Liettuan ja Puolan konflikti Valko-Venäjän kanssa: Siirtolaisongelmia EU:n ulkorajalla

Valko-Venäjän ja sen Nato-naapureiden, Puolan ja Liettuan, välinen hybridisota on jatkunut sitten Ryanair-kohun ja presidentti Lukašenkon syrjäyttämisyritysten. Nyt taistelutantereena ovat maiden väliset rajat.

Läntiset mediat ovat väittäneet, että Valko-Venäjä päästää laittomia maahanmuuttajia Liettuaan ja Puolaan. Kyseessä on eurolähteiden mukaan ”Lukašenkon kosto” Valko-Venäjälle asetettujen pakotteiden johdosta.

Liettuan sisäministeriö arvioi, että Irakista alueelle saapuneet siirtolaiset tulevat rajalle Valko-Venäjän hallinnon järjestämänä. Valko-Venäjä on kiistänyt väitteet.

Valko-Venäjä puolestaan selittää, että euromaat Liettua ja Puola käyttävät uutta taktiikkaa pakolaisten laittomaan karkottamiseen: pelotellakseen EU:sta turvapaikkaa hakevia maahanmuuttajia lainvalvontaviranomaiset toimittavat hakattuja, erittäin uupuneita ulkomaalaisia rajalle ja heittävät heidät Valko-Venäjän puolelle.

Syyskuussa on ilmennyt useita tällaisia tapauksia. Viimeksi eilen rajavartioston yksikkö löysi Valko-Venäjän ja Puolan rajalta Svislotšin piirikunnasta tajuttoman ulkomaalaisen, jolla oli merkkejä fyysisestä pahoinpitelystä. Samaan aikaan Puolan turvallisuusjoukot seurasivat tapahtumia sivusta omalta puoleltaan.

Ottaen huomioon pakolaisen vakavan tilan, Valko-Venäjän viranomaiset veivät hänet raja-asemalle, jonne kutsuttiin ambulanssi. Ensimmäinen lääkärintarkastus osoitti, että mies oli koomassa ja hänellä oli selviä merkkejä hypotermiasta. Ulkomaalaisella oli Irakin passi ja puolalaisen hoitolaitoksen tekemä negatiivinen PCR-testitulos.

Mies kuljetettiin Svislotšin keskussairaalaan, jossa hän lopulta tuli tajuihinsa; hän saa parhaillaan tarvittavaa lääketieteellistä hoitoa. Vastaavia tapauksia on alkanut ilmaantua useita.

Valko-Venäjän viranomaiset toivovat EU:n puuttuvan jäsenmaidensa laittomiin ja epäinhimillisiin toimiin. Huolimatta yhteistyöhaluttomuudesta euromaiden puolelta, Valko-Venäjä sanoo estäneensä lukuisia organisoituja laittoman maahanmuuton järjestämisiä tämän vuoden aikana.

Valko-Venäjä toivookin unionin johdon osoittavan kiinnostusta laitonta maahanmuuttoa järjestäviin toimijoihin Liettuassa ja Puolassa. Valko-Venäjä on valmis rakentavaan yhteistyöhön naapurimaidensa kanssa, mutta ei oman kansallisen turvallisuutensa kustannuksella.

Australialaisvaatimus: Kiinan Xi poistettava vallasta

Australiasta kuuluu kummia. Koronakriisin aikana kenguruiden maa tuntuu muuttuneen itse dystooppiseksi poliisivaltioksi tiukkoine sulkutiloineen, mutta silti sieltä tihkuu esiin Kiinaan kohdistuvaa vihaa, eikä se johdu koronaviruksesta, vaan kovenevasta geopoliittisesta pelistä.

Esimerkkinä tästä, maan puolustusministeriön tiedusteluorganisaation Kiina-osaston entinen päällikkö Paul Monk myöntää täysin avoimesti, että Kiina on anglofonisen maailman tärkein kohdemaa, jonka johtaja Xi Jinping sekä koko ”taantumuksellinen” kommunistinen puolue täytyy kammeta vallasta.

Monk kirjoittaa, että ”Afganistanin katastrofi on häirinnyt meitä useiden viikkojen ajan, mutta Kiina on silti päävastustaja”. Hänen mielestään ydinsukellusvenelaivueen hankinta Yhdysvalloista merkitsee ”dramaattista uutta vakavuutta strategisessa ajattelussamme”. Tuleva Quad-maiden turvallisuuskonferenssi lisää Monkista tunnetta siitä, että Indopasifisella merialueella ”reagoidaan johdonmukaisesti Kiinan kasvavaan itsevarmuuteen”.

Monk pelkää Kiinan kasvavaa valtaa, joka on uhka lännen hegemonialle. Tämän vuoksi ”Xi on syrjäytettävä vallasta ja Kiinassa on vihdoinkin avattava laaja tie demokraattisille uudistuksille”. Kommunistisen puolueen olisi ”siirryttävä demokraattiseen hallintoon samalla tavalla kuin Taiwan ja Etelä-Korea 1980-luvun lopulla”. Quad-maiden pitäisi ryhtyä avoimesti vaatimaan tällaista siirtymää, aussisotahaukka esittää.

Monk väittää Kiinan uhkaavan ryhtyä ”avoimeen sotaan Taiwanin alistamiseksi”. Yhdysvaltojen, Intian, Japanin ja Australian täytyy nousta vastarintaan ”Kiinan hyökkäystä” vastaan. On löydettävä konsensus niiden kesken, jotka ovat huolissaan Kiinan presidentin ”ylimielisyydestä”.

Xi Jinpingin johdolla Kiinaa on viety ”taaksepäin totalitaariseen hallintoon”, joka ”uhkaa monia naapureitaan”, Monk kiihtyy. Xi on ”edistyksen sekä avoimuuden ja oikeusvaltioperiaatteen vihollinen kansainvälisesti”. Häntä on vastustettava ja Monkin mielestä Quad-nelikon tulisi toimia keihäänkärkenä tässä kamppailussa.

Monk muistuttaa, että ”Xin diktatuuri on liittoutunut Putinin hallinnon kanssa Moskovassa ja kovan linjan Raisin/Islamilaisen vallankumouskaartin hallinnon kanssa Teheranissa”. Nyt on aika havahtua siihen vaaraan, jonka tämä aiheuttaa ”maailmanjärjestykselle, rauhalle ja hyvinvoinnille”. Monkia huolettaa myös se, että yhdessä ”taantumuksellisten liittolaistensa” kanssa, Xin Kiina on työntämässä Yhdysvaltoja pois Itä-Aasian rannikolta.

Monk inttää, että Kiinassa ”tarvitaan kipeästi demokraattista siirtymää”. Tätä hän on toivonut jo pitkään, mutta Kiinan kommunistinen puolue ei ole ”onnistunut toteuttamaan sitä”. ”Xi ilmentää tätä epäonnistumista ja siksi hänen on lähdettävä”, australialainen vaatii.

