Slavoj Žižek ja vasemmisto Nato-lännen sotakapitalismin puolustajina

”Vähintä, mitä olemme Ukrainalle velkaa, on täysi tukemme, ja sitä varten tarvitsemme vahvemman Naton […] Nykyään ei voi olla vasemmistolainen, jos ei yksiselitteisesti seiso Ukrainan takana”, sanoo vasemmistoälymystön risupartajulkkis, ”hegeliläismarxilainen” Slavoj Žižek The Guardian -lehdessä.

Kuten Nikos Mottas huomioi, Žižekin mielipide Ukrainasta olisi ollut täysin merkityksetön, ellei slovenialainen ajattelija ja kulttuuriteoreetikko olisi saanut niin paljon julkisuutta länsimaisissa tiedotusvälineissä ja vakiinnuttanut asemaansa yhtenä ”tärkeimmistä elävistä intellektuelleista”.

Jo yli kahden vuosikymmenen ajan Žižekillä on ollut näkyvä asema paitsi valtavirran mediassa, myös Euroopan ja Yhdysvaltojen arvostetuimmissa akateemisissa instituuteissa ja ajatushautomoissa. Tämä kuvannee länsimaiden yhä syvenevää älyllistä rappiotilaa.

Todellisuudessa Žižek on ”näennäismarxilaisen petollisuuden ruumiillistuma, joka yrittää mahtipontisten analyysien, epäjohdonmukaisen ja usein ristiriitaisen filosofisen hölynpölyn avulla kaunistella kapitalistista riistojärjestelmää”.

Ei ole sattumaa, että sama huijari, joka nyt vaatii ”vahvempaa Natoa” puolustamaan Ukrainaa, kannatti jo vuonna 1999 avoimesti Naton sotilaallista väliintuloa, Jugoslavian pommituksia ylistäen, Mottas muistuttaa.

Slavoj, Naton Jugoslaviassa tekemien hirvittävien rikosten suorapuheinen kannattaja, ei ollut kuitenkaan tyytyväinen Serbian kansaan kohdistuneeseen barbaarisuuteen. Hänen mielestään serbejä pommitettiin liian myöhään, eikä lainkaan riittävästi. Ilmeisesti kaikki serbit olisi pitänyt surmata, jotta slovenialainen ”kulttuurikriitikko” olisi ollut tyytyväinen.

Pariisin terrori-iskujen jälkeen vuonna 2015, Žižek ehdotti, että vastalääke globaalin kapitalismin umpikujaan olisi ”yhteiskunnan militarisointi”. Koska ihmiset eivät Žižekin mielestä tiedä, mitä he haluavat (tai sitten he haluavat ”vääriä asioita”), kansalaisoikeuksia pitäisi kaventaa ja ”emansipatorisen politiikan” päätöksentekovalta pitäisi keskittää teknokraattiselle liberaaliglobaalille eliitille. Eli lisää vain eurobyrokratiaa, lännettämistä ja Yhdysvaltojen hegemoniaa?

Žižek ei ole mitenkään radikaali ajattelija, vaan hän edustaa liberaalia valtavirtaa. Mottasin mielestä slovenialainen pop-filosofi on ”kapitalistisen barbarismin apologisti, joka mustamaalaa 1900-luvun sosialismia, hyökkää häpeilemättä Leninin kimppuun ja edistää joko avoimesti tai peitellysti murhaavaa, imperialistista Nato-liittoa”.

Jopa silloin, kun hän teeskentelee puolustavansa kommunismia, Žižek tekee sen vain abstraktin teorian tasolla, vähät välittäen aatteen yhteiskunnallisesta ja poliittisesta soveltamisesta. Jos Yhdysvaltojen länsiliittouma ryhtyisi pommittamaan Kiinaa, Žižek puolustaisi todennäköisesti tuotakin hyökkäystä ja keksisi keinon tuomita ”sosialismin kiinalaisilla ominaispiirteillä”.

Mottas tylyttää, kuinka Žižek ja muut hänen kaltaisensa ”marxilaiset intellektuellit” (kuten Alain Badiou, Antonio Negri, Terry Eagleton jne.) haluavat herkille liberaaleille sopivan ”kofeiinittoman vallankumouksen, joka ei haise vallankumoukselta”. Tällaisen valevasemmistolaisen ulkokuoren alta on hyvä paistatella median edessä ja puolustaa kapitalistista järjestelmää.

Ympyrä on tosiaankin sulkeutunut: länsimaissa sekä vasemmiston että oikeiston edustajat, urapoliitikot, yliopistojen akateemikot ja erilaiset valtavirran ja marginaalin hybridivaikuttajat, jakavat yhdessä Nato-oopiumia kansalle, vaatien Venäjän kaatamista ja odottaen länsijohtoisen kapitalismin uutta nousua liberalismin tuhkakasasta.

Stalinin kirjasto

Kevyempänä kesälukemisena itselläni on vuorossa Geoffrey Robertsin teos, ”Stalinin kirjasto”, Stalin’s Library: A Dictator and his Books (Yale University Press, 2022).

Ennen kuin käsittelen kirjan antia, annan lukijalle neuvoksi lopettaa Stalinin Neuvostoliiton patologisoimisen. Jos ajattelee Stalinin hallintoa aikansa peilinä ja ”vain kansakuntansa hallituksena”, pääsee paljon lähemmäksi totuutta, kuin jos pitää Stalinin aikaa ”ainutlaatuisen pahana”.

Geoffrey Roberts, brittiläinen toisen maailmansodan historioitsija, Corkin University Collegen emeritusprofessori, on tutkinut, mitä kirjoja Stalin luki, miten hän luki niitä ja mitä hän niistä oppi.

Stalin uskoi vakaasti sanojen kehittävään potentiaaliin ja voimakas lukuhalu ohjasi neuvostojohtajaa koko hänen elämänsä ajan. Tämä kirja, joka on sekä elämäkerta että älyllinen muotokuva, tarkastelee Stalinin elämän ja politiikan eri puolia hänen kirjastonsa välityksellä.

Venäjän arkistoissa tekemiinsä laajoihin tutkimuksiin perustuen, Roberts käsittelee Stalinin henkilökohtaista kirjastoa ja sen monia teoksia, jotka tavalla tai toisella avaavat myös neuvostojohtajan mielenmaisemaa.

Toki täytyy muistaa, että kirjoittaja on valtavirran historiankirjoitusta edustava britti, jonka täytyy aina välillä – poliittisen korrektiuden vaatimuksia myötäillen – todeta Stalinin olleen ”paha diktaattori” ja ”verinen tyranni” (jos haluaa nähdä totuutta lähemmäs pääsevän kuvan, kannattaa perehtyä antistalinistien lisäksi sellaisiin tutkijoihin kuten Grover Furr ja Domenico Losurdo).

Historia oli Stalinin lempiaine, sen jälkeen tuli marxilainen teoria ja sitten kaunokirjallisuus. Lenin oli hänen suosikkikirjailijansa, mutta hän luki myös Lev Trotskin ja muiden arkkivihollistensa kirjoituksia.

Stalinin kiinnostuksen kohteet olivat maailmanlaajuisia, mutta hänen ulkomaisten kirjojen lukemisensa rajoittui venäjäksi käännettyihin teoksiin. Robertsin mukaan Stalin oli kiinnostunut myös muinaishistoriasta ja häntä askarruttivat Venäjän tsaarinvallan opetukset, erityisesti Iivana Julman ja Pietari ja Katariina Suuren valtakaudet.

Hän luki paljon sotahistoriaa ja ihaili suuresti tsaarien sankarikenraaleita, kuten Aleksandr Suvorovia, 1700-luvun strategiajohtajaa, joka ei hävinnyt yhtäkään taistelua, ja marsalkka Mihail Kutuzovia, joka kukisti Napoleonin vuonna 1812. Eurooppalaisista Stalin piti arvossa myös Saksan ”rautakansleria”, Otto von Bismarckia.

