Joskus on spekuloitu, ketkä ajattelijat ovat ”Putinin filosofeja”, jotka ovat näkemyksillään auttaneet rakentamaan Venäjän presidentin geopoliittista visiota ja ”inspiroineet häntä hyökkäämään Ukrainaan” (esimerkiksi Vladislav Surkovin, Ivan Iljinin ja Aleksandr Duginin nimet on nostettu esiin).

Mutta miksi tyytyä tarkastelemaan pelkästään Putinia mahdollisesti innoittaneita ajattelijoita, kun syyt Ukrainan konfliktiin ovat lännen median yksioikoisia väitteitä monimutkaisemmat. Putinhan sanoi, että helmikuussa alkaneen ”erikoisoperaation” syynä oli Pohjois-Atlantin ”hyökkäysliiton” eli Naton jatkuva laajeneminen kohti Venäjää.

Mikä tai kuka sitten innoitti Naton toimimaan näin? Ketkä ajattelijat olivat läntisen sotilasliiton strategioiden takana, jotka tasoittivat tietä konfliktille, jossa on kuollut tuhansia ihmisiä, miljoonia on joutunut siirtymään kotiseudultaan ja joka on nostanut esiin ydinsodan mahdollisuuden, aivan kuten vanhan kylmän sodan aikoihin?

Kuten myös Kremlin strategioiden kohdalla, on oikeasti mahdotonta yhdistää mitään Nato-lännen strategiaa tiettyyn filosofiin. On kuitenkin mahdollista, että joidenkin ajattelijoiden teoreettiset kannanotot ja ideologiset argumentit ovat inspiroineet, legitimoineet, tai motivoineet Yhdysvaltojen johtaman sotilasliiton toimijoita.

Professori Santiago Zabalan mielestä ainakin neljä länsimaista filosofia, voi antaa syvällisemmän käsityksen siitä, miten nykyinen konflikti Ukrainassa toteutui. Zabala niputtaa yhteen Jürgen Habermasin, Francis Fukuyaman, Michael Walzerin ja Bernard Henri-Lévyn.

Tärkein käsitys, joka yhdistää näitä kollektiivisen lännen filosofeja, on Zabalan mukaan ”usko siihen, että rationalismi on koko ihmiskunnan sieluun juurtunut universaali rakenne – he liittävät ajatuksiinsa yleismaailmallisuutta, mutta todellisuudessa he edistävät vain tiukasti länsimaisia ihanteita”.

Zabala katsoo, että juuri saksalainen filosofi Jürgen Habermas voi auttaa meitä ”ymmärtämään Naton toimia ja motiiveja Ukrainan sotaa edeltävänä aikana”.

Habermas vastusti Irakiin hyökkäämistä vuonna 2003, mutta kannatti Naton pommituksia Jugoslaviaan vuonna 1999 ilman YK:n hyväksyntää (kaksi raakalaismaista tekoa, jotka olivat oikeudellisesta näkökulmasta katsottuna yhtä kestämättömiä).

Ukrainan sodan yhteydessä hän on vaatinut ydinaseuhan vuoksi ”kompromissia, joka säästäisi molempien osapuolten kasvot”. Nämä näennäisesti ristiriitaiset kannanotot osoittavat, että Harbemasin filosofian perustana ovat ”universalismin vastainen varauksellisuus ja pragmatismi”.

Tästä huolimatta Zabala arvioi Habermasin ”edistävän kansallisvaltioiden rajat ylittävää sosiaalidemokratian mallia – kosmopoliittista demokratiaa globaalina poliittisena järjestyksenä”.

Habermasin ”pragmatismin ja historiallisen harkinnan ohjaaman rationalismin” ytimessä on yhä ”usko länsimaisen liberaalidemokratian ja sen individualistisen näkökulman universaalisuuteen ja ylivertaisuuteen”.

Habermasin ajattelun relativismista huolimatta hän nojaa ajatukseen länsikeskeisestä universalismista, eli hänkin tukee Amerikka-johtoista ”sääntöpohjaista kansainvälistä järjestystä”, joka saa määritellä ”kuka on sisällä ja kuka ulkona”, kuka oikeassa ja kuka väärässä.

