Tekijä: Markku Siira

1990-luvulla, Neuvostoliiton seuraajavaltioksi julistautunut Venäjä käytännössä menetti suvereniteettinsa. Heijastuksena tästä alennustilasta, Boris Jeltsinin aikana sorvatun perustuslain 13. artiklassa sanotaan, että ”mitään ideologiaa ei saa vahvistaa valtiolliseksi, tai pakolliseksi ideologiaksi”.

Vaikka länsivaikutteisen liberalismin on valtionhallinnossa sittemmin syrjäyttänyt reaalipolitiikka, on Venäjän pitkäaikainen päämies Vladimir Putin pysytellyt kaukana kaikista ideologioista. Hän on päinvastoin pyrkinyt hillitsemään yhteiskuntajärjestystä potentiaalisesti epävakauttavia ideologisia ääripäitä.

Toisenlaisiakin näkemyksiä Venäjältä toki löytyy. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä eräät venäläiset kansanedustajat ryhtyivät laatimaan luonnoksia perustuslain muutoksesta, joka poistaisi kiellon virallisen valtiollisen ideologian olemassaolosta.

”Nykyään perustuslakimme kieltää minkä tahansa ideologian – mielestämme tämä on väärin”, sanoi Žirinovskin kansallismielisen puolueen edustaja Sergei Katasonov tuolloin. ”Muiden valtioiden kokemukset osoittavat, että on normaalia, kun isänmaallisuuteen ja kansalaisten suojeluun perustuva valtioideologia on virallisesti vakiinnutettu.”

Länsimaistyyppisen demokratian kannattajat Venäjällä pelkäsivät, että perustuslain ”ideologia-artiklan” muutos ”johtaisi Neuvostoliiton perustuslain kuudennen artiklan toistumiseen, jossa määriteltiin yhden puolueen ja ideologian hallinto”.

Kremlin tiedottaja Dmitri Peskov kiirehti sanomaan, ettei presidentti Putinilla ole aikomusta muuttaa perustuslakia. Tänä päivänä, lännen hybridisodan keskellä, Ukrainan konfliktin yhä vain kuumentuessa, mieli saattaa vielä muuttua?

Putin on ilmoittanut Venäjän pyrkivän ”yhteiskunnan lujittamiseen kansalaisarvojen ja isänmaallisuuden pohjalta”. Kansakunnan tilaa koskevissa puheissaan, hän on toistuvasti kehottanut venäläisiä kokoontumaan valtion piiriin ja osallistumaan sen kehittämiseen.

Myös termiä ”yhtenäisyys” on toisteltu usein ja aiemmin maltillinen Putin on julkituonut yllättävän konservatiivisia näkemyksiä länsimaista rappiollisuutta kritisoidessaan. Ukrainan operaatiossa käytetyn mystisen Z-symbolin on nähty lännessä kuvastavan ”fasismia” ja ”isovenäläistä imperialismia”.

Venäläinen liikemies, monarkisti ja poliittinen vaikuttaja, Konstantin Malofejev katsoo, että perustuslain artikla-asia pitäisi jo ratkaista. Nyt kun Venäjän suvereniteettia ”ollaan palauttamassa Ukrainan rintamalla”, jäljelle jää hänen mielestään valtioideologian kiellon poistaminen. Tarttuuko Putin toimeen lännen hyökkäysten ja kotimaan patrioottien kritiikin ristipaineessa?

Malofejev on kirjoittanut enteilevästi trilogian nimeltä Imperiumi, jossa hän, Venäjän ”tuhatvuotisen historian valossa”, näkee vallanpitäjien tehtävänä olevan suurvallan ”ylpeyden ja arvokkuuden palauttamisen”, sekä ”historiallisen tehtävän” täyttämisen. Vakaumuksestaan varmana hän esittää, että ”ilman selkeää ideologiaa – tietoisuutta itsestämme Pyhänä Venäjänä, kolmantena Roomana, imperiumina, emme voi voittaa”.

Korkeat tavoitteet eivät kaikkia miellytä ja Tsargrad -televisokanavan perustaja onkin saanut tuta lännen vihan: Yhdysvallat on takavarikoinut – toisin sanoen, varastanut – hänen varojaan yli viiden miljoonan dollarin edestä ja Malofejev on joutunut hiljattain myös salamurhayrityksen kohteeksi.

”Emme voi taistella vapaamuurarien länsimaisen demokratian liberaalia pahuutta vastaan, pitäen itseämme osana heidän maailmaansa. Emme ole heidän maakuntansa; olemme oman, venäläisen maailmamme keskus”, Malofejev julistaa, aivan kuin muistutuksena Venäjän valtiojohdolle.

Aleksandr Dugin tarkastelee Ukrainassa käytävän sodan päätoimijoita ja heidän tavoitteitaan. Tässä yhteydessä hän ottaa käyttöön Zbigniew Brzezinskin ”geopoliittisen shakkilaudan” metaforan.

Duginista on selvää, että Ukrainan – ja jossain määrin myös koko Venäjän alue – on ”shakkilauta”, jolla on meneillään globaalien mittasuhteiden geopoliittinen vastakkainasettelu. Kiovalla ei ole itsenäisyyttä, eikä se ole suvereeni valta: se on vain pelinappula, sotilasmoukka, jota Venäjää vastaan pelaavat läntiset tahot liikuttavat harkintansa mukaan.

Dugin katsoo, että lautapeliskeema voi auttaa valaisemaan tapahtumia sodan sumun keskellä. Venäjä on nyt sodassa kollektiivista länttä vastaan, ja osapuolet voidaan kuvata kahtena shakinpelaajana. Venäjä pelaa Duginin pelissä valkoisilla ja länsi mustilla nappuloilla.

Koska puhutaan geopoliittisesta shakista, voidaan jokainen napa – valtakeskus tai valtio – kuvitella pelinappulaksi, jolla on oma suunnitelmansa, oma logiikkansa, oma strategiansa ja omat tavoitteensa sodassa. ”Samaan aikaan kutakin geopoliittista nappulaa rajoittavat toiminnassaan muut nappulat, sekä valkoiset että mustat, sekä omat että vastustajan nappulat”, Dugin muotoilee.

Kummaltakin puolelta, hän nostaa esiin kolmea pääpelihahmoa. Nämä hahmot pitävät sisällään valtavan määrän toissijaisia päätöksentekokeskuksia, analyysi- ja asiantuntijaryhmiä sekä vaikuttajaverkostoja. Nämä ovat Ukrainan sodan geopoliittisen shakkipelin makrofiguureja, jotka voivat muuttaa sijaissodan kolmanneksi maailmansodaksi.

Lännen mustat pelinappulat

Yhdysvaltojen ja EU:n atlanttinen eliitti poliittisine lakeijoineen toistaa mantraa siitä, kuinka ”Venäjän on hävittävä” ja vaatii täydellisen ja murskaavan tappion aiheuttamista Venäjälle ja sisäpoliittisen kaaoksen aikaansaamista koko federaation romahduttamiseksi.

Tätä ”välittömän voiton puoluetta” edustaa ennen kaikkea Britannian salainen palvelu, joka toimii läheisessä yhteydessä Yhdysvaltojen ”kaganistisiin”, ts. neokonservatiivisiin piireihin ja niitä lähellä oleviin Pentagonin ja CIA:n piireihin. Myös meillä Suomessa poliitikot, tutkijat, toimittajat ja sotilastahot on opetettu hokemaan samoja kielikuvia.

