”Sota, ilmastonmuutos, talouden pysähtyneisyys, poliittinen polarisaatio – kriiseistä ei näytä olevan pulaa näinä päivinä”, kirjoittaa Thomas Fazi.

Viime vuonna, permacrisis, ”permakriisi” – joka tarkoittaa ”katastrofien sarjan seurauksena syntynyttä, pitkittynyttä epävakauden ja turvattomuuden kautta” – julistettiin ”vuoden sanaksi” Collins English Dictionaryn toimesta.

Jos katsotaan hieman ajassa taaksepäin, nykyinen kriisitietoisuus on saavutettu globaalin koronapandemian myötä, jota edelsivät ”paikallisemmat kriisit”, kuten Brexit ja Euroopan pakolaiskriisi, sekä vuoden 2008 jälkeinen finanssikriisi.

Kuten Fazikin on huomannut, kuluneita kahta vuosikymmentä tarkastelemalla, voisi helposti päätellä, että ”maailma on juuttunut lähes pysyvään kriisitilaan”. Sodan, inflaation ja ilmastonmuutoksen kaltaiset haasteet eivät osoita laantumisen merkkejä, vaan päinvastoin, ne tuntuvat vain kiihtyvän.

Päällisin puolin tämä analyysi saattaa vaikuttaa järkeenkäyvältä, mutta Fazi kysyy aiheellisesti, onko tämä pakkomielteinen ”kriisi”-sanan käyttö vain huonon tilanteen tunnustamista, vai onko kyse jostain muusta?

Jo ennen korona-aikaa, useat kriittiset tutkijat olivat ehdottaneet, että viime vuosikymmeninä, kriisistä oli tullut ”hallintomenetelmä”, jossa ”hallitukset hyödyntävät järjestelmällisesti jokaista luonnonkatastrofia, jokaista talouskriisiä, jokaista sotilaallista konfliktia ja terrori-iskua, radikalisoidakseen ja nopeuttaakseen talouksien, sosiaalisten järjestelmien ja valtiokoneistojen muutosta”.

Nykyinen narratiivi ei enää rajoitu kriisien hyväksikäyttöön, vaan tuntuu perustuvan yhä uusien kriisien luomiseen. Tällaisessa järjestelmässä ”kriisi” ei enää edusta poikkeusta, vaan siitä on tullut normi, kaiken politiikan ja yhteiskunnallisen toiminnan peruslähtökohta.

Ylikansallinen eliitti tarvitsee tätä kriisien normalisointia. Heidän on pakko turvautua yhä alistavampiin ja militaristisempiin toimenpiteisiin – sekä kotona että ulkomailla – pysyäkseen vallassa ja tukahduttaakseen kaikki auktoriteettinsa haastajat.

”Tästä syystä tarvitaan enemmän tai vähemmän pysyvä kriisitila, joka kykenee oikeuttamaan tällaiset toimenpiteet”, esittää Fazi.

Pysyvän kriisiajan ”uusi normaali” vaatii, että yleisesti hyväksytään ajatus siitä, ettei yhteiskuntia ole enää varaa järjestää vakaiden sääntöjen, normien ja lakien ympärille. Jatkuva uusien uhkien virta — terrorismi, taudit, sodat, luonnonkatastrofit — tarkoittaa, että meidän on oltava valmiita mukautumaan muuttuviin tilanteisiin ja epävakauden tilaan.

”Tämä puolestaan tarkoittaa myös sitä, että meillä ei ole enää varaa vivahteikkaisiin julkisiin keskusteluihin ja parlamentaarisen politiikan monimutkaisuuteen, jotka yleensä yhdistetään länsimaisiin liberaaleihin demokratioihin. Hallitusten on voitava panna päätökset täytäntöön nopeasti ja tehokkaasti”, Fazi sarkastisoi.

Niinpä länsimaiset johtajat tänä päivänä yhdistävät kriisiaikamme tarpeeseen rajoittaa sananvapautta verkossa taistelussa ”disinformaatiota” vastaan – joka usein sattuu olemaan mitä tahansa, mikä on ristiriidassa virallisen narratiivin kanssa.

”Permakriisi” antaa vallanpitäjille myös tekosyyn olla parantamatta yhteiskunnan tilaa, sillä kaikki liikenevät voimavarat on kohdennettava taisteluun tämän hetkistä ”vihollista” vastaan, olipa se sitten virus, Venäjä, ilmastokriisi, tai mikä hyvänsä. ”Päättymätön kriisi tarkoittaa juuttumista ikuiseen nykyhetkeen.”

Kuten Fazi arvioi, tämä merkitsee ”radikaalia muutosta siitä, miten kriisin käsite on tähän asti määritelty”. Historiallisesti ”kriisi” on usein liitetty ajatukseen ”mahdollisuuksista” ja jopa ”edistyksestä”.

Nykyinen käsitys ”permakriisistä” merkitsee sen sijaan ”pysyvästi vaikeaa tai pahenevaa tilannetta – sellaista, jota ei voida koskaan ratkaista, ainoastaan hallita”.

Vaikka tämä narratiivi vaikuttaa pohjimmiltaan ratkaisukeskeiseltä ja tulevaisuuteen suuntautuneelta, se on itse asiassa ”implisiittisesti nihilistinen ja epäpolitisoiva, koska se antaa ymmärtää, että maailma on tuhoon tuomittu, riippumatta siitä, mitä teemme”.

Tämä lähes apokalyptinen uhkakuvien sarja ilmenee keskustelussa ilmastonmuutoksesta tai laajemmasta ekologisesta kriisistä, jonka ratkaisemiseksi valtavirran narratiivi antaa ymmärtää, että kaikenlaiset autoritaariset interventiot ja ihmisten arkielämän rajoitukset ovat oikeutettuja ”planeetan pelastamiseksi”.

Ei ole sattumaa, että pysyvän kriisin kannattajat väittävät, että monien kriisien globaali luonne tarkoittaa, että ne voidaan ratkaista vain globaalilla tasolla – nimittäin siirtämällä yhä enemmän päätäntävaltaa ”asiantuntijoille” ja ylikansallisille instituutioille.

Permakriisin ”hallintomenetelmä”osoittaa itse asiassa sen, että läntisten pääomapiirien ja poliitikkojen luoma viitekehys, ”kansainvälinen sääntöpohjainen järjestys”, on (itseaiheutetussa?) kriisissä. Jokin ulospääsytie olisi löydettävä, mutta kuka selvittäisi nykyisen ongelmavyyhdin?

Jopa lännen kilpailijat puhuvat ”ennennäkemättömistä muutoksista” ja ”uudesta maailmanjärjestyksestä”. He väittävät, että ”hanke maailman amerikkalaistamiseksi on epäonnistunut”. Länsimainen valtapolitiikka ei ole ”enää vastaus maailmalle” ja vanha liberaali järjestys, ”joka palveli hallitsevaa eliittiä ja kapitalisteja”, tullaan hylkäämään.

Tästä huolimatta, nykykehityksen kulkua seuratessa herää epäilys, että vaikka ”globaalihallintoa” ollaankin kriisien varjolla päivittämässä, tuleeko uutta (kaikesta päätellen ekoteknofasistista) maailmanjärjestystä hallitsemaan jokseenkin sama pieni rikkaiden kosmopoliittien piiri, joka on tähänkin asti vaikuttanut valtioiden taustalla?