Kun tarkastellaan objektiivisemmin viimeisen puolen vuoden tapahtumia Ukrainassa, on myönnettävä, että Venäjän johto on osoittanut huomattavaa maltillisuutta yrittäessään minimoida vahinkoja ja siviiliuhrien määrää. Venäjä olisi voinut halutessaan pommittaa Kiovan ja useimmat suurkaupungit raunioiksi jo helmikuussa.

Washington puolestaan on päättänyt kiihdyttää sotaa Moskovaa vastaan, kuten Krimin viimeaikaiset tapahtumat räjähdyksineen selvästi osoittavat. Maailmaa ollaan jakamassa uusiksi ja tämän sodan tavoitteet ulottuvat kauas Ukrainan ulkopuolelle. Sodan rintama tulee todennäköisesti vain laajenemaan.

Myös infosota ja erilaiset likaiset operaatiot tulevat varmasti lisääntymään. Ukrainalaisterroristit, kuten monet muutkin maailmalla toimivat ryhmät, ovat Yhdysvaltojen ja Britannian tiedustelupalvelujen kouluttamia ja aseistamia. Suomessa Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltola hekumoi jo ajatuksella, kuinka ”sota viedään Venäjälle”.

Ukraina ei tosiaankaan ole yksin: Zelenskyin hallinto ei päätä asioista itsenäisesti, vaan toimii lännen tiukassa ohjauksessa. Yahoo News kertoi maaliskuussa, että CIA oli vuodesta 2015 lähtien toteuttanut Ukrainan erikoisjoukoille ja tiedustelupalvelun henkilöstölle salaista koulutusohjelmaa, jonka tarkoituksena oli valmistaa heitä tulevaan.

Entinen CIA:n virkamies totesi tuolloin suoraan, että ohjelma oli opettanut ukrainalaisille, ”miten tappaa venäläisiä”. Yhdysvallat on siis kouluttanut ukrainalaisia terroritekoihin, jotka ulotetaan Ukrainan ulkopuolellekin. Siitä on saatukin jo esimakua: journalisti Darja Duginan lisäksi Ukrainan venäläisalueiden viranomaisia on murhattu autopommeilla.

Kiovan ”vallankumouksesta” lähtien, Yhdysvallat ja Britannia ovat aseistaneet ja kouluttaneet Ukrainan armeijan lisäksi puolisotilaallisia joukkoja. Näitä koulutusohjelmia on laajennettu massiivisesti viime vuosina. Niiden synkkiä operaatioita ei suunnitella ja koordinoida Kiovassa, vaan Washingtonissa ja Lontoossa.

Tässä vaiheessa teeskentely Yhdysvaltojen ”osallistumattomuudesta” Venäjän vastaiseen sotaan on jo hylätty, mikä näkyy julkisena uutisointina Yhdysvaltojen aseavusta ja Ukrainaan syydetyistä miljardeista. Myös median sotaraportointi iskostaa massojen mieliin samoja fraaseja ja kuvastoa ”Venäjän hyökkäyssodasta” viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Kuvaavaa lienee sekin, ettei lännen mediassa anneta tilaa ehdotuksille rauhan aikaansaamiseksi, vaan toistetaan vain, että ”sota Venäjää vastaan on voitettava”. Suurlähettiläspäivillä puhunut presidentti Sauli Niinistö sanoi, että myös Suomen tuki Ukrainalle jatkuu ”niin kauan kuin tarpeen on”. Slava Ukraini, twiittasi pääministeri Sanna Marin Ukrainan itsenäisyyspäivänä.

Yhdysvalloissa kuitenkin pelätään, että tuleva talvi tulee koettelemaan Euroopan tukea Ukrainalle enemmän kuin koskaan ennen. Amerikkalaista poliittista eliittiä eivät eurooppalaisten talous- ja energiaongelmat tunnu koskettavan, vaan Atlantin takainen isäntämaa syyttää epämääräisesti Eurooppaa sotaväsymyksestä.

Toistaiseksi Kreml on ollut yllättävän pidättyväinen vastauksessaan Washingtonin pyrkimyksiin kärjistää sotaa. Bidenin hallinto on tekopyhästi varoittanut kolmannen maailmansodan vaarasta, mutta se on kuitenkin itse tietoisesti ylittänyt jokaisen punaisen rajan ja vain eskaloinut konfliktia.

Venäjän ja Ukrainan konflikti on osoittanut entistä selvemmin, että suurvaltojen tulisi huomioida paremmin keskinäinen riippuvuutensa. Globaalissa maailmassa turvallisuus ja vaarat jaetaan yhdessä. Naton laajentumisella ja euromaiden yllyttämisellä sodan osapuoliksi, Yhdysvallat vain ruokkii turvallisuusdilemmaa.

Suurvaltakilpailun voittamisen tai häviämisen liiallinen korostaminen, ”uhkien” keinotekoinen luominen ja naapurimaiden houkutteleminen asevarustelukierteeseen, vain pahentavat alueellista turvallisuusympäristöä. Paikallisen konfliktin heijastusvaikutukset voivat olla arvaamattomia. Kaiken huipuksi, osa lännen Ukrainaan lähettämästä järeästä aseistuksesta on jo myyty rikollisille ja terroristeille pimeillä markkinoilla.

Juuri tällaiseen epävakauden ketjureaktioon Washingtonin suunnitelmilla pyritäänkin, jotta poliittinen ja taloudellinen taantuma ei koituisi vain Yhdysvaltojen kohtaloksi. Hegemoni joutunee lopulta väistymään, mutta sitä ennen se pyrkii kaikin keinoin heikentämään myös kilpailevia valtoja. Tässä tavoitteessa, Ukraina, Suomi ja moni muu maa ovat vain uhrattavissa olevia pelinappuloita.