”Kovan oikeiston hyökyaalto on iskemässä EU:hun”, Britannian entinen pääministeri Gordon Brown varoittaa The Guardian -lehdessä. ”Ultranationalistiset demagogit ja populistiset kansallismieliset” johtavat hänen mukaansa vaaleja ”Italiassa, Alankomaissa, Ranskassa, Itävallassa, Unkarissa ja Slovakiassa”.

Brownin, kuten muidenkin kaltaistensa, suurin pelko tuntuu olevan, että nämä populistiset ryhmät kansalaisia kiihottavine näkemyksineen pakottavat perinteiset keskustaoikeistolaiset puolueet ”antautumaan yhä äärimmäisemmille maahanmuutto-, kaupan- ja ympäristönvastaisille kannanotoille”.

Toimittaja William Nattrassin mielestä, kesäkuisten eurovaalien lähestyessä, ”tällaiset tuhon ennustukset eivät ole epätavallisia”. Vaikka järjestelmäpuolueiden poliitikot varoittavat ”väärin äänestämisen” vaikutuksista, suhtaudun itse hyvin skeptisesti minkään poliittisen suunnan mahdollisuuksiin tuoda radikaalia muutosta EU:n politiikkaan.

Osana tätä europoliittista näytelmää, jopa Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen on ryhtynyt hetkeksi flirttailemaan konservatiivisemman ideologian kanssa, josta eurovasemmisto onkin häntä jo arvostellut.

”Seitsemän lapsen äitinä haluan lastenlasteni kasvavan turvallisessa, vauraassa Euroopassa”, lukee von der Leyenin kampanjasivustolla. Von der Leyen on esittänyt olevansa myös valmis yhteistyöhön Euroopan konservatiivit ja reformistit -ryhmän kanssa, joka perussuomalaisten tavoin tukee Brysselin valtaryhmiä esimerkiksi Ukraina-avun suhteen, mutta ei kyseenalaista eurokratiaa.

Toinen oikeistoryhmä, Identiteetti ja Demokratia, johon kuuluvat ranskalainen Rassemblement National ja saksalainen Alternative für Deutschland, ei von der Leyenille kuitenkaan kelpaa ja hän onkin haukkunut ryhmäläisiä ”Putinin edustajiksi”.

Euroatlantistit eivät myöskään kykene yhteistyöhön Unkarin keskustaoikeistolaisen Fideszin tai Slovakian sosiaalidemokraattisen Smer-SD– puolueen kanssa, sillä niitä johtavat Ukraina-kriittiset Viktor Orbán ja Robert Fico.

Vaikka maahanmuuttokriittisyys on lisääntynyt Euroopassa, eivät von der Leyenin federalistit ole tehneet mitään suitsiakseen tulijavirtoja. Liittovaltion edistäjät vetoavat tässä yhteydessä kyynisesti ”ihmisoikeuksiin”, joita he muutama vuosi sitten surutta polkivat, jotta ylikansalliset lääkejätit saivat taottua miljardivoittoja kansalaisille pakotetuilla koronarokotteilla.

On esitetty, että ulkopoliittista interventiota koskevat kysymykset nousisivat esiin uutena perustavanlaatuisena jakolinjana. Tässäkään ei merkittävää kontrastia ole havaittavissa, sillä enemmistö jäsenmaiden hallituksista on yhä valmis tukemaan Ukrainan sotaa ja Venäjän-vastaisia taloustoimia, omien kansantalouksiensa kustannuksella. Edes Israelin kansanmurhaan Gazassa ei haluta puuttua.

Vaikka kansallismielisten ja eurofederalistien välisiä eroavaisuuksia yritetään valta(vale)mediassa välillä korostaa, europolitiikan syvät linjat pysyvät entisenlaisina vaalien tuloksista riippumatta. Brysselin koneistoa on vaikea muuttaa edes sisältä käsin, mutta muistutuksilla ”äärioikeiston uhasta” halutaan kuitenkin ohjata ”tolkun ihmisten” äänestyskäyttäytymistä.

Mitä taas tulee eurovastaisiin protestiääniin, niillä on lähinnä viihdearvonsa yksityisen keskuspankkivallan ohjaamassa järjestelmässä. Riittävä äänisaalis saattaisi toki mullistaa yksittäisen läpi menevän ehdokkaan ja tämän lähipiirin elämän ja elintason, mutta epäilen, voiko äänestämällä saada aikaan mitään muuta.