Stalin jätti merkittävän muistijäljen, paitsi kirjoittamiinsa ja toimittamiinsa kirjoihin, myös niihin, joita hän luki. Stalin piti ymmärrettävästi artikkeleitaan, puheitaan, luentojaan, pamflettejaan ja vihkojaan älyllisenä perintönään. Näiden teosten hän halusi kehystävän elämäkertansa kirjoittamista.

Hanke oli keskeneräinen hänen kuollessaan maaliskuussa vuonna 1953, mutta kolmetoista julkaistua nidettä ovat edelleen olennainen lähde Stalinin elämän ja ajattelun ymmärtämisessä, varsinkin niille elämäkertakirjoittajille ja poliittisille aktivisteille, jotka näkevät Stalinin sellaisena kuin hän itse näki itsensä – aktiivisena poliittisena intellektuellina.

Säilyttääkseen akateemisen uransa, Robertsin täytyy tietysti kuvailla Stalinin hallintoa ”julmaksi”, mutta joidenkin lukijoiden närkästykseksi, brittitutkija päätyy tunnustamaan, ettei neuvostojohtaja ollut mikään psykopaatti, vaan ”tunneälykäs ja tunteva intellektuelli”.

Stalinin sitoutuminen kirjallisuuteen alkoi jo varhain. Hän kävi kirkollista koulua ja korkeamman koulutuksen hän sai gruusialaisessa pappisseminaarissa. Hän pyrki yliopistoon opiskelemaan, tähtäimessään ura professorina, mutta tsaarin sorron vuoksi hän valitsi poliittisen aktivistin elämän.

Kirja, jota nuori Stalin luki ja jota hän opiskeli intensiivisimmin, oli väistämättä kristillinen Raamattu. Sosialistisen maailmankuvan omaksuttuaan, hän kuitenkin vaihtoi kristinuskon totuusväitteet marxilaiseen poliittiseen ideologiaan.

Roberts kertoo Stalinin asettaneen itselleen 300-500 sivun päivittäisen lukumäärän. Kun hän kuoli aivohalvaukseen kirjastossaan vuonna 1953, häntä ympäröivä kirjoituspöytä ja muut pöydät olivat täynnä kirjoja, joiden marginaaleihin hän oli kynäillyt merkintöjä.

Stalin teki lukiessaan muistiinpanoja punaisilla, sinisillä ja vihreillä kynillä, alleviivaten häntä kiinnostavia kohtia, tai numeroimalla tärkeinä pitämiään kohtia. Joskus hän huomautti tekstin viereen ”kyllä, kyllä”, ”samaa mieltä”, ”hyvä”, ”täsmälleen” tai ”aivan oikein”. Toisinaan hän taas ilmaisi halveksuntaa raapustamalla kommentiksi ”haha”, ”hölynpölyä”, tai ”roskaa”. Hän myös korjasi kirjoihin päässeet kielioppi- tai kirjoitusvirheet punakynällä.

Stalin luki erityisesti asiakirjoja, joita tuotiin hänen työpöydälleen päivittäin. Asiakirjoihin hän raapusteli päätöksiä ja toimintaohjeita. Valtiolliset asiat rajoittivat hänen lukuelämäänsä, mutta eivät kuitenkaan kokonaan katkaisseet sitä. Hänellä oli aina aikaa myös kirjojen, pamflettien ja aikakauslehtien kokoelmalleen.

Roberts väittää, että Stalinin syvimmät kiinnostuksen kohteet ja tunteet ilmenivät huomautuksissa ja merkinnöissä, joita hän teki kirjastonsa lukuisiin kirjoihin. Suuri johtaja saattoi tuomita kirjailijoita heidän mielipiteidensä vuoksi, mutta hän kunnioitti heidän kirjojaan. Tämä näkyi huolellisuudessa, jolla hän kommentoi jopa vihollisiksi katsomiensa henkilöiden teoksia.

Elämänsä aikana Stalin keräsi henkilökohtaisen kirjaston, johon arvioidaan kuuluneen noin 20 000 kirjaa. Hän luki paljon lainaamiaan teoksia myös ystäviensä kokoelmista. Neuvostorunoilija Demjan Bedny valitti jopa, että Stalin jätti joskus rasvaisia sormenjälkiä lainaamiinsa kirjoihin.

Puhuessaan neuvostokirjailijoiden kongressissa vuonna 1934, kommunistisen puolueen pääsihteeri totesi, että vaikka sosialismin rakentamiseen tarvittiin rakennusinsinöörejä, maa tarvitsi myös ”ihmissielun insinöörejä, kirjailijainsinöörejä, jotka rakentavat ihmismieltä”.

Robertsia turhauttaa kuitenkin se, että Stalin kirjoitti verrattain vähän kaunokirjallisuutta koskevista näkemyksistään. Hänen kokoelmansa venäläisiä ja kansainvälisiä klassikoita – Puškin, Gogol, Tolstoi, Tšehov, Hugo, Shakespeare – katosi pian hänen kuolemansa jälkeen.

Suurin osa säilyneistä kommentoiduista teoksista liittyy marxilaiseen ajatteluun. Stalin luki ahkerasti, kunnioittavasti ja aidon innokkaasti Leninin teoksia. Jos tämä ei onnistunut, hän tyytyi kilpailijoidensa kirjoittamiin kirjoihin. Kun Trotskin johtopäätökset ärsyttivät häntä, hän kirjoitti marginaaliin sapekkaasti ”hölmö!”.

Nikita Hruštšovin tuomittua Stalinin politiikan vuoden 1956 puoluekokouksessa, suunnitelmista säilyttää entisen johtajan kirjasto luovuttiin. Stalinin mittava kokoelma, johon kuului muun muassa politiikkaa, psykologiaa, urheilua, uskontoa ja lääketiedettä käsitteleviä teoksia, sekä Turgenevin ja Dostojevskin romaaneja, hajosi.

Josif Stalin säilytti huomattavat älylliset kykynsä elämänsä loppuun asti, vaikka 1950-luvun alkuun mennessä hänen fyysinen terveytensä alkoi heikentyä. ”Olen seitsemänkymmenenvuotias”, hän sanoi kerran osoittaen kirjoja, joita hän luki historiasta, kirjallisuudesta ja sotilasasioista, ”mutta silti jatkan oppimista aivan kuten ennenkin”.

Länsikriittinen Alain de Benoist ja Ukrainan väistämätön sota

”Yhdysvallat ylistää kilpailun etuja, mutta vihaa kilpailijoita”, toteaa ranskalainen filosofi, kirjailija ja Nouvelle droite -liikkeen ideologi Alain de Benoist.

Ranskalaisajattelija näkee, että angloamerikkalainen eliitti vihaa myös ajatusta ”moninapaisesta maailmasta”, jossa sen roolina ei enää olisikaan olla planeetan ainoa suurvalta.

”Toisesta maailmansodasta voittajana selviytyneenä, Yhdysvaltojen ulkopolitiikkana on estää kilpailevien voimien nousu, jotka voisivat uhata sen hegemoniaa”, Benoist kertaa lähihistoriaa.

Eurooppa on jo ”neutralisoitu ja alennettu vasalliksi”, joten jäljelle jäävät ”erityisesti Venäjä ja Kiina”, joita heikennetään kaikin käytettävissä olevin keinoin. ”Tähän tarkoitukseen Naton tukikohdat ovat erinomainen väline”, Benoist huomauttaa.

Pohjois-Atlantin liitosta, jonka olisi Benoistin mielestä ”pitänyt kadota samaan aikaan Varsovan liiton kanssa”, on nyt tullut ”globaali Nato”, maailmanpoliisi, jonka tehtävänä on suojella Yhdysvaltojen etuja kaikkialla maailmassa ja harjoittaa samalla liittolaistensa ”ylenpalttista holhousta”, kuten kenraali de Gaulle aikoinaan asian ilmaisi.

