Koronakriisistä Ukrainan konfliktiin ja Nato-kiihkoon

Monille ihmisille Ukrainan tapahtumat tarjoavat helpotuksen rasittavista koronavuosista. Nyt näkymätön vihollinen, joka potentiaalisesti vaani jokaisen yskäisyn ja aivastuksen takana, on korvattu sotilaallisella konfliktilla, jota voi seurata kuin jännittävää väkivaltaviihdettä.

Kuten Johan Eddebo esittää, ”meillä on nyt helpommin lähestyttävä ja monipuolisempi moraalinäytelmä, jossa voimme kanavoida tunteitamme viholliskuvan vastaiseen raivoon tai heittäytyä omahyväisesti samaistumaan nykyiseen uhriin”.

Lähes kaikki humanitaariset kansalaisjärjestöt markkinoivat tällä hetkellä itseään lähinnä ukrainalaisten ahdingon perusteella, joka on epäilemättä todellinen, mutta jää vielä pieneksi esimerkiksi Jemenin tai Afganistanin kriisin rinnalla, joiden mahdollistajia ei rangaista, eikä heihin kohdisteta pakotteita.

Monet suomalaisetkin osallistuvat tähän uuteen psykologiseen operaatioon vähintäänkin liittämällä pienen sinikeltaisen Ukrainan lipun sosiaalisen median profiileihinsa. Näin he ilmaisevat identiteettinsä, ryhmään kuulumisensa ja omistautumisensa tietyille narratiiveille, symboleille ja auktoriteeteille.

Tämä tuonee vaihtelua korona-ajan ahdistukseen ja rajoituksiin. Rokotussarjaansa aiemmin esitelleet ”kulkutautimyönteisten” haukkujat ja osa koronakriittisistäkin, raivoavat nyt refleksinomaisesti Putinia vastaan sosiaalisessa mediassa. Rationaalista keskustelua ei tarvita ja kiihkeän orwellilainen ”vihaviikko” onkin jatkunut jo yli kuukauden ajan.

Mitä seuraavaksi tapahtuu? Epäilen, että jossakin vaiheessa ”myötätuntoväsymys” valtaa ihmiset ja he keskittyvät taas omiin ongelmiinsa. Jo nyt tämä on nähtävissä esimerkiksi Ranskassa, jossa presidentinvaalien alla huoli on kiinnittynyt omaan toimeentuloon, hintojen nousuun ja muihin kotoisampiin haasteisiin.

Suomessa jaksetaan vielä taputtaa Zelenskyin esiintymisille. Hallitus on presidentin johdolla ja valeopposition tuella tekemässä turvallisuuspoliittista hyppyä Naton sotalaivan kyytiin. Tämäkään ei erityisemmin ihmetytä, sillä kieroja siirtoja on suomalaispolitiikassa tehty aiemminkin, esimerkiksi euroon siirryttäessä.

Mitä on odotettavissa Nato-uhon seurauksena, kun kansanedustajaksi edennyt siviilipalvelusmieskin vaatii julkisesti Venäjän ”sotilaallista murskaamista”? Harhainen suomalaiseliitti ehtii kurjistaa koko maan, vaikka maailma on menossa toiseen suuntaan. Tulevaisuudessa idänsuhteilla on taas enemmän merkitystä kuin transatlantismilla.

Kiinassakin tiedetään, että Suomi harkitsee Natoon liittymistä. Kiinan ulkoministeriön tiedottaja Zhao Lijian on sanonut tiedotustilaisuudessa, että Kiinan kanta Naton itälaajentumiseen on hyvin selkeä. Nato on kylmän sodan tuote, jonka olisi pitänyt olla historiaa jo kauan sitten. ”Neuvomme asianomaisia maita olemaan varovaisia kehittäessään suhteita Natoon”, Zhao sanoi.

Inhorealistisia mietteitä maailmanjärjestyksestä

Vanha geopoliittinen järjestys vaihtuu meneillään olevassa siirtymässä uuteen. Kaikilla osapuolilla niin idässä kuin lännessäkin, on kuitenkin intressinsä olla mukana myös päivitetyssä versiossa.

Matka tähän uuteen systeemiin on erilaisten päällekkäisten ”kriisien” täyttämä. Meillä on terveyskriisi, talouskriisi, sotilaallinen kriisi, ympäristökriisi, energiakriisi ja kohta ilmeisesti ruokakriisikin. Valtamedia informoi kansalaisia siitä, miten tähän on tultu ja enemmistö uskoo, että asia on juuri siten, kuin heille kerrotaan.

