Kuusi vuotta alkaa olla kulunut siitä, kun ryhdyin kirjoittamaan geopolitiikasta, lähtökohtanani päätelmä, jonka mukaan olemme siirtymässä pois länsijohtoisesta kansainvälisestä järjestyksestä, kohti uutta, ehkä ”euraasialaista”, tai vähintäänkin näennäisen ”moninapaista maailmanjärjestystä”.

Tässä siirtymävaiheen turbulenssissa, moni asia on muuttunut. Suomi on liittynyt Ukrainan konfliktiin vedoten sotilasliitto Natoon ja omaksunut roolin ”globaalin lännen” etulinjan maana. Tähän Venäjä joutuu reagoimaan suhtautumalla lännettyneeseen Suomeen turvallisuusuhkana.

Ylipäätään Euroopan ja Venäjän välillä vallitsee uuden kylmän sodan tunnelma, joka on Yhdysvaltojen myrkyllisen ulkopolitiikan vaikutusta. Rautaesirippu on jälleen laskeutunut ja viime vuosina kaikkea venäläistä, aina kulttuurista kieleen ja urheiluun, on yritetty ”canceloida” monin eri tavoin.

Myös Suomi liittyi lännen sotarintamaan, vimmaisesti Ukrainan lippua heiluttaen. Symbolisena eleenä, katukuvasta poistettiin viimeisetkin Leninin patsaat ja ”välineellistetyn maahanmuuton” uhkaan vedoten, koko itäraja suljettiin (länsirajalta paperittomien muuttoliike saa jatkua, mutta sehän onkin ”eri asia”, eikä vuoden 2015 pakolaiskriisiä enää muistella).

”Kollektiivinen länsi” on kerännyt vankkurinsa yhteen, mutta maailma ei palaa enää entiselleen, eikä Yhdysvaltojen johtajuus ole kiistaton. Venäjän lisäksi, Kiina on noussut talous- ja teknologiamahtina maailman keskiöön, Yhdysvaltojen pahimmaksi kilpailijaksi.

Poliittisesta vastakkainasettelusta huolimatta, amerikkalaiset liikemiehet vierailevat Pekingissä valtionjohtoa tavaten ja sopimuksia solmien, aivan kuin ”aasialaiseen tulevaisuuteen” jo orientoituen. Ehkä he tietävät enemmän kuin me? Miljardöörisijoittajat, kuten Ray Dalio, tuntuvat uskovan Kiinan mahdollisuuksiin.

Kylmästä sodasta ei välttämättä ole pitkä matka uuteen maailmansotaan, mikäli keskuspankkikabaali katsoo sellaista hätästrategiaa tarvitsevansa. Suurvallat nokittelevat toisiaan, kuin sosialistisen Neuvostoliiton ollessa kapitalistisen Amerikan vastavoima, vaikka vanhat ismit eivät enää pädekään. Uhittelusta huolimatta, pidän ydinaseiden käyttöä kuitenkin epätodennäköisenä.

Julkinen ilmapiiri Suomessa on tällä hetkellä erittäin epäsuotuisa länsikriittiselle toisinajattelulle. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen konsensus vallitsee, eikä soraääniä suvaita ainakaan virallisella tasolla. Poliittiset ja yhteiskunnalliset toimijat kantavat samaa maanpuolustuspinssiä ja myös marginaaliset ”ääriainekset” tuomitsevat ”Venäjän hyökkäyssodan”, vaatien myös ”Kiinaa kuriin”.

Vallan puudelit, eli uutistalojen toimittajat, eivät pyri laatujournalismiin, vaan heistä on tullut infosotureita hybridisodan kentällä, jossa ”asiantuntijan” näkemykseen vetoava sepite riittää osoittamaan kaiken Putinin syyksi. Venäjää on mustamaalattu jo vuosia valtiollisen Ylen, sanomalehtien ja iltapäivälehtien toimesta, mutta myös Kiinaa, Irania ja muita lännen kilpailijoita haukutaan.