Dugin on hyvin perillä siitä, että angloamerikkalaisten sotahaukkojen näkökulmasta katsottuna, Venäjä on heikentynyt. ”Pattitilanne rintamalla, mobilisaatiouudistusten päättämättömyys tai jatkuva lykkääminen, pakotteiden vaikutukset, johdonmukaisen ideologian puute, selkeän strategisen voitontahdon puute” – ovat merkkejä siitä, että Venäjä on kuilun partaalla ja voi romahtaa, jos sitä työnnetään voimakkaasti.

Siksi mustien nappuloiden ensimmäinen makrofiguuri suunnittelee ja toteuttaa tämän sodan jyrkimmät vaiheet, aina Nord Streamin -kaasuputkien ja Krimin sillan räjäytyksistä salamurhiin ja terrori-iskuihin Venäjän alueille. Kaikki ”punaiset viivat” on ylitetty, eikä Kremlillä näytä olevan uskallusta vastata täysillä provokaatioihin. Vai onko kyse maltista ja omasta suunnitelmasta?

”Välittömän voiton puolue” kannattaa vihamielisyyksien kiihdyttämistä kaikin mahdollisin keinoin. Venäjän kanssa ei neuvotella, eikä tulitaukoa edes harkita. Se jatkaa Kiovan aseistamista, toimittaa ukrainalaisille köyhdytettyä uraania sisältäviä panssariammuksia ja toteuttaa terrori-iskuja Venäjän sisällä. Tämä ryhmä ei myöskään usko, että Putin käyttäisi missään olosuhteissa ydinaseita, vaan pitää sellaista puhetta pelkkänä bluffina.

Toinen läntinen ryhmä, josta Dugin käyttää nimitystä ”viivästyneen voiton puolue”, puolestaan uskoo, että sodan minimitavoitteet on jo saavutettu. Euromaat ovat yhdistyneet Naton ympärille Yhdysvaltojen johdolla ja atlantismi on vahvistanut asemaansa. Näin ollen, on tullut aika siirtää konflikti pitkän aikavälin vaiheeseen ja hidastaa tahtia. Rintama on pysähtynyt ja pakotteet ovat eristäneet Venäjän taloudellisesti lännestä.

Mitä kauemmin vallitseva tilanne kestää, sitä enemmän Venäjä heikkenee, lännessä ajatellaan. Tuhoisat prosessit elävät omaa elämäänsä: pakotteiden vaikutukset ja sodan kasvavat uhrit heikentävät luottamusta hallitukseen ja Venäjän kuvitellaan putoavan vielä kypsän hedelmän tavoin lännen jalkoihin. Ukraina on vain uhrattava sotilas tässä geopoliittisessa shakkipelissä, jossa kokonaistilanne on lännen kannalta hyvä.

Lännen mustien pelinappuloiden joukosta, Dugin erottaa kuitenkin myös kolmannen makrohahmon, ”välinpitämättömien puolueen”. Se on vähemmän vaikutusvaltainen kuin kaksi ensimmäistä, eikä sillä ole juurikaan suoraa vaikutusta tapahtumien kulkuun. Mutta se on olemassa, eikä sitä voi jättää tyystin huomiotta.

Dugin viittaa niihin amerikkalaisiin poliittisiin voimiin, jotka eivät samaista Yhdysvaltojen etuja globalismiin, eivätkä luota atlantismiin. Ne ovat välinpitämättömämpiä Venäjää kohtaan, joka ei pragmaattisessa analyysissa uhkaa Yhdysvaltojen kansallisia intressejä sotilaallisesti saati taloudellisesti.

Vaikka Yhdysvallat edustaa ”globalismia, maailmanhegemonia ja liberalismia”, jonka kaksi ensimmäistä mustaa makrofiguuria jakavat, kolmas pienempi ryhmä näyttää hylkäävän sen. Tämän myötä, suhtautuminen Ukrainan sotaan voisi eri tilanteessa muuttua nopeastikin.

Duginia mukaillen, yhteenveto tästä asenteesta voisi olla seuraava: suuri(n) osa amerikkalaisista ei ole lainkaan kiinnostunut tästä sodasta. Russofobinen pakkomielle liittyy hallitsevan eliitin yksityisiin intresseihin, sekä tietyn segmentin historiallisiin kaunoihin, jotka käyttävät niin Yhdysvaltoja kuin eurooppalaisia Nato-maita omien etujensa ajamiseen.

Dugin katsoo, että tämän ”kolmannen kannan” on ilmaissut selkeimmin entinen presidentti Donald Trump (Robert F. Kennedy junioria hän ei mainitse). Jos ”trumpilainen realismi” vielä voittaa, koko nykyinen draama muuttuu merkityksettömäksi ja Yhdysvallat siirtyy muihin – akuuteimpiin – ongelmiin, kuten kilpailuun Kiinan kanssa, Yhdysvaltojen omaan rahoitus- ja siirtolaiskriisiin, sekä muihin kysymyksiin.

Näinkö helppoa se olisi? Olen Duginin kanssa eri mieltä Trumpista, sillä hänen kautensa presidenttinä ei ollut kummoinen. Trumpin ja Kennedyn edustama kanta Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan ja Ukrainan rahoittamiseen, saattaa kuitenkin kasvattaa suosiotaan vuoden 2024 presidentinvaalien lähestyessä. Dugin toki tiedostaa, että ”tällaisen kannan takana ei ole pienintäkään sympatiaa Venäjää kohtaan, mutta objektiivisesti katsottuna, se vähentäisi jännitteitä huomattavasti”.

On selvää, että tällainen amerikkalaisen ulkopolitiikan linjaus, joka perustuisi realismiin ja Yhdysvaltojen kansalliseen etuun suurvaltana, muuttaisi shakkipelin strategiaa, vaikka muiden makrofiguurien vaikutus säilyisikin. Duginista ei ole sattumaa, että Kiovan hallinto ja sitä tukevat läntiset tahot ”inhoavat kaikkea Trumpiin liittyvää”.

Venäjän valkoiset pelinappulat

Lännen lisäksi, myös Venäjän eliitissä riittää hahmoja, jotka ovat sitoutuneet unipolaarisen, yksinapaisen maailman malliin, liberaaliin globalistiseen ideologiaan ja länsikeskeisen hegemonian ylläpitämiseen globaalissa mittakaavassa. Dugin listaa näitä ”välittömän häviön puolueen” edustajia seuraavasti:

”On radikaali liberaali oppositio – Navalnyin rakenteet, jotka ovat muuttuneet suorastaan terroristisiksi (Darja Trepova), vanhat poliittiset emigrantit (Hodorkovski, Kasparov jne.), uudet poliittiset emigrantit (Tšubais), taloudelliset (Fridman, Aven) ja taiteelliset (Pugatševa, Galkin) emigrantit, sekä lopuksi lännen suorat agentit erilaisissa valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa.”

Edesmennyt atlantistinen geopoliitikko Brzezinski viittasi ehkä tähän sanoessaan, että ”shakki on peli yhdelle, eikä kahdelle”? Brzezinski oli tottunut pelaamaan mustien puolella ja siirtämään valkoisia nappuloita. Duginista Venäjän tila oli juuri tällainen ennen sotilaallista erikoisoperaatiota: sitä hallitsi länsi. Sodankäynnin myötä, tätä mallia ei voitu enää hyväksyä, ja ”valkoiselta” näyttänyt liberaali eliitti paljastui lopulta läntisten ”mustien” hallitsemiksi hahmoiksi.

Eikä siinä vielä kaikki, osa venäläiseliitistä tunnustaa eräänlaista kaksoisuskollisuutta: he ovat lojaaleja Putinille ja tunnustavat hänen suvereniteettiin ja moninapaisuuteen tähtäävän suuntauksensa oikeutuksen, mikä tarkoittaa, että he tukevat sotilaallista erikoisoperaatiota ja toivovat ainakin muodollisesti voittoa.

