”Suomen ja Ruotsin odotettavissa olevaan Natoon liittymiseen liittyy surullista ja melko säälittävää ironiaa”, kirjoittaa brittiläinen kirjailija, toimittaja ja politiikan tutkija, Anatol Lieven.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto oli sotilaallinen suurvalta, joka miehitti suurta osaa Keski-Euroopasta. Venäläisjoukkoja oli sijoitettuna Saksan sydämeen ja neuvostokommunismi näytti ainakin jonkin aikaa olevan uhka ja vastavoima länsimaiselle kapitalistiselle demokratialle.

Poliittisesti haasteellista ajoista huolimatta, ”Suomi ja Ruotsi pysyivät kuitenkin virallisesti puolueettomina noiden vuosikymmenten ajan”, Lieven muistuttaa.

Suomen tapauksessa puolueettomuus oli ehtona Moskovan kanssa solmitulle sopimukselle, joka päätti sotatoimet maiden välillä. Ruotsi taas oli pelannut korttinsa niin, että se oli ”Amerikan turvallisuussateenvarjon alla ilman, että sen olisi tarvinnut antaa mitään panosta, tai ottaa riskejä sen vuoksi”.

Myös psykologiset edut olivat länsinaapurille suuret. Lieven väittää, että ”Ruotsi nautti Yhdysvaltojen suojelusta ja sai samalla vapaasti esitellä tilaisuuden tullen oletettua moraalista paremmuuttaan imperialistiseen ja rasistiseen Amerikkaan nähden”.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Venäjä vetäytyi tuhat kilometriä itään samalla kun Nato ja Euroopan unioni vain laajensivat reviiriään. Näinä vuosina Venäjä ei ole osoittautunut konkreettiseksi uhaksi pohjoisille naapureilleen.

Kylmän sodan aikana ja sen jälkeenkään, Moskova ei koskaan uhannut Helsinkiä. Neuvostoliitto noudatti Suomen kanssa tekemänsä sopimuksen ehtoja. Se jopa päätti vetäytyä Porkkalan sotilastukikohdasta, joka olisi sopimuksen mukaan voinut säilyä sillä vielä neljäkymmentä vuotta.

Ei ollut mitään syytä ajatella, että Venäjä muuttaisi tätä politiikkaa ja hyökkäisi Suomeen. Ukrainan kohdalla tilanne oli täysin toinen ja syyt Moskovan operaatiolle ovat ilmeiset, jos kykenee tarkastelemaan alueen lähihistoriaa ja lännen roolia reaalipoliittisesta perspektiivistä.

Kuten myös Lieven painottaa, ”siitä lähtien, kun Naton laajentuminen alkoi 1990-luvulla, sekä venäläiset virkamiehet että useat länsimaiset asiantuntijat – mukaan lukien kolme entistä Yhdysvaltojen Moskovan-suurlähettilästä ja nykyinen CIA:n johtaja – ovat varoittaneet, että Ukrainan liittyminen Venäjän vastaiseen liittoon johtaisi todennäköisesti sotaan”.

Miksi Naton eurooppalaiset jäsenet suhtautuvat niin innokkaasti uuteen vastakkainasetteluun Venäjän kanssa? Lievenin mukaan, yksi syy on se, että nykytilanne antaa euromaille tekosyyn vältellä joukkojen lähettämistä Euroopan ulkopuolelle (kuten Länsi-Afrikkaan), jossa paikallisiin konflikteihin sekaantuminen ”loisi Euroopan ja Skandinavian sisäiselle turvallisuudelle todellisia uhkia ääri-islamistien ja massamaahanmuuton muodossa”.

Suomi liittyi heti Ukrainan konfliktin uudessa vaiheessa aseavun toimittajien joukkoon. Myös valtamedian infosota kiihtyi entisestään, eikä ole mennyt päivääkään, etteikö Putin ja Venäjä olisi ollut otsikoissa äärimmäisen negatiivisessa valossa. Virallinen Suomi on valinnut tiensä kansalaisilta kysymättä ja iltalehdet hehkuttavat hybristisesti, ”kuinka Suomi marssii Natoon ylpeästi etuovesta”. Maailmalla Suomen päätös herättää myös kummeksuntaa.

”Liittymällä Natoon Suomi heittää menemään sen vähäisenkin mahdollisuuden, että se voisi enää toimia välittäjänä Venäjän ja länsimaiden välillä, ei vain Ukrainan sodan lopettamiseksi, vaan jossain vaiheessa tulevaisuudessa myös laajemman sovinnon edistämiseksi. Sen sijaan Suomi vie päätökseen viimeisen osuuden uudesta kylmän sodan rajasta, joka todennäköisesti on olemassa vielä Venäjän nykyisen hallinnon jälkeenkin”, Lieven ynnää tilannetta.

Suomen ja Ruotsin liittymistä Natoon voidaan pitää myös ”symbolisena hetkenä, jolloin Euroopan maat kokonaisuudessaan luopuivat unelmasta ottaa vastuuta omasta mantereestaan ja alistuivat täydelliseen riippuvuuteen Washingtonista”.

Tämä riippuvuus peittyy ”voimattomaan eurooppalaiseen vinkunaan ja murinaan”, kun ”uusi Trumpin kaltainen presidentti” nousee Valkoisen talon johtoon ja hylkää sen vähäisenkin kohteliaisuuden ja ”transatlanttisten kumppaniensa” kuulemisen.

Kylmän sodan päättymisestä lähtien, Yhdysvaltojen ja Naton politiikka Venäjää kohtaan on ollut synkkää nollasummapeliä. Washington on vienyt ja Euroopan maat ovat raahautuneet vikisten perässä. Suomi liittyy nyt tähän ”ontuvaan, laahustavaan seurueeseen”. Lieven ei usko, että ”Suomen hyvät suhteet Venäjään” enää palautuvat, olipa Moskovassa vallassa mikä hallinto tahansa.

Toisaalta Venäjän täydellinen karkottaminen eurooppalaisista rakenteista – mikä on ollut pitkään Yhdysvaltojen ja Naton avoin tavoite – voi pidemmällä aikavälillä tehdä Venäjästä strategisesti täysin riippuvaisen Kiinasta ja tuoda Aasian supervallan aivan Euroopan itärajoille.

Tällainen lopputulos olisi ”ironinen, mutta ansaittu palkinto Euroopan strategisesta typeryydestä”, Lieven toteaa.