Miksi tällainen vallanvaihto tapahtuisi Kiinassa? Monk luottaa ilmeisesti siihen, että kommunistisesta puolueesta löytyy tahoja, jotka ymmärtävät, että ”jatkuva vaurastuminen edellyttää merkittäviä rakenteellisia uudistuksia”, mukaan lukien ”poliittisen avautumisen”. Tämä on todettu myös Kiinan kehitystutkimuskeskuksen ja Maailmanpankin yhteisraportissa nimeltä ”Kiina 2030”.

Mutta eikö Kiinan kasvutulos olekin loistava? Eikö se ole valmis syrjäyttämään Yhdysvallat maailman suurimpana taloutena? Eikö se aio luoda valuutta-alueen, joka kilpailee dollarin kanssa? Monk kiistää tämän ja uskoo itsepintaisesti, että ”kommunistisen puolueen viime vuosikymmenen aikana harjoittaman makrotaloudellisen ja sisäisen sortopolitiikan valtava tehottomuus” viittaa muuhun.

Sitten hän jatkaa älyvapaata fantasiointiaan siitä, kuinka Xi Jinpingiä vastaan toteutettua ”hypoteettista vallankaappausta” seuraisi ilmoitus Kiinan ”demokraattisesta siirtymävaiheesta”. Monkin kuvitelmat Kiinan tulevaisuudennäkymistä vaikuttavat jokseenkin harhaisilta, mutta vastaavia skenaarioita hän on pyöritellyt mielessään jo 2000-luvun alkupuolelta lähtien.

Poliittisesti Monk ja hänen hengenheimolaisensa toivovat siirtymää ”Itä-Aasian malliin” Japanin, Etelä-Korean ja Taiwanin tapaan. Länsi haluaa Kiinasta siis lannistetun ja miehitetyn vasallivaltion. Tämän suunnitelman tiellä on kuitenkin ”jääräpäinen Xi” ja hänen kansallismielinen lähipiirinsä.

Monk toistaa, että ”Xin on lähdettävä” Kiinan johdosta, samalla poistuisi myös kommunistien ”taantumuksellinen diktatuuri”. Tämän on oltava Quad-maiden virallinen kanta. Kuin hurmoksessa, Monk intoilee, että tästä vaatimuksesta on tultava ”mantra”, jota hoetaan, kunnes ”sotaisa” tai ”romahtava” Xin Kiina on korvattu länsivaikutteisella, ulkoa ohjatulla ”demokratialla”.

Elämme erikoisia aikoja, kun ministeriön entinen virkamies – nykyisin ”julkinen intellektuelli” – ajaa sanomalehtikirjoituksessa avoimesti vallankaappausta ja itsenäisen valtion presidentin syrjäyttämistä keinolla millä hyvänsä. Mutta lännen hybridisodankäynti Kiinaa vastaan tulee varmasti tästä vain kiihtymään.

Sekaantuva länsi syyttää Venäjää vaalivilpistä – Kommunistien oppositio menestyi

Venäjän parlamenttivaalit on pidetty ja voittajaksi on julistettu valtapuolue Yhtenäinen Venäjä, jota länsimaiset tiedotusvälineet kutsuvat ”Putinin tukipuolueeksi”. Vaikka Yhtenäinen Venäjä jää parlamenttiin kahden kolmasosan enemmistöllä, toiseksi suurin voittaja on Venäjän federaation kommunistinen puolue, KPRF.

Kommunistit ovat tärkein kansallinen oppositiopuolue, joka voi haastaa Putinin ja Yhtenäisen Venäjän suunnan. Tärkeimpänä oppositioryhmänä KPRF oli aina todennäköinen voittaja pakotteiden, hintojen nousun ja viime vuosien koronakriisin sosioekonomisten seurausten jälkeen. Puolueen nuorempaan sukupolveen kuuluu myös koronavirusrokotteisiin, sulkutiloihin ja rajoituksiin kriittisesti suhtautuvia.

Miten länsimainen media on reagoinut? Kaikkialla lännessä hysteerinen Putinin vastainen kirkuna on täyttänyt eetterin. Myös amerikkalaiset ja brittiläiset sanomalehdet ovat jo vahingoniloisesti kertoneet, kuinka Venäjän vaalien perusteella Putinin kannatus laskee koko ajan. Toisaalta väitetään, että nämä olivat Venäjän ”tähän mennessä korruptoituneimmat vaalit”.

On myös syytä kysyä, miksi länsimaiset tiedotusvälineet suhtautuvat niin rennosti siihen, että kommunistit voivat Venäjällä niin hyvin kolme vuosikymmentä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Harva näyttää ymmärtävän, mitä se todella tarkoittaa. Jos kommunistit pääsisivät valtaan, Venäjä voisi kulkea Kiinan tietä kohti kansallismielistä valtiososialismia.

Vangitun oppositiohahmon Aleksei Navalnyin liittolaiset ovat jo omineet itselleen kunnian siitä, että vaaleista muodostui heidän manipuloimansa tapahtuma ”älykkään äänestämisen” aloitteen johdosta, jonka tarkoituksena oli auttaa Kremlin vastustajia maksimoimaan äänestyslippunsa vaikutus asuinpaikan mukaan.

Nalvalnistien pyrkimys ottaa kunnia kommunistien vahvasta vaalimenestyksestä on selvästi yritys liioitella heidän omaa merkitystään Venäjän politiikassa. Navalnyin tukijoiden strateginen muutos liberaalin lännen liittolaisista kommunistimyönteisiksi kampanjoijiksi johtuu halusta häiritä ja heikentää Kremliä hinnalla millä hyvänsä.

Tässäkin pelissä länsi on ollut tiiviisti mukana. Yhdysvallat ja EU ovat avoimesti kertoneet Venäjän vastaisten pakotteiden tarkoituksesta – sosiaalis-taloudellisen taantuman luomisesta maahan Yhtenäisen Venäjän ja Putinin poliittisen legitimiteetin heikentämiseksi. Lähes kaksi tusinaa Venäjällä toimivaa ulkomaista järjestöä on myös yrittänyt vaikuttaa vaalien tuloksiin.

Bryssel julkaisi jo toukokuussa raportin, jossa kehotettiin tuomitsemaan Venäjän uudet duuman vaalit vilpillisiksi ja vastaamaan niihin karkottamalla Venäjä kansainvälisistä instituutioista, asettamalla lisää Venäjän vastaisia pakotteita ja lisäämällä hallituksen vastaista propagandaa. Näin toimittiinkin jo hyvissä ajoin, ennen kuin venäläiset edes ehtivät äänestämään.

