Turun yliopiston professori Kari Liuhto on tullut viime vuosina tunnetuksi iltapäivälehtien siteeraamana ja ajankohtaisohjelmien haastattelemana Nato-lännen narratiivin akateemisena puolestapuhujana Suomessa. Tällaisia henkilöitä ei kritisoida valta(vale)mediassa, vaan heidän näkemyksiään esitellään vain myönteisessä valossa.

”Venäjä-tutkijaksi” kutsuttu Liuhto arvailee Venäjän mahdollista tulevaisuutta neljän vaihtoehtoisen skenaarion kautta kirjoituksessa, joka on julkaistu Maanpuolustuskorkeakoulun varautumista ja nykyaikaista sodankäyntiä ruotivassa Sodan usvaa– julkaisusarjassa.

Todennäköisimmässä vaihtoehdossa, Liuhto olettaa Vladimir Putinin valtakauden jatkuvan, mutta mikäli nykytilanne syystä tai toisesta muuttuisi, Venäjä voi valita vieläkin kansallismielisemmän linjan, järjestelmän liberaalit voivat kaapata vallan lännen tuella, tai federaatio voi ajautua sekasortoon ja jopa romahtaa.

Liuhto propagoi lännen tutkijoille ominaisella tavalla: hän pelkää ”putinismin” jatkuvan, tai Venäjän siirtyvän kovan linjan kannattajien myötä vieläkin pahempaan ”uusstalinismiin”. Liuhto itse toivoo tietenkin epätodennäköisintä skenaariota, eli ”länsimielisten vallankaappausta”.

Putinismin lisäksi, turkulaisprofessori spekuloi ”vahvistuvan äärinationalistisen vireen” jatkuvan Venäjällä, mikä voi johtaa vielä joskus ”stalinismin paluuseen”, toisin sanoen, ”messiaanisen johtajakultin rakentamiseen” ja ”venäläiseen fasismiin”.

Poliisivaltioksi muuttunut valvontayhteiskunta militarisoituisi entisestään, oikeuslaitos politisoituisi ja Venäjä eristäytyisi ulkomaailmasta, korostaen vastakkainasettelua erityisesti Yhdysvaltoja kohtaan.

”Talouskasvu, elintaso ja ulkomaankauppa” tietenkin romahtavat Liuhdon visioimassa tapahtumasarjassa. Ihmettelen hieman, miksi juuri ”uusstalinismissa” pitäisi käydä näin huonosti, kun Venäjä voi jatkaa kaupankäyntiä ja olla tekemisissä strategisten kumppaniensa ja muiden illiberaalien valtojen kanssa, aivan kuten nytkin?

Uusstalinistinen Venäjä valmistautuisi myös ”suursotaan” ja suunnittelisi ”valloittavansa Pohjois-Suomen saadakseen etumaastoa Murmanskin sukellusvenetukikohdalleen”. Onko Liuhto kopioinut ajatuksen Aleksandr Duginin 90-luvulla kirjoittamasta kohuteoksesta, Geopolitiikan perusteet?

Punaruskea Venäjä ”uhkailisi Suomea ydinaseella” ja ”diplomaattisuhteista huolimatta, kävisi aggressiivista informaatiosotaa Suomea vastaan”. ”Suomen ja Venäjän välinen raja alkaisi muistuttaa Koreoiden välistä suljettua rajaa”, Liuhto esittää, vetäen yhtäläisyysmerkit Venäjän ja Pohjois-Korean välille.

Vain ”länsimielisten vallankaappaus” -skenaariossa, Venäjän yhteiskunta palaa ”hyvien puolelle”. Maata ryhdyttäisiin ”varovasti demokratisoimaan” ja ”oligarkiaa pyrittäisiin tietoisesti heikentämään” (niinhän Putinkin on tehnyt, mutta Liuhdon esittämä vallankaappaus toisi tilalle lännen riistokapitalistit).

”Keskiluokkaista yhteiskuntajärjestelmää vahvistettaisiin toteuttamalla laaja uudistusohjelma, mukaan lukien historiallinen maareformi” – eli Liuhdon visiossa, Venäjällä ryhdyttäisiin toteuttamaan uusliberalismin oppien mukaista kurjistavaa säästö- ja yksityistämispolitiikkaa.

Talous lähtisi tässä skenaariossa kuin taikaiskusta kasvuun ja ”länsiyritykset palaisivat Venäjälle”. Talousrakenteet ja ulkomaankauppa ”monipuolistuisivat”. Liberalisoituva Venäjä yrittäisi ”parantaa suhteitaan länteen liennytyksen avulla ja vähentää Kiina-riippuvuuttaan”.

Venäjän ”sotasyyllisyysproblematiikka” kuitenkin hidastaisi länsisuhteiden normalisoitumista, eikä Kiina katsoisi hyvällä ”uudistusmielisten vallankaappausta”, vaan ryhtyisi tukemaan ”länsimielisiä vastaan taistelevia voimia”. Ilman Nato-lännen tukea, liberaalit voimat tuhoutuisivat Venäjällä.

Neljäntenä vaihtoehtona, Liuhto fantasioi Venäjän koko valtajärjestelmän romahtavan, esivallan luhistuvan ja maan vajoavan ”sekasorron aikaan”. Talous ajautuisi tuolloin kaaokseen ja hyperinflaatioon. Rupla menettäisi roolinsa vaihdon välineenä, jolloin Venäjän talous ”dollarisoituisi tai jopa bitcoinisoituisi”.

Tuotanto- ja kuljetusjärjestelmä eivät toimisi yhteiskunnallisen epävakauden tilassa, josta seuraisi ”ruokapulaa, säännöstelyä, lakkoja, mielenosoituksia, mellakoita, väkivaltaa, ulkomaalaisvihaa ja kauppojen ryöstelyä”.

Venäjän hajoamisen häämöttäessä, ulkovallat olisivat huolissaan ”Venäjän joukkotuhoaseiden päätymisestä terroristijärjestöjen tai terrorististen valtioiden käsiin”. Ei olisi täysin poissuljettua, etteivätkö myös ”Venäjän reuna-alueet pyrkisi itsenäistymään”.

Tämäkin Liuhdon skenaario johtaisi siihen, että kovan linjan edustajat ”yrittäisivät kaapata vallan itselleen ja käyttää ulkoisen vihollisen retoriikkaa maan yhtenäisyyden säilyttämiseksi”. Myös ”sekasorron aika” voisi johtaa ”stalinismin paluuseen” Venäjällä, tai antaa tilaisuuden ”länsimielisten vallankaappaukselle”.

Samanlaisia tulevaisuudenkuvia ovat esittäneet muutkin Nato-lännen organisaatioille työskentelevät tutkijat. ”Historian loppuun” 90-luvulla uskoneet unelmoivat Venäjän uudesta romahduksesta, vaikka länsikeskeisestä järjestyksestä ollaan siirtymässä pois, kävi Ukrainan konfliktissa miten hyvänsä.

Atlantismin nimeen vannova Liuhto toivoo lännen säilyvän ”riittävän vahvana ja yhtenäisenä” ja Naton ”säilyttävän toimintakykynsä”, Yhdysvaltojen tulevista presidentinvaaleista huolimatta. Suomalaisakateemikkoa näyttää lohduttavan tieto, että ”Naton tuorein ennakointiraportti mainitsee Venäjän 38 kertaa”.