Suomi, josta tuli Nato-jäsenyyden myötä entistä tiiviimpi osa läntistä sotakoneistoa, on uusinut hieman ulkopoliittista julkisivuaan. Vanha atlantistien kätyri Sauli Niinistö vaihdettiin tuoreempaan kunnia-amerikkalaiseen, Cai-Göran Alexander Stubbiin, joka jatkanee lännetetyn Suomen itsetuholinjalla.

Lännen informaatiosodan apurina toimiva valta(vale)media kertoo Stubbin aloittaneen presidenttikautensa ”järeällä Venäjä-viestillä”, jossa hän jo virkaanastujaispäivänään tuomitsi Aleksei Navalnyin ”poliittisen murhan” ja vaati Venäjän johtoa siitä vastuuseen. Puhuessaan diplomaateille, Stubb väitti kaiken lisäksi Venäjän ”uhkaavan tappaa liberalismin”.

Stubb puhui jälleen myös ydinasepelotteesta, jonka pitää olla Suomessa ”todellinen”. Kommentista sai sen kuvan, että Stubb haluaisi ydinaseita sijoitettavan Suomen maaperälle (kuultuaan viimeisimmät salaiset turvallisuuspoliittiset tiedot, hän sanoi tuntevansa olonsa turvallisemmaksi, joten ehkä himoittuja amerikkalaisaseita on jo kaikessa hiljaisuudessa siirretty tänne?).

Tuleeko Stubbista sota-ajan presidentti, vaiko vain muilla tavoin lännen globalistien agendojen edistäjä, joka matkustelee paljon ulkomailla? Hän sanoo falskin kuuloisesti tekevänsä kaikkensa ”isänmaan eteen”, mutta mitä kotimaa merkitsee Stubbin kaltaiselle yltiöglobalistille, joka on aiemmin todennut, että kansallisvaltiot tulisi vanhentuneina lakkauttaa?

Huonolla itsetunnolla varustetut suomalaispoliitikot tuntevat lähes pakonomaista tarvetta tautologiaan, jossa hoetaan syrjä-Suomen ”kuuluvan länteen”. Stubb ei ole poikkeus ja myös hän sanoi jälleen, että ”Nato-jäsenyyden myötä Suomi on ottanut viimeisen askeleen kohti lännen arvoyhteisöä”. Ketä hän yrittää tällä toistolla vakuuttaa, itseäänkö?

”Nato-Suomi” on Washingtonin viimeisin taidonnäyte siitä, kuinka itsenäisyyttä pelkäävä, epävarma reunavaltio, alistetaan kaukaisen suurvallan poliittis-taloudellisille intresseille. Jo ennen tätä viimeistä sinettiä, Suomen kaikki puolueet oikealta vasemmalle oli saatu tunnustamaan atlantismin oppia ja tukeutumaan Yhdysvaltojen johtamaan länsikeskeiseen järjestykseen.

Uusi, kenties hieman erilainen maailmanjärjestys on kuitenkin muotoutumassa. Vaikka suurpääomapiirien lopullisena ihanteena on valtioiden rajat ylittävä globaali hallitsemisjärjestelmä, geopoliittinen suuri peli näyttää johtavan ”historian paluuseen”; ainakin jonkin aikaa, tulemme elämään etupiirien, suuralueiden, tai blokkien maailmassa.

Tästä Stubbillakin on ollut realistisempaa sanottavaa. Hänkin näkee, että maailma on moninapaistumassa. Syntymässä on ainakin kolme valtakeskittymää: globaali länsi, globaali itä ja globaali etelä. Globaali länsi koostuu Yhdysvalloista, Britanniasta ja euromaista, sekä Kanadasta ja Japanista. Globaalin idän taas muodostavat Kiina ja Venäjä, sekä niitä tukevat valtiot. Globaali etelä koostuu 120 valtiosta Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa.

Jos Washingtonin hegemonia horjuu, mikä on pien-Suomen asema uudessa kilpailun ja konfliktien sävyttämässä ajassa? Sivilisaatiovaltioksi kohoavan Venäjän vierellä, Euroopan unioni säilyy kenties vielä hetken ja – kuten se on Ukrainan konfliktia hyväksikäyttäen tehnytkin – syventää yhdentymistään, jäsenvaltioiden uniikit ominaispiirteet hävittäen. Tämä välivaihe sopisi myös globalistien suunnitelmiin.

Kansainvälisyyttä korostava Stubb kampanjoi presidentiksi puhumalla ”avoimesta Suomesta”. Tämä popperilainen termi on tullut Stubbin sanavarastoon valuuttakeinottelija George Sorosilta, jolle ”avoin yhteiskunta” tarkoittaa vain jotain, mikä on helpompi ryöstää. Stubb tapasikin Münchenin turvallisuuskonferenssissa suursijoittajan manttelinperijän, Alexander Sorosin.

Kuin korostaakseen Pohjois-Atlantin liittoa ja sodan uhkaa ”yhdistävänä tekijänä”, Stubbin ensimmäinen ulkomaanmatka ei suuntaudukaan Ruotsiin, kuten edeltäjillään, vaan hän matkustaa ensi töikseen Pohjois-Norjaan seuraamaan Naton sotaharjoituksia. Toivoa sopii, ettei Stubbista tule Suomen 13. presidenttinä kansallisen epäonnen ruumiillistumaa.