Intialaisen diplomaatin ja akateemikon Shivshankar Menonin mukaan ”kansainvälisiin suhteisiin on hiipimässä eräänlainen anarkia” – ei anarkia sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan pikemminkin ”keskeisen järjestävän periaatteen tai hegemonin puuttuminen”.

”Yhdysvallat johti toisen maailmansodan jälkeen kahta järjestystä”, Menon jaottelee. Ensin ”keynesiläistä järjestystä, joka ei ollut erityisen kiinnostunut siitä, miten valtiot hoitivat sisäisiä asioitaan kaksinapaisessa kylmän sodan maailmassa”.

1990-luvulla, vuorossa oli ”uusliberaali järjestys yksinapaisessa maailmassa”, jossa voimansa tunnossa oleva Amerikka jätti tyystin huomiotta muiden valtioiden kansallisen itsemääräämisoikeuden ja kansalliset rajat silloin, kun se itse niin halusi.

Molemmat järjestykset väittivät olevansa ”avoimia, sääntöihin perustuvia ja liberaaleja” ja ne ”puolustivat demokratiaa”, niin sanottujen ”vapaiden markkinoiden, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion arvoja”.

Todellisuudessa ne perustuivat Yhdysvaltojen ”sotilaalliseen, poliittiseen ja taloudelliseen ylivaltaan ja pakkokeinoihin”. Neuvostoliiton hajoamista seuranneen aikakauden ajan useimmat suurvallat, myös nouseva Kiina, noudattivat ainakin jossakin määrin lännen johtaman järjestyksen peukaloituja pelisääntöjä.

Viime vuosien tapahtumat viittaavat kuitenkin siihen, että tämä järjestely on jo menneisyyttä. Suurvallat, Yhdysvallat mukaan lukien, käyttäytyvät nyt Menonin mielestä ”revisionistisesti”, eli ne ajavat omia päämääriään, kansainvälisen järjestyksen kustannuksella.

Usein tämä revisionismi ilmenee aluekiistoina, kuten Kiinan ja sen naapureiden, Intian, Japanin, Vietnamin ja muiden Aasian merialueilla sijaitsevien maiden välisinä erimielisyyksinä, sekä Venäjän ja Nato-lännen vahvistaman Ukrainan välisenä konfliktina.

Revisionismi näkyy Menonista myös monien muiden valtojen toimissa, ”kuten Yhdysvaltojen lisääntyvässä epäilyksessä vapaakauppaa kohtaan, kerran pasifistisen Japanin sotilaallisessa varustautumisessa ja Saksan uudelleenvarustelussa”.

Monet maat ovat tyytymättömiä maailmaan sellaisena kuin ne sen näkevät ja pyrkivät muuttamaan sitä omaksi edukseen. Tämä suuntaus voi johtaa riitaisampaan geopolitiikkaan ja heikompiin maailmantalouden näkymiin.

Menon katsoo, että tällä hetkellä ”maailma on tuuliajolla”. Nykyisessä, vanhan ja uuden järjestyksen epävakaassa välitilassa, suurvallat eivät noudata enää selkeitä periaatteita ja normeja (sopii kysyä, ovatko ne koskaan noudattaneet?).

Monet muutkin maat kulkevat omia polkujaan. Nyt vedotaan ”valtioiden suvereniteetin periaatteeseen”, jonka turvin pyritään harjoittamaan valtioetuun perustuvaa politiikkaa, lännen korostaman (ja loppujen lopuksi hyvin valheellisen) ”arvopohjaisen” politiikan sijaan.

Yhdysvalloissa on viljelty viime vuodet harhaanjohtavaa retoriikkaa, jonka mukaan maailmaa määriteltäisiin taas kahden blokin – länsijohtoisen ”vapaan maailman” ja ”autokraattisten valtioiden” – vastakkainasettelun kautta. Lännen pakotteiden kohteena olevat valtiot ovat muodostaneet keskenään strategisia kumppanuuksia.

Vanhojen normien ja instituutioiden heikentyessä, myös useissa demokratioissa on jo havaittavissa autoritaarisia piirteitä. Tämä kehitys kiihtyi korona-aikana, jolloin terveyskriisiin vedoten ryhdyttiin rajoittamaan ihmisten vapaata liikkumista. ”Uuden normaalin” poikkeusoloissa laaditut lait ja asetukset mahdollistavat valtion kontrollin kiristämisen vastaisuudessakin.

Globalisoitunut maailmantalous on pirstoutumassa alueellisiksi kaupparyppäiksi ja suurvaltojen välinen kilpailu taloudellisesta ja poliittisesta etulyöntiasemasta kiihtyy entisestään. Valtioiden on opittava selviytymään tässä välitilamaailmassa ja valmistauduttava epävarmaan tulevaisuuteen.

