”Miten on mahdollista, että sosioekonomisen rappion ja [Gazan joukkotuhonnan normalisoivan] sadistisen sotilaallisen väkivallan keskellä, läntiset osakemarkkinat nauttivat vuoden 2023 lopussa ilmiömäisestä joulupukkirallista”, kysyy Cardiffin yliopiston professori Fabio Vighi.

”Syy-yhteys rahapolitiikan, hypervelkakuplan, euforisen rahoitussektorin ja jatkuvien sotien ja hätätilojen välillä on piilossa aivan edessämme”, italialaistutkija esittää. ”Ja kuitenkin haluamme jättää sen huomiotta.”

Yhdysvaltojen Federal Reserven loppuvuonna ilmoittama koronnostotauko yhdistettynä siihen, että sotateollinen kompleksi ylläpitää geopoliittisia konflikteja Ukrainassa, Gazassa ja nyt myös Punaisellamerellä, on nostanut länsimaiset rahoitusmarkkinat hämmästyttäviin korkeuksiin.

Rahapolitiikan löystyminen on ilmeinen syy markkinoiden myötätuulelle. Käänne kohti koronlaskuja on ”ennustettavissa oleva pelastusköysi luottoriippuvaisille rahoitusmarkkinoille, jonka zombiyritykset tulevat kohtaamaan pelottavia velkojen lyhennyksiä vuosina 2024 ja 2025”.

Vighin talousteoriassa, ”kriisien ja sotilaallisten hankkeiden tarkoituksena on estää markkinoiden verilöyly sekä valtionlainojen loukku”. Hän toistaa näkemystään, jonka mukaan ”illuusiota ultrafinansialisoidusta kapitalismista pidetään elossa velkakirjojen tuottojen (velan hoitokustannusten tai koronmaksun) keinotekoisella tukahduttamisella”.

Tässä suhteessa sodankäyntikin tekee ihmeitä: jopa sen uhka lisää kassavirtaa joukkovelkakirjamarkkinoille, mikä painaa tuottoa alas ja avaa oven likviditeetille paisuttaa jälleen osakemarkkinakuplia.

Halpa likviditeetti ostaa lisäaikaa. Jos Yhdysvaltojen Federal Reserve (ja sen alaisuudessa toimivat keskuspankit) epäonnistuisi koronlaskussa ja taikarahan tulostamisessa, koko talous saattaisi kaatua. Kuitenkin yritys ”pelastaa järjestelmä” pumppaamalla siihen aina vain lisää rahaa, vahingoittaa entisestään fiat -valuuttojen ostovoimaa ja ruokkii uutta inflaatioaaltoa.

Vighin mielestä, tässä kontekstissa ”globaaleilla geopoliittisilla konflikteilla on ratkaiseva strateginen rooli”. Poliittiset johtajat ja finanssipiirit ovat ”onnistuneet luomaan ihanteellisen monikriisiskenaarion”. Toisin sanoen, ”he voivat pelata useissa pöydissä ja heidän kosketusnäytöissään on useita punaisia painikkeita”.

Viimeisin vaihe maailmanpolitiikan ja -talouden taantumapelissä liittyy Gazan sodan kärjistymiseen. Punaisellamerellä – maailmankaupan ja erityisesti Aasian ja Euroopan välisen kaupan tärkeässä solmukohdassa – Jemenin huthikapinalliset, solidaarisuudesta Palestiinan asian kanssa, ovat hyökänneet Israeliin liittyvien rahtialusten kimppuun.

Yhden maailman tärkeimmän kauppareitin katkeaminen on jo aiheuttanut toimitus- ja vakuutuskustannusten jyrkän nousun, yritysten joutuessa kuljettamaan tavaransa pidempiä merireittejä pitkin.

Tämän vuoksi, Yhdysvallat on perustanut liittouman ja käynnistänyt koomiselta kuulostavan Prosperity Guardian -operaation, Suezin kanavaa kohti suuntautuvien kaupallisten rahti- ja säiliöalusten suojelemiseksi.

Salaliittorealisti Vighi tosin epäilee operaation tavoitteen olevan päinvastainen, kuin mitä julkisesti kerrotaan. Entäpä jos sillä ei pyritäkään suojelemaan globaalia kauppaa, vaan ”laukaisemaan laaja taantuma hallitun välikohtauksen kautta, jota seuraavat uudet sotilaalliset interventiot ja nopeampi käännös koronlaskujen ja hiiren napsautuksen likviditeettiin”?