Ukrainan konfliktin välityksellä, lännen sotilasliitto yrittää pönkittää horjuvan angloamerikkalaisen hegemonin päättymässä olevaa valtakautta. Benoistin mukaan ”jo Montesquieun ajoista lähtien on tiedetty, että on olemassa niitä, jotka aloittavat sodan, ja niitä, jotka tekevät siitä väistämättömän”.

Ukrainan suhteen ranskalaisen uusoikeiston ideologina pidetty Benoist ei jaa Venäjän-vastaisen rintaman mielipiteitä. Hän katsoo, että ”Yhdysvallat ja Nato ovat tehneet kaikkensa, jotta tämä sota olisi väistämätön”.

Benoist muistuttaa myös, että Ukrainan sota ”ei alkanut helmikuussa 2022, vaan vuonna 2014”, lännen masinoiman vallanvaihto-operaation myötä.

Jo historioitsija ja kulttuurifilosofi Oswald Spengler ajatteli lännen olevan romahtamassa ja että seuraava suuri kulttuurinen voima voisi hyvinkin nousta bolševikkien jälkeisen ajan Venäjältä.

Kaikesta propagandavyörytyksestä ja ideologisen yksituumaisuuden vaatimuksista huolimatta, länsimaissa on yhä ihmisiä, joiden mielestä Venäjä ei ole oikeasti eurooppalaisten vihollinen.

Venäjä voi itse asiassa elvyttää maailmanpolitiikan ilmapiiriä ja edesauttaa suverenismin uutta tulemista. Putin on korostanut puheissaan maaperään ja kulttuuriin juurtunutta identiteettiä ja kritisoinut ääriliberalismin ylilyöntejä.

Venäjän federaation hän näkee taistelevan perinteisen kulttuurin ja aidon moninaisuuden puolesta maailmassa, jota länttä hallitseva eliitti yrittää väkivalloin yhdenmukaistaa. Putinin mielestä vain aidosti suvereenit vallat voivat luoda uuden järjestyksen.

Niin Benoistin kuin Putininkin näkemykset ovat tässä suhteessa järkevämpiä kuin Brysselin ja Washingtonin kaksinaismoralistiset lausunnot. Vaikka Putinin viha tuntuu sumentaneen monen järjen, veikkaisin useimpien jo kyllästyneen yksipuoliseen Ukraina-uutisointiin.

Irrationaalinen Venäjän vihaaminen ei johda mihinkään, nykyisen pakotepolitiikan kurjistaessa vain eurokansalaisten arkea. Ylipäätään kannattaisi omaksua realistisempi asenne maailmassa tekeillä oleviin muutoksiin. Tuttujen instituutioiden aika voi olla ohi pikemmin kuin moni kuvitteleekaan.

Lännen ylivalta maailmanpolitiikassa ja -taloudessa ei ole mikään muuttumaton, ikuinen arvo. Liberaalikapitalistinen järjestelmä on syvässä kriisissä, josta ei ole paluuta entiseen. Vaikka jotkut haluaisivat antaa toisen maailmansodan jälkeen rakennetulle atlanttiselle järjestykselle lisäaikaa, epäilen, käykö tämä enää päinsä.

Putinin vierailu Iranissa

Venäjän presidentti Vladimir Putin on vieraillut Iranin islamilaisessa tasavallassa, jossa hän on tavannut Iranin johdon lisäksi Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoğanin.

Tapaaminen oli virallisesti osa niin kutsuttua Astana-rauhanprosessia, joka on Venäjän, Iranin ja Turkin yhteishanke Syyrian sodan lopettamiseksi. Lännen uutisissa siteerattiin kuitenkin lähinnä johtajien lausuntoja keskinäiseen yhteistyöhön, sotilasliitto Natoon ja Ukrainaan liittyen.

Kyseessä on Putinin ensimmäinen iso ulkomaanmatka entisten neuvostotasavaltojen ulkopuolelle helmikuussa aloitetun Ukrainan sotilasoperaation jälkeen.

Iranin korkein hengellinen johtaja, ajatollah Ali Khamenei totesi Putinille, että jos Venäjä ei olisi aloittanut interventiota Ukrainassa, ”vaarallinen otus” nimeltä Nato olisi aloittanut lopulta sodan.

Khamenein mukaan ”länsi vastustaa vahvaa ja itsenäistä Venäjää”. Hän lisäsi, että Yhdysvaltojen johtama Nato ”ei tuntisi mitään rajoja, jos tie olisi sille avoin”. Toisin kuin euromaissa, Persianlahdella ymmärretään lännen hyökkäysliiton todellinen luonne, joka ei perustu ”puolustusyhteistyöhön”.

Venäjän, Iranin ja Turkin johtajien kerrotaan keskustelleen Syyrian, Israelin ja Etelä-Kaukasuksen asioiden lisäksi myös kahdenvälisistä suhteista ja Yhdysvaltojen dollarin asteittaisesta poistamisesta kahdenvälisestä kaupasta.

Putin tapasi Teheranissa myös Iranin presidentin Ebrahim Raisin, jonka valinta viime vuonna oli syvä pettymys länsimaille. Hyväntuuliset Putin ja Raisi ylistivät kahdenvälisten suhteiden parantumista ja yhteistyötä koko alueella.

”Kansainvälisen turvallisuuden osalta aiomme lisätä yhteistyötämme”, Putin sanoi. Hänen mukaansa Iranilla ja Venäjällä on ”merkittävä rooli Syyrian turvallisuuden varmistamisessa”.

Iranin presidentti puolestaan kommentoi, että ”Iranin ja Venäjän välinen yhteistyö on luonut vakautta ja turvallisuutta alueelle”.

”Maat, jotka esittivät väitteitä terrorismin torjunnasta Länsi-Aasiassa, eivät ryhtyneet mihinkään mielekkäisiin toimiin tässä suhteessa, mutta Iranin islamilainen tasavalta ja Venäjä osoittivat rehellisyytensä ja vakavan tahtonsa tekemällä yhteistyötä terrorismin torjunnassa”, Raisi sanoi.

Tämä oli Venäjän presidentin viides matka Teheraniin. Putin vieraili Iranin pääkaupungissa ensimmäisen kerran vuonna 2007 ja sen jälkeen vuosina 2015, 2017 ja 2018.

Hänen vierailunsa tapahtui vain muutama päivä sen jälkeen, kun Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden päätti aluekiertueen Israelissa, miehitetyllä Länsirannalla ja Saudi-Arabiassa, jossa lännen symbolinen johtaja tapasi myös alueen arabijohtajia.

Putinin valtuuskunta puolestaan allekirjoitti Iranin kanssa 40 miljardin dollarin arvoisen yhteisymmärryspöytäkirjan öljy- ja kaasukenttien kehittämisestä.

Iranin öljyministeriön virallisen uutistoimiston mukaan yhteisymmärryspöytäkirja allekirjoitettiin venäläisen energiajätti Gazpromin ja Iranin kansallisen öljy-yhtiön välillä. Venäjä auttaa Irania öljy- ja kaasukenttien kehittämisessä, kaasuputkien rakentamisessa sekä nesteytetyn maakaasun valmistamisessa.

Iranilla on maailman toiseksi suurimmat maakaasuvarannot Venäjän jälkeen, mutta se on jäänyt jälkeen infrastruktuurinsa laajentamisessa Yhdysvaltojen pakotteiden vuoksi, jotka ovat estäneet ulkomaiset investoinnit. Tiivistyvä yhteistyö Euraasian valtojen kanssa muuttaa tämän asiantilan.

Putinin, Raisin ja Erdoğanin tapaaminen osoittaa, että uusi moninapainen kansainvälisten suhteiden järjestelmä on muodostumassa, oltiinpa Suomessa asiasta mitä mieltä tahansa. Tämä prosessi on peruuttamaton, vaikka länsi yrittääkin vastustella ja hidastaa muutosta.

Joutuiko länsi Venäjän virittämään ansaan?

