Kuten kaikki jo tietävät, Suomen hallitus on päättänyt hakea Naton jäsenyyttä. Poliittinen teatteri huipentui eilen, suomalaisuuden päivänä, presidentin ja pääministerin ilmoituksiin omista ennalta arvattavista kannoistaan.

Nato-siirtoa on valmisteltu jo pitkän aikaa, eikä syynä ole oikeasti mikään ”turvallisuustilanteen muuttuminen”, vaan tämä johtuu Yhdysvaltojen epätoivoisesta yrityksestä säilyttää edes osa entisestä valta-asemastaan.

Viimeisin käänne ei ole kuitenkaan niin dramaattinen kuin jotkut kuvittelevat. En myöskään usko, että Venäjä ryhtyy kovin järeisiin vastatoimiin, kuten sotilaalliseen iskuun tai muuhun sellaiseen. Toki sekä Nato-fanaatikot että Venäjän ystävät odottavat jonkinlaista reaktiota.

Kreml on joka tapauksessa tietoinen siitä, että suomalaispoliitikkoja on jo pitkään groomattu länsimaisten järjestöjen toimesta. Maana me kuulumme jo nyt, emme ainoastaan onnettomaan Euroopan unioniin, vaan myös laajempaan, Yhdysvaltojen johtamaan vaikutuspiiriin. Tätä kestänee niin kauan kuin angloamerikkalainen etupiiri on olemassa.

Suomen länsimieliset turvallisuuspolitiikan ammattilaiset ja amatöörit ovat onnensa kukkuloilla tästä uusimmasta peliliikkeestä. Jotkut heistä ovat toivoneet Suomen Nato-jäsenyyttä jo vuosikymmenten ajan. Suhtaudun itse sotilasliittoon negatiivisesti, mutta olen viime vuosina alkanut vaipua ajoittain jonkinasteiseen poliittiseen nihilismiin.

Kuinka suuri merkitys näillä ulko- ja turvallisuuspoliittisilla siirroilla on, loppujen lopuksi? Koronavuodet ovat paljastaneet, että omistavan luokan edustajilla (suurpääomapiirien ”globalisteilla”) ja eri valtioiden keskeisillä toimijoilla näyttää olevan kiistoistaan huolimatta keskinäinen yhteisymmärrys maailmanjärjestyksen suunnasta.

Yhteiskuntien laaja-alainen taloudellinen, poliittinen ja sosiaalinen rakenneuudistus jatkuu ja riippumatta siitä, muuttuuko maailma ”kaksinapaiseksi” vai ”moninapaiseksi”, samoja teknokraattisia askeleita otetaan maailmanlaajuisesti, niin lännessä, kuin myös Venäjällä, Kiinassa ja muuallakin.

Kyllä, tämä kaikki kuulostaa melko masentavalta. Epäilemättä globaali kapitalistiluokka katselee naureskellen tätä alati kehittyvää spektaakkelia toimistoistaan ja kartanoistaan käsin. Sotateollisen kompleksin (kuten myös lääketeollisuuden) voittokierre jatkuu, ilman suurempaa kollektiivista vastarintaa. Euroviisuja ja jääkiekkoa on tarjolla, kesäkin on alkamassa.

Kunhan sodan sumu hälvenee, uudet digitaaliset identiteetit ovat valmiina käyttöön ja koronarokotuksista tulee jokavuotinen rituaali. Siirrymme jo nyt pitkälti alas ajetuista kansallisvaltioista siihen kohuttuun ”globaalihallintoon”, josta tietyt ”filantroopit”, sijoittajat, kuninkaalliset, keskuspankkiirit ja teknokraatit ovat haaveilleet vuosikymmenten ajan.

Se, esitetäänkö tämä uusi uljas maailmanjärjestys suurvaltojen ”etupiirien” tai ”blokkien” muodossa – angloamerikkalaisen lumedemokratian ja liberalismin Pyrrhoksen voittona, kiinalaisin kirjaimin painettuna sosialistisena unelmana, vaiko vain miljardööriluokan pystyttämänä globaalina teknokratiana – jää vielä nähtäväksi.