”Ehkä paras tapa ymmärtää uuden normaalin merkitys on kuvata sitä peruuttamattomana paradigman muutoksena kohti kriisikapitalismia”, kirjoittaa Fabio Vighi. Nykypäivän kapitalismi ei näet enää tarvitse kriisejä kasvukykynsä vahvistamiseen, ”vaan peittääkseen kroonisen kyvyttömyytensä”.

”Kriisin” episteeminen tehtävä on siis muuttunut. ”Aiemmin se johti uuteen taloussykliin, mutta nykyään kriisi helpottaa sosioekonomisen rappeutumisen aggressiivista hallintaa”, Vighi selittää.

Tänä päivänä, ”äärimmilleen rahoitetun kapitalismin luottoriippuvuus edellyttää reaalitalouden supistumista, useimmiten laskelmoitujen shokkien avulla”. Juuri luontaisen voimattomuutensa vuoksi, kriisikapitalismi on ”poliittisesti autoritaarista” ja tarvitsee ”hätätilateollisuutta”, Vighi toistaa väittämiään.

Italialaisakateemikon mukaan, viimeisten kolmen ja puolen vuoden tärkein opetus on se, että ”rahoitusmarkkinoiden manipulointi on todellisuuden suoraa manipulointia”. ”Systemaattisesti vääristyneet markkinat” ilmentävät ”systemaattisesti vääristynyttä todellisuutta”.

Aikamme päädiskurssi ei ole enää ”työhön perustuva talous”, vaan ”talouteen perustuva sosioekonomisen romahduksen valvonta”, jonka ”pandemia” käynnisti maailmanlaajuisesti. ”Uusi kapitalistinen aikakausi” ei Vighistä perustu ”pelkästään valvontaan, vaan erityisesti manipulointiin ja kontrolliin”.

Keskuspankkien rahapolitiikan tavoitteena ei enää ole hintojen, vaan laskusuuntauksen vakauttaminen, jotta markkinat voivat jatkaa kukoistustaan. Riskialtis, ylivelkaantunut järjestelmä tarvitsee jatkuvan likviditeetin (luoton) lisäksi myös ”syntipukkeja ja alibeja” – ”pandemiasta” yhä uusiin ”hätätilanteisiin” ja ”alueellisten pankkien epäonnistumiseen”.

Valitsemalla syntipukin etukäteen, järjestelmä saa taas hieman lisäaikaa. Mutta kuinka kauan tämä onnistuu? Vighi katsoo, että ”umpikuja on jo näkyvissä”. On tärkeää pitää mielessä, että kun kestämättömät taloudelliset telineet hajoavat, ”yhteiskunta murtuu ja koko maailma, sellaisena kuin sen tunnemme, hajoaa yhtäkkiä”.

Järjestelmän hallittu purkaminen tarkoittaa nyt sitä, että yhä hauraampaa rahoitusjärjestelmää hajotetaan kerros kerrokselta, valmistauduttaessa uuteen rahapoliittiseen infrastruktuuriin, joka todennäköisesti perustuu keskuspankkien digitaaliseen valuuttaan.

Uuden järjestelmän menestyksekäs käyttöönotto edellyttää kuitenkin huomattavaa kriisiä, joten odotettavissa lienee uusia ”poikkeusoloja”. ”Meidät on traumatisoitava niin rankasti, että emme vain hyväksy, vaan jopa kerjäämme uusia digitaalisia kahleitamme”, Vighi dystopioi.

Totta kuitenkin on, että ”pandemian” alkamisesta lähtien, keskuspankit ovat sinnikkäästi julistaneet CBDC:n, digitaalisen keskuspankkirahan, olevan rahaliikenteen tulevaisuus. Kuten Augustin Carsten, Kansainvälisen järjestelypankin pääjohtaja, esitti asian 19. lokakuuta 2020:

”CBDC:n keskeinen ero on se, että keskuspankilla on ehdoton määräysvalta säännöissä ja määräyksissä, jotka määrittelevät keskuspankkivastuun [digitaalisen käteisrahan] käytön, ja meillä on myös teknologia, jonka avulla voimme valvoa sitä.”