Venäjän sotilaallisia toimia Ukrainassa on analysoitu lännessä kuumeisesti helmikuusta lähtien. Yleisin arvio on, ettei Venäjä ole saavuttanut tavoitteitaan niin nopeasti kuin se olisi halunnut. Tämä väite taitaa olla osittain – ellei kokonaan – infosodan värittämää, aivan kuten joidenkin hellimä fantasia Ukrainan armeijan voitosta lännen aseavulla.

Vaihtoehtoisesti on väitetty, että Venäjän ”kiireettömän sotilasoperaation taktiikka” Ukrainassa hämmentäisi jopa Pentagonin analyytikoita. Eikö venäläisoperaation päätavoite olekaan Kiovan antautuminen?

Kiovan hallinnon kaataminen on epäilemättä kirjattu sotilaallisen erikoisoperaation suunnitelmiin, mutta ei suinkaan Venäjän toiminnan huipentumana, vaan ainoastaan välivaiheena. ”Sotaa käydään itse asiassa paljon korkeammalla tasolla”, väittää The Greanville Post -lehdessä julkaistu kommentaari.

Aiemmin on uskottu, että Yhdysvallat käyttää Ukrainaa aseena heikentääkseen ja köyhdyttääkseen Venäjää. Entäpä jos Venäjälläkin on suunnitelmansa lännen varalle? Houkuteltiinko lännen sotahaukat tälle taistelukentälle tavoitteena päättää heidän hegemoniansa?

Kielletyn Derzhava-oppositiopuolueen johtajan ja toimittajan Dmitry Vasiletsin mukaan ”kiireettömällä etenemisellään Venäjän joukot toteuttavat tehokkaimmin paitsi Ukrainan, myös koko kollektiivisen lännen demilitarisointiprosessia”. Kuulostaako erikoiselta?

”Venäjän armeija piti taktisen tauon ryhmittyäkseen uudelleen ennen hyökkäystä Slavjanskiin. Jopa lännessä monet ovat todenneet, että tämä on kaukana perinteisestä sodasta. Itse asiassa Venäjän armeija pystyi jo aikaa sitten tuhoamaan kaikki Dnepr-joen yli kulkevat sillat ja pysäyttämään Ukrainan asevoimien kaluston ja henkilöstön siirrot Donbassiin”, ukrainalaistoimittaja esittää.

”Näemme hidasta etenemistä Donbassissa ja Harkovan lähellä, mikä johtuu siitä, että armeija säästää voimiaan mahdollisimman paljon, antaen viholliselle jopa aikaa ja mahdollisuuden tuoda reserviä ja siten tuhota Ukrainan asevoimien koko sotilaallinen potentiaali”, Vasilets arvioi.

”On jo selvää, että Venäjä suunnittelee Ukrainassa pitkäaikaista sotaa lännen kanssa. Suurimmasta osasta Ukrainan aluetta on tulossa taloudellinen ies Euroopalle ja Yhdysvalloille. Kuten sanotaan, politiikka on keskittynyttä taloutta ja sota on vielä keskittyneempää taloutta. Länsi on joutunut kuolemanansaan”, ukrainalaispoliitikko selittää.

”Vuosien ajan Kiovan kumppanit veivät kaikki resurssinsa maasta, mutta nyt heidän on pakko antaa valtavia summia rahaa saamatta mitään vastineeksi. Tämä on kuolemanloukku Yhdysvalloille ja sen satelliittivalloille.”

”Todennäköisesti siksi Venäjä toimii Ukrainassa rajoitetulla joukolla, eikä kiirehdi lainkaan”, Vasilets uskoo.

Hän huomauttaa, että ei pidä uskoa satuja Yhdysvaltojen rajattomista resursseista, jotka kuulemma voivat kattaa kaikki kustannukset pyörittämällä vain rahanpainokonetta täydellä teholla.

Pakotesota vahingoittaa Yhdysvaltojen taloutta. Samaan aikaan Washingtonin on tuettava Ukrainaa taloudellisesti ja maksettava myös valtiokoneiston palkat. Pian sen on myös tuettava Euroopan unionin taantuvaa taloutta pitääkseen jo ennestään horjuvan Venäjän vastaisen koalition hallinnassaan.

Amerikkalaiset eivät ole valmiita pitkään sotaan näissä olosuhteissa, mutta teoriassa he eivät voi myöskään perääntyä ilman vakavia geopoliittisia tappioita; kansainvälisissä suhteissa myös arvovallan menetys olisi herkkä asia.

”Ansa on nyt lauennut ja venäläiset jauhavat tomuksi Ukrainan asevoimien lisäksi koko kollektiivista länttä”, Greanville Postin artikkelissa todetaan.

Suurvaltapolitiikka ja neljäs teollinen vallankumous

”Teollinen vallankumous” on nimitys merkittävälle yhteiskunnalliselle, taloudelliselle ja teknologiselle muutokselle. Taloushistoriassa teollinen kumous on tarkoittanut suurta mullistusta ennen kaikkea teollisissa tuotantomenetelmissä.

Viime vuosina on ryhdytty puhumaan ”neljännestä teollisesta vallankumouksesta” jatkona aiemmille teollisille muutoksille. Termillä kuvataan teknologista kehitystä, joka tuo fyysistä ja digitaalista maailmaa yhä lähemmäksi toisiaan. Neljäs teollinen vallankumous tarkoittaa monen edistyneen teknologian yhtäaikaista nousua.

Glenn Diesen arvioi kirjassaan Great Power Politics in the Fourth Industrial Revolution: The Geoeconomics of Technological Sovereignty (Bloomsbury, 2021), missä määrin ”tekoälyn, kansallisten ja paikallisten teknologisten ekosysteemien ja kybersodankäynnin kehitys” vaikuttaa suurvaltapolitiikkaan ensi vuosisadalla.

Diesen katsoo, että modernien talouksien riippuvuus teknologisesta kehityksestä pakottaa valtiot puuttumaan radikaalisti talouteen ja kansalaisten elämään. Automaatio, robotiikka ja yleinen digitalisaatio muuttavat yhteiskuntia perustavanlaatuisesti.

Diesen ei hehkuta tulevaisuutta teknokraattisena utopiana, jossa kaikki on paremmin, mutta ei päädy päätelmissään myöskään sysimustaan dystopiaan. Hän esittää objektiivisemmin, että olemme jälleen ”sivilisaation tienhaarassa”, aivan kuten aiempien teollisten vallankumousten ja niiden jälkeisten maailmansotien ja mullistusten yhteydessä.

Viime vuosikymmenien teknologinen kehitys on kulkenut pitkälti Piilaakson yhtiöiden ehdoilla. Olisiko korkea aika hillitä vääristymää ja purkaa nykyisten jättiyhtiöiden monopoliasemaa, joka vaikuttaa jopa valtioiden politiikkaan?

Diesen esittääkin, että maailman eri alueiden olisi saavutettava teknologinen suvereniteetti – itsemääräämisoikeus, jossa ne tuottavat omat digitaaliset alustansa, sen sijaan, että ne olisivat riippuvaisia vain ulkomaisten yritysten alustoista ja niiden määrittelemistä säännöistä.

Neljäs teollinen vallankumous on vasta aluillaan, mutta jo nyt maailmanjärjestyksen vanhat peruspilarit ovat vapisemassa. Teknologinen kehitys ja viime vuosien geotaloudelliset häiriöt ovat horjuttaneet maailmaa ja tehneet tulevaisuudesta vähemmän ennustettavan.

Diesen toistaa tuttujakin analyysejä siitä, kuinka Kiinan nousu muokkaa suurvaltapolitiikkaa tulevina vuosina, Pekingin haastaessa Yhdysvaltojen teknologisen johtoaseman ja viisi vuosisataa kestäneen länsimaisen ylivallan.