”Yksi ratkaisu on kääntyä sisäänpäin”, Menon analysoi. Kiina, Intia, Yhdysvallat ja monet muut ovat tehneet niin viime vuosina ja korostaneet tavalla tai toisella omavaraisuuttaan: Kiinan ”kaksoiskiertostrategia”, Bidenin lupaus ”rakentaa takaisin paremmin” ja Intian sitoutuminen pääministeri Narendra Modin johdolla aatmanirbhartaan eli omavaraisuuteen, ovat tästä esimerkkejä.

Samalla kun valtiot haluavat tulla taloudellisesti itsenäisemmiksi, ne haluavat myös olla sotilaallisesti varautuneempia. Kaikki suurvallat ovat pyrkineet laajentamaan puolustusvalmiuksiaan. Korona-ajan taloudellisista seurauksista huolimatta, maailmanlaajuiset puolustusmenot ylittivät kaksi biljoonaa dollaria ensimmäistä kertaa vuonna 2021.

Intialaisprofessorin mukaan toinen vastaus nykytilanteeseen on se, että valtiot muodostavat ”ad hoc -koalitioita”. Viime vuosikymmenen aikana on syntynytkin lukuisia monenvälisiä järjestelyjä, kuten Quad-liittouma, BRICS, Shanghain yhteistyöjärjestö ja I2U2-ryhmä, johon kuuluvat Intia, Israel, Arabiemiirikunnat ja Yhdysvallat.

Jokainen ongelma näyttää synnyttävän uuden lyhenneorganisaation. Nämä järjestelyt palvelevat tiettyjä geopoliittisia päämääriä ja vaikka ne saattavat auttaa tiivistämään joidenkin maiden kahdenvälisiä suhteita, ne eivät pääse lähellekään kylmän sodan aikaisia ryhmittymiä.

Monet keskisuuret ja pienemmät valtiot kulkevat väistämättä jakolinjojen yli ja pyrkivät tasapainoilemaan suhteissaan suurvaltoihin. Kaakkois-Aasian maiden ASEAN-liiton reaktio Yhdysvaltojen ja Kiinan välisiin kiistoihin ja Israelin ja Persianlahden sunnimonarkioiden välisten suhteiden kehittäminen ”Abrahamin sopimuksilla” ovat esimerkkejä tästä suuntauksesta.

Viime aikoina monet Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan maat, joilla on vahvat siteet länteen, vastustivat liittymistä Venäjän-vastaiseen pakoterintamaan, Ukrainan jäätyneen konfliktin jälleen kuumentuessa. Näistä maista ei automaattisesti löydy ymmärrystä lännen kyyniselle arvojargonille.

Tällainen tasapainottelu ja suojautuminen kannustavat etsimään paikallisia ratkaisuja paikallisiin ongelmiin, olipa kyse sitten alueellisista talous- ja kauppajärjestelyistä, tai poliittisten kiistojen neuvotteluratkaisuista. Ottaako rajoja häivyttävä globalisaatioprosessi nyt takapakkia?

Jos suurvallat epäilevät ääneen entisen järjestyksen mielekkyyttä, heikommat maat ovat jo menettäneet uskonsa ”sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestyksen” legitiimiyteen ja oikeudenmukaisuuteen.

Tämä pätee etenkin globaalin etelän maihin, jotka ovat nähneet YK:n, Kansainvälisen valuuttarahaston, Maailmanpankin, Maailman kauppajärjestön, G20-ryhmän ja muiden tahojen epäonnistuvan toimissaan. Tällä hetkellä yli 53 maata on vaarassa ajautua vakavaan velkakriisiin.

Vanhan järjestyksen hajotessa ja uuden taistellessa syntymisestään, Menonin arvioissa ”etulyöntiasemassa ovat ne valtiot, jotka ymmärtävät selkeästi voimasuhteet ja joilla on käsitys yhteistä hyvää palvelevasta, yhteistyöhön perustuvasta tulevasta järjestyksestä”.

Nopeasti muuttuva voimatasapaino ei todennäköisesti tarjoa perustaa uudelle, vakaalle järjestykselle vielä pitkään aikaan. Menon ennakoikin suurvaltojen ”etenevän kriisistä kriisiin, kun niiden tyytymättömyys kansainväliseen järjestelmään ja toisiinsa kasvaa, eräänlaisena liikkeenä ilman liikettä”.

Intialaisajattelija suhtautuu tulevaisuuteen pessimistisen oloisesti. Menon toteaa, että ”suurvaltojen valmiudet ovat heikentyneet, mitä tulee ulkosuhteiden hoitamiseen, kriisien hallintaan, tai kykyyn ratkaista ylikansallisia ongelmia”.

Koska Menonin päätelmät on julkaistu David Rockefellerin perustaman Council on Foreign Relations– ajatushautomon julkaisemassa Foreign Affairs -lehdessä, mieleen nousee epäilys, etteikö vain hänkin vihjaile ratkaisun löytyvän lisäämällä ”keskitettyä globaalihallintoa”?