Mitä todennäköisimmin, mitä tahansa rahapoliittista valvontakomiteaa tulee hallinnoimaan ultrarikas oligarkia, joka pyrkii koordinoidusti pitämään köyhyyden kurissa ja säilyttämään samalla suurimman vallan ja etuoikeudet itsellään.

Tällä hetkellä digitaalista keskuspankkirahaa esitellään ”turvallisena ja tehokkaana” (kuulostaako ilmaisu tutulta koronarokotekampanjoinnin ajalta?) maksujärjestelmänä, joka muiden kauniiden asioiden ohella takaa ”turvallisemman pankkitoiminnan”.

Todennäköisesti seuraava kriisi näyttää kuitenkin kapitalismin kivikasvot ja pakottaa kansalaiset hyväksymään lisää kurjuutta ja vähemmän vapautta. Kuten koronaviruksen kohdalla, poikkeusolot eivät jättäneet monille juurikaan valinnanvaraa. Useimmille ihmisille työpaikan säilyttäminen tarkoitti, että he joutuivat ottamaan tarjotut piikit vastaan.

”Olemme nyt siirtymässä kohti todellista taloudellista lamaa, joka riippumatta siitä, toteutuuko se deflatorisena markkinaromahduksena, vai hyperinflatorisena syklinä (tai molempina), johtaa siihen, että eliitti tarjoaa meille ihmeellistä teknologista ratkaisua: talletukset siirretään lähelläsi olevaan keskuspankkiin, mikä tarkoittaa, että kaikki velkasi muuttuvat kyseisen keskuspankin velaksi, joka takaa suojan hallinnoimalla rahavirtojasi digitaalisesti.”

”Kuten korona-ajan keskellä, useimmat kansalaiset luultavasti tarttuvat tähänkin ’turvalliseen ja tehokkaaseen’ syöttiin”, arvelee Vighi pessimistisesti. ”Loppupeli on nyt kirjoitettu suuressa mittakaavassa: hidastetussa romahduksessa oleva maailmantalous voi yrittää ylläpitää itseään vain manipuloimalla heikentyneitä valuuttojaan.”

”On mahdotonta ennustaa, kuinka kaukana olemme siitä käännekohdasta, joka osoittautuu riittävän järkyttäväksi (eli sopivaksi tilaisuudeksi) uuden rahajärjestelmän ovelalle käyttöönotolle. Ei ole kuitenkaan epäilystäkään siitä, etteikö Titanic kiihdyttäisi vauhdilla kohti jäävuorta, suurta onnettomuutta, jota käytetään ihmeparannuskeinona: digitaalinen rokote, joka – niin sitä mainostetaan – tulee suojaamaan kansalaisia talousvirukselta.”

Vighillä ei ole juurikaan hyviä uutisia kerrottavanaan. Hänen mukaansa, ”olemme astuneet äärimmäisen sosioekonomisen pirstaloitumisen aikakauteen, jota valvotaan ylhäältä alaspäin”. Kriisinhallintapolitiikasta tulee yleinen teema, jolla massat pidetään kurissa tänä epävakaana aikana.

Maailmamme hajoaminen ilmenee sekä ”sosiaalisten siteiden murtumisena että rahoitusmarkkinoiden hitaana romahtamisena”. Kuten Hemingway kirjoitti teoksessaan Ja aurinko nousee, konkurssi tapahtuu kahdella tavalla, ”vähitellen ja sitten yhtäkkiä”.

Globalisaation hajoaminen sosioekonomiseksi romahdukseksi on myös sotilaallisten konfliktien tärkein ajuri. Vuodesta 2001 lähtien, Yhdysvallat on käynyt jatkuvaa sotaa, joka on Brownin yliopiston tutkimushankkeen varovaisen arvion mukaan aiheuttanut (suoraan ja välillisesti) 11. syyskuuta 2001 jälkeisillä sota-alueilla noin 4,5 miljoonaa kuolonuhria Afganistanissa, Pakistanissa, Irakissa, Syyriassa ja Jemenissä.