Kaikki on vain ”sattumaa” (tai Putinin syytä), yksi asia johtaa toiseen, ja niin edelleen. ”Tolkun ihmisille”, jotka yhä äänestävät ja luottavat mediaan, päättäjiin ja viranomaisiin, tämä riittää, eikä heitä kiinnosta, millaisia pitkän tähtäimen suunnitelmia globaali harvainvalta on tehnyt.

On myönnettävä, että tuleva ”moninapainen maailma” ja vanhan rahavallan ”uusi maailmanjärjestys” eivät ole loppujen lopuksi kovinkaan erilaisia käsitteitä. Riippumatta siitä, miten nykyinen taistelu eri ryhmittymien välillä päättyy, digitalisaatio ainakin etenee, koska ”kehitys kehittyy”.

Olipa symbolisena johtajana siis Niinistö, Biden, Xi, tai kuka hyvänsä, joudumme silti ottamaan käyttöön digitaaliset lompakot, geenimuunneltua ruokaa mutustellen. Älykaupunkeja rakennetaan ja riistokapitalistien viimeisin vedätys, ”vihreä siirtymä”, jatkuu jossakin muodossa, ellei hanke sitten kaadu omaan mahdottomuuteensa.

Jos vallanpitäjät luopuisivat edes valepandemian varjolla määrätyistä geenimuunnosinjektioista, se olisi mukava myönnytys, mutta pahoin pelkään, ettei näin tule tapahtumaan, vaan tämäkin arveluttava ihmiskoe saa vielä jatkoa.

Joka tapauksessa olemme keskellä tektonista muutosta. Maailmaa ollaan jakamassa uusiksi tavalla, joka palvelee paremmin ylikansallisia yhtiöitä ”sidosryhmineen”. Valtiot poliittisine eliitteineen ja kansalaisineen ovat toki edelleen olemassa, mutta ne jatkavat toimintaansa ylikansallisen ”hallinnon” kerroksen alla.

Itse asiassa se, että maailma järjestetään siististi ”vaikutusalueisiin”, eri valtojen etupiireihin, sopii kaikille osapuolille paljon paremmin. Sivilisaatiovaltion rakentamisen ja teknokratian kaksoistavoitteet eivät ole toisiaan poissulkevia.

Vaikka ihmisiä nyt kiihotetaan vihaamaan Venäjää ja angloamerikkalaisten sotarikosten muistelu on vain ”whataboutismia”, en epäile, etteikö vallan ylimmällä tasolla vallitsisi erimielisyyksistä huolimatta yhteisymmärrys tietyistä suurista linjoista.

Kiina ja Venäjä saattavat hyvinkin olla lännen kilpailijoita, eivätkä ne halua olla vain Yhdysvaltojen satelliittivaltoja, kuten Euroopan maille on käynyt. Niinpä ne ovat tehneet omia suunnitelmiaan tulevaisuuden varalle.

Kuitenkin tietyt etenevät prosessit osoittavat, että esimerkiksi talousjärjestelmän muutos ei ole vain keskinäisen kilpailun tulosta, vaan pakon sanelema vaihtoehto, jonka toteuttamiseen pyrkivät myös Lontoon City, Wall Street, sekä muut toimijat.

Tietenkin tällaiset suurstrategiset linjat unohtuvat sosiaalisen median väittelyissä, joita käydään meneillään olevan psykologisen operaation kiihdyttäminä. Jos ei kykene täysin irtaantumaan koronakriisin tunnelmista, voi toki käyttää Ukrainan lipun värejä kantavaa kasvomaskia.

Neuvostojohtaja Josif Stalin sanoi aikoinaan, että ”on olosuhteiden logiikkaa ja aikeiden logiikkaa, mutta olosuhteiden logiikka on aina aikeiden logiikkaa vahvempi”. Kenen tahto on tällä hetkellä linjassa historian vääjäämättömän kulkuliikkeen kanssa, eikä sitä vastaan?

Lännessä Davosin klikki ja muut intressiryhmät näkevät tulevaisuuden omalla vinksahtaneella tavallaan. Heidän ajatuksistaan saa varsin dystooppisen kuvan: jälkikapitalistisessa maailmassa on tarkoitus tehdä ihmisten suuresta enemmistöstä orjia, jotka eivät omista juuri mitään ja jotka eivät syö lihaa.

Miksi lihaa ei saisi syödä? Asiaa perustellaan ilmastoystävällisyydellä, mutta totuus voi olla yksinkertaisempi: tämänkin aloitteen sadistiset taustapirut haluavat ihmisten olevan heikkoja ja hallittavampia. Etteivät vain koronapiikit ja -passit edistäisi myös samaa päämäärää?