Toisaalta tämän ”viivästyneen häviön puolue” haluaisi edelleen olla osa modernia länttä ja sen kulttuurikoodia, teknologiaa, käytäntöjä ja suuntauksia. Siksi tämä makrofiguuri näkee katkoksen länteen katastrofina ja haluaisi konfliktin päättyvän mahdollisimman pian, jotta voitaisiin käynnistää prosessi länsisuhteiden palauttamiseksi.

Valkoisten toinen makrohahmo ei ole valmis suoraan sabotaasiin, vakoiluun ja terroristiseen toimintaan. Lisäksi se ymmärtää, että suvereniteetti on arvo, jonka täydellinen menettäminen merkitsisi myös sen omaa tuhoa lojaalina eliittinä. Tämä ryhmä ei näe Venäjää omana sivilisaationa, ei ole valmis uhrauksiin, eikä näe maalla tulevaisuutta lännen ulkopuolella.

Joidenkin eliitin jäsenten hiljattain julkisuuteen vuotaneet yksityiskeskustelut kuvaavat selvästi tämän porukan mielialaa: he eivät usko voittoon, he kiroavat sotilaallista erikoisoperaatiota, ja olisivat valmiita hyväksymään melkeinpä mitkä tahansa ehdot konfliktin lopettamiseksi. ”Samaan aikaan, heidän on pakko ottaa virallisesti isänmaallinen kanta, koska siitä on tullut tämän hetken poliittisen korrektiuden normi Venäjällä”, Dugin selventää.

Valkoisten kolmas makrofiguuri on Duginin nimeämä ”voiton puolue”. Vaikka se on aivan viime aikoihin asti ollut vähemmistössä, sillä on melko laaja läsnäolo venäläisessä yhteiskunnassa. Kyseessä ovat vakaumukselliset patriootit ja venäläisen sivilisaation kannattajat, Venäjän historialliseen identiteettiin – sen kansakuntaan, itsemääräämisoikeuteen ja uskontoon – myötämielisesti suhtautuvat perinteisten arvojen sekalaiset kannattajat.

Dugin väittää, että sotilaallinen erikoisoperaatio toi tämän ryhmän etualalle ja sen arviot, käsitykset ja tulkinnat radikaalista konfliktista kollektiivisen lännen kanssa ovat itse asiassa muodostuneet viralliseksi versioksi siitä, mitä on tapahtumassa. Toisen valkoisen makrofiguurin edustajat joutuvat tahtoen tai tahtomattaan toistamaan tätä narratiivia, jota lännessä kutsutaan turhan yksioikoisesti ”putinismiksi”.

”Voiton puolue” keskittyy rintamavastarintaan länttä vastaan, pyrkii viemään Ukrainan operaation loogiseen loppuunsa ja lujittamaan moninapaisen maailman strategisia olosuhteita, joissa länsimaisella yksinvallalle ei ole sijaa. Tämä makrofiguuri näkee sotilaallisen konfliktin lännen kanssa ”ratkaisevana hetkenä taistelussa seuraavasta maailmanjärjestyksestä ja Venäjän historiallisen tehtävän täyttymisenä”.

Venäläispatriootit eivät näe konfliktia ”tilannekohtaisena vastakkainasetteluna, tai pelkkänä alueellisena kiistana, vaan sivilisaatioiden sotana”. Heidän mielestään Venäjän valtion ja yhteiskunnan on siksi ryhdyttävä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin.

Dugin kuuluu itse selvästi tähän ryhmään, jonka mukaan nyt tarvitaan ”välittömiä isänmaallisia uudistuksia ja valtion ja yhteiskunnan täyttä mobilisointia”. Tästä näkökulmasta katsottuna, jopa ydinaseiden käyttö, kun otetaan huomioon Venäjään kohdistuvan uhan vakavuus, on ”metafyysisesti perusteltua, eikä missään nimessä bluffia”.

Venäjän voitosta unelmoivat eivät ole vielä hallitseva eliittiryhmä, ja muut ryhmittymät ohittavat sen hallinnollisissa ympyröissä. Tästä huolimatta, patrioottien luoma paine ja heidän periaatteidensa painoarvo kasvaa jatkuvasti ja Venäjän virallisessa keskustelussa, ”voiton puolueen” ohjelmaa, strategiaa ja tilannearviota pidetään jo normatiivisena.

Seuraavat siirrot?

Duginin shakkimetaforan myötä on selvää, ”kuka taistelee kenen kanssa ja minkä tavoitteiden puolesta”. Ukraina on ”vain alue, shakkilauta, jolla on omat ominaispiirteensä, topografiansa ja topologiansa, mutta se on puhdas tausta, se ei ole hahmo, eikä subjekti”. Kaikki keskeiset päätökset tehdään Kiovan hallinnosta riippumatta.

”Sotilaalliset, poliittiset, taloudelliset, sosiaaliset, diplomaattiset, tiedotukselliset ja teknologiset prosessit ovat tiiviisti sidoksissa toisiinsa ja muodostavat sodan spontaaniudesta huolimatta varsin järjestelmällisen kokonaisuuden. Kaikkien kuuden makrohahmon avulla voidaan ymmärtää, miten nämä järjestelmät rakentuvat ja miten niiden eri osat ovat yhteydessä toisiinsa”, Dugin ynnää.

Sama koskee tämän sodan muita tärkeitä päätöksiä: hyökkäyksiä, vetäytymisiä, puolustautumista, terrori-iskuja, sotilas- ja siviilikohteiden pommituksia vihollisen alueella ja niin edelleen. Tilanteen epäsymmetria on siinä, että tässä sodassa kollektiivinen länsi on ollut toistaiseksi täysin turvassa, kun taas Venäjän alueelle isketään lennokeilla jopa Kremliin asti.

Epäilemättä Duginilta ja muiltakin geopolitiikan tuntijoilta tulee vielä yksityiskohtaisempaakin analyysia sodan kulusta, eri osapuolten keskinäisistä suhteista ja siitä, miten eri toimijoiden päätökset ja toimet vaikuttavat toisiinsa. Tässä on kuitenkin tuotu esiin tämän shakkisodan tärkeimmät nappulat.

Eskaloituuko Ukrainan konflikti ”ihmiskunnan viimeiseksi sodaksi” (Duginin kielikuvia jälleen) vai onko kyseessä vain synkkä poliittinen peli, jonka taustatekijät ovat jälleen kerran enemmän taloudellisia, kuin ”sivilisaatiollisia”? Jos tämä spektaakkeli ei ole vain eri eliittien sopimaa julmaa teatteria, Kremlin olisi korkea aika osoittaa se teoilla, eikä juhlapuheiden sanoilla.

Suuren isänmaallisen sodan voiton 78. vuosipäivän kunniaksi järjestetty paraati pidettiin tänään Moskovassa. Presidentti Vladimir Putin piti lyhyen puheen ja onnitteli venäläisiä juhlapäivän johdosta. Tänä vuonna, paraatin yllä leijui terrori-iskujen uhka, mutta mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut.

Lännen taukoamattomasta hybridisodankäynnistä huolimatta, Putin painotti puheessaan, että Venäjä haluaa ”rauhallisen ja vakaan tulevaisuuden”, eikä federaatio edelleenkään näe lännessä tai idässä ”epäystävällisiä kansoja” (eliitit lienevät sitten erikseen?).

