Slavoj Žižek, ”freudomarxilainen” pop-filosofi, on julkaissut Project Syndicate -verkkosivustolla artikkelin, jossa hän kysyy, Mitä yhteistä on ”heränneellä” vasemmistolla ja vaihtoehto-oikeistolla.

Kirjoittajan mukaan Ukrainan konflikti osoittaa, että vuosisataamme määrittelevät poliittiset jakolinjat ovat pohjimmiltaan valheellisia. Kreml edustaa Žižekin mukaan ”vaihtoehto-oikeistoa” ja Eurooppa ”poliittisesti korrektia liberaalia järjestelmää”, mutta molemmat osapuolet taistelevat globaalin kapitalistisen järjestelmän haaskalla.

Žižekin aiemmat aivopierut liittyen sotilasliitto Naton ja Ukrainan puolustamiseen saivat lännen liberaalien ihastelun lisäksi myös aiheellista kritiikkiä osakseen. Nyt slovenialainen yrittää esittää, ettei geopoliittisen pelin osapuolilla olekaan niin paljon eroa. Loppujen lopuksi, hän onnistuu vain sotkemaan asioita lisää.

Žižek aloittaa nostamalla esiin kanadalaisen psykologin, Jordan Petersonin, joka on aiemmin tuominnut Venäjän sotilaallisen erikoisoperaation Ukrainassa, mutta on sittemmin ryhtynyt puolustamaan Venäjää ”metafyysisesti”. Viitaten Dostojevskin päiväkirjoihin, Peterson on esittänyt ”länsieurooppalaisen hedonistisen individualismin olevan venäläistä kollektiivista henkisyyttä huonompi vaihtoehto”.

Žižekin mukaan Peterson hyväksyy Kremlin määritelmän liberaalista länsimaisesta sivilisaatiosta ”rappeutuneena”. Kanadalainen kuvailee postmodernismia ”marxilaisuuden muunnokseksi, joka pyrkii tuhoamaan kristillisen sivilisaation perustan”. Näin tarkasteltuna, Ukrainan sota on ”kilpailua perinteisten kristillisten arvojen ja kommunistisen rappion uuden muodon välillä”.

Žižekistä se, että Peterson on omaksunut ”Venäjä-myönteisen, mutta kommunismin vastaisen kannan”, osoittaa laajempaa poliittista suuntausta. Euroopassa tätä linjaa edustanee Unkarin Viktor Orbán, joka yrittää luovia euroatlantismin ja kansallismielisyyden välimaastossa, ”globalistit” populistisesti tuomiten, ehkä Trumpin paluuta odottaen?

Žižek katsoo, että Yhdysvalloissa on havaittavissa samaa henkeä. Hänen mukaansa ”monet republikaanipuolueen edustajat” kieltäytyivät tukemasta Ukrainaa. J.D. Vance, Donald Trumpin tukema republikaanien senaattiehdokas Ohiosta, on sanonut, että on ”loukkaavaa ja strategisesti typerää osoittaa miljardien resursseja Ukrainalle ja jättää samalla oman maamme ongelmat huomiotta”.

Samoilla linjoilla on Matt Goetz, Floridan republikaanien edustajainhuoneen jäsen, joka uhkaa lopettaa Yhdysvaltojen tuen Ukrainalle, mikäli hänen puolueensa saa haltuunsa edustajainhuoneen marraskuussa.

Ovatko demokraattien ja republikaanien erot oikeasti näin suuria ja muuttuisiko pysyvän valtiokoneiston, ts. ”syvän valtion”, määrittelemä ulkopoliittinen linja republikaanien valtaan nousun myötä? Tuskinpa, kyseessä lienee huutelu ja pisteiden kerääminen valeoppositiosta. Myös Kiinan suhteen molemmat puolueet ovat samaa mieltä ja Trumpin hallintokin puhui ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä”.

Petersonin kommunismin vastaisuudesta huolimatta, hän hyökkää globaalin kapitalismin pääasiallista seurausta vastaan. Žižek nostaa esiin Marxin ja Engelsin, jotka kirjoittivat yli 150 vuotta sitten Kommunistisen puolueen manifestin ensimmäisessä luvussa porvariston edustaman tuhokapitalismin vaikutuksesta kansankulttuureihin:

”Porvaristo on hävittänyt kaikki feodaaliset, patriarkaaliset, idylliset suhteet kaikkialla, missä se on päässyt valtaan…. Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat liestyvät, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen katoaa, kaikkea pyhää häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko tarkastella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin.”

Uusvasemmiston kulttuuriteoreetikot, jotka edelleen keskittävät kritiikkinsä ”patriarkaaliseen ideologiaan ja käytäntöön”, jättävät tämän havainnon huomiotta. Silti patriarkaatin kritiikki saavutti apoteoosinsa juuri sillä historiallisella hetkellä, jolloin perinteinen yhteiskuntamalli menetti hegemonisen asemansa, eli kun sen tilalle tuli juurettomuutta suosiva kapitalistinen markkinaindividualismi.