Eliitti itse tietenkin syö lihaa ja elää ympäristöystävällisissä, puhtaissa tiloissa. Mutta jotta tähän päästäisiin, muut ihmiset, nuo ”hakkeroitavissa olevat eläimet”, on ajettava kokoon kuin karja, asuttamaan valvottuja ghettometropoleja.

Entäpä sitten tämä Venäjän ”erikoisoperaatio” Ukrainassa, joka vaikuttaa pikemminkin itänaapurin ja Yhdysvaltojen väliseltä ”sijaissodalta”? Omia kaupunkejaan kumpikaan ydinasevalta ei halua raunioitettavan, kun rajataan etupiirejä.

Yhdysvallat ilmoitti viime kuussa Venäjän öljyn, maakaasun ja hiilen tuontikiellosta vastauksena Ukrainan operaatioon. Kuitenkin pakotteiden käytännön toteutus näyttää lankeavan lähinnä euromaille.

Yhdysvallat ei ole itse ainoastaan jatkanut öljyn tuontia Venäjältä, vaan on vieläpä lisännyt toimitusten määrää viime viikolla 43 prosentilla, jopa 100 000 tynnyriin päivässä. Yhdysvallat ajaa siis edelleen omia intressejään eurovasalliensa kustannuksella.

Venäjän johto on ryhtynyt vastustamaan lännen eliittiä, joka on jo pitkään nöyryyttänyt Kremliä. Putinin alun perin hyvin länsimieliselle hallinnolle ei ole jätetty muuta vaihtoehtoa. Ellei aivan kaikki ole vain poliittista teatteria, tulevaisuus saattaa olla vielä osittain avoin.

”Kapea aikaikkuna” vaikuttaa moneen suunnitelmaan, ei pelkästään finanssieliitin ”suureen uudelleenkäynnistykseen” tai suomalaispoliitikkojen Nato-öyhötykseen. Ukrainan tapahtumilla tulee olemaan kauaskantoisia seurauksia.

Poliittinen kuohunta lisääntyy kaikkialla maailmassa. Unkarissa ja Serbiassa ”Putinin kaverit”, Viktor Orbán ja Aleksandar Vučić jatkavat vallassa Brysselin eurofederalistien harmiksi. Ranskan presidentinvaalit lähestyvät ja Marine Le Penin kannatus on nousussa.

Pakistanissa, geopoliittisesti tärkeässä maailmankolkassa, parlamentissa on yllättäen vaadittu ”kuolemaa Amerikalle”, jonka epäillään yrittäneen syöstä pääministeri Imran Khan vallasta ja sekaantua maan sisäpolitiikkaan.

Kuten eräs Facebook-kaverini totesi, ”valitettavasti valtamediaa seuraaville noista asioista kerrottaessa, heidän on vaikea uskoa, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu”. Läntinen ”vapaa maailma” elää omassa kuplassaan. Mitä tapahtuu, kun tuo kupla puhkeaa ja todellisuus iskee vasten kasvoja?

Butša

”Väärennösten sota kiihtyy”, kommentoi ukrainalainen Dmitri Kovalevitš sosiaalisen median seinällään Butšan kaupungissa tapahtuneiksi väitettyjä julmuuksia, jotka ovat herättäneet mediakohua länsimaissa viime päivinä.

Kovalevitš muistuttaa, että ”venäläisjoukot lähtivät Butšasta 30. maaliskuuta”. Butšan pormestari ilmoitti 31. maaliskuuta, että kaupunki on ”venäläisistä vapaa”. Huhtikuun 2. päivänä ”ukrainalaiset poliisit ja kansallismieliset joukot tunkeutuivat Butšaan, eikä kaduilla näkynyt ruumiita”.

Huhtikuun 3. päivänä kaduilta napsittiin yhtäkkiä kuvia ruumiista. ”Miksi juuri Butša, mutta ei Hostomel, Irpen tai Makariv – kaikki naapurikaupunkeja, jotka venäläiset myös jättivät taakseen”, Kovalevitš kysyy retorisesti ja vastaa: ”Koska Butšan nimi muistuttaa englantia puhuvia termistä butchery [teurastus]”. Sotaa se on infosotakin.

Kovalevitšin mielestä pointti on myös siinä, ettei venäläisten väitetyissä toimissa ole mitään logiikkaa. Jos he todella olisivat tappaneet kyseiset siviilit, miksi he olisivat jättäneet kaduillekin ruumiita todisteena sotarikoksista?