Länsimaiset tiedotusvälineet antavat yleensä sen vaikutelman, että Venäjän ”todellinen oppositio” koostuisi länsimaalaisista liberaalidemokraateista, mutta Putinin häijy hallinto estää heitä osallistumasta politiikkaan. Todellisuudessa poliittinen oppositio koostuu kommunisteista ja kovan linjan isänmaallisista, joiden mielestä Moskova on ollut liian pehmeä ja heikko länttä kohtaan, minkä vuoksi länsi uskaltaa jatkaa Venäjän kiusaamista.

Kommunistit ymmärtävät maansa nykyisen ahdingon – heidän mielestään Putinin hallinto on liian sovitteleva ja yhteistyöhaluinen länttä kohtaan, vaikka Venäjää yritetään räikeästi kiristää taloudellisesti ja geopoliittisesti. Venäjällä vaikuttaa muitakin voimia, eivätkä ne ole yhtään sen länsimielisempiä.

Venäjällä on siis tahoja, jotka uskovat, että nykyisen hallinnon suurin virhe on, että se haluaisi periaatteessa olla osa länttä. Meillä tätä ei käsitetä, koska valtamedia on jo vuosia suggeroinut ihmisiä uskomaan, että Putin rakentaa länttä uhkaavaa synkkää suurvaltaa, joka muistuttaa ominaisuuksiltaan ja järjestelmältään entistä Neuvostoliittoa. Tämä on naurettava väite, mutta kaikki näyttää olevan sallittua, kun Venäjää yritetään horjuttaa.

Länsi korostaa nyt Yhtenäisen Venäjän pienentynyttä voittomarginaalia, mutta syyttää hallintoa samalla ”massiivisesta vaalivilpistä”. Näin puututaan jälleen röyhkeästi Venäjän sisäpolitiikkaan. Brysselin, Lontoon ja Washingtonin olisi kuitenkin syytä huomata, että entisaikojen kommunistien perilliset suhtautuvat Yhdysvaltoihin, EU:hun ja Natoon vielä epäilevämmin kuin Putin itse. Jonakin päivänä lännelle voi tulla vielä Venäjän nykyistä johtoa ikävä.

Yhdysvaltoihin pettynyt EU haaveilee geopoliittisesta vallasta

Kiinassa arvioidaan, että Euroopan komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin pitämän vuoden 2021 unionin tilaa käsittelevän puheen perusteella, EU aikoo ryhtyä tositoimiin, jotta siitä kehittyisi merkittävä geopoliittinen mahti.

Verrattuna vuoden 2020 unionin tilaa käsittelevään puheeseen, josta suuri osa käsitteli pandemian vastaista taistelua, tänä vuonna koronavirus ei ollut enää ylivoimainen teema. Esille nostettiin useita EU:n jäsenten välisiä koordinointisuunnitelmia ja ehdotuksia globaalista yhteistyöstä.

Von der Leyen ilmoitti uudesta eurooppalaisesta sirulaista, uudesta ilmastorahastosta, uudesta Afganistanin tukipaketista, sekä korosti tarvetta Euroopan puolustusliitolle ja esitteli EU:n uuden yhteysstrategian nimeltä Global Gateway. ”Olemme siirtymässä uuteen hyperkilpailukyvyn aikakauteen”, hän sanoi ja ehdotti, että Euroopasta tulisi ”aktiivisempi globaali toimija”.

EU ei enää tyydy olemaan merkittävä taloudellinen toimija. Se toivoo muuttuvansa strategisesti itsenäisten geopoliittisten voimien tärkeäksi pooliksi muuttuneessa maailmanjärjestyksessä. Tästä visiosta von der Leyen viestitti jo, kun hän vannoi johtavansa ”geopoliittista komissiota” pian virkaan astumisensa jälkeen.

Merkittävin esimerkki on, että EU on useaan otteeseen ilmaissut halunsa kehittää unionin omaa puolustuskykyä. ”Eurooppa voi – ja sen pitäisi selvästi pystyä ja haluta – tehdä enemmän itse”, von der Leyen totesi puheessaan ja ilmoitti, että Ranskan tulevan puheenjohtajakauden aikana kutsutaan koolle ”Euroopan puolustusta käsittelevä huippukokous”. Miten käynee tässä yhtälössä Amerikka-vetoiselle Pohjois-Atlantin liitolle?

Kiinassa katsotaan, että Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista oli katalyytti, joka saa EU:n ottamaan suuria askelia eteenpäin oman puolustuksensa vahvistamisessa. Eurooppa vastusti vetäytymisen lisäksi myös äkkinäistä tapaa, jolla se toteutettiin.

Vielä tärkeämpää on, että monet eurooppalaiset uskovat Yhdysvaltojen jatkavan eristäytymistään ja muuttuvan yhä epäluotettavammaksi. Siksi Brysselissä ilmenee halua vähentää riippuvuutta Washingtonista, joka pyrkii säilyttämään vain oman hegemoniansa liittolaistensa kustannuksella.

Talouden tasolla Washington on ajanut länsimaiden irrottautumista Kiinasta, mutta useimmat Euroopan maat vastustavat amerikkalaismääräystä, koska ne siten uhraisivat vain omat etunsa. Presidentti Joe Biden on yrittänyt parantaa transatlanttisten suhteiden haavoja, mutta käytännössä Yhdysvallat on jatkanut Trumpin hallinnon tylyllä linjalla. Nyt kun Kiina on noussut, Washington ja Lontoo kiristävät otetta omasta angloamerikkalaisesta etupiiristään.

Viimeisin esimerkki tästä oli, kun Yhdysvallat ilmoitti perustavansa Australian, Britannian ja Yhdysvaltojen kolmenvälisen ”indopasifisen” turvallisuuskumppanuuden AUKUS:in. Konkreettisena tarkoituksena on toimittaa Australialle ydinkäyttöinen sukellusvenelaivasto partioimaan Tyynenmeren alueella. Kiinaa ei mainittu, mutta kaikki tietävät, ketä vastaan uusi liittouma on ensisijaisesti suunnattu.

Ranskan mielestä tämä anglomaiden liitto muodostettiin salaa ”EU:n selän takana”. Yhdysvallat torpedoi myös Australian ja Ranskan välisen sukellusvenesopimuksen: Australian piti alun perin ostaa Ranskalta kaksitoista tavanomaista sukellusvenettä, mutta nyt se onkin – Yhdysvaltojen painostamana? – päättänyt hankkia kahdeksan ydinkäyttöistä amerikkalaissukellusvenettä.

Kuten on käynyt Venäjän suuntaan, EU:n arvoretoriikka saattaa koventua myös Kiinaa kohtaan. Kiinassa ei kuitenkaan uskota, että unioni menisi tässä uhittelussa ”äärimmäisyyksiin, kuten Yhdysvallat on tehnyt”. Jotkut tarkkailijat ovat pohtineet, muuttuuko EU:n Kiinan-politiikka Saksan liittokansleri Angela Merkelin eläköitymisen jälkeen. Hallitustasolla täyskäännöstä tuskin tulee.