Myös Venäjä pyrkii eroon teknologisesta riippuvuudestaan länteen. Vaihtoehdoksi on noussut laajempi geotaloudellinen yhteistyö Kiinan ja muiden valtojen kanssa. Kolme vuosisataa kestänyt länsimainen aikakausi, jossa Venäjä sekä vertasi itseään länteen ja samaistui siihen, on loppusuoralla.

Globalisaatio ei ole kuitenkaan päättymässä, vaan se on pikemminkin muuttumassa alueiden välisen yhteistyön ja kilpailun areenaksi. Valtiot suuntautuvat kohti geotaloudellisia alueita, mikä tasapainottaa tarvetta päästä valtion rajojen ulkopuolelle ja kilpailla muita valtakokonaisuuksia vastaan.

Poliittinen regionalismi sekä liittolaisten että vastustajien keskuudessa heikentää Yhdysvaltojen hegemoniaa. Ylläpitääkseen globaalia valta-asemaansa, Yhdysvallat on luottanut Brzezinskin strategiaan, jonka mukaisesti Washington on pyrkinyt estämään omien intressiensä vastaisen yhteistoiminnan ja ylläpitänyt vasalliensa turvallisuusriippuvuutta.

Norjalaistutkija nostaa esille teknokumouksen mukanaan tuoman ”luovan tuhon”, työelämän radikaalit muutostarpeet automaation lisääntyessä, universaalin perustulon, nanoteknologian ja geenimuokkauksen, sodankäynnin lennokkeineen ja tappajarobotteineen, sekä avaruuskilvan.

Diesen arvioi, että neljäs teollinen vallankumous lisää sotilaallisia konflikteja, aiheuttaen paluun suurvaltojen välisiin yhteenottoihin. Kolmas teollinen vallankumous toi mukanaan ydinvoiman, digitaalitekniikan ja avaruustutkimuksen. Vaikka nämä teknologiset edistysaskeleet antoivat maailmalle tietoverkon, ne toivat mukanaan myös ydinaseet.

Avaruudesta on tulossa yhä militarisoituneempi vyöhyke ja kyberhyökkäykset ovat muuttumassa tuhoisammiksi, kun digitaalinen yhdistyy fyysiseen maailmaan. Aikana, jolloin moninapainen voimatasapaino nousee uudelleen esiin, Diesen toteaa maailman tarvitsevan kipeästi asevalvontaa uuden teknologian aseiden hallitsemiseksi.

Tulevaisuudessa poliittisten johtajien on navigoitava riskejä kaihtamattomien utopististen harhakuvien, sekä huipputeknologian mahdollisuudet ignoroivan dystooppisen ajattelutavan välillä.

Kuten aina uudessa tilanteessa, avoimia kysymyksiä riittää. Miten teknologia, ylikansalliset pyrinnöt ja ihmisluonnolle luontaiset kollektiiviset identiteetit heimopiirteineen sovitetaan yhteen? Miten ratkaistaan yksilönvapauksien ja alati lisääntyvän yhteiskunnallisen valvonnan väliset ristiriidat?

Teknologioita voitaisiin kehittää vastuullisesti, mutta vähemmän eettisesti toimivat tahot voisivat saada silloin kilpailuetua. Valtiot, jotka eivät pysty maksimoimaan tekoälyteknologiasta saatavaa hyötyä, tai jopa vastustavat sitä, peläten mahdollisia sosioekonomisia, poliittisia tai sotilaallisia häiriöitä, voivat puolestaan jäädä kehityksessä jälkeen ja niistä voi tulla muiden valtojen teknologiarajoitteisia ”siirtomaita”.

Diesen painottaa, että kansainvälisten suhteiden tulisi perustua ”tasapainoon strategisen hyödyn ja strategisen vakauden välillä”. Hallitusten olisi vältettävä Pyrrhoksen voittoja, koska liiallinen strateginen etu voi johtaa yleiselle vakaudelle haitallisiin reaktioihin kilpailijoiden taholta.

Diesen lainaa myös Maailman talousfoorumin Klaus Schwabia, jonka mielestä ”koronavirus on katalysaattori neljännelle teolliselle vallankumoukselle”. Pandemia kiihdytti tarvetta ottaa käyttöön uusia teknologioita yhteiskunnan uudelleenorganisoimiseksi sekä työn että vapaa-ajan osalta.

Korona-ajan biopoliittisista ja sosioekonomisista jännitteistä huolimatta, neljäs teollinen vallankumous tulee muuttamaan geotaloudellisen kilpailun luonnetta. Teknologian korostunut rooli merkitsee sitä, että eri valtioiden asema riippuu pitkälti teknologisen suvereniteetin saavuttamisesta.

Neljännen teollisen vallankumouksen seuraukset merkitsevät alkua uudelle teolliselle yhteiskunnalle. Tällä on vaikutuksensa vanhaan kapitalistiseen talousjärjestelmään, nykyisiin arvojärjestelmiin, ideologioihin ja yhteiskuntarakenteisiin – ja viime kädessä myös valtion rooliin.

Diesenin kirja on hyvä yleiskatsaus suurvaltakilpailuun ja siihen, miten teknologia ja ”neljäs teollinen vallankumous” tulevat muuttamaan elämää maapallolla. On ymmärrettävää, ettei digitalisoitu tulevaisuus miellytä kaikkia (ei minuakaan), mutta on parempi olla perillä asioista, kuin tietämätön siitä, mitä on tulossa.

Pellemaailman politiikkaa

Poliittista järjestelmää Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa, hallitsevat ihmiset, jotka halveksivat kantaväestöä, mutta joiden omat näkemykset, päätökset ja tulevaisuuden suunnitelmat ovat toinen toistaan älyttömämpiä, ainakin tavallisen kansalaisen näkövinkkelistä.

Parlamentarismista on tullut outo sirkusareena, jossa esiintyjiksi valitaan yhä naurettavampia hahmoja. Välillä tuntuu, että tämä kaikki tehdään tarkoituksella. Kuvittelenko, vai nauraako joku kulisseissa? Onko kaikki suurta näytelmää?

Euromaissa valtaan on nostettu naisia, joilla ei näytä olevan alkeellistakaan historian tajua; ilmeisesti oikeat kontaktit länttä hallitsevan eliitin viiteryhmiin riittävät meriiteiksi. Mikäpä siinä on sitten pitää ajoittainen herännäisliberaali moraalisaarna narratiivin mukaisesti. Kaikki on kuitenkin Putinin syytä.

Symboliset johtajat heijastavat spengleriläistä perikadon aikaa. Amerikassa itseään täynnä oleva tosi-tv-tähti korvattiin dementoituvalla vanhuksella. Pikku-Britanniassa Boris Johnson korvataan pian jollakin uudella komediahahmolla, joka taantuman keskellä yrittää valaa uskoa uppoavan saarivaltion näkymiin ja uhitella Venäjän ja Kiinan suuntaan.

Länsimaissa ei ole enää vakavasti otettavia poliitikkoja, ainoastaan vanhoja, omahyväisiä typeryksiä ja nuorempia mielistelijöitä, jotka näkevät asemansa valokeilassa vain ponnahduslautana kohti uusia, entistä tuottoisampia uravaihtoehtoja.

Omaa ajattelua ei tarvita, sillä joku taustalla huolehtii kaikesta; todellisten vallanpitäjien marionetin tarvitsee vain esiintyä näyttelijän tavoin. Ehkä tarvitaan jokin pitkä, opettavainen kurjuuden aika, että jäljelle jääneet ihmiset edes hieman tästä viisastuisivat.

Poliittisissa aivoriihissä on yritetty keksiä, miten globaali angloamerikkalainen imperiumi saisi jatkoaikaa ja pääsisi niskan päälle kilpailuasetelmassa. Talouden ponzi-huijaus kaatoi jo vuosia sitten koko korttitalon, mutta erilaisten hätästrategioiden ansiosta romahdus on saatu pidettyä poissa näkyvistä.

