Joulukuun alussa, Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg varoitti, että sotilasliiton tulisi valmistautua ”huonoihin uutisiin Ukrainan rintamalta”. Utopistisimman ”ukrainismin” laantuessa, olemme nyt tilanteessa, jossa Kiovaa tukenut länsi haluaisi jäädyttää konfliktin ja siirtyä muualle.

Länsi ei koskaan tosissaan uskonut Ukrainan voittavan tätä sotaa. Sodan aloittamisen tarkoitus oli heikentää Venäjää sotilaallisesti ja taloudellisesti (sopii tietysti kysyä, onko tämäkään väite täysin totta: pakotepolitiikalla on ollut vähän vaikutusta Venäjän talouteen, mutta sitäkin enemmän ikäviä seurauksia Euroopalle).

Ukrainalaiset kelpasivat kuitenkin lännen hybridisodan tarpeisiin ja tykinruuaksi tässä kohtaa geopoliittista suurvaltapeliä ja finanssipiirien rahansiirto-operaatioita. Amerikkalaispoliitikot myönsivät kylmästi, että aikomus oli ”taistella viimeiseen ukrainalaiseen”.

Putin puolestaan oli jo ennen sotilasoperaationsa aloittamista hokenut, että Venäjä haluaa takeet siitä, ettei Ukraina koskaan liity Natoon. Atlanttisen hyökkäysliiton laajentuminen yhä vain lähemmäksi, aiheutti Kremlille ”turvallisuusongelmia”, mutta Washington vasalleineen kieltäytyi kuuntelemasta Moskovan huolenaiheita.

Ukrainaa oli valmisteltu itsetuhoiseen rooliinsa jo pitkään. Sotaskenaariota oli laajemmin pohjustettu myös vuosia kestäneellä, Venäjän-vastaisella (dis)informaatiokampanjalla kaikissa läntisissä medioissa. Bidenin ”kaganistinen” kabinetti kieltäytyi kompromissiratkaisuista, mikä teki Venäjän ”erikoisoperaatiosta” väistämättömän.

Venäjän käynnistettyä sotakoneistonsa, länsi ilmoitti ryhtyvänsä toimittamaan Ukrainalle ”aseapua” ja rahoittamaan ”puolustautumista”. Ukrainan esitettiin taistelevan Euroopan ja koko Lännen™ arvojen, vapauden ja demokratian puolesta, autoritarismia vastaan. Samaan aikaan, Zelenskyin hallinto haaveili maansa muuttuvan sodan jälkeen illiberaaliksi, ”suureksi Israeliksi”.

Länsimaisista iskulauseista huolimatta, kriittiset äänet valittavat, ettei Ukrainaa ole tuettu tarpeeksi, eikä näin ollen mahdollistettu sen sotilaallista voittoa ja Venäjän häviötä. Zelenskyi on pyytänyt alusta asti länneltä myös ilmatukea, mutta sekin on jäänyt saamatta. Äärioikeistoskenen vierastaistelijoistakaan ei ole ollut riittävästi apua karhunkaadossa.

Maaliskuussa 2022, Ukrainan kerrotaan neuvotelleen Venäjän kanssa rauhansopimuksesta Istanbulissa. Koska lännen strategiaan ei kuulu toimia ukrainalaisten, vaan omien ambitioidensa mukaisesti, Britannian tuolloinen pääministeri Boris Johnson lensi Kiovaan, vaatien Zelenskyiä jatkamaan taistelua.

En tiedä, mitä Kiovan koomikolle tästä hyvästä luvattiin, mutta erään tarinan mukaan, Zelenskyi suostui Johnsonin ehdotukseen brittipassia ja rahaa vastaan. Orastava rauhansopimus Venäjän kanssa haudattiin ja lisää ukrainalaisia lähetettiin lihamyllyyn. Ainakin lännen sotateollinen kompleksi aseyhtiöineen pidettiin näin tyytyväisenä.

Länsi on kuitenkin sanonut auttavansa Ukrainaa ”mahdollisimman vahvan neuvotteluaseman saavuttamiseksi neuvottelujen alkaessa”. Toisin sanoen, länsi on valmistautunut jossakin vaiheessa päättämään, tai ainakin jäädyttämään, konfliktin. Ukrainan virallinen kanta taas on ollut ”voittaa” konflikti ja suostua neuvotteluihin vasta, kun Venäjä vetäytyy kaikilta alueilta, niin Krimiltä kuin Donbassistakin (eli ei milloinkaan?).

Gazassa syttyneen konfliktin ja ensi vuoden marraskuussa järjestettävien presidentinvaalien vuoksi, Valkoinen talo haluaisi päästä eroon Ukrainasta. Suurta yleisöä onkin ryhdytty valta(vale)median avustuksella pehmittämään jonkinlaiselle kompromissille. Kulissien takana, Yhdysvallat ja Venäjä lienevätkin jo neuvotelleet alueen tulevaisuudesta.

Tämän vuoksi, The New York Times esittää naurettavasti, ettei ”Ukrainan tarvitse säilyttää koko aluettaan päihittääkseen Putinin”. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, että länsi on luovuttamassa. Odotettavissa on lisää narratiivin hallintaa ja ”copiumia” massoille. Venäjälläkin on presidentinvaalit tulossa ja Kreml haluaa ehkä esittää ”saavuttaneensa jo tavoitteensa”. Toisten mielestä, konflikti voi jatkua vielä vuosia.

Joka tapauksessa, maailmassa riittää jäätyneitä konflikteja, eikä lännelle tuota ongelmaa lisätä joukkoon yksi alue lisää. Heinäkuussa 1974, Kreikka menetti puolet Kyproksesta Turkille oman kiistansa seurauksena. Saari jakaantui kreikkalaiseen Kyproksen tasavaltaan ja turkkilaiseen Pohjois-Kyprokseen ja tämä tilanne on tietääkseni edelleen voimassa.

Venäjän suhteen, monien muistissa lienee vielä vuoden 2008 elokuu, jolloin Etelä-Ossetian konflikti kärjistyi lopulta Georgian ja Venäjän väliseksi, runsaan viikon kestäneeksi sodaksi, jonka jälkeen Venäjä tunnusti Abhasian ja Etelä-Ossetian tasavallat itsenäisiksi.

EU:n myöhemmin laatiman raportin mukaan, Georgialla oli ”suuri vastuu väkivaltaisuuksien laukeamisessa”, mutta eiköhän Yhdysvallat toiminut takapiruna sielläkin, Venäjää härnäämässä, ottaen Georgian myöhemmin ”suojelukseensa”; lännen paikallinen kätyri Mikheil Saakašvili (joka riutuu nykyisin vankilassa) oli oman aikansa Zelenskyi.

Myös Ukrainan häviö painuu ennen pitkää unohduksiin ja toimittajien päivittäinen raportointi kentältä lakkaa. Ukrainan vannoutuneimmatkin tukijat poistavat sinikeltaisen lipun sosiaalisen median profiileistaan; hyvesignaloinnille löytyy kyllä uusia kohteita.

Sodan eri osapuolten viralliset ja epäviralliset narratiivit jatkavat toki eloaan vielä taistelujen laannuttuakin, kunnes nämäkin kertomukset vajoavat historian ja kyberavaruuden syviin syövereihin.