Kun länsimaiset tiedotusvälineet uutisoivat EU:n Global Gateway-hankkeesta, ne väittävät yleensä, että sen tavoitteena olisi torjua Kiinan Vyö ja tie (Belt and Road Intiative, BRI) -aloitetta. Tämä voi pitää osittain paikkansa, mutta on myös esitetty, ettei EU halua tukeutua Yhdysvaltojen aloitteesta käynnistettyyn Build Back Better World -hankkeeseen, vaan unioni pyrkii luomaan oman, kilpailevan hankkeensa Kiinaa matkien.

EU:n pyrkimys tulla geopoliittiseksi voimaksi ei ole vain reagointia uuteen suurvaltakilpailun aikakauteen, vaan se on myös seurausta luottamuksen menettämisestä Yhdysvaltoihin. Vielä toistaiseksi EU ja Yhdysvallat kuitenkin jatkavat eripuraista yhteistyötään ”demokraattisten arvojen” nimissä, vaikka transatlanttisen länsiliittouman puitteet alkavatkin olla jo aika rapistuneet.

Jos unioni haluaisi oikeasti itsenäistyä, napanuora Yhdysvaltoihin olisi viimein katkaistava. Miten kävisi euromaille, jos pitäisi päättää, jatketaanko Yhdysvaltojen vasalleina, vaiko Euroopan unionin omissa geopoliittisissa kuvioissa? Tämä on vanhemman polven atlantisteille kauhistus, sillä heille suhde Yhdysvaltoihin on ensisijainen, Euroopasta viis.

Iranista Shanghain yhteistyöjärjestön täysjäsen

Shanghain yhteistyöjärjestön (SCO) jäsenmaat hyväksyivät 17. syyskuuta Iranin pysyväksi jäseneksi poliittiseen, taloudelliseen ja turvallisuusliittoon. Aiheesta uutisoi Länsi-Aasian geopolitiikkaan keskittyvä mediafoorumi The Cradle.

Päätös julkistettiin, kun SCO:n 21. huippukokous avattiin Dushanbessa, Tadžikistanissa, jossa Iranin uusi presidentti Ebrahim Raisi on johtamansa korkean tason valtuuskunnan kanssa ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan virkaanastumisensa jälkeen.

Raisi kiitti SCO:n jäsenmaita siitä, että ne sallivat Iranin liittymisen ryhmään, ja ilmaisi samalla toivovansa, että SCO:sta tulee ”maailmanlaajuisen monenkeskisyyden liikkeellepaneva voima”.

”Nykyään maailmanrauhaa ja -turvallisuutta uhkaavat hegemonia ja haasteet, kuten terrorismi, ääriliikkeet ja separatismi”, Raisi sanoi. ”Rauhan ylläpitäminen ja vahvistaminen koko Aasiassa ei ole valintakysymys, vaan välttämättömyys.”

Iranin ulkoministeri Hossein Amir-Abdollahian puolestaan totesi Twitterissä, että ”strategisella jäsenyydellä” on ”tärkeä vaikutus Iranin kattavan yhteistyön prosessiin sen naapuruus- ja Aasia-keskeisen politiikan mukaisesti”.

Shanghain yhteistyöjärjestö on maailman suurin alueellinen järjestö, joka kattaa kolme viidesosaa Euraasian mantereesta ja lähes puolet koko ihmiskunnan väestöstä. Sen jäsenmaita ovat Kiina, Venäjä, Kazakstan, Kirgisia, Tadžikistan, Uzbekistan, Intia, Pakistan ja nyt myös Iran.

Iran sai alun perin tarkkailijan aseman liittoumassa vuonna 2005. Sen pysyvän jäsenyyden vahvistaminen kesti yli 15 vuotta, ja se tapahtui Venäjän avustuksella.

Venäjän presidentti Vladimir Putin sanoi videokonferenssin välityksellä pitämässään puheessa, että Venäjä ”tukee Iranin täysipainoista osallistumista Shanghain yhteistyöjärjestön toimintaan, koska Iranilla on ollut tärkeä rooli Euraasian alueella ja sillä on pitkäaikainen myönteinen yhteistyö tämän järjestön kanssa”.

Asiantuntijat uskovat, että Iranin liittyminen SCO:hon parantaa merkittävästi maan geopoliittista asemaa alueella.

Iranin valtuuskunta on pitänyt jo useita korkean tason kokouksia muiden SCO:n täysjäsenten ja tarkkailijoiden kanssa. Presidentti Ebrahim Raisi keskusteli erityisesti Pakistanin pääministerin Imran Khanin kanssa, ja molemmat johtajat sopivat ryhtyvänsä kiireellisiin toimiin Afganistanin turvallisuustilanteen sekä humanitaarisen ja taloudellisen tilanteen vakauttamiseksi sen jälkeen, kun Taliban-liike nousi valtaan maassa.

”SCO on onnistunut vastaamaan hyvin vanhoihin ja uusiin haasteisiin, mutta globaalin toimintaympäristön monimutkaistuminen ja geopoliittiset jännitteet koettelevat päättäväisyyttämme tulevaisuudessa”, Pakistanin pääministeri Khan sanoi huippukokouksessa pitämässään puheessa.

Iranin presidentti keskusteli myös Armenian ja Turkmenistanin valtionpäämiesten kanssa ja sopi kahdenvälisen yhteistyön ja kaupankäynnin syventämisestä molempien maiden kanssa.

Samaan aikaan ulkoministeri Hossein Amir-Abdollahian tapasi kiinalaisen virkaveljensä, ulkoministeri Wang Yin. Ulkoministeri Wang sanoi, että Kiina tukee lujasti Irania [amerikkalaisen] hegemonian vastustamisessa ja maan suvereniteetin, ihmisarvon sekä laillisten oikeuksien ja etujen turvaamisessa. Kiina on myös valmis työskentelemään Iranin kanssa laajentaakseen yhdessä Vyö ja tie -infrastruktuurihanketta.

On arvioitu, että Shanghain yhteistyöjärjestön jäsenyyden poliittiset ja turvallisuuspoliittiset hyödyt saattavat lyhyellä aikavälillä olla suuremmat kuin muut Iranille koituvat hyödyt.

Jos Teheran kuitenkin auttaa turvaamaan SCO:n energiantarpeet lisäämällä öljyn ja kaasun tuotantoa uusille kumppaneilleen ja helpottaa pitkällä aikavälillä kipeästi kaivattua maayhteyttä muille Länsi-Aasian ja Euroopan markkinoille, myös Iranin talous hyötyy huomattavasti suuntautumisestaan itään.

Koronapolitiikan globaali konsensus

Modernin ajan länsimaissa ei ole koskaan aiemmin käytetty yhteiskunnallisia ”lukituksia” sekä sairaiden että terveiden joukkokaranteeneja virustautien lieventämiseen. Vielä aiemmin tämä oli poissuljettu strategia myös Maailman terveysjärjestö WHO:n pandemiasuunnitelmissa.