”Nykypäivän velkapohjainen finanssikasino etsii epätoivoisesti syntipukkeja luottoriippuvuuteensa. Kuten korona-aikana, geopoliittiset kriisit ja likviditeetin luominen kulkevat käsi kädessä. Olemme nyt marssimassa taantumaan, joka on luonnostaan disinflatorinen, ellei suorastaan deflatorinen”, Vighi tietää.

Vasta sen jälkeen, kun tällainen taantuma on virallisesti sysätty ulkoisen kaaoksen aiheuttajan syyksi, rahahanat avataan. Toisin sanoen, keskuspankkiirit haluavat epätoivoisesti ilmoittaa taantumasta (jonka keskellä me jo elämme), mutta vielä epätoivoisemmin he etsivät uhrilampaita.

Vuonna 2024, kuilu talouden ja osakemarkkinoiden välillä kasvaa edelleen, minkä vuoksi Vighi olettaa, että jonkinlainen ”loppupeli” häämöttää. Jossain vaiheessa, ”kaiken kupla” poksahtaa rikki. ”Siihen mennessä, ihmisten fyysisen valvontajärjestelmän on oltava käytössä, koska rahanvalvontainfrastruktuuri (joka ohjaa floppaavaa rahapolitiikkaa) ei enää toimi.” Uusi maailmanjärjestys tarvitsee siis totalitarismia.

Vighi väittää yhä, että valepandemia oli ensimmäinen selkeä askel tähän suuntaan, testaten muun muassa sitä, kuinka globaali kaaos ja epävakaus saadaan hallintaan. ”Globaalin paniikin” lietsonta tulee pian jälleen tarpeeseen. Useimmille ihmisille, lyhyt tauko riittää painamaan korona-ajan ylilyönnit unohduksiin ja kohta he ovat taas valmiita alistumaan uuden ”poikkeustilan” sääntöihin.

Vighi on hämmästynyt siitä, ettei juuri ketään näytä kiinnostavan ”vakava pohdinta kriisikapitalismin tuhoisasta luonteesta”. On helpompi hyväksyä passiivisesti manipulointi ja propaganda, tai harjoittaa yksinkertaista moralisointia ja syyttelyä.

Kuten vuosien 2007–2008 finanssikriisin syntyvaiheessa, asiat ovat pinnan alla paljon huonommin, kuin ”johtajamme” antavat ymmärtää – sillä ratkaisevalla erolla, että tällä kertaa pelastuspaketit eivät tule riittämään. ”Kuten sanotaan, ohjaus ei toimi, kun olet ajanut alas kalliolta”, Vighi inhorealisoi asioiden tilaa.

Vallanpitäjien narratiivin mukaan, inflaatio on vielä hallinnassa. Olemmekin parin viime vuoden aikana ”kokeneet vasta alkuoireita rakenteellisesta inflaatiotaudista, joka leviää edelleen disinformaation suojaverhon alla ja väistämättä räjähtää uudessa tuhoisassa rahapoliittisen devalvaation aallossa”.

Osana ongelmaa, ”syvällä eksistentiaalisella tasolla, valtaosa nykyisistä keskiluokista samaistuu yhä loputtoman kasvun kulutusutopiaan”, saaden ”paniikkikohtauksia ostovoimansa ja asemansa menettämisensä vuoksi”. Vighi lienee oikeassa skeptisessä arviossaan siitä, ettei tämä panikointi kuitenkaan ”johda merkittävään tietoisuuteen järjestelmän romahtamisesta”.

Pikemminkin ihmisillä on ”taipumus etsiä pelastusta hyväksymällä ’uusi normaali’, joka edellyttää yhä suurempia annoksia ’aktiivista tietämättömyyttä’ rajat ylittävien pääomavirtojen vapauttaman hillittömän barbaarisuuden suhteen”.

Surullisinta Vighistä on se, että emme kollektiivisesti edes kykene kuvittelemaan ”toisenlaisen maailman” mahdollisuutta. Useimpien ihmisten mukautumisen takana on havaittavissa epätoivoinen kiintymys kapitalistisen elämäntavan sosioekonomisiin etuoikeuksiin.

Virukselta pelastusta luvanneen auktoriteetin ääni on sama, joka lupaa pelastusta talousromahdukselta. Vighi katsoo, että pohdiskelevan mielen tulisi nykyisissä olosuhteissa kyseenalaistaa ”mikä tahansa kapitalistisen vallan mobilisoima solidaarisuuden ihanne”, olipa sitten kyseessä ”globaali terveyskriisi”, ”Putinin sota”, tai ”Hamasin hyökkäys”.