Putin mainitsi puheensa alussa ”esi-isien rohkeuden ja urheuden”, minkä jälkeen hän asetti edellisvuoden tapaan nykyiset sotilaalliseen erikoisoperaatioon osallistujat heidän rinnalleen. Venäjää vastaan on ”käynnistetty uusi sota” ja kansakunnan tulevaisuus riippuu Ukrainan operaatioon osallistujista.

Putin katsoo, että kuten toisen maailmansodan aikoihin, sivilisaatio on taas kerran käännekohdassa. Venäjää yritetään jälleen horjuttaa, mutta se on kyennyt torjumaan ”kansainvälisen terrorismin, suojelemaan Donbassin asukkaita ja takaamaan oman kansallisen turvallisuutensa”.

Lännen itsestään kuvittelema ”poikkeuksellisuus” on Putinista ”vastenmielinen ja tuomittava ylivertaisuusideologia, joka asettaa ihmiset toisiaan vastaan ja provosoi verisiä konflikteja”. Länttä hallitseva eliitti kylvää Putinin mukaan ”russofobiaa” ja hyödyntää siinä myös kyynisesti ”aggressiivista nationalismia”.

Putin muistutti venäläisiä, ettei lännen tavoitteissa ole mitään uutta, vaan yhä vain tuo ”globalistinen eliitti yrittää hajottaa ja tuhota Venäjän, pyyhkiä pois toisen maailmansodan tulokset ja lopullisesti rikkoa kansainvälisen oikeuden järjestelmän”. Lännen oma, ”sääntöpohjaiseksi” kutsuttu viritys, on Venäjän presidentin mukaan pohjimmiltaan pelkkä ”ryöstö- ja väkivaltajärjestelmä”.

Putin syytti länttä myös siitä, että se ”tuhoaa perinteiset perhearvot ja rapauttaa sen olemuksen, mikä tekee meistä ihmisiä”. Hänen mukaansa länsi ”harjoittaa näitä kumouksellisia toimia, koska sillä on tavoitteena asettaa tahtonsa ja ylivalta-asemansa kansakuntien ja kansojen yläpuolelle kaikkialla maailmassa”.

Myös Ukrainaa sivuttiin puheessa. ”Kunnianhimo, ylimielisyys ja sallivuus” ovat Putinista tragedian aineksia ja nämä tekijät ovat syy myös Kiovan vallankaappauskatastrofiin, jonka seurauksena ukrainalaisista on tullut ”länsimaisten isäntiensä valvoman rikollisen hallinnon panttivankeja”.

Neuvostoliiton kansojen panos yhteiseen voittoon säilyy kuitenkin historiallisessa muistissa, vaikka sitä nyt yritetäänkin tukahduttaa. Myös Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY:n) maiden johtajat olivat läsnä Venäjällä voitonpäivän juhlallisuuksissa. Paraatin jälkeen, nämä entisten neuvostotasavaltojen päämiehet laskivat Putinin johdolla kukkia ja seppeleitä Tuntemattoman sotilaan haudalle Kremlin muurin läheisyydessä.

Suomessa eräskin ”Infosotasanomat” ehti jo kirjoittaa pilkallisesti, kuinka esimerkiksi Valko-Venäjän presidentti Lukašenko ei kantanut Yrjön nauhaa, ”putinismin symbolia”, rintapielessään Moskovassa, vaan ainoastaan kansallisia värejään.

Itse asiassa, Lukašenko ei ole koskaan käyttänyt mustaoranssia Yrjön nauhaa voitonpäivän paraateissa, joten tämäkään kerta ei ollut mikään järisyttävä poikkeus, joka kielisi välirikosta Putinin kanssa, kuten iltapäivälehden propagandisti ja haastateltu ex-suurlähettiläs yrittivät epätoivoisesti esittää. Säälittävä on journalismin taso suomalaisessa ”sotataloudessa”.

Puheensa päätteeksi, Putin esitti, että suuren isänmaallisen sodan vuosina eläneet venäläiset todistivat yhtenäisyytensä voiman, joka johti voittoon vihollisesta. ”Venäjän puolesta! Urheiden asevoimiemme puolesta! Voiton puolesta!”, presidentti intoutui lopussa, puheen päättyessä kolminkertaiseen hurraa-huutoon.

Venäjä on syyttänyt Ukrainaa kahden lennokin ohjaamisesta Kremliin. Tekoa on kutsuttu myös presidentti Putinin murhayritykseksi. Ukrainan puolelta syytökset on kiistetty nopeasti ja väitetty, että kyseessä olisi Moskovan oma temppu, väärän lipun operaatio. Kuitenkin Ukrainan postilaitos julkaisi heti yöllisen iskun jälkeen provosoivan postimerkin aiheesta.

Luultavasti lennokki-iskun tavoitteena oli jo etukäteen häiritä tulevaa, toukokuun 9. päivän voitonpäivän paraatia, joka on määrä järjestää jälleen kerran Moskovan Punaisella torilla. Lennokkiyllätyksellä pyrittiin ehkä muistuttamaan siitä, ettei Moskova ole kovin kaukana taistelukentiltä ja Kiovan regiimi voi Nato-isäntineen ulottaa sodan aivan Venäjän sydämeen, yhteiskuntarauhaa horjuttaen.

Äkkiseltään luulisi, että Kremlin kaltainen valtakeskus olisi varustautunut kaikenlaisten hyökkäysten varalle. Voisi kuvitella, että tärkeät paikat olisivat sähkömagneettisen suojauksen piirissä? Huipputeknologian avulla suojausten ohittaminen voi olla jotenkin mahdollista, varsinkin jos ukrainalaisterrorilla on lännen tekninen tuki takanaan.

Sotilasoperaation alusta lähtien, Venäjän joukot ovat pommittaneet tärkeitä ukrainalaisia laitoksia, myös komentokeskuksia, mutta toistaiseksi venäläinen osapuoli ei ole yrittänyt eliminoida Zelenskyiä tai keskeistä ukrainalaisjohtoa.

Nyt tämä asenne saattaa muuttua; Venäjä totesi virallisessa lausunnossaan, että se ”pidättää itsellään oikeuden ryhtyä vastatoimiin missä ja milloin se katsoo sen aiheelliseksi”. Ukrainassa on sittemmin jälleen kuultu ilmahälytyssireenejä, mikä voi johtua siitä, että vastatoimet ovat jo alkaneet.

Ukrainan sotanäytelmän pääesiintyjä Zelenskyi on tällä välin ehtinyt matkustaa ”yllätysvierailulle” Suomeen, presidentti Niinistön kutsumana. Myös pohjoismaiden johtajat ovat olleet sopivasti paikalla ja yhdessä on jälleen vaadittu Venäjää vetäytymään Ukrainasta. Ennalta-arvattava teatteri on jatkunut yleisön aplodien kera, eikä yksikään suomalaistoimittaja ole esittänyt Zelenskyille vaikeita kysymyksiä.

Ukrainan keväisestä ”vastahyökkäyksestä” on puhuttu jo pitkään, mutta mitään erityistä ei ole tapahtunut. Venäläiset ovat hiljattain aloittaneet uusien ohjusiskujen sarjan keskeisiä ukrainalaisia laitoksia vastaan, minkä uskotaan häiritsevän Nato-lännen ja Ukrainan mahdollisia hyökkäysvalmisteluja.

Olipa Kremliin tehty lennokki-isku Venäjän oma valeoperaatio, jolla oikeutetaan kovat toimet Kiovan hallintoa vastaan, tai Nato-lännen avittama isku Kremlin valtapiiriä vastaan, tapahtunut aiheuttaa todennäköisesti tilanteen eskaloitumisen.