Kokonaisia maita koskevat sulkutilat tautien torjuntatekniikkana nousivat maailman tietoisuuteen sen jälkeen, kun Kiinan Wuhanissa ryhdyttiin torjumaan koronavirusta äärimmäisen jyrkän sulkutilan avulla. Maailman terveysjärjestö kehotti tämän jälkeen ottamaan sulkutilat käyttöön maailmanlaajuisesti.

Kiina-kriitikot ovat sittemmin huomauttaneet, että ”maailma on taistellut Kiinasta peräisin olevaa virusta vastaan kiinalaistyylisellä kansanterveyspolitiikalla, joka muuttaa koko maailman Kiinaksi”. Koska koronaviruksen leviämisen alkuvaiheessa ei vielä tiedetty kuinka vaarallisesta tartuntataudista on kyse, monet kannattivat lukituksia Kiinan mallin mukaisesti.

Länsimaissa ryhdyttiin toteuttamaan toimintasuunnitelmaa, joka piti sisällään karanteeneja, kasvomaskin käyttöä, sosiaalista etäisyyden ottoa, koulujen sulkemista, etätyöhön siirtymistä ja koronatestausta ja -jäljitystä rokotteita odotellessa.

Maailman johtajat ja hallitukset yksi toisensa jälkeen ryhtyivät puhumaan kuin saman muistion saaneina ”uudesta normaalista”, josta ei olisi enää paluuta entiseen, koronaa edeltävään aikaan. Mistä he tämän saattoivat tietää, ellei kyse ollut sovitun suunnitelman noudattamisesta?

Sittemmin on käynyt ilmi, että koronaviruksen vaarallisuutta on liioiteltu ja keskimääräinen tartuntakuolleisuusaste kaikissa ikäryhmissä on alle prosentin. Entisenlainen ”pandemian” määritelmä ei ole koko korona-aikana täyttynyt, mutta olemme silti joutuneet kollektiivisen pelkopropagandan ja globaalin ihmiskokeen uhreiksi.

Miljoonat ihmiset epäilevät koronakriisiä suuren luokan petokseksi, kansainvälisen globalistiklikin juoneksi, tai vähintään suurvaltojen keskinäiseksi biologiseksi sodankäynniksi, josta kuitenkin vaietaan. He eivät kuitenkaan halua vaikuttaa liian radikaaleilta, peläten vastareaktiota ja hörhöksi leimautumista, joten he kieltäytyvät puhumasta. Samaan aikaan globaali korona-show jatkuu, eikä kukaan uskalla viheltää peliä poikki; helpotuksia rajoituksiin on sentään taas toistaiseksi luvassa.

Vaikka tutkijat ja poliitikot tukevat julkisuudessa toteutettuja rajoituksia ja puhuvat yhä rokotteiden ja jopa terveyspassin puolesta, vain harvat todella uskovat niihin. Näin voidaan sanoa heidän omien toimiensa perusteella; monet asiantuntijat ja poliitikot ovat jääneet kiinni omien sääntöjensä rikkomisesta. Kukaan heistä ei kuitenkaan uskalla puhua virallisen koronakertomuksen vastaisesti, koska se haittaisi heidän uraansa.

Nyt olemme vaiheessa, jossa korkeasta rokotusasteesta huolimatta, uudet tartunnat ovat kahteen kertaan rokotettujen keskuudessa korkealla tasolla. Silti asiaa yritetään peitellä syyttämällä rokottamattomia. Jopa ”vapaan maailman” symbolisen johtajan, Yhdysvaltojen presidentin Joe Bidenin, kärsivällisyys on koetuksella, kun amerikkalaiset eivät jonotakaan kiltisti jo viruksen hoidossa tehottomiksi osoittautuneita, sivuvaikutuksiltaan arveluttavia ”pistoksia”.

Orwellilaisesta terveystotalitarismista tuli maailmanlaajuinen villitys vuonna 2020. Ihmiset olivat pelottelun ja asiantuntijalausuntojen myötä valmiita toistuviin rajoituksiin ja rokotuskierteeseen, vaikka mitään selvää näyttöä poikkeusolot oikeuttavasta ”pandemiasta” heidän omassa elinpiirissään ei ole koko aikana ollut.

Länsimaiden puheet liberaalista demokratiasta ja avoimesta yhteiskunnasta ovat korona-aikana paljastuneet sanahelinäksi, mitä ne ovat aina olleetkin. Esimerkiksi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen lentomatkustaminen ei ole ollut enää entisensä, mutta ihmiset ovat hyväksyneet turvatarkastukset yleisen edun nimissä. Olemme jo pitkään eläneet teknologisessa ”valvontakapitalismissa”, vaikka vasta avoimen totalitaarinen ”hygieniahallinto” on tämän ihmisille paljastanut.

Myös poliitikkojen enemmistö on osoittautunut stereotyyppisen selkärangattomaksi joukoksi ja kyvyttömäksi kyseenalaistamaan korona-ajan koersiivista biopolitiikkaa. Huvittavaa kyllä, ulkopolitiikan saralla on yhä kritisoitu Kiinaa ”demokratian” puutteesta ja ”ihmisoikeuksien” polkemisesta, vaikka koronapolitiikassa on pyritty olemaan Kiinan kaltaisia.

Olipa kyse sitten hyväuskoisuudesta, kasvoja säästävästä epäpätevyydestä tai jostain vielä paljon pahemmasta, maailma on saatettu outoon tilaan. Politiikan tarkkailijalle viime vuodet ovat olleet hämmentävää seurattavaa. Ne meistä, jotka – aivan oikein – näkivät, että länsimaiden liberaali järjestys, se niinistöläinen ”sääntöpohjainen kansanvälinen järjestys” oli kaatumassa, eivät kuvitelleet, että tilalle nousisi globaali terveystotalitarismi, johon kaikki hallinnot vastaan pyristelemättä sitoutuvat.

Siirtyminen pois länsikeskeisestä maailmasta näyttääkin johtavan entistä teknokraattisempaan ja kasvottomampaan ”globaalihallintoon”, jossa orastava ”multipolarismi”, suurvaltasuhteet, sekä geopoliittiset ja geoekonomiset kiistat menettävät merkityksensä, taustalla vallitsevan konsensuksen tullessa yhä selvemmin esiin korona-ajan myötä. Niin ikään ”Venäjän uhasta” varoittelevat turvallisuuspolitiikan tunt(eil)ijat kuulostavat tässä skenaariossa entistä arkaaisemmilta.

Venäjän idea ja Putinin dilemma

Ideologinen tilanne Venäjällä on kiristynyt koko ajan, väittää venäläinen politologi Aleksandr Dugin. Hänen mielestään tämänviikkoisella duuman vaalituloksella ei ole merkitystä.