Tällaiset ”vasemmistolaiset” ovat lampaita suden vaatteissa, sanoen olevansa radikaaleja vallankumouksellisia, vaikka he vain suojelevat hallitsevaa kapitalistista, ääriliberaalia järjestelmää, antaa myös Žižek ymmärtää – tosin hän ei ole länsimielisenä natottajana itse sen parempi.

Joka tapauksessa sosiaalisten suhteiden ja perinteisten muotojen sulaminen on jo pitkällä: kaikki ihmisen identiteetin osa-alueet ovat nyky-yhteiskunnassa vain valintakysymys. Luonnosta (sekä ihmisluonnosta) on tulossa myös yhä enemmän teknologisen manipuloinnin kohde.

Tästä huolimatta ”sisällissota”, jonka Peterson näkee olevan käynnissä lännessä, on Žižekin mukaan kimeeri, saman globaalin kapitalistisen järjestelmän kahden version välinen konflikti: siinä ”hillitön liberaali individualismi” käy ”uusfasistista konservatismia” vastaan, joka ”pyrkii yhdistämään kapitalistisen dynaamisuuden perinteisiin arvoihin ja hierarkioihin”.

Tästä päästäänkin nyt ilmassa lenteleviin leimakirveisiin ja ihmisten kiivaisiin yhteenottoihin sosiaalisen median taistelukentillä. Jos olet EU:n ja Yhdysvaltojen puolella ja haluat jatkoaikaa liberaalille järjestykselle, olet valtamedian narratiivin mukainen ”hyvä ihminen”. Jos suhtaudut Putinin Venäjään positiivisesti, tai edes neutraalisti, olet valeuutisia jakava trolli; sysimusta – tai vähintäänkin punaruskea – euraasialainen ”fasisti”.

Mutta hieman objektiivisemmin tarkasteltuna, lännessä poliittisesti korrekti ”herännäisyys”, wokeismi, on korvannut luokkataistelun luomalla liberaalin eliitin, joka väittää suojelevansa uhanalaisia ​​etnisiä- ja seksuaalivähemmistöjä, kääntääkseen vain huomion pois jäsentensä omalta taloudelliselta ja poliittiselta vallankäytöltä.

Samalla tämä keskuspankkikabaalin harhautus antaa vaihtoehto-oikeiston populisteille mahdollisuuden esitellä itsensä ”oikeiden ihmisten” puolustajina, yritysmaailman ja ”syvän valtion” eliittejä vastaan. Onko kaikki vain suurta näytelmää ja missä määrin ideologiset eroavaisuudet ovat tosia maailmassa, joka on hajoamassa silmiemme edessä? Trump, Biden, Putin ja Orbán ovat kaikki markkinoineet myös koronarokotteita.

Žižek päätyy siis johtopäätökseen, jonka mukaan eri osapuolet ovat mukana samassa järjestelmässä, jonka haaskalla ne käyvät keskinäistä kamppailuaan. Slovenialaisajattelijan mukaan kulttuurisodat ovat korvanneet luokkataistelun politiikan moottorina: kumpikaan osapuoli ei hänen mielestään puolusta riistettyjä, eikä ole edes kiinnostunut työväenluokasta.

Pop-filosofi vaikuttaa olevan itsekin ymmällään vallitsevasta tilanteesta, kahlatessaan käsiteviidakossa. Hän sekoittaa käsitteitä kutsumalla konservatiivisuutta ”uusfasistiseksi”, vaikka juuri tämä perinnetietoisuus taistelee modernia uusfasismia vastaan Ukrainassa ja yrittää puolustaa (melko huonolla menestyksellä) alkuperäisväestöjä Euroopassa.

Žižek toistelee mielellään näennäisradikaalin uusvasemmiston mantroja, joissa kaikenlainen ”konservatismi” – ja ehkäpä myös ”sosialismi kiinalaisilla ominaispiirteillä”? – mielletään tylysti ”fasismiksi” (liberaalikapitalismin sateenkaarifasismin ja Ukrainan uusnatsit hän jättää rauhaan, mutta se onkin nykyään ennakkoedellytys uran ja maineen säilymiselle läntisissä instituutioissa).

Sopii epäillä, ovatko Žižek tai Peterson riittävän fiksuja ymmärtämään – saati selittämään – meneillään olevia geopoliittisia ja taloudellisia muutosprosesseja, jotka tähtäävät uuden, ei-länsikeskeisen maailmanjärjestyksen rakentamiseen. Odottavatko Aasia ja globaali etelä vuoroaan parrasvaloissa? Vielä hetken ajan lännessä, uuden digitaalisen rautaesiripun takana, raivotaan tuon valon sammumista vastaan.