Viron pääministeri, Venäjän etsintäkuuluttama Kaja Kallas on hiljattain sanonut, että lännen tavoitteena tulisi olla ”Venäjän hajottaminen pienemmiksi maiksi”. Lausahdus paljastaa paitsi virolaispoliitikon tilannetajun puutteen, myös hänen geopolitiikan ja historian ymmärryksensä vähyyden.

On erikoista, että Euroopan unionin jäsenmaan pääministeri möläyttää tällaista julkisesti, tehden siten Ukrainan konfliktin päättämisestä entistäkin eksistentiaalisemman kysymyksen Venäjälle. Miksi Putin neuvottelisi kompromissista, jos lännen perimmäisenä tavoitteena on vallanvaihto ja Venäjän federaation kaataminen?

Vaikka joillekin kiihkokansallismielisille sekä Yhdysvaltojen hegemonian jatkoa himoaville atlantisteille ajatus lukuisten pienten valtioiden olemassaolosta suurvalta-Venäjän sijaan saattaa kuulostaa hyvältä ajatukselta, tämä maailman kolkka muuttuisi federaation hajoamisen myötä yhä vaarallisemmaksi ja epävakaammaksi paikaksi.

Kuten Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen nähtiin, suuren maa-alueen jakautuminen luo aina uusia geopoliittisia jännitteitä uusien valtioiden välille. Finanssieliitille ”hajota ja hallitse” -malli on toki toiminut, kun se on luonut nukkehallintojaan ja ominut resursseja eri puolilla maailmaa, mutta sen lisäksi he ovat hyödyntäneet ”alueellista integraatiota”, kunhan sekin on tapahtunut ohjatusti.

Maailmansotien jälkeen, Eurooppaa ryhdyttiin järjestelemään uusiksi angloamerikkalaisten pääomapiirien tuella. Ensin perustettiin Pohjois-Atlantin liitto ja myöhemmin taloudellinen ja poliittinen liitto, josta muodostui nykyinen Euroopan unioni.

Pienten maiden oli ensin luovuttava turvallisuuspoliittisesta päätäntävallasta sotilasliiton jäseninä ja myöhemmin lopustakin itsemääräämisoikeudesta Brysselin keskusjohdon alaisuudessa (joka, samoin kuin Washington, tekee työtään läntisen rahavallan käskyläisenä). Sama kohtalo odottaisi nyky-Venäjästä irti pilkottuja ”itsenäisiä kansakuntia”.

Ukrainan sodan taustalla on kaiken aikaa väijynyt puolalais-amerikkalaisen Zbigniew Brzezinskin haamu, jonka suurvaltapoliittisessa šakkipelissä pyritään jatkamaan länsijohtoista globalisaatiota, säilyttämään Yhdysvallat kansainvälisen järjestelmän hegemonisena valtiona, sekä estämään Euraasian valtojen yhteispeli.

Tässä projektissa, Ukraina on uhrattava sotilas ja Euroopan unioni yhä tiukemmin Washingtonin kontrolloima, Amerikan eurooppalainen orjaplantaasi. Tätä poliittista status quo’ta atlantisti Kaja Kallas ja hänen hengenheimolaisensa pyrkivät ylläpitämään – ainakin niin kauan, kun he saavat taustavoimiltaan uudet ohjeet.

Tämän vuoksi länsimaiden tyhjäpäisimmätkin poliitikot ovat viime vuodet hokeneet samaa mantraa siitä, että ”Ukrainan täytyy voittaa”. Venäjän voitto olisi geopoliittinen ja -ekonominen katastrofi atlantisteille ja tekisi tyhjäksi lännen suunnitelmat ”täyden spektrin dominanssin” suhteen.

Venäjän hajoamisesta unelmoivat haluavat siis amerikkalaisen hegemonismin jatkuvan, mutta mielestäni he ovat parantumattomina nostalgikkoina jo ajasta jäljessä. Samalla väittäisin, etteivät edes lännen ”bilderbergiläiset” usko Yhdysvaltojen ylivallan säilyvyyteen (heille kelpaa Kiinakin).

Keskinäisistä erimielisyyksistään huolimatta, kaikissa valtioissa rakennetaan jo huomispäivän teknokratiaa. Ehkäpä Kaja Kallaskin korvataan vielä tekoälyllä, joka möläyttelee ikäviä ajatuksia virolaisista – elleivät nämä sitten sulaudu tulevaisuudessa takaisin venäläiseen maailmaan?