Kasautuneet ristiriidat eivät heijastu niinkään vaaleissa, vaan itse järjestelmässä ja yhteiskunnassa. Lännessä jo ennakkoon epärehellisiksi leimatut vaalit eivät Duginin mielestä ”onnistu vapauttamaan höyryjä”.

Putinista ei ole kaikesta huolimatta ollut tilanteen pelastajaksi. Duginista tähän on syynä se, että Putin pitää Venäjää osana läntistä maailmaa, eikä ajattele, että Venäjä voisi olla erillinen, oma ja ainutlaatuinen sivilisaationsa.

Putinia ihaileville länsikriittisille tällainen arvostelu voi olla liikaa, mutta Dugin esittää mielestäni oikeita kysymyksiä. Jos Putin olisi lännen propagandan mukainen autokraatti, olisiko hän pitänyt länsimielistä liberaalia eliittiä valtion johdossa yli kahdenkymmenen vuoden ajan?

Putin on samaa mieltä liberaaliglobalistien kanssa, mitä tulee ”länsimaiseen henkiseen hegemoniaan”, Dugin laukoo. Mutta vain niin kauan, kun kollektiivinen länsi Lontoosta Washingtoniin ja Brysseliin ei yritä Venäjän suoraa alistamista. Tässä kohtaa menee Putinin ja hänen lähipiirinsä raja, vaikka yhteistyötä ”läntisten kumppaneiden” kanssa halutaankin tehdä.

Hegemonian rakenteessa on kuitenkin vaikea vetää selkeää rajaa niiden välillä, jotka tukevat liberaalia kulttuuria ja niiden välillä, jotka toimittavat läntisille tahoille salaista tietoa, tai yrittävät horjuttaa vallitsevaa järjestystä sisältä käsin. Duginin mukaan jopa turvallisuusviranomaiset ovat perillä ”viidennen ja kuudennen kolonnan” toimista maan sisällä.

Putin on onnistunut pitämään yllä suvereniteetin illuusiota yli kahden vuosikymmenen ajan. ”Kun tarvitaan massojen tukea – juuri sopivasti ennen vaaleja – korostetaan Venäjän itsemääräämisoikeutta, mutta muulloin ollaan osa Eurooppaa ja läntistä maailmaa”, Dugin selittää.

Venäjä hyväksyy läntisen kapitalismin, mutta haluaa säilyttää oikeuden hallita aluettaan itse. Mutta kapitalismi on luonteeltaan manageriaalista ja kansainvälistä, eikä tarvitse vahvoja johtajia saati erilliskulttuureita. Siksi lännessä demonisoidaan Putinia: venäläinen kapitalismi ja ”suvereeni demokratia” ei riitä länttä hallitsevalle eliitille, vaan kaikessa tulisi toimia länsivaltojen tavoin.

Kuinka kauan tämä pattitilanne voi jatkua? Dugin uskoo, että ”vielä tämän syksyn ja jonkin aikaa” Venäjän nykyhallinto kestää. Mutta jännitteet järjestelmän sisällä kasvavat, aivan kuten lännen Venäjän-vastainen informaatiosota, jota meilläkin valtamedia mallikkaasti edistää.

Neuvostoliiton kommunismi on ehkä kadonnut, mutta alueen maantiede ei ole muuttunut. Kremlin vallanpitäjien täytyisi päättää, ollako autenttinen, ”itsevaltainen” Venäjä, vaiko lännen mallin mukainen liberaali lumedemokratia, jota ylikansallinen finanssieliitti poliittisine lakeijoineen ja teknokraatteineen ohjaavat.

Kuten Benn Steil on todennut, ”Venäjä on liian suuri ja voimakas sulautuakseen länsimaisiin instituutioihin muuttamatta niitä perusteellisesti ja liian haavoittuvainen länsimaiden tunkeutumiselle, jotta se voisi hyväksyä oman syrjäytymisensä”. Ellei uutta Jeltsiniä tule, moninapaisessa maailmassa lännen täytyy ehkä hyväksyä ajatus ”Venäjän vaikutuspiiristä”.

”Todennäköisesti tämän perustavanlaatuisen dilemman joutuu kuitenkin kohtaamaan joku Putinin jälkeen tuleva”, Dugin päättää oman arvionsa.

Talibanit esikuvina länsimaiden vieraantuneille nuorille miehille

Toimittaja Mary Harrington on tyrmistynyt länsimaisten nuorten miesten reaktioista Afganistanin tapahtumiin. Hätkähdyttävintä hänestä on ollut huomata, etteivät nuoret osoitakaan tukeaan demokratiaa maahan vieneille länsimaiden sotilaille, vaan kannustavat talibaneja.

Näiden ääriajattelua suosivien nuorten miesten mielestä kollektiivinen länsi on muuttunut ”globohomo-pellemaailmaksi”, jota määrittävät liberalismin, konsumerismin, sekularismin, feminismin ja keinottelukapitalismin masentavat voimat. Niinpä talibanien edustama sunnalainen islamkin alkaa vaikuttamaan jyrkkyydessään hyvältä vaihtoehdolta.

Lännen liberaalin demokratian arvomaailma, jota Yhdysvaltojen johtama liittouma miljardeja tuhlaten yritti istuttaa myös Afganistaniin kahden vuosikymmenen ajan, on internetin keskustelufoorumeilla öyhöttävien nuorten miesten mielestä perin vastenmielinen. Heidän mielestään on aivan oikein, jos se kaatuu omaan rappioonsa.

Nämä vieraantuneen oloiset nuoret inhoavat lännessä vallalla olevaa suuntausta: koko ”herännyttä” woke-maailmankuvaa monikulttuurisesta suvaitsevaisuudesta seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin ja feminismiin. Samaan aikaan he pitävät talibaneja lännen liberaalin elämäntavan vastaisina vapaustaistelijoina.

Kabulin länsimielisen hallinnon kaatuessa, sosiaalisessa mediassa levitettiin PR-temppuna meemiä, joka kuvasi paljasjalkaisia, miehekkäitä taliban-taistelijoita sekä korkokenkiä käyttäviä amerikkalaissotilaita. Näin länsimaiden tuki transsukupuolisuudelle yhdistettiin pilkallisesti sotilaalliseen epäpätevyyteen.

Harrington on pannut merkille, että osa lännen nuorista miehistä haaveilee islamiin rinnastettavissa olevan aseman määräämisestä naisille länsimaissa. Eräs nimimerkkiä käyttävä twitteristi on ehdottanut, että pandemian päätyttyä naisten pitäisi jatkaa kasvomaskien käyttöä. ”Islam on oikeassa naisten suhteen”, hän julistaa seinällään – ilkikurisesti vai täysin tosissaan?