Virallinen Suomi tukeutuu euroatlanttisiin instituutioihin ja tyhmänylpeilee kuvitteellisella paremmuudellaan. Putinin johtamasta Venäjästä on luotu kuvaa epädemokratiana, vaikka presidentinvaalit Suomessa olivat myötähäpeää aiheuttava, ennalta arvattava näytelmä, johon edes yhtä erimielistä ei päästetty mukaan pilaamaan Nato-yhteensopivaa tunnelmaa.

Myös naapurimme Ruotsi ”pääsi” viimein hyökkäysliiton jäseneksi, mikä ei ole ruotsalaisten fiksuimpia poliittisia siirtoja. Länsijohtoinen maailmanjärjestys on romahtamassa silmiemme edessä, joten amerikkalaisten vasalliksi ryhtyminen tässä vaiheessa on yhtä mieletöntä kuin liittyminen Varsovan liittoon vuoden 1991 alussa.

Yhdysvaltojen pyrkimys ylläpitää hiipumassa olevaa hegemoniaansa, vaikuttaa negatiivisesti myös Euroopan unioniin, josta ei Amerikalle alistuneena yhteisönä ole suvereeniksi geopoliittiseksi toimijaksi. Talous- ja energiapoliittiset ongelmat ovat vain kasvaneet, eikä Euro-Suomikaan hyödy pakotepolitiikan myötäilemisestä, päinvastoin.

Arvelen, että keskinäisen vehkeilyn ja juonittelun jälkeen, Yhdysvallat ja Venäjä vielä sopivat välinsä, euromaiden jäädessä kärsimään viime vuosien sotapsykoosin aiheuttamista karvaista taloudellisista tappioista. Kuinka köyhiä meistä pitää tulla, ennen kuin korjausliikkeitä edes ajatellaan? Mitä tekee vasalli-Suomi, jos ja kun Washington (ehkä Trumpin johdolla) eheyttää suhteensa Moskovaan?

Tulehtuneiden välien ja konfliktien keskellä, eri yhteiskunnat pysyttelevät silti ajan tasalla teknologisessa kehityksessä. ”Neljäs teollinen vallankumous” etenee niin idässä kuin lännessä, eikä iltapäivälehdissä mainittu ”Putinin pelottava projekti” – tekoälyteknologiaa hyödyntävä valvontajärjestelmä – ole vain venäläinen innovaatio, vaan paljon yleismaailmallisempi suunta.

Hybridivaikutetulle suomalaiselle toki uskotellaan, että vain Venäjällä ja sen liittolaismaissa, huipputeknologia palvelee dystooppista totalitarismia, kun taas lännen korporatokratiassa, valvontakapitalismin tarkoitus on vain ”lisätä kansalaisten turvallisuutta”. Nato-Suomessa asuu siis syystäkin ”maailman onnellisin kansa”, jo ties kuinka monennetta vuotta peräkkäin!

Kaikesta huolimatta, Putinin vihaajienkin olisi syytä muistaa, että digitalisaation etenemisen, sekä meneillään olevan vallan ja omaisuuden uusjaon myötä, olemme siirtymässä uuteen, autoritaarisempaan globaalin hallinnon järjestelmään, jossa länsimaatkin tulevat luopumaan liberaalidemokratiasta ja omaksumaan teknokratian.

Tällaisia näkemyksiä eivät politiikan tai talouden asiantuntijamme esitä julkisissa keskusteluissa; konsensuksesta poikkeaminen voisi aiheuttaa mainehaitan ja vaikuttaa työuraan. Koska en ole merkittävässä yhteiskunnallisessa asemassa, olen saanut esittää eriäviä mielipiteitäni internetin uumenissa ja tarkastella maailman tilaa virallisesta narratiivista poikkeavalla tavalla.

Tähänkin voi tulla muutos, mikäli Suomi seuraa Nato-verrokkejaan Baltian traumavaltioissa, joissa kavennetaan mielipiteen- ja sananvapautta ”disinformaation torjumisen” nimissä. En siis tiedä, julkaisenko vuoden päästä uuden kirjoituksiani koskevan vuosiarvion, mutta toivottavasti voin niin tehdä, mikäli kirjoitushalua vain riittää, emmekä ole keskellä sodan melskeitä, kuten eurojohtajat yrittävät pelotella.

(Linkit aiempiin vuosikatsauksiin: kolmas vuosi, neljäs vuosi ja viides vuosi.)