”Vihollisen hahmo on luultavasti romahtavan lännen arvokkain voimavara”, arvioi Fabio Vighi. Jopa toisen maailmansodan Normandian maihinnousun 80-vuosipäivän juhlallisuudet muuttuivat ”kaikkialla läsnä olevan Volodymyr Zelenskyin ansiosta jälleen yhdeksi Venäjää vastaan suunnatuksi mainokseksi”.

Vighi kehottaa pohtimaan, ”mikä syy-yhteys on konkurssin partaalla horjuvan, paniikissa olevan imperiumin ja sellaisen viholliseksi kutsutun välillä, jota vastaan on taisteltava – tässä nimenomaisessa tapauksessa, viimeiseen ukrainalaiseen asti (ja eurooppalaisten vasallien vahingoksi)”.

Kiitos asiantuntijoiden ja valta(vale)median, tiedämme, että ”venäläistä disinformaatiota” on kaikkialla, mutta entäpä lännen omat valeuutiset? Kaikista pakotteista huolimatta, Venäjän valuutta vahvistuu ja talous kasvaa. ”Eikö meille kerrottu, että pakotteet tekisivät ruplasta vessapaperia, joka sitten kaataisi Putinin Ceaușescun tyyliin”, Vighi kyselee.

Uutisista voi lukea mitä tahansa sensaationhakuista, paitsi sitä, ettei nykyinen riistokapitalistiseen talousmalliin sidottu kehityksemme olekaan niin kestävää. Länsimaiden taloudet jatkavat kilpajuoksua kohti pohjaa inflaation kiihtyessä, muiden maiden hakiessa turvaa BRICS -liittoumasta. Omituisen uusvihreyden nimissä, Suomessakin kaadetaan metsiä aurinkovoimaloiden tieltä.

Länsimaisen rahoitussektorin hallitseva asema on johtanut ”tuhoisan luomisen” malliin, Joseph Schumpeterin teoretisoiman ”luovan tuhon” sijaan. Tämä tarkoittaa sitä, että lännen 0,1 prosentin eliitti ”hallitsee pääomaa kehittelemällä katastrofiskenaarioita, jotka ovat ulkoisen vihollisen (viruksen, Venäjän, Iranin, Kiinan, tai ilmastonmuutoksen) syytä”.

Mitä ”kestävyydellä” oikeastaan tarkoitetaan? Vighi tarkentaa, ettei sillä ole yhteyttä YK:n tavoitteiden – köyhyyden ja nälän voittamisen, terveyden ja hyvinvoinnin, tai tasa-arvon edistämisen ja ilmastonmuutoksen torjumisen – kanssa. ”Valitettavasti ne ovat pelkkiä harhautuksia”, hän julistaa.

”Kestävä kehitys” koskee pikemminkin ”elitististä talousmallia, joka nostaa Wall Streetin ennätyskorkeisiin lukemiin, kun taas tavalliset ihmiset joutuvat maksamaan tästä saavutuksesta todellisen talouden supistumisen ja ostovoiman heikkenemisen kautta”.

Vighistä kysymys kuuluukin, ”otammeko mielellämme maksettavaksemme ultrarikkaiden varallisuuden suojelun, sekä heidän synkän näkemyksensä ’parhaasta mahdollisesta maailmasta’?”

”Vuosikymmeniä kestäneen vakaan taantuman jälkeen, länsimaiset ’kehittyneet’ taloudet kiihdyttävät kohti romahdusta ja kamppailevat samanaikaisesti ylivoimaisuuden harhakuvitelman kanssa, joka käyttää hyväkseen ulkoisten vihollisten uhkaa.”

Vighi katsoo, että toisen maailmansodan jälkeen, kapitalistinen järjestelmä toimi noin kolmen vuosikymmenen ajan ”mielistelemällä lisäarvon tuottajia sosiaalisen liikkuvuuden ja kulutuksen porkkanalla ja käyttämällä tarvittaessa myös keppiä”.

