Venäläistutkija Artyom Lukin kyseenalaistaa väitteen, jonka mukaan nykyistä geopoliittista kilpailua ei voi verrata kylmään sotaan, koska kyse ei ole enää ”ideologioiden yhteentörmäyksestä”. Lukinin mukaan kaikki kolme nykyistä suurvaltaa – Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä – edustavat ”erilaisia ideologisia valintoja”.

Yhdysvallat puolustaa ”liberaaliprogressiivista ideologiaa, joka äärimmäisessä [ideologista puhdasoppisuutta vaativassa] muodossaan tunnetaan nimellä wokeness”. Kiina ja Venäjä haastavat tämän amerikkalaisen liberaalin – ja toisaalta uusvasemmistolaisen – näkemyksen.

Kiina ja Venäjä niputetaan usein yhteen ”autokraattisina ystävinä”, Lukin huomioi. Venäläistutkijan mielestä Peking ja Moskova edustavat kuitenkin ”hyvin erilaisia ideologisia malleja”. Kiinan malli on ”synteesi marxilais-leniniläis-maolaisesta sosialismista ja perinteisestä kiinalaisesta tapakulttuurista, joita kehittynyt digiteknologia vahvistaa”.

Lukinista on myös virhe ajatella, että Putin haluaisi herättää kommunistisen Neuvostoliiton henkiin. Venäjän pitkäaikainen presidentti suhtautuu itse asiassa hyvin ristiriitaisesti entiseen neuvostomalliin. ”Putin ei ole kommunisti, vaan pikemminkin uusfeodaalinen yliherra”, Lukin heittää.

Putinin mieltymyksenä näyttäisi olevan ”vanha Tsaarin Venäjä”: hänen mielestään Venäjän ei tarvitse olla universaali ideologinen imperiumi, vaan ”laaja mannermainen autokratia”, joka luottaa ”ydinaseisiin, terveeseen konservatismiin ja hyväksi havaittuihin perinteisiin”.

Putinin Venäjän ihanne tulee siis menneisyydestä; tällaisenaan venäläinen ideologia vetoaa ”joihinkin oikeistokonservatiiveihin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa”. Tämän vuoksi lännen liberaali eliitti näkee Putinin ”ideologisena vastustajanaan”.

Silti Venäjän ideologinen haaste lännelle ei ole mitään verrattuna Kiinan asettamaan haasteeseen. ”Länsimaat pelkäävät Kiinaa yhä enemmän, paitsi Kiinan taloudellisen ja sotilaallisen voiman kasvun vuoksi, myös siksi, että Kiinan moderni, erittäin menestyksekäs kehitys vahvistaa Kiinan kommunistista puolueideologiaa”, Lukin selittää.

Hän katsoo, että ”koronaviruspandemia oli ratkaiseva hetki, joka osoitti Kiinan järjestelmän ylivoimaisuuden”. ”Kun useimmat länsimaat, sekä Venäjä ja Intia, epäonnistuivat katastrofaalisesti väestönsä suojelemisessa, Kiina voitti taistelun virusta vastaan”, venäläisakateemikko uskoo. Tämän näkemyksen oikeellisuudesta kriittinen lukija voi halutessaan kiistellä Lukinin twiittiketjussa.

Lukin myöntää, että Kiinan järjestelmässä on ”dystooppisia piirteitä”, mutta se on tällä hetkellä ”tehokkain järjestelmä, kun on kyse aineellisen vaurauden tuottamisesta massoille ja biologisen ihmiselämän suojelemisesta”. Spesifimpien perusteluiden sijaan hän kehottaa lukijoita tutustumaan kirjailija Fjodor Dostojevskin luomaan ”suurinkvisiittorin” hahmoon.

Lukin muistaa mainita, että oli myös neljäs kilpaileva ideologia, ”radikaali islamismi”, mutta sitä edustanut ”islamilainen valtio” tuhottiin suurvaltojen kollektiivisen toiminnan kautta. Tämä on Lukinin väitteistä erikoisin, sillä onhan islamilaisella sivilisaatiomallilla terroristiryhmiä menestyneempiäkin esimerkkejä Iranissa, Saudi-Arabiassa ja vaikkapa Turkissa.

Yhteenvetona Lukin toteaa, että ”ihmiskunta voi nyt valita lännen wokeismin, Venäjän uusfeodalismin ja Kiinan hieman dystooppisen digitaalisen sosialismin välillä”. Voiko näistä malleista oikeasti valita, vai määrittelevätkö historia, maantiede ja ulko- ja turvallisuuspoliittiset sidonnaisuudet sen, minkä suurvallan etupiiriin kukin maa kuuluu? Toinen kysymys on, miten meneillään oleva globaali kriisiaika vaikuttaa suurvaltapoliittisiin pyrintöihin?