Zabala väittää, että tällainen ajattelu on ”monin tavoin lännen ja Naton filosofia ja näkemys maailmasta – näkemys, jolla on kautta historian ollut tapana lyödä itsensä läpi voimakeinoja käyttäen”.

Toinen ajattelija, joka voi selittää Naton viime vuosikymmeninä noudattamien strategioiden motiiveja ja ajattelutapaa, on yhdysvaltalainen filosofi, poliittisen taloustieteen tutkija ja kirjailija Francis Fukuyama.

Fukuyaman mukaan atlanttinen malli osoitti ylivertaisuutensa kylmän sodan jälkeen, kun länsimainen liberaali demokratia oli voittanut Neuvostoliiton. Fukuyamalle tämä oli ”historian loppu” – ihmiskunnan ideologisen kehityksen päätepiste.

Länsimainen liberaalidemokratia on amerikkalaisajattelijan mielestä ”viimeinen ja paras inhimillisen hallinnon muoto, jota kukaan voi toivoa”. Ajatuksilleen uskollisena Fukuyama kannatti Bushin hallinnon brutaalia hyökkäystä Irakiin ja niin sanottua ”demokratisointia” vuonna 2003.

Vaikka Fukuyama on viime aikoina myöntänyt, että myös länsimaiset demokratiat voivat rappeutua – taantua tietyssä vaiheessa – hänen toivonsa liberalismin voittoon heräsi uudelleen henkiin Ukraina kriisin kärjistymisen johdosta. Bidenin hallinto näyttää jatkavan Bushin ajan neokonservatiivien linjoilla.

Fukuyama pelkää, että mikäli ”Yhdysvallat ja muu länsi” eivät estä ”Venäjää, Kiinaa ja muita ei-demokraattisia voimia” hallitsemasta maailmaa, edessä voi olla länsijohtoisen järjestyksen ”historian loppu”. Siksi hän on kehunut ”Suomen ja Ruotsin suunnitelmia liittyä Natoon vastauksena Putinin hyökkäykseen Ukrainaan”.

Fukuyama ei selvästikään pidä Naton laajentumista 1990- ja 2000-luvuilla niiden sitoumusten rikkomisena, jotka länsi antoi Venäjälle Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Hän ei myöskään tunnusta sitä tosiasiaa, että Venäjä oli jo pitkään ollut vakuuttunut siitä, että tällaiset toimet johtaisivat nykyiseen vastakkainasetteluun.

Kaikki tämä osoittaa Zabalalle, että Fukuyama lännen liberaalin eetoksen hovifilosofina, on ”osa sotilasliiton ideologista ristiretkeä ja kenties yksi sen suunnittelijoista”. Näin ollen hänen ajattelunsa voi auttaa meitä ymmärtämään, miten tähän tilanteeseen päädyttiin.

Kolmas ajattelija, jonka Zabala esittelee, on amerikkalainen poliittinen filosofi ja sodankäynnin moraalin asiantuntija Michael Walzer. Waltzerin mukaan Ukrainan sota osoittaa jälleen kerran ”oikeudenmukaisen sodan” teorian pysyvän arvon.

Tätä teoriaa on käytetty ainakin jossain määrin perustelemaan monia Naton kyseenalaisia interventioita viime vuosikymmeninä. Walzer on aiemmin tukenut Israelin ”oikeudenmukaisen sodan” väitteitä Palestiinaa vastaan ja saanut siitä huomattavaa kritiikkiä, mutta nyt hän kannattaa Ukrainan aseistamista sen sijaan, että etsittäisiin diplomaattisia ratkaisuja konfliktiin.

”Jokainen tie ulos kulkee nyt sotilaallisen voiton kautta”, Walzer sanoi hiljattain. Hänen käsityksensä Ukrainan konfliktista ”oikeudenmukaisena sotana, joka on käytävä”, voi Zabalasta auttaa meitä ymmärtämään, miten Nato ja siihen kuuluvat länsivallat lähestyvät käynnissä olevaa kamppailua. Itse näkisin, että Walzerin ajatukset kumpuavat historiallisista kaunoista Venäjää kohtaan.