Riittävän uskottava koreografia peitti alleen kollektiivisen vankilan. Veriroiskeiden päälle sipaistiin maalia, jota kutsuttiin ”edistykseksi”, ”demokratiaksi” ja ”talouskasvuksi”. Pääoma ja sen palvelijat onnistuivat heijastamaan riistämiensä kansojen toiveita, tai ainakin siltä hetken ajan näytti.

Mutta nyt juhlat on juhlittu. Nykyhistorian voimakkain sosiaalinen illuusio rakoilee, vaikka jotkut vielä uskovat voivansa hyötyä vanhentuneesta järjestelmästä, tai eivät halua populaarikulttuurin iskostamista nostalgiasyistä luopua angloamerikkalaisjuutalaisesta kulttuuri-imperialismista. Vighi tietää paremmin.

”Kun amerikkalainen unelma muuttuu hitaasti painajaiseksi myös keskiluokalle, ainoa realistinen vaihtoehto on kiristää ruuveja. Tämä toteutetaan propagandalla, sensuurilla, kiihtyvällä sodalla, päivittäisten katastrofiskenaarioiden hallinnoinnilla, etnisillä puhdistuksilla, sekä poliittisella väkivallalla niitä kohtaan, jotka eivät halua valita puoltaan.”

Länsimaiden vipuvaikutteista taloutta uhkaava maailmanloppu on otettu käyttöön bio- tai geopoliittisena aseena. Liberaalidemokratia ihmiskunnan viimeisenä hallintomuotona, yritetään yhä saada toteen ”tulevaisuuden romahtaessa klaustrofobiseksi nykyisyydeksi, joka on loukussa velan väkivaltaisen dynamiikan ja globaalien katastrofien uhan keskellä”.

Näin taloudellinen tuomiopäivä muuntuu ”sosiaalisen ja geopoliittisen lopunajan diskurssiksi”. Venäjän ja Ukrainan konfliktin ja Palestiinan kansanmurhan kaltaisten sotateattereiden jatkuvan ja tarkoituksellisen edistämisen myötä ”vivutuksen libidinaaliseen talouteen kirjattu eskatologinen ulottuvuus” liukenee siihen, mitä Vighi on kutsunut ”hätäkapitalismiksi”.

Cardiffin yliopiston professorista on elintärkeää toistaa, että ”tulevaisuuden lamauttaminen, joka sitoo meidät masentavaan nykyisyyteen (samalla kun se pyyhkii jäljet menneisyydestä), on peräisin pääoman lopullisesta kriisistä, jota parhaiten edustaa rahan sisällyksetön luonne hyperrahoitetussa maailmankaikkeudessamme”.

Tyypillisesti globaalikapitaalin sisäiset ristiriidat puretaan ”ulkoisen vihollisen” avulla. ”Näin kävi esimerkiksi entisen Jugoslavian tapauksessa, kun saudit rahoittivat salaa operaatiota, jonka tarkoituksena oli toimittaa 300 miljoonan dollarin arvosta aseita Bosnian hallitukselle (vuodesta 1993 alkaen), Yhdysvaltojen hiljaisella yhteistyöllä ja rikkoen YK:n aseidenvientikieltoa, jota Washington oli itse sitoutunut noudattamaan.”

Tämä tasoitti tietä Naton rikollisille pommituksille Serbiassa. Kuten amerikkalainen ekonomisti Jeffrey Sachs tiivisti äskettäisessä haastattelussa: ”Vuonna 1999 pommitimme Belgradia [ilman YK:n lupaa] 78 päivän ajan, tarkoituksena murtaa Serbia ja perustaa uusi valtio Kosovo, jossa meillä on nyt Kaakkois-Euroopan suurin Naton sotilastukikohta (Bondsteel).”