Uusiakin vastaiskuja voi vielä tulla, joten Venäjän vallanpitäjät joutuvat päättämään, hoidetaanko Kiova kovin ottein, itä-Ukrainan takamailla junnaavan kulutussodankäynnin sijaan. Tähän asti, Venäjä on pyrkinyt välttämään siviiliuhreja.

Turvallisuusneuvoston varapuheenjohtaja Dmitri Medvedev on jo esittänyt, että ”Zelenskyi ja Kiovan klikki” on pakko hoitaa pois päiviltä. Myös duuman kansainvälisten asioiden komitean puheenjohtaja Leonid Slutsky on sanonut, että Moskovan vastauksen tulee olla ”mahdollisimman ankara”.

Osallistuin lauantaina, 29. huhtikuuta, koko päivän kestäneeseen ”globaaliin moninapaisuuskonferenssiin”. Sen järjestivät brasilialainen Nova Resistência-järjestö, Aleksandr Dugin, kansainvälinen russofiililiike, sekä kiinalaistaustainen Thinkers Forum.

Lähes seitsemäntoista tuntia kestänyt verkkoseminaari kokosi yhteen politiikan tutkijoita ja kommentaattoreita Euroopasta Aasiaan, Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Puhujien esityksiä yhdisti tavalla tai toisella maailmanjärjestyksen muutos ja erityisesti moninapaisuuden teema.

Konferenssin tärkeys noteerattiin myös Venäjän valtionhallinnossa, sillä avajaistervehdyksen järjestäjille ja vieraille esitti ulkoministeri Sergei Lavrov. Myöhemmin myös ulkoministeriön tiedotusosaston johtaja Maria Zaharova puhui konferenssin yleisölle.

Nykyään liike kohti globaalia moninapaisuutta on geopoliittinen tosiasia ja uudet maailmankeskukset edistyvät vaikuttavasti eri aloilla, jotka perustuvat kulttuuri- ja sivilisaatioidentiteettiin. Ne eivät enää halua olla lännen geopoliittisten pelien panttivankeja, vaan toimia kansallisten intressiensä mukaisesti ja harjoittaa omanlaistaan sisä- ja ulkopolitiikkaa.

Olemme siis todistamassa kansainvälisten suhteiden infrastruktuurin uudistumista. Moninapainen diplomatia alkaa välittyä sellaisten monenkeskisten instituutioiden, kuten Shanghain yhteistyöjärjestön ja BRICS -liittouman toiminnan kautta. Maat, joilla on erilaiset poliittiset ja taloudelliset järjestelmät ja erilaiset arvo- ja sivistyskäsitykset, tekevät silti yhteistyötä monilla eri aloilla.

Valitettavasti länsimaissa tunnutaan elävän yhä nostalgisen ”historian lopun” harhakäsityksen vallassa. Berliinin muurin kaaduttua ja Neuvostoliiton hajottua, kollektiivinen länsi kuvitteli Yhdysvaltojen johdolla, että 1990-luvun alun angloamerikkalainen voitonriemu jatkuisi loputtomiin ja kaikki maailman maat alistuisivat lännen oligarkian ”liberaalin” ylivallan alle.

Kuten Venäjän presidentti Vladimir Putin on todennut, ”suuntaus kohti maailman moninapaisuutta on väistämätön ja se vain voimistuu”. Kiinan presidentti Xi Jinping on puolestaan todennut, että odotettavissa on ”muutoksia, joita ei ole nähty vuosisatoihin”.

Ne tahot, jotka eivät ymmärrä nykyistä kehitystä, eivätkä halua seurata tätä suuntausta, tulevat kohtaamaan ongelmia. Washingtonin yritys pakottaa kansainvälinen yhteisö elämään keksimänsä ”sääntöpohjaisen liberaalin järjestyksen” armoilla, on epäonnistunut. Länsi joutuukin itse sopeutumaan elämään muuttuneessa tilanteessa.

Tähän liittyen, käsittelin omassa puheenvuorossani ajankohtaista asiaa, eli suomalaista poliittista lyhytnäköisyyttä. Esitin, että Suomen liittyminen sotilasliitto Natoon on perustavanlaatuinen virhe, joka johtuu lännen valtapiirien suunnitelmista, sekä siitä, ettei suomalainen poliittinen eliitti ymmärrä, tai halua hyväksyä, meneillään olevaa siirtymää lännen hegemonian jälkeiseen aikaan.

Monet puhujat aina Kiinasta Latinalaiseen Amerikkaan ja Afrikkaan, käsittelivät samoja asioita hieman eri näkökulmista. Mieleeni juolahti konferenssin aikana, että koolla oli eräänlainen poikkipoliittinen ”uusi internationaali”, sillä eri kulttuuritaustoista ja poliittisista miljöistä huolimatta, meitä yhdisti ajatus moninapaisen maailman mielekkyydestä, lännen yksinapaisen lumedemokratiamallin ja liberalismin asemasta.

Kuten filosofi Aleksandr Dugin totesi konferenssin avauspuheessaan, lännen globalistit dogmeineen ja hulluine suunnitelmineen kuuluvat menneisyyteen, kun taas moninapaisen maailman puolestapuhujat edustavat tulevaisuutta, joka perustuu monien erilaisten sivilisaatioiden olemassaoloon ja keskinäiseen kunnioitukseen. Nykyinen tilanne saattaa olla täynnä jännitteitä, mutta ehkä pitäisi uskaltaa suhtautua tulevaisuuteen optimistisemmin?

Konferenssin jälkeen, väsyneet mutta onnelliset osallistujat, innostuivat kehittelemään jo jatkoa yhteydenpidolle ja meitä yhdistävälle geopoliittiselle tutkimusmatkalle. Ehkäpä seuraavan kerran tavataan jossakin päin maailmaa paikan päällä, internetin sijaan? Joka tapauksessa, ajatus moninapaisuudesta on jo siirtynyt toisinajattelijoiden ja obskuurien akateemikkojen aihioista valtavirtaan. Tämä suuntaus tulee jatkumaan ja voimistumaan.

Presidentti Sauli Niinistö on matkustanut Afrikkaan. Tiistaina Niinistö vieraili Etelä-Afrikassa, missä hän Nato-propagandistina sai paikalliset vaivaantumaan Putiniin liittyvillä kommenteillaan. Suomi puolestaan sai taas lisää mainetta nolona Amerikan hännystelijämaana, mutta meillä tästäkin reissusta uutisoidaan varmasti ulkopoliittisena merkkitekona.

Etelä-Afrikka on paitsi keskeisiä Afrikan maita, myös osa BRICS-yhteenliittymää, johon kuuluvat sen lisäksi Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina. BRICS-maiden liittoumaan on hakenut jäseneksi jo moni muukin valtio, mikä varmasti ärsyttää angloamerikkalaista establismenttia, joka pyrkii estämään lännen hegemonian haastavat liittoumat.

Etelä-Afrikan Pretoriasta Niinistö on suunnistanut Namibiaan. Kuinka ollakaan, Lännen-Saulin matkakohteiksi sattuivat afrikkalaisvaltiot, jotka eivät ole jyrkin sanoin tuominneet Venäjän toimia Ukrainassa. Etelä-Afrikan presidentti Ramaphosa totesi lehdistötilaisuudessa diplomaattisesti, että konfliktit pitäisi ratkaista keskustelemalla.

***

Otsikoihin on noussut myös uutinen siitä, että Kiinan presidentti Xi Jinping on vihdoin ja viimein puhunut ukrainalaiskoomikko Zelenskyin kanssa puhelimessa. Tämän piti länsimedioiden mukaan tapahtua alun perin heti Xin maaliskuisen Venäjän-vierailun jälkeen, mutta Kiinan johtaja ei ole pitänyt kiirettä. Mitäpä todellista keskusteltavaa hänellä olisikaan ukrainalaiselle nukkepresidentille, joka ei päätä itse mistään?

