kun eliitti ajaa digitaalisten terveyspassien yhä laaja-alaisempaa käyttöönottoa uuden järjestyksen alkuvaiheessa.

Tätä varten he käyttävät julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksia, kuten yhdysvaltalaista Vaccine Credential Initiative (VCI) -aloitetta, jonka julkilausuttu tavoite on ottaa käyttöön yksi älykortti, ”smart health card”, joka voitaisiin tunnustaa ”yli organisaatio- ja lainkäyttöalueiden rajojen”.

VCI:tä koordinoi ”voittoa tavoittelematon järjestö” nimeltä MITRE, jota johtavat enimmäkseen sotilastiedustelun ammattilaiset ja jonka sponsoreina toimivat FBI ja Yhdysvaltojen puolustusministeriö. ”Voiko kukaan täysjärkinen ihminen enää väittää, että tämä on vain salaliittoteoriaa”, Vighi kysyy.

Siirtymällä itsepuolustuksesta hyökkäykseen, oligarkit ovat saattamassa ihmiskuntaa ”totalitaariseen painajaiseen, joka on naamioitu humanitaariseksi interventioksi”. He tekevät näin sokean voitontavoittelun ja itsesäilytyksen nimissä. Sen sijaan, että kapitalistisen järjestelmän annettaisiin kohdata objektiivinen romahduksensa, se yritetään ”muumioida bioteknologiseksi despotismiksi”.

Monissa maissa ilmoitetaan jälleen esiintyvän uusia tartuntoja, mikä johtaa uusiin rajoitustoimiin. Gibraltarilla väestö on kahteen kertaan rokotettu, mutta uusien sairastapausten myötä ”joulu on peruttu”, maskin käyttö on pakollista ja joukkokokoontumisia kehotetaan välttämään.

Näyttää tosiaan siltä, että ”koronavirus” (rokoteperäinen tauti tai uudelleennimetty influenssa) toimii ”hyvin ajoitettuna sosioekonomisena puskurina sekä inflaatiota että järjestäytynyttä tyytymättömyyttä vastaan”. Koronakurin perustehtävä on ”mahdollistaa rahapoliittisten elvytystoimien jatkuminen”.

Vighi näkee aivan oikein, että olemme keskellä ”käänteentekevää geoekonomista ja geopoliittista murrosta”. Kuten olen jo useamman vuoden esittänyt, tuntemamme maailmanjärjestys on vaihtumassa uuteen. Vaikka olin huomannut, että lännen liberaali järjestys oli kaatumassa, en osannut kuvitella, että tilalle nousisi globaali terveystotalitarismi, johon kaikki hallinnot sitoutuisivat.

Talouden romahdus ja biopoliittinen vallankäyttö ovat saman kolikon eri puolia. Tartuntatapauksiin ja virusvariantteihin perustuva kertomus toimii ”savuverhona, jonka eliitin ja sen käyttäytymispsykologisten neuvonantajien perverssi mielikuvitus on luonut”. Heidän tavoitteenaan on nyt ”normalisoida poikkeustila siinä toivossa, että ihmiset spontaanisti hyväksyisivät orjuutensa”.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että (yksityisesti valvotut) keskuspankit antavat eri maiden hallituksille marssijärjestyksensä, jotta pakolliset digitaaliset henkilöllisyystodistukset otetaan käyttöön suljettujen yhteiskuntien perustana uudessa maailmassa, jossa, kuten Maailman talousfoorumin tunnetussa iskulauseessa sanotaan, me (ei he) ”emme omista mitään ja olemme silti onnellisia”.

Vighi nostaa esimerkiksi myös kotimaansa Italian, jossa työelämässä pysyminen riippuu nyt rokotteiden ottamisesta. Italia on yksi maista, joka on tämän ”globaalin autoritaarisen hankkeen” eturintamassa. Lopullisia tavoitteita ei vaivauduta enää edes peittelemään.

”Hallitukset ja keskuspankit eivät ainoastaan ilmoita avoimesti suunnitelmistaan siirtyä digitaalisiin valuuttoihin, vaan ne kertovat myös, että niillä on käytössään mekanismeja digitaalisen käteisen käytön valvomiseksi. Rahaorjuus näyttää olevan heidän päämääränsä”, italialaisfilosofi arvioi.

Kansalaiset, jotka yhä vastustavat joukkopropagandaa ja mediahypnoosia, ovat jo ymmärtäneet, että koronapassista ei ole mitään hyötyä oletettua virusta vastaan. He tiedostavat, että viruksen olemassaoloon vetoaminen on vain keino digitaalisen terveyspassin lanseeraamiseksi. Passin tarkoituksena on antaa esimakua ”universaalista digitaalisesta identiteetistä”, joka on Davosin klikin edistämän ”suuren uudelleenkäynnistyksen” pilari.