Habermasin, Fukuyaman ja Walzerin ajatukset saattavat toki heijastella Naton lähestymistapaa ja roolia käynnissä olevassa konfliktissa, mutta ranskalaisen sotakiihkoilija Bernard-Henri Lévyn (lyhyesti BHL, kuten hänet yleisesti tunnetaan) ajatukset selittävät ehkä parhaiten sotilasliiton kannan. Lévy on myös vieraillut Ukrainassa parikin kertaa vuonna 2014 alkaneen kriisin aikana.

Ranskalaisen Lévyn mukaan ”Naton väliintulot Venäjää vastaan Syyriassa, Libyassa ja nyt Ukrainassa” eivät ole olleet vain perusteltuja, vaan myös elintärkeitä, koska läntiselle maailmalle ”ei ole vaihtoehtoa universaalien arvojen kantajana”.

Yhdysvaltojen johtaman liittouman sotien ja vallanvaihto-operaatioiden puolestapuhujana Lévy uskoo, että länsimaat ovat keskeisessä asemassa ”kaikkien tärkeiden arvojen puolustamisessa”.

BHL kannattaa yleensä aina ”sotilaallista väliintuloa”, mikä johtuu siitä, että hän uskoo ”muiden sivilisaatioiden” (venäläisten, kiinalaisten tai muslimien) voiton ja hallitsevan aseman saavuttamisen maapallolla olevan aina suurempi vaara lännelle kuin sota – olipa se kuinka kallista tai tuhoisaa tahansa.

Professori Zabala katsoo, että Lévyn – ja samoin Pohjois-Atlantin liiton – maailmankuva heijastaa amerikkalaishenkistä, mustavalkoista ”hyvä vastaan paha”-ajattelua. Lännen narratiiveille onkin tyypillistä epäinhimillistää kilpailijat pahantahtoisiksi, koko maailmalle vahingollisiksi voimiksi.

Toki kukaan professori tai toimittaja ei voi uskottavan aukottomasti väittää, että Venäjän presidentti Vladimir Putin olisi todellisuudessa inspiroitunut Iljinin, Surkovin tai Duginin teorioista ennen Ukrainan operaation aloittamista.

Samoin emme myöskään voi olla varmoja siitä, että Naton virkamiehet ovat oikeasti kääntyneet Habermasin, Fukuyaman, Walzerin tai BHL:n ajatusten puoleen päättäessään sotasuunnitelmistaan.

Zabala on kuitenkin oikeassa siinä, että näiden ajattelijoiden ajatukset näyttävät olevan enimmäkseen linjassa sen kanssa, mitä läntinen sotilasliitto tekee – ja miten se legitimoi ja selittää manöövereitään.

Euroopalla olisi vielä pieni mahdollisuus valita, suostuuko se Yhdysvaltojen ja Britannian ohjaamaan veriseen näytelmään, jossa ”taistellaan Venäjää vastaan viimeiseen ukrainalaiseen asti”, vai etsitäänkö sittenkin ”diplomaattista ratkaisua”, vaikka se merkitsisikin myönnytyksiä joihinkin Venäjän vaatimuksiin.

Tällaiseen sovitteluratkaisuun Washingtonilla ei ole halua ja Naton eurovasallitkin näyttävät (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) olemaan valmiit tuhoamaan oman taloutensa angloamerikkalaisten intressien edistämiseksi.

Diplomaattisen ratkaisun etsiminen sodankäynnin lopettamiseksi merkitsisi sitä, että Ukrainan lippujen heiluttelun ja hyvesignaloinnin sijaan herättäisiin vastustamaan lännen yritystä vahvistaa heikentynyttä asemaansa geopoliittisessa suuressa pelissä, jossa ukrainalaiset ollaan valmiita uhraamaan Venäjän horjuttamiseksi.