”Jos tämän verilöylyn ulottuvuus ylipäätään nousee uutisiin, se tapahtuu vain vetoamalla syvästi tekopyhään syyllisyydentunteeseen. Koskaan ei kyseenalaisteta sitä syy-yhteyttä, joka sitoo Yhdysvaltojen globaalin taloudellisen hegemonian sen sotateolliseen kompleksiin, monipäiseen hydraan, joka jatkaa tuhon ja kärsimyksen aiheuttamista, viivyttääkseen Yhdysvaltojen ylivallan päättymistä”, Vighi pauhaa.

”Nyt kun sen dollariin perustuva globaali ylivalta on vaarassa kaatua, Yhdysvallat luottaa edelleen sotateolliseen kompleksiin valuuttansa selkärankana. Ja mitä velkaantuneempi talous on, sitä enemmän sotateollisuuskompleksi löytää syitä venyttää lonkeroitaan”, italialaisajattelija arvioi.

Tämän vuoden maaliskuussa, itse aiheutettu pankkikriisi antoi jo hieman käsitystä siitä, miten perverssiä koko pelistä on tullut. Jotta maailmanvalta voidaan säilyttää, velkapohjaisen talousmallin on edelleen ohjattava miljardeja sotilaskoneistoon.

Kieroutuneen logiikkansa mukaan, ”velan kasvattaminen antaa Yhdysvalloille mahdollisuuden rahoittaa mammuttimaisen sotilasvoimansa kotimaassa ja erityisesti ulkomailla, mikä puolestaan pitää dollarin maailman varantovaluuttana”.

Vighi ei näe edes BRICS -maiden väitetyssä dollarikapinassa ulospääsytietä. Kiinakaan ei tule hänen mielestään pelastamaan maailmantaloutta. Cardiffin yliopiston professori ei ylipäätään näe tässä kilpailussa voittajia: ”olemme todistamassa geopoliittista välienselvittelyä uppoavalla Titanicilla, jonka ainoa yhteinen lopputulos on rappio ja autoritaarisuus”.

Syntymässä olevaa moninapaista maailmanjärjestystä tulee vaivaamaan sama häiriö, ”kituvan kapitalistisen tuotantotavan itsetuhoinen taipumus”. Tämä viittaa siihen, että ”suuri sota on nyt yhtä mahdollinen, kuin hiljainen sopimus sellaisten geopoliittisten vihollisten välillä, joilla on hyvin samankaltaiset taloudelliset kohtalot ja sama tarve tyrkyttää massoille sortoinfrastruktuuria”.

”Modernit sodat liittyvät erottamattomasti luottoriippuvaiseen talouteen”, Vighi tietää. Koko kapitalismin lähihistorian ajan, ”sotia on käytetty luomaan luottoa armeijoiden, aseiden ja uuden teknologian rahoittamiseen”. Tässä suhteessa, jo 1900-luvun kaksi maailmansotaa paljastivat ”valtion riippuvuuden pääomasta ja pääoman riippuvuuden luotonannosta”.

Keskuspankit omistavilla suurpääomapiireillä on valta vaikuttaa geopoliittisiin sekä sosiokulttuurisiin strategioihin. Tämän vuoksi viimeaikainen ”pandemia” nimettiin välittömästi ”sodaksi virusta vastaan”. Tämän vuoksi se myös korvattiin saumattomasti oikealla asevoimien välisellä sodalla, jota Vighin mielestä ”parhaillaan pitkitetään absurdilla tavalla, tyypillisen kapitalistisen ihmiselämän halveksunnan vuoksi”.

Kuten Vighi on aiemminkin väittänyt, ”sota koronaa vastaan” mahdollisti valtavien rahamäärien suoran luomisen ja liikkeelle laskemisen järjestelmään (varainhoitoyhtiö BlackRockin valvoman strategian mukaisesti), mikä tiivisti paljon lyhyemmäksi ajaksi kahden edellisen vuosikymmenen ”terrorismin vastaisen sodan” sairaan logiikan.

Vighi uskoo, että paradigman muutos ”liberaalista kapitalismista epäliberaaliin, hätätilanteisiin perustuvaan maailmanjärjestelmään”, on jo hyvällä alulla. Kun globaali manipulointi muuttuu yhä kieroutuneemmaksi, siirrymmekö vain massapsykoosista toiseen, vai voiko kollektiivinen tietoisuus asioiden tilasta herätä?