Kuten Vighi pelkää, jos jopa kehomme alistuvat ”täysin digitalisoituneelle kapitalismille”, paluuta entiseen ei enää ole: ei ole mitään rajaa sille, mitä vallanpitäjät voivat vaatia meiltä ”hätätilanteen” verukkeella myös jatkossa.

Vighin mielestä nyt olisi ensisijaisen tärkeää puolustaa ihmisten oikeutta kieltäytyä koronapasseista ja tuputetuista geeni-injektioista, jotka eivät ole vain hyödyttömiä flunssaviruksia vastaan, vaan myös mahdollisesti hengenvaarallisia haittavaikutuksiltaan.

Rokottautumisten lisäksi digitaaliset henkilötunnukset pystyvät tallentamaan käyttäytymisemme ”hyveellisyyden” sekä terveydellisessä että laajemmassa sosioekonomisessa mielessä. Kaikkia toimintojamme, jotka jo nyt määräytyvät pitkälti ”taloudellisen rationaalisuuden” mukaan, säännellään edelleen teknologian avulla – epäilemättä ”yhteisen hyvän” nimissä, kuten ihmiskunnan pahimmat viholliset aina väittävät.

Irtautuminen teknotieteellisestä diktatuurista, joka perustuu viruksen pelkoon ja keskitetysti valvottuihin digitaalisiin kortteihin, joilla säännellään osallistumista yhteiskuntaan, on vielä monimutkaisempaa kuin irtautuminen vanhanaikaisesta sotilasdiktatuurista. Nyt olisi vastarinnan aika.

Giorgio Agamben ja kapitalismin virus

Italialainen filosofi Giorgio Agamben on yhtenä harvoista akateemikoista kritisoinut korona-ajan poikkeusoloja, kasvomaskeja ja yliampuvia rajoituksia. Nyt nuo kirjoitukset ja haastattelut on koottu kirjaksi, joka on käännetty myös englanniksi nimellä Where Are We Now? The Epidemic as Politics (Rowman & Littlefield, 2021).

Agamben kirjoitti enemmistön kirjassa julkaistuista teksteistään koronakriisin alkuvaiheessa, joten hän keskittyy erilaisiin rajoituksiin. Hän on kommentoinut muualla myös rokotteita ja kysynyt, ”miten valtio voi syyttää heitä, jotka päättävät olla ottamatta rokotteita, kun se ei itsekään halua olla vastuussa rokotteiden sivuvaikutuksista”.

Agamben lähtee siitä, että vallanpitäjät eivät anna hyvän kriisin mennä hukkaan, vaan käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja ajavat eteenpäin käytäntöjä ja politiikkaa, jotka vastaavat heidän agendaansa, mikä on ”kapitalismia kommunistisessa muunnelmassa”.

Hän tosin viittaa myös Maailman terveysjärjestön vuosien takaisiin uhkaskenaarioihin, Bill Gatesiin ja Event 201-pandemiasimulaatioon esittäen, ettei tämä ”pandemia” puhjennut odottamatta. Vihjaako filosofi, että perimmäiset vallanpitäjät – keskuspankkiirit ja suursijoittajat kumppaneineen – ovat tämän keinotekoisen ”kriisin” alulle panneetkin?

Yhteiskuntasulkujen ”poikkeustilassa” on syntynyt joka tapauksessa ”uusi hallintoparadigma”, jonka tarkoituksena on ”hylätä porvarillisen demokratian paradigma – oikeuksineen, parlamentteineen ja perustuslakeineen – ja korvata se uusilla instrumenteilla, joiden ääriviivoja voimme tuskin vielä edes hahmottaa”.

Mikä loi kontekstin, jossa niin monet olivat valmiita hyväksymään tämän kaiken, filosofi kysyy retorisesti ja vastaa: ”Se oli pelon ilmapiiri. Ensimmäinen paniikkiaalto Italiassa osoitti, että nyky-yhteiskunta uskoo vain ’paljaaseen elämään’, mikä näkyi siinä, että italialaiset olivat valmiita uhraamaan lähes kaiken – elinolonsa, sosiaaliset suhteensa, työnsä sekä uskonnolliset ja poliittiset vakaumuksensa, kun he joutuivat kohtaamaan sairastumisriskin.”

