Voisiko nykyinen länsimainen, kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä romahtaa? Entä kykeneekö rapautunut liberaali demokratia enää korjaamaan itseään? Onko Yhdysvaltojen ja sen johtaman ”kollektiivisen lännen” kohtalona kokea jotain samaa, mitä tapahtui Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä?

1990-luku oli venäläisittäin synkkää aikaa, jota leimasivat oligarkkien ahneus, yleinen laittomuus ja sosiaalinen kaaos. Jeltsinin ”clintonilainen” valtakausi kuitenkin päättyi lopulta. Venäjä ei lakannut olemasta, vaikka Neuvostoliiton poliittis-taloudellinen järjestelmä kaatuikin, vaan federaatio päätyi uudistamaan taloutensa ja politiikkansa. Lännen nykyisestä hybridisodasta ja pakotepolitiikasta huolimatta, Putinin Venäjä ei osoita romahtamisen merkkejä.

Mitä tuleva vuosi tuo tullessaan? Epäilemättä permakriisi – epävakaa aikakausi, jota leimaavat sodat, talouskriisi ja muut yhteen kietoutuvat katastrofit – tulee jatkumaan. Niin taloustieteilijät, politiikan tutkijat, kuin astrologitkin ennustavat menon vain kiihtyvän vuonna 2024. Nato-Suomessakin tulee olemaan vaikeaa, kunnes maamme palautetaan ”kosmisen syklin mukaiseen ruotuun”.

Lähin konfliktialue eli Ukraina näyttää olevan romahduksen partaalla kahden pitkän sotavuoden jälkeen. Poliittinen luokka käy valtakamppailua ja on jo arveltu, että Zelenskyi tullaan syrjäyttämään. Samaan aikaan, Ukrainan armeijalta ovat loppumassa miehet ja materiaali venäläisten pidättelemiseksi. Yhdysvallat ja Eurooppa eivät kykene tarjoamaan riittävää apua Kiovan ongelmien ratkaisemisessa.

Kahden vuoden ajan, lännen valta(vale)media ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa hallitsevat neokonservatiivit ovat ajatushautomoineen uskotelleet, että Venäjä häviää ja länteen nivoutuva Ukraina voittaa kuin ihmeen kaupalla. Reaalipoliittinen todellisuus ei kuitenkaan korreloi sotakiihkoisten ”asiantuntijoiden” toiveajattelun kanssa ja niinpä edessä on kivulias herääminen.

Yhteiskunnan romahdusta ajateltaessa, mieleen tulee, että sellaisessa tilanteessa käytännön asiat eivät toimi, ulkona liikkuminen on vaarallista ja kaikesta tarpeellisesta syntyy pian pulaa. Kuten amerikkalaisblogisti Z Man esittää, romahdus koskee kuitenkin myös narratiivisia kehyksiä ja pinttyneitä poliittisia uskomuksia.

”Yli kolmenkymmenen vuoden ajan, globaali amerikkalainen imperiumi on tukeutunut oletuksiin, jotka syntyvät näkymättömästä voimasta. Kun tämä lähtökohta ei enää päde, sillä on seurauksensa.”

Ensi vuonna on tulossa presidentinvaaleja, niin pikkuisessa Suomessa, Venäjällä, kuin Yhdysvalloissakin. Atlantistit pelkäävät, että sydänmaiden kapina jatkuu ja rikossyytteiden keskelle joutunut Donald Trump palaa Amerikan presidentiksi, kostaen ensi töikseen vihollisilleen.

En tiedä, päättyisikö neokonservatiivien valta Washingtonissa, vaikka arvaamaton oranssitukka palaisikin Valkoiseen taloon, mutta ehkä aivan kaikki ei enää menisi ”kaganistien” mielen mukaisesti. Trumpin presidenttikauden oudoimpia ilmiöitä, kuten QAnon-kulttia, ei ole kuitenkaan ikävä.

Maailmanpolitiikka elää murrosvaihetta, vanhan ja uuden ajan välitilassa. Jos maailmansotien jälkeen rakennettu nykyjärjestelmä noin vain dramaattisesti luhistuisi, sillä olisi katastrofaaliset seuraukset kaikille osapuolille. Niinpä eri toimijoille sopii – heidän keskinäisistä erimielisyyksistään huolimatta – pehmeämpi lasku. Mitä tämä sitten tarkoittaa tulevaisuutta ajatellen?

Geopoliittisen suuren pelin ja talouselämän šakkisiirtojen taustalla, meneillään on vanhan järjestyksen hallittu purkaminen, joka toteutetaan hitaasti, vaihe vaiheelta. Uusi järjestys kasvaa ja kehittyy, kriisien keskellä ja niiden kautta, kansalaisten eläessä samalla arkeaan. Tämä työmaaprojekti jatkuu myös koko ensi vuoden, halusimmepa me sitä tai emme.