Vaikka kiinalaismedian mukaan Xi lähinnä totesi Zelenskyille, että ”dialogi ja neuvottelut ovat ainoa tie ulos Ukrainan kriisistä”, lännen valta(vale)media varmasti kehittää tästäkin puhelusta omaa Venäjän-vastaista infosotaansa tukevan, propagandistisen version, josta saadaan taas jokin voitonmerkki Zelenskyin kertomukseen.

Diplomaattinen Xi lateli Zelenskyin luuriin tyypillistä jargonia siitä, miten Kiina haluaa ”kehittää suhteitaan Ukrainaan johdonmukaisesti ja selkeästi”, ja lisäsi, että riippumatta siitä, miten kansainvälinen tilanne muuttuu, Peking on valmis työskentelemään Kiovan kanssa ”edistääkseen molempia osapuolia hyödyttävää yhteistyötä”.

Eräänlaisena kädenojennuksena aiemmalle rauhanehdotukselleen, Kiina aikoo kuitenkin lähettää ”Euraasian asioista vastaavan Kiinan hallituksen erityisedustajan” vierailemaan Ukrainassa ja ”käymään syvällistä keskustelua kaikkien osapuolten kanssa kriisin poliittisesta ratkaisusta”.

***

Minkälainen on Nato-Suomen ja koko Euroopan tulevaisuus? Yhdysvaltojen vasallius ei tuo vaurautta, vaan aiheuttaa vain valtavia kuluja ja kauppasuhteiden katkeamisia. Puolustusmenot kasvavat ja hyvinvointivaltio on vain muisto. Tuleva kokoomushallitus puhuu jo kiertoilmaisua käyttäen ”sopeuttamisesta”, mikä tarkoittaa leikkauksia, jotka otetaan jälleen lammaskansan ohentuneista selkävilloista.

Jos poliittinen ja taloudellinen tulevaisuus näyttää meillä epävarmalta, monet talousraportit antavat ymmärtää, että tulevaisuus on aasialainen, kuten uumoilin itsekin jo vuosia sitten.

Tämä ei yllätä, sillä jo viime vuotisen Credit Suisse-pankin varallisuusraportin mukaan, tyypillinen kiinalainen aikuinen on jo nyt varakkaampi kuin keskiverto eurooppalainen. Jotain tehdään siis Kiinassa paremmin, kuin kapitalistien johtamassa Euroopassa, jossa kansalaisten elintaso vain laskee.

Lännessä puolestaan odotetaan pelonsekaisin tuntein niin sanottua ”mustan joutsenen tapahtumaa”, joka toteutuessaan aiheuttaisi valtavan shokin finanssimarkkinoille. Kuten veteraanianalyytikot varoittavat, osakeralli on ruokkinut kuplaa, joka voi puhjeta milloin tahansa. Väistyisikö pahin sotapsykoosi talouskriisin myötä, vai syttyisikö siitä vain uusi maailmansota?

Virallinen Suomi on jo pitkään ollut mukana informaatiovaikuttamisessa, jonka tarkoituksena on edistää länttä hallitsevan eliitin poliittisia ja taloudellisia intressejä myös täällä periferiassa. Suuren pelin tuoksinassa, kansalaisia on pyritty manipuloimaan (”mediakasvattamaan”?) myös narratiivisin keinoin.

Tässä mielen- ja maanmuokkaustyössä ovat mukana poliitikkojen lisäksi myös toimittajat ja kolumnistit, jotka käsittelevät sopivia aiheita mediayhtiöiden ohjelmissa, sekä iltapäivälehtien, aikakausjulkaisujen ja poliittisten lehtien sivuilla.

Tietyillä tahoilla on ollut myös manikealainen tarve osoittaa, kuinka valtamedian ulkopuolella toimivat ”vaihtoehtomediat”, erilaiset yksityisajattelijat ja muut toimijat, levittävät vain väärää tietoa, ”disinformaatiota”, vastuullisen valtamedian puhtoisten journalistien ollessa aina ”oikealla asialla” ja totuuden äärellä.

Vaikka demokratialle tärkeät sanan- ja mielipiteenvapaus tarjoavat kuulemma edelleen ”kaikille mahdollisuuden toimia”, ollaan militarisoituvassa Nato-Suomessa kuitenkin jo huolissaan ”informaatioturvallisuudesta”; osa väärien mielipiteiden esittäjistä voi olla jopa ”vieraan vallan asialla”!

Suomalaisen yhteiskuntakoneiston tulisi herkeämättä seurata tällaista toimintaa (eli virallisesta kertomuksesta poikkeavia näkemyksiä) ja turvautua tarvittaessa vastatoimiin, arvelee eräskin Yle-informaatikko. Kansalaisia on paimennettava ”oikean tiedon” lähteille; ryhmäpaine, sosiaalinen häpeä ja tarpeen vaatiessa, vuosien varrella täydennetty lainsäädäntö, hiljentävät kyllä skeptikot.

Kuten viime vuosien dystooppisina hetkinä on voinut huomata, julkinen keskustelu Suomessa ei ole järin ”moniäänistä”, vaan sallittujen näkemysten kirjo on kapea, valikoitujen keskustelijoiden, ”asiantuntijoiden” ja toimittajien, toistaessa pitkälti samaa viestiä hieman eri sanoin. Tämän myötä on luotu illuusio kansalaisten ”samanmielisyydestä”, vaikka todellisuus voi olla toinen.

Asioiden eri puolien tarkastelu leimataan nykyisessä Nato-lännen luomassa hybridisotatilassa herkästi ”disinformaatioksi”, vaikka kyseessä olisikin aito halu etsiä totuutta ja järkeä kaikesta sekamelskasta, infosodan sumun keskellä. Kyseenalaistajat voi aina tuomita irvokkaasti ”maanpettureina”, kun taas maansa jo myynyt eliitti ei joudu vastuuseen teoistaan.

Summa summarum, toisinajattelun taustalla ei tarvitse olla mitään ”liikettä”, ei vierasta valtaa, saati pahantahtoista vaikuttamisyritystä, mutta tämä ilmeisin selitys ei tunnu kelpaavan mustavalkoisen länsinarratiivin pönkittäjille, jotka käyttävät mieluusti myös ”salaliittoteorian” leimakirvestä epäilijöiden vaientamiseksi.

Amerikkalainen juristi ja aktivisti, Robert F. Kennedy Jr., on ilmoittautunut ehdokkaaksi ensi vuonna pidettäviin presidentinvaaleihin.

Kennedy kuuluu tragedioistaan tunnettuun amerikkalaiseen poliittiseen sukuun. Robert F. Kennedy nuoremman setä oli presidentti John F. Kennedy, joka salamurhattiin marraskuussa 1963. Myös hänen isänsä, Robert F. Kennedy, ammuttiin kesken presidentinvaalikampanjan vuonna 1968.

Kennedyn mahdollisuuksia päästä Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi on valtamedioissa vähätelty. Viime vuosina häntä on kritisoitu ”salaliittoteoreetikoksi” ja ”rokotevastaiseksi”, koska hän on suhtautunut kielteisesti korona-ajan sulkutiloihin, arvostellut lääkeyhtiöitä, Bill Gatesia ja korona-asiantuntija Anthony Faucia.

Kritiikistään huolimatta, Kennedy pyrkii systeemiä edustavan demokraattipuolueen ehdokkaaksi, eikä kampanjoi täysin riippumattomana. Onko hän siis vain uusi, hieman sofistikoituneempi ”demokraattien Trump”, joka lupaa potentiaalisille äänestäjilleen toimia toisin kuin edeltäjänsä?