Korona-ajan ja Ukrainan sodan piti olla alkusoittoa kapitalistieliitin uudelle tavalle johtaa globaalia järjestelmää. Tämän piti olla suuri harppaus eteenpäin kohti kansainvälistä ”managerialismia”, jossa parhaat ja kyvykkäimmät teknokraatit hallitsisivat kosmopoliittista maailman liittovaltiota ja sen indoktrinoituja massoja.

Jossakin johtajien kokousten, eliitin tulevaisuuden visioiden ja arkitodellisuuden välinen syvä juopa paljastuu, vaikka valtamedia yrittääkin hybridivaikuttamisen keinoin pitää kansalaisten huomion muualla.

Saksalaisten ja muiden amerikkalaisten miehitysvyöhykkeellä elävien on pian muutettava paikkoihin, joissa on tarpeeksi lämmintä elää ilman venäläistä kaasua. Ylipäätään Euroopassa elintaso laskee ja mantereen tulevaisuus näyttää synkältä. Eurokansalaiset maksavat kovan hinnan poliitikkojen transatlantismista.

Suomessa uutisseuranta rikollisjärjestö Naton täysjäsenyyteen etenemisestä jatkuu, turkkilaisen kuunsirpin varjostamana. Pääministeri Marinin kesämekko herätti ihastusta pride-kulkueessa. Ylen aamu-uutisissa siteerataan uskottavana lähteenä amerikkalaisten neokonservatiivien sota-ajatushautomoa.

Entä sitten presidentti Sauli Niinistö, jonka kannatusluvut lähestyvät sataa prosenttia? Presidentin kanslia iskostaa kansalaisten mieliin Suomen länsisidonnaisuutta postailemalla sosiaaliseen mediaan kuvia suosikkipresidentin toistuvista tapaamisista amerikkalaissenaattoreiden kanssa.

Ottaako jonkun ylikansallisen jättiyhtiön luoma, erittäin kehittynyt ja tietoisuuden saavuttanut tekoäly ennen pitkää globaalin vallan, seurattuaan tarpeeksi kauan sivusta tämän pellemaailman menoa? Tässä vaiheessa sekään vaihtoehto ei erityisemmin kauhistuttaisi.

Eliitin valta ja populismin harha

Ajattelin esitellä viimeisimmän lukemani kirjan, Neema Parvinin The Populist Delusion (Imperium Press, 2022) , joka käsittelee eliittiteoriaa, sen keskeisiä ajattelijoita ja kritisoi populismia, esimerkkinään mm. Donald Trump.

Parvini on Shakespearen tuntija, joka on toiminut englantilaisen kirjallisuuden lehtorina Surreyn yliopistossa. Hänellä on myös oma opetusalan yrityksensä, joka tuottaa ja myy kursseja.

Parvini on kiinnostunut kirjallisuuden lisäksi myös poliittisesta filosofiasta ja hän ylläpitää Youtube-kanavaa nimellä Academic Agent. Walesissa kasvanut, iranilaisiakin sukujuuria omaava Parvini on liitetty näkemystensä vuoksi myös marginaalioikeistoon.

The Populist Delusion esittelee ensi alkuun ”eliittiteoreetikkoja”, kuten Gaetano Mosca, Vilfredo Pareto, Robert Michels, James Burnham ja Samuel Francis, sekä poliittisia teoreetikkoja, kuten Carl Schmitt ja Bertrand de Jouvenel. Näistä esittelyistä saa ytimekkään kuvauksen kyseisten ajattelijoiden keskeisistä olettamuksista.

Parvinin teos vastaa myös kysymykseen, miksi populistiset poliittiset liikkeet ovat usein epäonnistuneet. Yhdysvaltojen presidentiksi noustuaan tietyn kansanosan protestiehdokas Donald Trump oli kykenemätön saamaan aikaan mitään muutoksia vanhaan järjestelmään: Washingtonin korruptoitunutta politiikan ”suota” ei kuivattu.

Myös Euroopassa populistit ovat osoittautuneet pettymyksiksi äänestäjilleen. Esimerkiksi Suomessa, perussuomalaiset on paljastunut establismentin narratiivia ajavaksi puolueeksi, eikä miksikään autenttiseksi muutosvoimaksi. Sellaisia tuskin peukaloituun parlamenttipeliin päästettäisiinkään.

Hallituksen rooli on myös käännetty ylösalaisin, kuten Parvini valaisee, amerikkalaista paleokonservatiivista filosofia Paul Gottfriediä siteeraten. Sen sijaan, että hallinto kehittäisi yhteiskuntaa kansalaistensa hyväksi, moderni ”managerien regiimi” alistaakin kansalaiset palvelemaan ”atomisoitua korporatiivista konsumerismia”.

Parvinin esittelemien eliittiteoreettikojen päätelmät voisi tiivistää seuraavasti: Todellinen valta on aina pienen vähemmistön käsissä ja se on demokraattisten vaalien tuloksista riippumatonta. Yleisellä mielipiteellä ei ole suurta merkitystä lainsäädännön ja poliittisen linjan kysymyksissä.

Muutos ei koskaan tule ”kansasta”, eikä ruohonjuuritason liikkeillä muuteta maailmaa, ellei se ole vallanpitäjien nimenomainen tarkoitus. Eri eliitit voivat kilpailla keskenään vallasta ja yksi hallitseva eliitti voi vaihtua toiseen. Kuulostaa ehkä idealistien korviin inhorealistiselta, mutta tällaisiin johtopäätöksiin olen itsekin päätynyt.

Parvini huomioi kirjassaan myös korona-ajan ylilyönnit, Maailman talousfoorumin teknokratian ja varainhoitojätti BlacRockin toimitusjohtajan Larry Finkin vaatimukset siirtyä ”nettonollatalouteen”. Jonkinlaista kamppailua ”kansallisen suverenismin” ja ”globalismin” välillä tullaan varmasti käymään, vanhan järjestyksen vaihtuessa uuteen.

Minusta ongelmallisinta on se, että näennäisistä eroistaan ja erimielisyyksistä huolimatta, nykyiset eliitit niin idässä kuin lännessä, näyttävät olevan pitkälti samaa mieltä monista tulevaisuutta koskevista kysymyksistä. Auttaako edes Aasian nousu globaalin ”amerikkalaistumisen” jälkeen?

Onko ainoa toivottava muutos sama, kuin minkä Parvini esittää: että vuosikymmenten kroonisen huonon hallinnon jälkeen nykyiset ”managerit” korvattaisiin henkilöillä, joiden intressit olisivat lähempänä myös kansalaisten etuja?

(The following is an English translation of a Finnish review. Free to be published elsewhere, provided the original author and source are credited.)

Elite power and the delusion of populism

I thought I would present my latest read, The Populist Delusion by Neema Parvini (Imperium Press, 2022) , which deals with elite theory, its key thinkers and critiques of populism, including Donald Trump.

Parvini is a Shakespeare scholar who has been a lecturer in English Literature at the University of Surrey. He also runs his own teaching business, producing and selling courses.

In addition to literature, Parvini is also interested in political philosophy and runs a Youtube channel called Academic Agent. Parvini, who grew up in Wales and has Iranian ancestry, has also been associated with the fringe right for his views.

The Populist Delusion starts by introducing ’elite theorists’ such as Gaetano Mosca, Vilfredo Pareto, Robert Michels, James Burnham and Samuel Francis, as well as political theorists such as Carl Schmitt and Bertrand de Jouvenel. These introductions provide a succinct description of the key assumptions of these thinkers.

Parvin’s work also answers the question of why populist political movements have often failed. After becoming president of the United States, Donald Trump, the protest candidate of a certain section of the population, was unable to bring about any change in the old system: the corrupt political ’swamp’ of Washington was not drained.

In Europe, too, populists have proved disappointing to their voters. In Finland, for example, the Finns Party have been revealed as a party pushing the establishment narrative, rather than an authentic force for change. Authentic voices are unlikely to be allowed into a rigged parliamentary game.