”Mutta nyt, kun Amerikka-keskeinen globalisaatiohanke on väistymässä, näemme sokean vihamielisyyden vain kiihtyvän. Naton isäntä käskee eurooppalaisia sylikoiria haukkumaan viholliskoiria kovempaa. Ja jälkimmäiset, ikivanhojen mustasukkaisuuksien solmuissa, kilpailevat geopoliittisen kuuluisuuden vartin Warhol-hetkestä. Tämä on loppujen lopuksi alaisille määrätty tehtävä: uhrautua vapaaehtoisesti keisarin puolesta”, Vighi inhorealisoi.

Omahyväiset länsimaat välttelevät kuitenkin edelleen itsetutkiskelua kutsumalla vain vastustajaansa pahaksi. ”Vaikka kapitalistisen sivilisaation kriisi on todellakin maailmanlaajuinen, eikä geopoliittisella pelilaudalla ole nähtävissä mitään vapauttavaa mallia, on selvää, että nykyiset Venäjän-vastaiset tunteet juontavat juurensa vakiintuneesta ideologisesta kehyksestä.”

Lännestä käsin katsottuna, venäläiset ovat aina olleet alempiarvoinen rotu, mongolien verisukulaisia ja barbaareja, jotka ovat siksi petollisia ja joilla on ”aasialaisia piirteitä”. Ei ole mikään yllätys, että tällaiset rasistiset tunteet ovat aina olleet tärkeä ase länsimaiden geopoliittisessa arsenaalissa.

”Riippumatta siitä, ovatko venäläiset olleet tsaarilaisia, sosialisteja, tai uuden sukupolven kapitalisteja, heidät on aina kuvattu alikehittyneinä tyranneina, joita ajaa vallanhimo, joka jotenkin kauhistuttaa länsimaisia liberaaleja. Freud sanoisi, että projisoimme turmeltuneeseen viholliseen kotipuutarhassamme viljellyt väkivaltaiset vietit”, Vighi psykoanalysoi.

”Keskeistä on, että tämä pitkään jatkunut vihamielisyys Venäjää kohtaan, joka toimii länsimaiden tukahdutettujen ahdistusten kaatopaikkana, kätkee sen tosiasian, että kapitalismin edistynein muoto on aikansa elänyt. Hegelin kuuluisin sanoin, länsi on vanhentunut elämänmuoto, joka kuitenkin haluaa epätoivoisesti uskotella olevansa yhä nuori ja täynnä energiaa.”

Myös Vighi käsittää, että nykyajan geopoliittista näkymää voi ymmärtää parhaiten palaamalla Zbigniew Brzezinskin vuonna 1997 julkaistuun teokseen The Grand Chessboard. Silloin ymmärtää, että ”Ukrainan operaatio” oli jo pitkään ollut oleellinen pelimerkki Naton itälaajentumisessa.

Brzezinski – Jimmy Carterin kansallinen turvallisuusneuvonantaja, Trilateraalisen komission perustaja David Rockefellerin kanssa ja globaalin lännen ulkopolitiikan tunnettu harmaa eminenssi Lyndon Johnsonin ajoista aina Barack Obaman hallintoon – esittää selvästi Ukrainan merkityksen geopoliittisena keskipisteenä Yhdysvaltojen aseman säilyttämisessä Euraasian mantereella.

Yhdysvaltojen lyhyen aikavälin tavoitteena oli ”estää sellaisen vihamielisen koalition syntyminen, joka voisi lopulta pyrkiä haastamaan Yhdysvaltojen ensisijaisuuden”. Oli varmistettava, ”ettei mikään valtio tai valtioiden yhdistelmä saa valmiuksia karkottaa Yhdysvaltoja Euraasiasta”. Ukrainan saaminen Nato-lännen alaisuuteen oli tässä suunnitelmassa oleellista.

Venäjälle asetettiin tylyt ehdot: joko se hyväksyy Yhdysvaltojen globaalin ylivallan (edistämällä ”vapaisiin markkinoihin perustuvaa hajautettua poliittista järjestelmää”, jota Boris Jeltsin toteutti 1990-luvulla), tai siitä tulee ”Euraasian hylkiö”, joka ”aasialaistuu merkityksettömäksi”. Putin ei tällaiseen ultimaatumiin suostunut.