Talibaneja on ylistetty paitsi homofobisin, antisemitistisin ja misogynistisin termein, myös miehisyyden ikoneina. Yksi yleinen kuva on ”Chad”, stereotyyppisesti ylimaskuliininen mies. Kabulin kukistumisen myötä alkoi ilmestyä ”Talichad”- ja ”Chadliban”-kuvia, joissa ”Chad”-miehelle on sovitettu afganistanilaistyylinen turbaani ja parta.

Viimeisin hyväksyntää saanut teko talibaneilta oli maalata amerikkalaista George Floydia esittänyt seinämaalaus piiloon Kabulin katukuvasta. Floydin kasvoista tuli vuonna 2020 globaalin mustan identiteettipoliittisen liikkeen epävirallinen symboli. Taliban on ryhtynyt korvaamaan amerikkalaismiehittäjien propagandaa omilla isänmaallisilla ja uskonnollisilla iskulauseillaan.

Mitä tämä kaikki merkitsee? Osa länsimaisista nuorista miehistä halveksii omaa, ”heikkona” pitämäänsä kulttuuria ja kansakuntaa, eikä tunne enää kiinteää yhteenkuuluvuuden tunnetta sitä kohtaan. He katselevat kuvia aseita heiluttavista miehistä väkivaltaisessa, sodan runtelemassa maassa, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo ei kukoista , eivätkä he ole kauhuissaan, vaan kateellisia. Miten tähän on päädytty, Harrington ihmettelee.

”Meillä on enemmän naispuolisia parlamentin jäseniä kuin koskaan. Puolet lääkäreistä on naisia. Yliopistossa opiskelee enemmän naisia kuin miehiä. Suuryritykset julkaisevat tietoja sukupuolten välisistä palkkaeroista”, hän listaa.

”Jopa Yhdysvaltojen sotateollisuutta johtavat nykyään naiset. Asetuotantoyhtiöiden Lockheed Martinin, General Dynamicsin ja Northrop Grummanin toimitusjohtajat ovat kaikki naisia. On vaikea löytää kulttuurin valtavirran kuvastoa, joka ei edes pintapuolisesti tukisi ’naispomo’-konsensusta”, naistoimittaja tunnustaa.

Teollisuuden alasajo on johtanut siihen, että koulutus- ja työelämä on yhä naisvaltaisempaa. Miesten perinteiset työllistymisalat on korvattu palvelu- ja hoivatyöllä, jossa fyysinen voima ja toveruus ovat toissijaisia ja niin kutsutut ”pehmeät taidot” ovat tärkeitä.

Vastatakseen näihin muuttuviin työllisyystarpeisiin, oppilaitokset ovat kääntyneet pois kurinalaisessa kilpailuympäristössä tapahtuvasta tiedon opettamisesta pehmeiden taitojen opettamisen hyväksi. Opettajista yli 70 prosenttia on jo naisia.

Ja silti tämä ei johda siihen, että nuoret miehet omaksuisivat naisellisemman – tai feministisemmän – ajattelutavan. Sen sijaan pojat eivät enää välitä: tytöt ovat nyt jatkuvasti poikia parempia koulussa.

Samaan aikaan nuorisotyöttömyysaste on noussut huimasti ja se on iskenyt nuoriin miehiin paljon kovemmin kuin nuoriin naisiin. Myös nuorten itsemurhaluvut ja mielenterveysongelmat ovat vain lisääntyneet.

Kasvavan työttömyyden keskellä nämä vieraantuneet, katkeroituneet nuoret näkevät, että heidän mahdollisuutensa vähenevät: miehisiä roolimalleja halveksitaan ja maailma tuntuu vihaavan heitä. Ei siis ihme, että tällaiset nuoret miehet katsovat kateellisena Afganistaniin, ainoaan paikkaan maailmassa, jossa karikatyyrimäinen machoilu näyttää olevan voitolla, Harrington arvioi.

Aivan kuten he yrittivät tehdä Afganistanissa, myös länsimaissa moraalinvartijamme ovat pyrkineet tyrkyttämään liberaalia demokratiaa ja herättelevää feminismiä ylhäältä alaspäin. Edes täällä tässä valistusprojektissa ei ole onnistuttu, vaan on luotu, Harringtonin sanoin, ”paperinohut valekonsensus”, joka lepää ”vihaisen kaunan kiehuvan kuopan päällä”.

Tämä on pahaenteinen tilanne, jossa yhteiskunnallinen polarisaatio vain lisääntyy. Länsimaita vaivaaviin sisäisiin ongelmiin olisi syytä löytää tasapainoisempia ratkaisuja ideologisen pakkosyötön ja poliittisen korrektiuden vaatimusten sijaan.

Taliban ja Afganistanin strateginen vakaus

Talibanit ovat perustaneet Afganistaniin väliaikaisen hallituksen ja julistaneet maan ”islamilaiseksi emiraatiksi”. Uuden hallituksen ministerit ovat kaikki Talibanin omia edustajia tai heidän liittolaisiaan. Heillä oli pokkaa asettaa jopa FBI:n etsintäkuuluttama militantti sisäministeriksi. Toisin kuin meillä, naisia ei hallituksessa ole.

Olen itse asiassa iloinen, että Talibanilla oli rohkeutta muodostaa hallitus, joka ei olekaan ”inklusiivinen”, koska koko termi haiskahtaa länsimaiselle poliittiselle korrektiudelle. Talibantaistelijat voittivat, joten tietenkin heidän pitäisi hallita. Muun maailman on vain hyväksyttävä tämä tosiasia.

Meneillään olevasta muutoksesta kertonee sekin, että Taliban ei tietääkseni toivottanut länsivaltoja tervetulleiksi uuden hallituksensa julkistamistilaisuuteen, vaan kutsun saivat Kiina, Venäjä, Pakistan, Qatar, Iran ja Turkki. Naapurien ja yhteistyökumppanien kanssa kannattaisikin säilyttää asialliset välit.

Tiedotustilaisuudessa Talibanin tiedottaja kielsi ulkomaita sekaantumasta Afganistanin sisäisiin asioihin ja yrittämästä vallanvaihtoa. Toimittajien kysymyksiin kapinamaakunta Panjshirista hän totesi, että kapina on ulkomailta johdettu, samoin kuin Kabuliin masinoitu ”naisten mielenosoitus”.

Talibanit ovat luultavasti jo hyvin perillä CIA:n toimintatavoista ja juonista. En ihmettelisi, jos Afganistanissakin yritettäisiin nostaa esiin naisia ”kansannousun” keulakuviksi, joita voi markkinoida lännen liberaalille yleisölle, samalla islamilaisen emiraatin takapajuisuutta ja konservatiivisuutta paheksuen. Mielenosoittaminen uutta hallintoa vastaan ei tosin taida onnistua senkään vertaa kuin Valko-Venäjällä.

YK on jo todennut, että peruspalvelut ovat romahtamassa maassa ja että elintarvike- ja avustustoimitukset ovat vaarassa. Yhdysvallat on puolestaan ilmoittanut, ettei se aio tunnustaa Talibanin hallintoa. Senaattori Lindsey Graham on kuvaillut Afganistanin uutta hallitusta ”roistojen ja teurastajien kokoonpanoksi”.