Kävi Yhdysvaltojen tulevissa presidentinvaaleissa miten tahansa, Kennedyn esiintymisiä varmasti seurataan mielenkiinnolla. Hän onkin aloittanut räväkästi ja hyökännyt puheissaan Yhdysvaltojen sotateollista kompleksia, tiedustelupalvelua ja suuryhtiöiden valtaa vastaan.

Käynnistäessään vaalikampanjansa Bostonissa, Kennedy liitti yhteen setänsä presidenttiajan tapahtumat, sekä neokonservatiivien aloittaman Irakin sodan. Hän on selvästi tietoinen, millaiset pimeät voimat ohjaavat Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa.

”Kun setäni tuli virkaan, kaksi kuukautta myöhemmin hän taisteli tiedustelukoneistoaan ja armeijaansa vastaan…keskellä Sikojenlahden kriisiä hän tajusi, että hänelle valehdeltiin. Hän ymmärsi, että tiedustelupalvelujen tehtävänä oli tarjota sotateollisuudelle jatkuva sotaputki”, Kennedy esitti, viitaten 60-luvun tapahtumiin.

Samaa sapluunaa toistaen, myös ”neokonservatiivit ja CIA saivat mennä Irakiin ja vaihtaa hallintoa”. Kennedy kyseenalaistaa hyökkäyksen Irakiin, johon kulutettiin kaiken lisäksi ”kahdeksan biljoonaa dollaria”. ”Irak on nyt paljon huonommassa kunnossa kuin se oli, kun menimme sinne. Tapoimme enemmän irakilaisia kuin Saddam Hussein koskaan teki”, Kennedy ynnää Yhdysvaltojen synkkää tilastoa.

Myös Ukrainan konfliktista Kennedyllä on mielipide: Bidenin hallinto on tehnyt Ukrainasta ”pelinappulan geopoliittisessa taistelussa, uuvuttaakseen Venäjän”. Kennedy on päivitellyt Washingtonin Kiovalle antamaa miljardien sotilasapua, tuomiten lisäksi yli kahdeksansadan sotilastukikohdan ylläpidon ja vaatien tällaisten kuluerien uudelleen suuntaamista Amerikan omille puutteenalaisille.

Vaalikampanjansa ensi-illassa, Kennedy-junior sai kannattajiltaan kovimmat suosionosoitukset siteeratessaan edesmennyttä setäänsä, presidentti J.F. Kennedyä, joka oli vannonut ”hajottavansa CIA:n tuhansiksi sirpaleiksi”. Presidenttiehdokas-Kennedy lupasi myös populistiseen sävyyn tuovansa ”amerikkalaissotilaat takaisin kotiin, sulkevansa ulkomaiset tukikohdat ja investoivansa Yhdysvaltojen keskiluokkaan”.

Reaalipolitiikassa kuitenkin vain teot ratkaisevat, eivät palopuheet. Yhdysvaltojen valtiokoneisto on viritetty sellaiseksi, että epäilen, pystyisikö kukaan presidenttinä muuttamaan maan poliittista suuntaa.

Niin kutsutun ”syvän valtion”, tai salaisen hallituksen, sisäpiiri suunnittelee asioita pitkällä tähtäimellä, ja esimerkiksi Ukrainasta rakennettiin Venäjän-vastaista sillanpääasemaa jo vuosikausia ennen Bidenin presidenttikautta, tai Putinin reagointia.

Presidentiksi haluavalla amerikkalaisella saattaa olla muutosideoita ja periaatteita, mutta politiikan huipulla, uudelle keulakuvalle kerrotaan pelin säännöt ja talon tavat. Trumpia pidettiin muutoksen tuojana, mutta silti hänen hallintonsa täyttyi Mike Pompeon ja John Boltonin kaltaisista ”suohirviöistä”, jotka edistivät pysyvän valtiokoneiston laatimaa ulkopolitiikkaa.

En siis äkkiseltään usko, että Kennedykään voisi radikaalisti muuttaa amerikkalaista järjestelmää, ellei muutoksen paine sitten kasva massiivisiin mittoihin. Vaikka Amerikan polarisaatiosta puhutaan usein, todelliset vallanpitäjät eivät välitä mellakoista, etnisistä ristiriidoista, tai yhteiskunnan rappeutumisesta, vaan ajavat säälimättömästi omia intressejään. Tässä yhtälössä ei ole sijaa idealismille.

Kennedy-juniorin ehdokkuus voi toki tuoda esiin puheenaiheita, joista on vaiettu ja myös näkemyksiä, jotka poikkeavat nykyisen hallinnon linjasta. Pääseekö maineikkaan suvun viimeisin kandidaatti koskaan Valkoiseen taloon toteuttamaan poliittisia visioitaan – saati vaikuttamaan valtion- ja yritysvallan korruptoituneeseen symbioosiin – onkin sitten toinen juttu.

Hiljattain 87-vuotias Dalai-lama joutui kohun keskelle julkisuuteen levinneen videon vuoksi, jossa tämä länsimaissa arvostettu uskonnollinen johtaja pyysi nuorta poikaa imemään hänen kieltään. Dalai-laman toimisto kokosi sen jälkeen lyhyen anteeksipyyntölausunnon, jossa tapausta vähäteltiin.

Samaan aikaan, jotkut länsimaiset tiedotusvälineet ovat yrittäneet kaunistella uskonnollisen ikonin käytöstä. Valta(vale)media on antanut ymmärtää, että Dalai-laman epätavallinen teko oli oikeutettu ”tiibetiläisten tapojen ja kulttuurikäytäntöjen” vuoksi ja siksi anteeksiannettavissa.

Vaikka tutkijat ovat todenneet, että ”Tiibetissä” – toisin sanoen, Kiinan Xizangin autonomisella alueella – kielen ulos työntämistä voidaan pitää tapana osoittaa kunnioitusta, lapsen pyytäminen imemään aikuisen miehen kieltä, ei ole mikään kohteliaisuus. Perinteisistä tavoista ei löydy perusteita Dalai-laman käytökselle, ellei sitä sitten ajatella Tiibetin historian valossa feodaaliseen teokratiaan kuuluvaksi perversioksi.

Dalai-laman toimisto ei myöskään maininnut anteeksipyyntökirjoituksessaan, että ”kielen työntäminen ulos voi olla tervehdyksen muoto”, vaan yritti pikemminkin puolustaa käytöstä sanomalla, että ”hänen pyhyytensä kiusaa usein tapaamiaan ihmisiä viattomalla ja leikkisällä tavalla, jopa julkisesti ja kameroiden edessä”. He eivät siis uskaltaneet käyttää kulttuurista juontuvaa ”tapaa” tekosyynä, pelätessään herättävänsä suurempaa julkista vastustusta.

Itse asiassa tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun länsimaiset tiedotusvälineet ovat vähätelleet tai peitelleet Dalai-lamaa koskevia kielteisiä uutisia. Dalai-lama on amerikkalainen poliittinen kortti, jota länsi on jo vuosikymmenien ajan käyttänyt heikentääkseen ja mustamaalatakseen Kiinaa strategisella tasolla.

Kiinasta huomautetaan, että lännen valtamediat raportoivat yleensä vain sellaisista jutuista, joissa Dalai-lama esiintyy länsimaisten arvojen mukaisesti tai suhtautuu kriittisesti Kiinaan. Länsi on pönkittänyt hänen kuvaansa hurskaana uskonnollisena johtajana, jotta tiibetinbuddhalaisuus on saatu valjastettua Kiinan-vastaiseen politikointiin. Global Times-lehden mielestä, Dalai-lama on vain ”separatisti uskonnon viirin alla”.