The role of government has also been turned upside down, as Parvini points out, quoting the American paleoconservative philosopher Paul Gottfried. Instead of the government developing society for the benefit of its citizens, the modern ’managerial regime’ subordinates citizens to the service of ’atomized corporatist consumerism’.

The conclusions of the elite theories presented by Parvin could be summarised as follows: real power is always in the hands of a small minority and is independent of the results of democratic elections. Public opinion does not play a major role in matters of legislation and policy.

Change will never come from ”the people”, and grassroots movements will never change the world unless that is the explicit intention of those in power. At best, different elites compete for power and one ruling elite may change places with another. Idealists may find this unpalatable, but I have come to the same conclusions.

In his book, Parvini also notes the excesses of the Corona era, the technocracy of the World Economic Forum and the calls by Larry Fink, CEO of asset management giant BlackRock, to move to a ”net zero economy”. Some kind of struggle between ’national sovereignism’ and ’globalism’ is bound to ensue, as the old order is replaced by the new.

What I find most problematic is that, despite their apparent differences and disagreements, today’s elites, both in the East and the West, seem to be largely in agreement on many questions about the future. Will even the rise of Asia after the global ”Americanisation” help?

Is the only desirable change the same as Parvini suggests: that after decades of chronic mismanagement, the current ”managers” are replaced by people whose interests are also closer to those of the people?

Myrkynvihreä huijaussiirtymä – Keinoravintoa, pakkolääkitystä ja virtuaaliviihdettä massoille?

Jos on perehtynyt ylikansallisten instituutioiden, rahavallan ja poliitikkojen suunnitelmiin ”vihreästä siirtymästä”, voi alkaa tuntua, että nämä näennäisesti hyvää tarkoittavat tavoitteet ja tulevaisuudennäkymät ovat kuin jostain pahaenteisestä tieteisfiktiosta repäistyjä.

Kuten venäläinen historioitsija ja yhteiskuntatieteilijä Andrei Fursov asian ilmaisee, ”ultraglobalistien” suunnitelmien mukaan työttömille massoille annetaan perustulo, jotta he eivät ryhtyisi kapinoimaan isäntiään vastaan. Perinteisten virikkeiden sijaan heidät koukutetaan virtuaalitodellisuuden vangeiksi omiin koteihinsa.

Ja jotta varmistettaisiin, ettei heidän hiilijalanjälkensä ehtisi kasvaa kovin suureksi, heidät pumpataan täyteen pakollisia rokotteita, jotka selvästi vähentävät immuniteettia, lyhentävät elinikää ja pakottavat jäljelle jääneet sairaalloiset selviytyjät ostamaan lisää lääkkeitä, lääkeyhtiöiden tulovirtoja kasvattaen.

Virtuaalisten ”sirkushuvien” lisäksi ylikansallinen psykoeliitti tarjoaa alamaisilleen ”leipää” eli ruokaa, mutta tulevaisuudessa tämä ”ravinto” on joko vegaanista, synteettistä tai hyönteisistä, madoista ym. eliölajeista valmistettua. Euroopan unioni on jo hyväksynyt ”uuselintarvikeasetuksen”, joka sisältää myös hyönteisten myynnin elintarvikkeina.

”Nyhtökaura”, ”härkis”, ”mifu” ja ”vihis” ovat jo tulleet tutuiksi tiedostaville kuluttajille. Pian vegaaniruuan vaihtoehdoksi nousevat myös hyönteiset. Vaikka nämä eivät kuulostakaan vielä tässä vaiheessa enemmistöstä houkuttelevilta vaihtoehdoilta, ehkäpä keinotekoisesti aiheutettu ruokapula jouduttaisi eliitin haluamaa muutosta?

Jos huonosti käy, tavallisten kansalaisten ruokailuhetkiin kuuluvat vielä ”lihattomat maanantait, skorpionitiistait ja soijakeskiviikot”, Fursov sarkastelee. Tarvitaan kuitenkin myös virtuaalilasit, joiden avulla ihmiset voivat paeta ankeaa todellisuutta mystisen metaversumin syövereihin.

”Näin tehdessään he istuvat passiivisina kotonaan, vieroitettuina normaaleista sosiaalisista kontakteista ja siten myös yhteistyöstä oikeuksiensa puolesta käytävässä taistelussa”, Fursov kommentoi.

Kerättyään omaisuuksia jo kaikilla muilla tavoin, finanssikapitalistit näkivät ”vihreän huijauksen” voittopotentiaalin ja ryhtyivät yhteistyössä edistämään sen mukaista sijoitusmallia ja agendaa. Ilmastopolitiikassa vain taivas on kirjaimellisesti rajana ja tästäkin ”ekologisiksi” heränneet sijoittajat kahmivat itselleen huikeita voittoja.

Tätä kirjoittaessani, Alankomaissa poliisi on ampunut laukauksia elinkeinonsa menetystä vastustavia viljelijöitä kohti. Kuinka ollakaan, suomalainen valtamedia on vielä vaiti tapahtumista. Myrkynvihreä huijaussiirtymä vaatii, että perinteinen maatalous lopetetaan. Sitten vain syötäväksi kelpaamatonta soylent greeniä kaikille kansoille.

Pakkovihreyden taustalla on voitontavoittelun lisäksi synkempi, eugenistinen tavoite vähentää ”tarpeettomien syöjien” määrää maapallolla. Faktantarkastajien mielestä tämä on tietenkin vain hurjaa ”salaliittoteoriaa” tai ainakin ”osittain virheellistä tietoa”, mutta kun lumedemokratian valeasut riisutaan, näemme ehkä jo lähivuosien aikana, kuka on oikeassa ja kuka väärässä.

Tätä kaikkea on jo pitkään markkinoitu massoille ”kestävän kehityksen” ja maapallon ”kantokyvyn” nimissä. Nyt vauhti vain kiihtyy, sillä osa geriatrisista globalisteista haluaa nähdä haaveensa toteutuvan vielä omana elinaikanaan, ellei tiede sitten keksi entisestään pitkittää tämän miljardöörivähemmistön elämää.

Brzezinskin sotateatteri – ”Sivistynyt” länsi ja ”barbaarien” Euraasia

Edesmennyt poliittinen strategi ja lännen globalistien sisäpiiriläinen Zbigniew Brzezinski esitti jo vuonna 1997, että lännen hegemonian jatkuminen ja Aasian maiden – erityisesti Kiinan – nousun hillitseminen, onnistuisi vain globaaleja energiavaroja hallitsemalla.

Syyskuun 11. päivänä 2001 toteutettu psykodraama, New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneja ja Pentagonia kohti suunnattu terrori-iskujen sarja, tarjosi ”katastrofaalisen ja katalyyttisen tapahtuman – kuin uuden Pearl Harborin”, sotilaallisten interventioiden käynnistämiseksi.

Kuten amerikkalaiskenraali Wesley Clark totesi, ”Afganistanin lisäksi aiomme tuhota seitsemän maata viidessä vuodessa: Irakin, Syyrian, Libanonin, Libyan, Somalian, Sudanin ja Iranin”.

Näiden maiden energiavarannot – niiden lisäksi, jotka ovat jo länttä hallitsevan eliitin omistuksessa – johtaisivat siihen, että länsimaiden hallinnassa olisi 60 prosenttia maailman kaasuvarannoista ja 70 prosenttia maailman öljyvarannoista.

Kahtena vuosikymmenenä sen jälkeen, kun Brzezinski esitteli strategiansa, länsi uppoutui sotilaallisiin toimiinsa maailman energiavarojen hallitsemiseksi. Vuoteen 2018 mennessä oli selvää, että alustavat suunnitelmat olivat epäonnistuneet.

Läntisen globaalin hegemonian ylläpitämisen mahdottomuus on käynyt ilmeiseksi lännen vaikutusvallan jatkuvan rapautumisen myötä, mikä on tapahtunut samaan aikaan lännen kilpailijoiden vaikutusvallan kasvun kanssa.

