”Historiaa ei voi kirjoittaa uudelleen, mutta vain uudelleen kirjoitettu historia on historiaa”, pakinoi venäläinen Aleksandr Prohanov. ”Historioitsijat ovat kirjureita, jotka korjaavat tekstejä, tarinankertojia, jotka kirjoittavat loputtoman, valtavan kertomuksen”, hän arvioi.

”Euroopan rajat vaihtelevat kuin heijastukset vedessä. Maat ovat ahtaita rajojensa sisällä, joten ne pyritään ylittämään ja tätä varten kootaan pataljoonia”, Prohanov tuntuu vertailevan mielessään historian liikekannallepanoja Nato-lännen sotasuunnitelmiin.

”Sodanjälkeinen Venäjä on stalinistinen univormu, jossa on voiton tähti. Tätä univormua on sen jälkeen muokattu monta kertaa! Siitä on lohkaistu palasia, siihen on ommeltu hihoja, nappeja on leikattu pois ja voiton tähdestä on taottu timantteja.”

”Nyky-Venäjällä voitonpäivä vietetään ilman Stalinia, voitonparaati ilman [Leninin] mausoleumia ja Volgan varrella on kaupunkeja ilman Stalingradia. Elämme uudelleen kirjoitetussa historiassa. Taistelu Ukrainassa on pyrkimystä palata alkuperäiseen tekstiin”, konservatiivinen venäläishaukka arvioi.

Entäpä sitten Saksa, jonka Kolmatta valtakuntaa ei enää ole? ”Saksa hengittää, turpoaa, siihen on heitetty mustaa hiivaa ja se kypsyy hitaasti kuin tumma taikina”, Prohanov muotoilee kuin kondiittori.

Sodanjälkeinen Saksa on pantu kuriin. Sitä on lyöty niin kovaa, että se on ”unohtanut paitsi Wagnerin ja Nietzschen, myös Goethen, Schopenhauerin, Hegelin, Mozartin ja Beethovenin”, Prohanov tarkastelee vanhan vihollisen alennustilaa.

Mystinen, ylös kohoava Saksa, ”synkkä saksalainen nero”, Kölnin tuomikirkon goottilaisuus, ”menetti vertikaalisuutensa, muuttuen sodanjälkeisessä puristimessa litistyneeksi kampelaksi”.

”Holokaustista tuli laatta, joka murskasi Saksan. Saksalaisiin juurrutettiin syyllisyyskompleksi. He eivät enää nostaneet silmiään taivaalle, eivät etsineet Pohjantähteä. Sillä Saksan yllä oli kuusisakarainen, sinapinvärinen tähti”, Prohanov runoilee.

”Saksa hillittiin holokaustin terässuitsilla. Holokausti oli sinkkiarkku, johon Nibelungit, Siegfried ja Reinin kulta suljettiin. Saksa oli potilas, jonka pikkuaivot leikattiin pois. Sen jälkeen hän ajatteli vain maallisia asioita, unohtaen taivaallisen ja maanalaisen.”

Mutta sitten Gazan kriisi kuumeni ja sionistien julmuuden vuoksi, ”juutalaisesta marttyyrikansasta tuli kiduttajakansa”, Prohanov pohtii kohtalon synkkääkin synkempää ivaa.

”Kaikki Gazan asukkaat jäivät loukkuun valtavaan kaasukammioon, johon Netanjahun pyöveli päästi syklonikaasua. Gazan verinen kiehuva vesi liuotti holokaustin horjuvan kristallin. Holokaustin myytti romahti ja SS-miehet hymyilivät haudoissaan”, venäläiskirjailija kuvaa viimeisintä käännettä.

”Holokaustilaatta siirtyi ja sen alta löytyi riimuja. Sinkkiarkku hajosi, valkyriat ratsastivat ja Reinin kulta välkkyi. Juutalainen Zelenskyi kutsui Wehrmachtin Ukrainaan. Saksalaiset leopard-panssarivaunut ottivat yhteen venäläisten T-90-tankkien kanssa Ukrainan kentillä ja esittivät uudelleen Kurskin taistelun. Leopardien miehistöt tulittivat venäläistankkeja, kostaen heille poltetut tiikerit ja porschet”, Prohanov innostuu.

Toistaako historia paradoksaalisesti itseään? Juutalainen Zelenskyi lähetti Venäjää vastaan rautaristein koristeltuja tankkeja. Saksalaiset kokoonpanolinjat kolisevat, valmistaen lisää panssarivaunuja. Nimetäänkö uusi saksalaistankki kenties Adolfiksi? ”Nostaako liittokansleri Scholz kätensä sukutervehdykseen – isoisänsä [natsi]tervehdykseen?”, Prohanov kysyy irvaillen.

”Ukrainan ja Gazan sota on hiiva, joka paisuttaa fasismin mustaa taikinaa. Tuo taikina ei tuoksu leivältä, vaan se haisee höyryävälle, repeytyneelle ihmislihalle”, Prohanov inhorealisoi maailmanpolitiikan polttopisteitä.

”Vuonna 1945, Neuvostoliitto kaatoi kattilallisen fasistista taikinaa. Ja tänään, kuten kahdeksankymmentä vuotta sitten, Venäjä taistelee kuolemaan saakka fasismia vastaan. Eläköön Stalingrad! Eläköön Stalin! Eläköön tulipunainen voiton lippu!”, illiberaali Prohanov elämöi.