Soraäänistä huolimatta, Yhdysvallat ei katso olevansa enää virallisesti vastuussa Afganistanista. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Afgaaniheimot tuskin alkavat yhtäkkiä toimia yhtenäisenä ryhmänä, joka ajaa maan kansallisia intressejä (onpa kerrottu, että erimielisyyksiä puidaan kaiken aikaa Taliban-liikkeen sisälläkin).

Kaksikymmentä vuotta kestänyt sota oli taloudellinen koettelemus Yhdysvalloille, eikä joukkojen läsnäololle ollut enää kannatusta amerikkalaisten keskuudessa. Kuitenkin on esitetty epäilyjä siitä, että koko tilanne on enemmän tai vähemmän järjestettyä teatteria. Ymmärrän näitä skeptisempiäkin näkökantoja, vaikka itse toivonkin yhä erilaista lopputulosta.

Tosiasia on, että epävakaalle alueelle jätettiin lentokoneita, helikoptereita, lennokkeja, yönäkölaitteita, aseita ja muuta kalustoa kokonaisen armeijan tarpeisiin. Minne nuo sotatarvikkeet päätyvät? Yhdysvallat on nyt – ikään kuin vahingossa – aseistanut alueen aivan Iranin, Pakistanin ja Kiinan rajoilla, mikä saa miettimään syitä ja seurauksia.

Iranin korkein hengellinen johtaja, ajatollah Khamenei, on sanonut Iranin tukevan Afganistanin kansaa, vaikka maan ”hallitukset tulevat ja menevät”. Hän on myös varoittanut, että ”Yhdysvaltojen ulkopolitiikan kulissien takana piilee saalistava susi, joka joskus muuttuu ovelaksi ketuksi. Tämän päivän tilanne Afganistanissa on tästä esimerkki”.

Olisi toivottavaa, että Kiina ja muut maat onnistuvat auttamaan Afganistanin vakauttamisessa ja islamilaisesta emiraatista kehkeytyisi ennen pitkää oikea valtio – muuten edessä saattaa olla uusi eskaloituva tilanne Libyan ja Syyrian tyyliin. Venäjä, Kiina ja Iran ovat luultavasti ottaneet tämänkin skenaarion jo huomioon.

Huuhkajakapteeni Sparv lännen asiamiehenä

Suomen jalkapallo­maajoukkueen kapteeni Tim Sparv kirjoittaa The Player’s Tribune -verkkojulkaisussa Qatarin ihmisoikeustilanteesta ja ilmaisee huolensa mm. MM-kisojen stadioneita rakentavien siirtotyöläisten työolosuhteista.

Kirjoitus on nostettu esiin Suomessa iltapäivälehtiä myöten, mutta myös ulkomailla ja sosiaalisessa mediassa Sparvin kommentit ovat herättäneet huomiota. Maailmassa riittää tahoja, jotka haluavat politisoida myös urheilun edistämään asiaansa, eikä jalkapallo ole poikkeus.

Länsimaissa kommentit ovat kiittäviä ja Sparvia on ylistetty avautumisestaan. Asiassa on kuitenkin poliittisia ulottuvuuksia, joita monikaan ei välttämättä huomioi, joten kommentoin hieman omasta näkökulmastani.

Sinänsä huomion kiinnittäminen stadionia rakentavien työntekijöiden asemaan ei ole huono asia, mutta vähemmän idealistinen maailmanpolitiikan tarkkailija voisi arvioida Sparvin ja kumppaneiden viimeaikaista hyvesignalointia hieman kyynisemmin.

Mitä tekemistä Black Lives Matter-polvistumisilla, sateenkaariväreillä ja muilla polarisoivilla, identiteettipoliittisilla symboleilla on jalkapallon kanssa? Vaikuttaa siltä, että jalkapallo – ja urheilu ylipäätään – on politisoitu ajamaan juuri lännen globalisteille mieluisia agendoja. Samalla syyllistetään niitä, jotka eivät ole lännen luomiin muotteihin vielä asettuneet ja alistuneet.

Kuvaavaa on, että Sparvin Qatar-kommenttien jälkeen kysyttiin heti, miksei Venäjän poliittisesta tilanteesta puhuttu, kun Suomi pelasi siellä EM-lopputurnauksessa. Pekingin talviolympialaisten lähestyessä kritiikin kohteena on varmasti pian myös Kiina.

En yllättyisi, jos todellinen syy Qatar-kritiikille löytyisikin maan Kiina-suhteista. Viime vuonna ja tämän vuoden ensimmäisellä vuosineljänneksellä Kiinasta tuli Qatarin suurin kauppakumppani, mikä merkitsee parasta aikaa maiden kahdenvälisten suhteiden historiassa.

Aluksi ei tuntunut olevan mitään ongelmaa myöntää jalkapallon MM-kisoja autoritaariselle öljyvaltiolle. Sitten kun Qatar alkoi lähentyä Kiinaa, yhtäkkiä ”ihmisoikeudet” ovatkin taas sopivasti tapetilla läntisten tahojen suunnalta.

Valko-Venäjällä oli tarkoitus järjestää yhteistyössä Latvian kanssa vuoden 2021 jääkiekon MM-kisat, mutta ”autoritaarisen” Lukašenkon takia kisat siirrettiin pois maasta. Todellinen syy oli toki lännen värivallankumousviritelmissä, mutta vallanvaihto-operaation ei annettu pilata oikeamielisten suosimaa narratiivia.

Pysähdytäänpä hetkeksi ajattelemaan tulevaa. Vuoden 2022 jalkapallon MM-kisat on siis tarkoitus järjestää Qatarissa, joka on šaria-lain hallitsema absoluuttinen monarkia. Samana vuonna pidetään myös talviolympialaiset Kiinassa. Saudi-Arabian uusi kilparata Qiddiyassa on puolestaan valmis isännöimään Formula ykkösiä vuodesta 2023 alkaen.

Kysymys kuuluu, vetäytyvätkö länsimaat joukkueineen kaikista kisoista, joiden isäntämaat eivät jaa liberaaleja arvoja? Mitä tapahtuu sitten, kun lännen mielipiteet maailmanpolitiikassa, taloudessa ja urheiluviihteessä sivuutetaan? Kohta nimittäin on pakko ryhtyä pelaamaan yhteispeliä erilaisten arvojen moninapaisessa maailmassa, jossa lännen liberaalit eivät voi enää sanella käskyjään muille.

Mitä tulee huuhkajakapteeni Tim Sparviin, haaveileeko jalkapallouransa ehtoopuolta elävä konkaripelaaja kenties uudesta urasta poliitikkona? Ehkä mies löytyy vielä vaikkapa Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen RKP:n ehdokaslistalta?