Tilanne on edellyttänyt korjausliikettä, ”niin sanottua b-suunnitelmaa”, kuten Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin EBRD:n neuvonantaja ja konsultti, tohtori Fadi Lama kirjoittaa.

Länsi yrittää herättää henkiin kaksinapaisen maailman, jossa se hallitsisi yhä edes osaa maailmasta ”arvojensa” ja omien peukaloitujen ”sääntöjensä” puitteissa. Toinen alue jäisi ainakin toistaiseksi ”barbaaristen” Euraasian valtojen vaikutuspiiriin.

Lännen nykyinen geostrategia pyrkii nostamaan uuden rautaesiripun Venäjän ja Yhdysvaltojen eurovasallien välille. Ukrainan konfliktin myötä tämä on jo osittain toteutunut. Myös Euroopan unioni on saatu Bidenin kaudella entistä tiukemmin Yhdysvaltojen intresseille alisteiseksi vyöhykkeeksi.

Yleisesti hyväksytty selitys on, että länsimaat asettivat Kremliä kohtaan ankaria pakotteita odottaen, että siten Venäjän talous romahtaisi, presidentti Putinin valta heikentyisi ja sisäpoliittinen ilmapiiri muuttuisi otolliseksi lännestä ohjatulle vallankaappausyritykselle.

Mikään näistä odotuksista ei ole vielä toteutunut. Päinvastoin, rupla on vahvistunut suhteessa dollariin ja euroon ja Venäjän talous voi paremmin kuin useimmat länsimaiset taloudet, joissa inflaatio on ennätyksellisen korkea. Media sentään rummuttaa hintojen nousun olevan ”Putinin vika”.

Usein on kuitenkin jätetty huomiotta näiden pakotteiden tuhoisa vaikutus globaaliin etelään. Elintarvike-, energia- ja talouskriisejä pahentaa entisestään se, että Yhdysvaltojen keskuspankki Fed on nostanut korkotasoa.

Tämä vaikuttaa globaalin etelän maiden velanhoitokykyyn ja saattaa ne konkurssin partaalle, sekä lännen hallitsemien Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston armoille. Sri Lanka on varoittava esimerkki tästä suuntauksesta.

Vaikka pakotteilla on hyvin kielteinen taloudellinen vaikutus länsimaihin itseensä, ne sopivat kuitenkin täydellisesti strategiseen tavoitteeseen, jonka mukaan nykyisillä kriiseillä yritetään saada mahdollisimman monet eteläisen pallonpuoliskon maat jäämään lännen vaikutuspiiriin.

Läntisessä strategiassa on myös yritetty iskeä kiilaa Euraasian suurvaltojen välille. Nixonin ajan Kiina-strategia ei ehkä onnistuisi tänä päivänä, mutta Ukrainan konfliktin ja pakotepolitiikan myötä Venäjästä on yritetty tehdä paariavaltio.

Näin uuden kylmän sodan aikana, rautaesiripun laskeuduttua, maailmaa jaetaan taas kahtia: Yhdysvaltojen johtamaan länsiblokkiin ja Brzezinskin nimeämään ”Barbariaan” – toisin sanoen, Euraasiaan – jonka ytimessä ovat ”RIC-maat”, Venäjä, Iran ja Kiina.

”Länsi jatkaa yhä uusliberalismin tiellä”, Lama arvioi. Koska sen hallinnassa oleva väestö ja resurssit ovat pienenemään päin, se köyhtyy merkittävästi nykyiseen verrattuna, mikä edellyttää tyytymättömiä kansalaisia kurissa pitävien poliisivaltioiden perustamista. Koronasulut ja muut viime vuosina toteutetut pakkotoimet tarjoavat välähdyksen ”demokratioiden” tulevaisuuteen.

Lännen alaiset globaalin etelän maat jatkavat köyhtymistä, mikä edellyttää lännelle uskollisten diktatuurihallintojen pystyttämistä. Sosioekonomisten olosuhteiden heikkenemisen seurauksena on odotettavissa lisää epävakautta ja poliittisia levottomuuksia.

Elintarvike-, energia-, inflaatio- ja velanhoitokriisien täydellisessä myrskyssä monet globaalin etelän maat ovat heikossa asemassa ja ne voidaan pakottaa liittymään läntiseen maailmaan. Tätä helpottaa se, että niiden taloudellinen ja poliittinen eliitti on jo naimisissa länsimaisen rahoitusjärjestelmän kanssa.

Jos länsi ei kuitenkaan kykene tarjoamaan tehokkaita ratkaisuja itse luomiinsa kriiseihin, epäonnistuminen yhdessä kolonialistisen menneisyyden kanssa, tekee Euraasiaan liittymisestä entistä houkuttelevampaa muille maille. Tähän vaikuttaa myös se, kykenevätkö Venäjä ja Kiina antamaan etelän maille riittävästi tukea tänä myrskyisänä aikana.

Lama huomauttaa, että Venäjä on jo tarjoutunut auttamaan Afganistania ja Afrikan maita elintarviketoimituksissa ja Iran on toimittanut bensiiniä Venezuelalle sen polttoainekriisin aikana. Kiina on puolestaan kehittänyt infrastruktuuria globaalin etelän maissa Vyö ja tie -yhteyshankkeensa puitteissa.

Kuten venäläinen taloustieteilijä ja Euraasian talousliiton integraatioministeri Sergei Glazyev jo vihjasi kuvaillessaan nousevaa, vaihtoehtoista globaalia rahoitusverkostoa: ”Globaalin etelän maat voivat olla uuden järjestelmän täysivaltaisia osallistujia, riippumatta niiden dollareissa, euroissa, punnissa ja jeneissä kertyneistä veloista. Vaikka ne laiminlöisivät näissä valuutoissa olevien velvoitteidensa täyttämisen, sillä ei olisi mitään vaikutusta niiden luottoluokitukseen uudessa rahoitusjärjestelmässä.”

Lama kysyykin, kuinka monesta globaalin etelän valtiosta länsimaat voivat realistisesti pitää kiinni, jos euraasialainen liittouma tarjoaa lännen riistopolitiikan sijaan uutta alkua puhtaalta pöydältä, ilman velkaa?

Odotettavissa on poliittisesti myrskyisä ajanjakso myös Irakissa ja Libanonissa. Koska länsimaat eivät pysty tarjoamaan kestäviä ratkaisuja ja koska paikallisilla vastarintapuolueilla on vaikutusvaltaa näissä maissa, Irak ja Libanon saattavat lopulta liittyä ”barbaarien” Euraasiaan, yhdessä Jemenin kapinallishallituksen kanssa.

Persianlahden öljysheikkiyhteisöt ovat länsimaiden luomuksia ja siksi ne kuuluvat oletuksena länteen. Kahden viime vuosikymmenen tapahtumien vuoksi mieli saattaa vielä muuttua. Lännen epäonnistumiset Afganistanissa, Irakissa, Syyriassa ja Jemenissä ovat vakuuttaneet arabiyhteisöt siitä, että länsi on menettänyt sotilaallisen etulyöntiasemansa, eikä pysty enää tarjoamaan pitkän aikavälin suojelua.

Lisäksi toisin kuin länsimaat, Venäjä ja Kiina eivät ole sekaantuneet suoraan maiden sisäisiin asioihin, mikä on sheikkiyhteisöille tärkeä tekijä. Viimeaikaisista diplomaattisista jännitteistä lännen kanssa on osoituksena se, että Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien johtajat ovat ennennäkemättömästi hylänneet Yhdysvaltojen hallinnon öljyntuotantovaatimukset.

Länsijohtoinen aikakausi lähenee loppuaan, vaikka valtamedia meillä ja muissa euromaissa yrittää yhä luoda toisenlaista kuvaa asioiden tilasta. Tällaisen aikakauden loppu ei tietenkään tapahdu rauhanomaisesti; viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana käydyt sodat ovat tästä todisteena. Turbulenssi tulee siis vain kasvamaan.