Tästä päästäänkin siihen, ettei länsimaisia tiedotusvälineitä voi parhaalla tahdollakaan pitää riippumattomina, oikeudenmukaisina ja objektiivisina. Niistä on jo kauan sitten tullut joidenkin länsimaiden – ennen kaikkea Yhdysvaltojen – välineitä lännen kilpailijoiden vastaisessa hybridisodankäynnissä. Länsimediat omaavat ideologisen ennakkoasenteen, eikä juuri mitään aihetta tarkastella tosiasioiden pohjalta, vaan länsimaisten ”arvojen” vääristävän prisman läpi.

Mediatalojen jatkuvat hyökkäykset esimerkiksi Kiinan poliittista järjestelmää, ulkopolitiikkaa ja taloutta vastaan, heijastavat niiden taustalla olevien sponsoreiden näkemyksiä ja intressejä. Niistä on tullut täysin poliittisia välineitä, joten toimitusten omakehu ”vastuullisesta journalismista” on epäuskottavaa ja naurettavaa.

Jos lännen oligarkian palvelija käyttäytyy julkisesti törkeällä tavalla, tiedotusvälineet omaksuvat heti ymmärtäväisen, vähättelevän, tai jopa salailevan linjan. Tässä yhteydessä mieleen tulee esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentin Joe Bidenin sopimaton käytös naisia ja jopa lapsia kohtaan.

Kuten aika moni jo nykyään perustellusti epäilee, länttä hallitsevan eliitin käskyläiset Dalai-lamasta Bideniin, saattavat hyvinkin olla paatuneita perverssejä, jotka eivät aina kykene hillitsemään itseään edes kameroiden edessä.

Koska näillä ihmisillä on erittäin vaikutusvaltaiset taustavoimat, viralliseen narratiiviin ja julkisuuskuvaan sopimattomat kohtaukset pyyhitään helposti pois uutisvirrasta. Jos taas huomion kohteena on joku lännen inhoama henkilö tai valtio, politisoitu media-arsenaali valjastetaan armottomaan maalittamiseen, jossa ei ole sijaa journalistiselle etiikalle.

Ryhdyin kirjoittamaan geopolitiikasta aktiivisesti vuoden 2018 huhtikuussa; nyt on jo viides vuosi menossa. Keskityin alusta asti aiheisiin ja näkökulmiin, joita juuri kukaan muu ei Suomessa tuonut esille: kirjoitin niin sanotusta ”euraasialaisesta” perspektiivistä. Joku tykkäsi, joku ei.

Innoittajinani on pidetty Aleksandr Duginia ja muita länsikriittisiä kirjoittajia ja vaihtoehtomedioita, eikä tämä arvio aivan väärässä ole, jos ei nyt täysin oikeassakaan. Yleisesti ottaen, olen kirjoittanut asioista, jotka ovat oikeasti kiinnostaneet minua, rajoittamatta itseäni minkään ”laatikon” sisäpuolelle.

Viidentoista minuutin kuuluisuuden ”geopoliittisena analyytikkona” saavutin kiinalaisilla valtionkanavilla julkaistuilla videokommenteillani, joissa arvostelin Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa. Tämäkin ärsytti heitä, joiden mielestä kaikkien suomalaisten tulisi olla länsimielisiä. Karhu se on kuulkaa pandakarhukin!

Korona-aikana homma meni kuitenkin monimutkaisemmaksi. Tuolloin minua ryhtyi ärsyttämään myös johtavien länsikriittisten maiden, Venäjän ja Kiinan, virallinen koronapolitiikka. Tähänkin otin kärkkäästi kantaa, enkä nuoleskellut mitään tahoa idässä saati lännessä.

Jatkoin tinkimätöntä toisinajattelua ja sain luultavasti ”koronan kieltäjän” leiman, vaikka yritin tarkastella aihetta kirjoituksissani moneltakin kantilta. Näkymätön vihollinen – hengitystieinfektio – joka tapauksessa pysäytti maailman, mutta perimmäinen syy poikkeusoloihin johtui maailmantalouden sairaudesta.

Tuolloin arki meni ankeaksi. En ottanut yhtään ainutta koronarokotetta, enkä siis vilautellut koronapassia ravintoloissa. Valta(vale)median ”kulkutautimyönteisiä” solvaavat kirjoitukset tekivät minusta entistä mediakriittisemmän, mutta muuten tämä psykologinen operaatio ei saanut minua pauloihinsa.

Jotenkin sain pidettyä yllä poliittisen kommentoinnin liekkiä myös ”uuden normaalin” hämärissä varjoissa. Vasemmistofilosofi ja akateemikko Fabio Vighin kirjoitukset auttoivat minua jäsentämään omia mietteitäni. Kuten arvelinkin, kaikki perustui jälleen finanssipiirien pyramidihuijaukseen.

Globaalikapitaalin juoksupojat vaihtoivat muutaman vuoden jälkeen piikkipropagandansa ja kasvomaskinsa Ukrainan lippuun ja uusi vaihe kaatumassa olevan järjestelmän uudelleenkäynnistämisessä alkoi. Virustaudista selvittyään, moni tuntui vajonneen syvään sotapsykoosiin.

Myös Suomen poliittisten piirien ”epäpyhä geopoliittinen allianssi”, jota olin kirjoituksissani toistuvasti käsitellyt, saavutti huippunsa ja sen turvin, Niinistön jengi liitti maamme Naton, Pohjois-Atlantin rikollisjärjestön täysjäseneksi.

Jatkuvalla hybridivaikuttamisella, koko kansakunta yritettiin liittää yhteen, taistelemaan ”ryssää” vastaan – vaikka sitten omaa sähkönkulutusta hillitsemällä – kansanedustajien taputtaessa kiihkeästi ukrainalaisen näyttelijän pateettisille performansseille.

Mitäpä tähän enää voisi lisätä? No, sen saman, jota olen toistanut jo viitisen vuotta. Länsikeskeinen maailmanjärjestys on menossa mailleen ja sen tilalle tulee jotain uutta. Jopa finanssipiireissä puhutaan jo ”moninapaisesta maailmasta”, vaikka Suomen ulkopoliittisen instituutin ”asiantuntijat” pitävätkin yhä Lännen™ puolta.

Surkuhupaisinta tässä kaikessa on se, että virallinen Suomi veikkasi jälleen väärin ja sitoi itsensä merentakaiseen, laskevaan suurvaltaan, joka yrittää eurovasallejaan hyväksikäyttämällä säilyttää edes murto-osan entisestä asemastaan uudessa etupiirien maailmassa.

Tällä välin, Sanna Marin jätti pääministerin tehtävät, ”Amerikan kiitoksin”, ja uusi uljas eduskunta jatkaa edeltäjiensä tuholinjalla Petteri Orpon johdolla. ”Kaikki tulee menemään hyvin”, meille vakuutellaan samalla, kun Mika Aaltola harkitsee ”vakavasti” presidenttiehdokkuutta.

Myös itärajan ”esteaidan” rakentaminen on aloitettu Imatran Pelkolassa (koko aitahankkeen kustannusarvio on vaivaiset 380 miljoonaa euroa). Seuraavaksi katseet kohdistuvat demilitarisoituun Ahvenanmaahan, joka on nyt myös ”Nato-aluetta”. Mitähän tästä ajattelee Venäjän asevoimien komentaja Valeri Gerasimov, joka joutuu huomioimaan Suomen muuttuneen tilanteen?

Ehkä palaan näihin aiheisiin jopa aiemmin, kuin vasta vuoden päästä.