Elämä pelkistettiin minimiin, pelkkään olemassaoloon, josta riisuttiin kaikki muu. Viruksen pelossa vain ”selviytyminen” tuntui merkitsevän. Ylipäänsä uudessa biopoliittisessa järjestelmässä eläminen edellyttää vapauksien uhraamista ”turvallisuussyistä” ja paradoksaalisesti silti täytyisi elää ”jatkuvassa pelon ja turvattomuuden tilassa”.

Heti alkuvaiheessa ehdotettiin myös, että ihmisten välisen kanssakäymisen on tapahduttava mahdollisimman pitkälti ilman fyysistä läsnäoloa ja tässä hyödynnettiin digitalisaatiota ja teknologiaa. Etätyötä tarjottiin vaihtoehdoksi sille, että joutuisi ottamaan riskin ja olemaan oikeasti läsnä kollegoidensa tai asiakkaidensa luona.

Miten tällainen vaikuttaa pidemmällä aikavälillä julkiseen tilaan ja julkiseen keskusteluun? Jos emme voisi enää tavata henkilökohtaisesti tai ryhmissä ja käydä avointa keskustelua, ulkopuolisten voimien olisi paljon helpompi valvoa ja manipuloida yksinäisiä, eristettyjä yksilöitä.

Agambenin tekstit palauttavat mieleen, millaista elämä oli pahimman ”pandemiapaniikin” aikana, erityisesti viime vuoden maaliskuussa alkaneen koronasulun viikkoina. Koronarokotteiden tulon myötä moni uskoo vieläkin, että aikanaan – ehkä miltei sataprosenttisen rokotekattavuuden ja useiden tehostepiikkien jälkeen? – asiat palaavat normaaliksi. Agamben ei usko, että näin tulee tapahtumaan.

Tämän päivän Euroopassa Itävalta, Adolf Hitlerin synnyinvaltio, on jo sulkenut rokottamattomat väliaikaiseen eristykseen ja kotiarestiin. Tieto siitä, että tämä kaikki voi tapahtua näin helposti ja nopeasti, on itsessään hämmentävää ja huolestuttavaa. Agamben menee niinkin pitkälle, että väittää ”inhimillisyyden ja barbaarisuuden välisen kynnyksen” tulleen ylitetyksi korona-aikana.

Naapuria on syytä pelätä ja välttää, sillä hän saattaa olla sairas ja uhka omalle terveydelle ja hyvinvoinnille. Suomessa lanseerattiin käyttöön myös haukkumasana ”kulkutautimyönteinen”, jota jotkut rajoitusten vaatijat ja rokotteiden ottajat innokkaasti käyttivät sosiaalisessa mediassa ja lehtien kommenttiketjuissa eri mieltä olevista.

Entäpä sitten filosofiaan kuuluvat kysymykset totuudesta? Miten on lääketieteen luotettavuuden laita? Miten maallikon tulee ymmärtää ja tulkita tilastoja, joita meille päivittäin esitetään? Tilastojen kyseenalaistamista ja asiantuntijavallan vastustamista pidetään nyt vastuuttomana kansalaistottelemattomuutena.

Muut sairaudet ovat jääneet koronan varjoon niin, että terveyspalvelut hukkuvat sellaisten toimenpiteiden ruuhkaan, jotka itsessään johtavat uusiin kuolemantapauksiin. Kriisi muuttuu pysyväksi, vaikka se saakin eri muotoja, joten mitä uusia rajoituksia vielä vaaditaan näiden terveyteen kohdistuvien uhkien torjumiseksi? Koronaviruksen kohdalla taistellaan nyt virallisen narratiivin mukaan uusia mutaatioita ja taudinpuhkeamisia vastaan rokotuksista huolimatta.

Poikkeusolot rajoituksineen myytiin kansalaisille lupauksilla ”paluusta normaaliin” (samaan aikaan tosin sanottiin ristiriitaisesti, ettei paluuta entiseen todellisuudessa enää ole). Normaaliuden illuusiota ylläpidettiin erityisesti kesäaikaan, mutta samalla rajoitukset olivat alati läsnä taustalla.

Suomessa olemme ehkä aiemmin päässeet helpommalla kuin monissa muissa maissa, mutta nyt ote on kiristynyt myös meillä ja koronapassikin on otettu käyttöön absurdina ”terveysturvallisuustoimena”. Samaan aikaan valtamedia ja terveydenhoidon asiantuntijat valehtelevat, että ”tauti jyllää etenkin rokottamattomien keskuudessa”. Kansalaisia jaetaan vastakkaisiin leireihin poliittisen ”hajota ja hallitse”-periaatteen mukaan.