Brzezinskin geopoliittinen doktriini sai uutta virtaa, kun Washington pakotti manöövereillään Venäjän iskemään Ukrainaan vuonna 2022. Tällä verukkeella moralisoitiin myös Yhdysvaltojen eurovasallit rikkomaan välinsä Venäjään. Lännen sotilasliitto laajensi läsnäoloaan onnistuneesti myös Suomeen ja Ruotsiin.

Yhdysvaltojen tavoitteena on saada jatkoaikaa hegemonialleen. Geopoliittisella riskinotolla pyritään suojelemaan ”kahta viimeistä haurasta länsimaisen imperialismin linnaketta”, Amerikan dollaria globaalina reservivaluuttana ja sotateollista kompleksia, jotka ovat ”keskeisessä asemassa tukemassa teknologiakeskeistä ja velkaantunutta osakekuplaa, jonka inflaatiosta imperiumin kohtalo riippuu”.

Kuten Vighi on toistuvasti selittänyt, ”finanssikapitalismi yrittää hallita omaa kaatumistaan kylvämällä lisää tuhoa aina maailmanlopun eskatologiseen lupaukseen asti”. Poliitikot ja eliitti eivät enää edes piiloudu lumedemokratiansa liberaalin ulkokuoren taakse, vaan noudattavat samaa dystooppista käsikirjoitusta.

Naton keulahahmo Jens Stoltenberg vaatii suoraa yhteenottoa Venäjän kanssa. Varainhoitoyhtiö BlackRockin johtaja Larry Fink kannattaa väestökatoa kilpailukyvyn kannustimena: ”Sosiaaliset ongelmat, jotka liittyvät ihmisten korvaamiseen koneilla, ovat paljon helpommin hallittavissa maissa, joiden väkiluku vähenee”, hän esittää viileästi.

”Pääoman liitto kolmannen ja neljännen teollisen vallankumouksen teknologioiden kanssa on väistämättä epäsosiaalinen ja luonnostaan eugeeninen. Tällä rintamalla ei ole enää mitään tehtävissä: joko etsimme yhteisen ulospääsyn, tai voimme vain kiihdyttää vauhtia kohti kuilua”, Vighi manaa, kykenemättä kuitenkaan ehdottamaan mitään ratkaisua.

”Olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa pääoma syö kaiken, myös itsensä, ylläpitääkseen illuusiota omasta kuolemattomuudestaan. Yhteiskunnallisen konstellaation negatiivisuus projisoidaan pahanlaatuiseen toiseen, jotta järjestelmä voi immunisoida itsensä omia tappavia ristiriitojaan vastaan.”

Mutta ovatko manikealaiset medianarratiivit ja viholliskuvan ylläpitäminen yhä tehokas keino pönkittää ihmisten uskoa rappeutuvaan järjestelmään? Kuinka pitkään kansalaisiin iskostettua sotapsykoosia voidaan jatkaa? Ja missä määrin voidaan estää katastrofeilla uhkailun muuttuminen todeksi?

”Hätäkapitalismi ja sen riippuvuus vihollisen hahmosta toimivat keinona lykätä tilinteon hetkeä. Kuten nähtiin vuonna 2020, psykopandemian avulla voitiin painaa triljoonia dollareita, jotka sitten ruiskutettiin vaikeuksissa olevalle spekulatiiviselle sektorille, jotta rahoitusalan romahdusta saatiin lykättyä globaalin pelonlietsonnan avulla”, salaliittorealisti Vighi toistaa väittämiään.

Tällainen kiero ”kriisinhallinta” synnyttää vaikeasti hallittavia tilanteita. Talouspoliittinen uhkapeli on johtanut ulko- ja turvallisuuspoliittiseen umpikujaan: Nato-länsi on eksistentiaalinen uhka Venäjälle ja päinvastoin. Karkaako ”eskatologisilla narratiiveilla uhkailu” vielä käsistä?