Useimmat politiikan kommentoijat Suomessa omaavat mielestäni vanhentuneen maailmankatsomuksen, jossa niin sanottu ”kollektiivinen länsi”, euro- ja anglofoniset maat Yhdysvaltojen johdolla, on yhä tärkein tekijä ja maailmanjärjestyksen johtaja. Tähän virhepäätelmään syyllistyvät myös eturivin poliitikot.

Tämä havainto sai minut neljä vuotta sitten aloittamaan kirjoitusprojektin, jonka tarkoituksena oli tuoda esiin vaihtoehtoista näkökulmaa maailmanpolitiikkaan ja avata asioita ”euraasialaisesta perspektiivistä”. Tämä on ollut mielenkiintoinen, joskin myös epäkiitollinen tehtävä, mutta itsepä siihen ryhdyin.

Lähtökohtanani oli myös tympääntyminen siihen, että ”länsimaat” kuvittelevat olevansa ”kansainvälinen yhteisö” ja edustavansa liberalismillaan koko ihmiskuntaa, vaikka tosiasiassa he edustavat vain pientä vähemmistöä, muun maailman ollessa aivan eri linjoilla.

Viimeistään nykyisessä epävakaassa välitilassa, länsikeskeisen arroganssin tilalle tarvittaisiin hieman nöyryyttä, realismia ja avointa mieltä. ”Länsi” ideologisena konstruktiona on tullut tiensä päähän. Toisen maailmansodan jälkeen luotu liberaali järjestys on kaatumassa omaan ahneuteensa.

Virallinen Suomi yrittää toki yhä tukeutua läntisiin instituutioihin. Kuten olen usein esittänyt, maassamme on onnistuneesti saavutettu ulkopoliittinen konsensus, jossa yllättävän erilaisen poliittisen taustan omaavia toimijoita oikealta vasemmalle on kerätty yhteen edistämään atlanttista sidonnaisuutta.

Tämän masentavan asiantilan pitäisi olla selvää kaikille, jotka seuraavat sivusta suomalaista politiikkaa, median räikeän puolueellista uutisointia ja yksipuolista ”keskustelua”, jossa erimielisille ei anneta puheenvuoroa, vaan heidät pyritään amerikkalaisen esimerkin mukaisesti ”canceloimaan”.

Lännetetyssä Suomessa ei haluta ymmärtää, että olemme todistamassa tektonista siirtymää globaaleissa valtasuhteissa. Entisenlaiseen, länsijohtoiseen globalisaatioon ei ole enää paluuta. Yhdysvaltojen hegemonian jälkeen, Aasia on palaamassa maailmannäyttämön keskiöön.

Siirrymme globaalilla tasolla kaupankäynnin ja kulttuurinvaihdon kaavoihin, jotka olivat voimissaan ennen eurooppalaista kolonialismia ja amerikkalaista ylivaltaa. Aasian nousu ei tyystin lopeta globalisaatiota, mutta sen angloamerikkalaiset ominaispiirteet joutuvat antamaan tilaa muillekin.

Kiina ja Venäjä strategisine kumppaneineen edustavat jo tätä hahmottuvaa, uutta maailmanjärjestystä, sanovat lännen poliittiset ajatushautomot, Bidenin kabinetti tai Brysselin byrokraatit mitä hyvänsä tuomitsevissa ja tekopyhissä lausunnoissaan.

Siirtymävaihe on kaoottinen ja erilaisten kriisien sävyttämä, kuten aiemminkin tällaisten perustavanlaatuisten muutosten aikana. Uusi järjestys on kuitenkin syntymässä nykyisessä geopoliittisessa ja -ekonomisessa tilanteessa; se tulee olemaan moninapainen, eikä enää yhden suurvallan johtama.

Myös talousjärjestelmä on menossa uusiksi. Kansainvälinen valuuttajärjestelmä on jo pirstaloitumassa. Länsimaiden Venäjälle määräämät laajamittaiset pakotteet tulevat vain edistämään eri valuuttakeskittymien syntymistä, jotka perustuvat erillisten maaryhmien väliseen kaupankäyntiin.

En epäile hetkeäkään, etteivätkö ylikansalliset pääomapiirit olisi varautuneet tähänkin. Kapitalismin kriisistä on puhuttu jo pitkään, mutta kasvavan inflaation keskellä taloustieteilijöiden arviot tai teknokraattien puheet digitalisaatiosta eivät välttämättä inspiroi. Mutta on silti hyvä tietää, minne olemme menossa.

Johtaako Kiinan ja Venäjän ulkoministerien mainostama ”moninapainen, oikeudenmukainen ja demokraattinen maailmanjärjestys” läntistä talouskartellia parempaan tulevaisuuteen? Olemme eläneet Amerikka-johtoisessa riistosysteemissä vuosikymmenien ajan, joten miksi emme kokeilisi millainen euraasialainen tulevaisuus voisi olla?

Tällaisia arvioita emme kuitenkaan kuule esitettävän suomalaisissa keskusteluohjelmissa. Milloin ulkopolitiikan tutkijat uskaltautuvat esittämään konsensuksesta poikkeavia näkökantoja? Suomi ei ole mikään padonmurtaja, mutta muun maailman muuttuessa, täälläkin on vielä pakko tunnustaa tosiasiat, tarkistaa mielipiteitä sekä poliittista suuntaa.