Agamben väittää, että koko kansalaisuuden käsite määritellään hienovaraisesti uudelleen, kun meidät pelkistetään pelkkään biologiseen olemassaoloomme – tai kenties pelkiksi suurten organisaatioiden tulonlähteiksi ja koe-eläimiksi? Loppujen lopuksi juuri suuret teknologiayhtiöt näyttävät hyötyneen eniten arkielämän sekä terveyspalvelujen digitalisoinnista. Kansalaiset pakotetaan noudattamaan uusia sääntöjä sillä perusteella, että ”vaihtoehtoja ei ole”.

Viimeinen argumentti, jonka Agamben esittää ”uhkana poliittiselle toiminnalle”, on maskien käyttäminen. Ilman avoimuutta toisillemme, joka syntyy vain, kun voimme nähdä ja lukea kasvojen ilmeitä, koko julkinen elämä heikkenee.

”Maa, joka päättää luopua kasvoistaan ja peittää kansalaistensa kasvot maskeilla, on maa, joka on poistanut itsestään poliittisen ulottuvuuden”, arvioi italialaisajattelija; ihmiskasvot ovat politiikan ja yhteiskuntaelämän peruselementti, joka täytyisi voida pitää esillä.

”Taistelu virusta vastaan” on länsimaissa ottanut selvästi oppia Kiinasta, mutta se on noudattanut myös amerikkalaista ”terrorismin vastaisen sodan” mallia ja seurauksia kansalaisvapauksien menetykselle on verrattu vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeiseen aikaan.

Massiivinen rakenteiden verkosto – valtion virastoista akateemisiin instituutioihin, kokonaisiin teollisuudenaloihin ja viestintäteknologiayrityksiin – on vain siirtynyt terrorismin vastaisesta sodasta koronasotaan, kuten tehtaat toisen maailmansodan aikana siirtyivät rauhanajan teollisuudesta asevarusteluun.

Poliittiset ja inhimilliset panokset ovat korkealla, sillä korona-ajan poikkeustila on ”mekanismi, jonka avulla demokratiat voivat muuttua totalitaarisiksi valtioiksi”. Nykyisten hallitusten toimien vertaaminen natsien totalitarismiin saattaa vaikuttaa liioitellulta, mutta Agamben on vakuuttunut siitä, että ”1900-luvun totalitarismi” kummittelee meille edelleen.

”Biolääketieteellisen turvallisuusvaltion” ihmisten elämään kohdistamat rajoitukset ovat itse asiassa olleet äärimmäisempiä kuin ne kiellot, joita sodanaikaiselle siviiliväestölle asetettiin, ilmahyökkäyksiltä ja muilta uhkilta suojautumisen nimissä.

Agambenin toiveet tulevaisuudesta jäävät epäselviksi. Hän puhuu tulevasta ”vaihtoehtoisesta poliittisesta kokoonpanosta” ja ”uudesta, tulevasta politiikasta”, mutta toisaalta hän näyttää vain toivovan paluuta ihmiselämän normaaleihin, korona-ajan poikkeustiloista vapaisiin olosuhteisiin.

Yhteiskunnan palauttaminen edellyttää kuitenkin poliittista toimintaa. Kuten Agambenin kirjoituksia analysoinut Pavlos Papadopoulos pelkää, ”suuri vaara on, että annamme uuden normaalin muuttua normaaliksi”. Näin kokonainen sukupolvi kasvaisi tottuneena ”järjettömäksi muuttuneen kansanterveysjärjestelmän saneluun”, valtioiden ja teknologiayhtiöiden ottaessa käyttöön sosiaalisen luottoluokitusjärjestelmän ”niin lännessä kuin idässäkin”.

Agambenin mukaan olemme todistamassa ”länsimaisen kapitalismin” ja ”uuden kommunistisen kapitalismin” välistä konfliktia, jossa ”jälkimmäinen näyttää nousevan voittajaksi”. Filosofin mukaan uusi globaalihallinto tulee ”yhdistämään kapitalismin epäinhimillisimmän puolen valtiokommunismin kauheimpaan puoleen”, jossa ihmisten välinen ”äärimmäinen vieraantuneisuus” yhdistyy ”ennennäkemättömään sosiaaliseen kontrolliin”.

Voi vain toivoa, että tätä asiaa pohdittaisiin myös poliitikkojen piirissä, mutta vanhat puolueet ovat osoittaneet olevansa täysin ylikansallisen eliitin johdateltavissa. Korona-ajan toisinajattelijat muodostavat nykyään suurimman aliedustetun väestönosan läntisissä demokratioissa, joita muutetaan pikavauhtia globaalikapitaalin muuttuvaan maailmanjärjestykseen sopivimmiksi.