Osa suomalaisista yllättyi, kuinka nopeasti poliittinen johtomme sai Suomen osaksi sotilasliitto Natoa. Ukrainan kuumentuneen konfliktin varjolla, presidentti Niinistö ja muut atlantistit ajoivat pitkään vireillä olleen hankkeen maaliin ennätysajassa.

Suomen poliittinen eliitti ei halunnut, että turvallisuuspoliittisista muutoksista käytäisiin kansalaiskeskustelua, sillä epävarma yleinen mielipide olisi saattanut estää, tai ainakin hidastaa prosessia, joka oli Washingtonista Niinistön toteutettavaksi annettu. Bidenin hallinto pääsi näpäyttämään Putinia tekemällä Venäjän naapurimaasta vihamielisen ”etulinjan maan”.

Kansalaisten keskuudessa, mediapommitus ”Venäjän brutaalista hyökkäyssodasta” Ukrainassa teki myös tehtävänsä. Ilmeisesti aika moni suomalainen kokee vielä tässä vaiheessa Nato-jäsenyyden ja ”kumppanuuden” Yhdysvaltojen kanssa olevan turvallisuuspoliittisesti hyvä ratkaisu. Siirtymä oli loppupelissä helppo angloamerikkalaisen populaarikulttuurin kasvateille.

Virallinen Suomi on nyt pannut kaiken yhden kortin varaan ja asettunut geopoliittisessa valtapelissä uusliberalistisen ”globaalin lännen” puolelle. Vaikka Washington haluaisi ”demokratia-allianssinsa” vahvistavan sen johtoasemaa, globaali järjestelmä on epävakaassa, vanhan ja uuden aikakauden välitilassa.

Suurvaltakilpailussa Venäjä pyrkii korostamaan oikeuttaan valtiolliseen suvereniteettiin ja markkinoi samalla ajatusta ”moninapaisesta maailmasta”, jossa Yhdysvallat tai mikään yksittäinen valta, ei sanelisi muille ehtojaan, eikä tuputtaisi omia arvojaan universaaleina totuuksina.

Jo pari vuotta kestänyt ”sotilaallinen erikoisoperaatio” Ukrainassa ei välttämättä ole parasta mainosta venäläispuheille ”itsemääräämisoikeudesta” ja ”moninapaisuudesta”, mutta Putinin perspektiivistä katsottuna, käyttämällä Ukrainaa pelinappulana Venäjän heikentämiseksi, länsi pakotti Kremlin reagoimaan lähialueeltaan nousevaan uhkaan.

Lännen Venäjää vastaan käymän sijaissodan, talouspakotteiden ja venäläisyyden cancelointi-kampanjan tavoitteena oli elvyttää liberaalia hegemoniaa, mutta suuri osa maailmasta ei ole reagoinut tähän temppuun Washingtonin ja Lontoon haluamalla tavalla. Näyttääkin käyvän niin, että konflikti vain nopeuttaa länsikeskeisyyden alasajoa.

Venäjän suunnitelmassa, lännen mielivaltaisesti johtama ”sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys” korvataan euraasialaisia piirteitä omaavalla, ”uuswestfalenilaisella”, alueiden ja suurten kulttuurien välisellä maailmanjärjestyksellä, joka pyrkisi ylläpitämään monenkeskisiä suhteita ja kansainvälistä oikeutta. Länsi taas pyrkii ”Ukrainan voiton” myötä palaamaan 90-luvun yksinapaiseen, uusliberalistiseen voitonriemuun.

Kansainvälisen poliittisen ja taloudellisen järjestelmän katsotaan olevan nyt vaarallisessa tilassa. Yhdysvaltojen puolustusministeri Lloyd Austin on uhannut, että ”jos Ukraina häviää, Naton täytyy käydä sotaan Venäjää vastaan”. Kompromissin mahdollisuus puuttuu, eivätkä Amerikan ja Venäjän ”syvävaltiot” ole valmiita tinkimään tavoitteistaan.

Samaan aikaan, yhteiskuntien toimintojen ja talousjärjestelmän digitalisointi etenee globaalilla tasolla. Tärkein elementti tässä muutoksessa on CBDC, keskuspankin digitaalinen valuutta. Näyttää siltä, että Yhdysvallat, Eurooppa, Venäjä ja Kiina ovat ensimmäisinä omaksumassa digitaalisen taloudellisen lähestymistavan, joten ennen pitkää liikkeelle lasketaan digitaalisessa muodossa olevaa rahaa.

Digirahahankkeesta ja tekoälyteknologian kehityksestä seuraa luultavasti geopoliittisia peliliikkeitä suurempi myllerrys, jonka vaikutukset maailmanpolitiikkaan, eri kulttuureihin, valtioihin, yrityksiin, kansalaisiin ja kotitalouksiin, ovat vielä tuntemattomia.

On huomionarvoista, ettei yksikään suurvalta vastusta tämän ”neljännen teollisen vallankumouksen” etenemistä, vaan pyrkii päinvastoin hyötymään siitä. Suurista linjoista näyttää vallitsevan siis konsensus, eri osapuolten poliittisista erimielisyyksistä, suurvaltakilpailusta ja hybridisodankäynnistä huolimatta.