Venäjä on kiistänyt väitteet Butšan tapahtumista ja kertonut aloittavansa tutkimukset ”Ukrainan sotilaiden ja radikaalien rikollisista provokaatioista”. Sekä Venäjä että Ukraina ovat vaatineet YK:n turvallisuusneuvostoa käsittelemään asiaa.

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin mukaan ”länsimaat ja Ukraina ovat levittäneet sosiaalisessa mediassa kuvia lavastetuista vainajista”. Lavrov painotti, että maailmalle on levinnyt ”Ukrainan väärä versio” tapahtumista.

Tällä välin Suomen poliittinen eliitti on kiirehtinyt tuomitsemaan tapahtuneen. Tarvitseeko asiaa edes tutkia, kun syyllinenkin tuntuu olevan heille jo selvä?

Pääministeri Sanna Marinia järkyttävät ”julmat ja raakalaismaiset teot, joita on raportoitu venäläisjoukkojen vetäydyttyä Butšan alueelta ja muualta Ukrainasta”.

Presidentti Sauli Niinistö kirjoittaa, että ”raportit Venäjän armeijan toimeenpanemista raakuuksista ja siviilien surmaamisesta Ukrainassa järkyttävät syvästi. Butšassa, Irpinissä ja muualla Ukrainassa rikosten kohteeksi joutuneet siviilit ansaitsevat oikeutta”.

Vasemmistoliiton Li Anderssonia ”Butšan alueella ja muualla Ukrainassa paljastuvat Venäjän raakalaismaiset teot järkyttävät syvästi”. Hänkin näyttää omaavan varmaa tietoa siitä, että juuri Venäjä on syyllistynyt alueella sotarikoksiin.

Myös näennäisoppositiossa istuvan Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo twiittaa, kuinka ”Venäjän sotarikokset Ukrainassa ovat julmia, tuomittavia ja vastoin ihmisyyttä” ja ”ne on saatava loppumaan”.

Näyttää siltä, että suomalaispoliitikot tietävät tarkalleen milloin pitää (ja milloin ei pidä) esittää järkyttynyttä siviiliuhrien johdosta. Samoin he eivät kyseenalaista epäilyttävääkään tietoa, jota läntiset tahot haluavat milloinkin levittää.

Butšan rinnalle voisi nostaa esiin niin kutsutun ”Khamisin prikaatin verilöylyn” Tripolissa, ”Libyan sisällissodan”, tai oikeammin Nato-lännen aloittaman Muammar Gaddafin kaatamisoperaation aikana.

Sotilastukikohdan takana oli vaja, jota käytettiin ruumishuoneena. Sinne oli kerätty noin viisikymmentä kuollutta libyalaissotilasta. Kun Nato-joukot saapuivat tukikohtaan, he sytyttivät ruumiit tuleen. Sitten he väittivät, että nämä olivat ”Gaddafin joukkomurhaamia siviilejä”. Länsimaiset tiedotusvälineet toistivat tämän valheen totena.

Mieleen tulee myös se, että samat ihmiset, jotka syyttävät nyt Venäjää sotarikoksista Ukrainassa, väittivät meille, että presidentti Bašar al-Assad käytti myrkkykaasua Syyriassa – juuri kun hän oli muutenkin voitolla ”sisällissodassa”.

Länsimainen suuri yleisö luultavasti uskoo Ukrainan kertomukseen, jonka mukaan ”venäläiset tekivät sen”. Venäjän armeija on tähän asti tehnyt kaikkensa pitääkseen siviilien menetykset minimissä ja iskenyt vain sotilaskohteisiin, joten suhtaudun itse skeptisesti esitettyihin syytöksiin.

Ukrainan joukot puolestaan ovat etsineet Butšasta ja muualtakin ”Venäjän kollaboraattoreita”, joita he uskovat kaupunkeihin jääneiden ihmisten joukosta löytyvän. Epäilykin tällaisesta on johtanut paikallisten surmiin, mutta tämä ei haittaa, koska tärkeintä on ylläpitää Zelenskyin hallinnolle ja sen läntisille taustavoimille mieluisaa narratiivia.

Intialaista pohdintaa – Johtaako pakotepolitiikka sosialistiseen talouteen?

Prabhat Patnaik, intialainen marxilainen taloustieteilijä ja poliittinen kommentaattori kertoo tuoreessa haastattelussaan Venäjään ja muihin maihin kohdistuvien pakotteiden vaikutuksista. Kapitalistisesta uusliberalismista saatetaan siirtyä sosialistisempaan suuntaan.

”Vallitseva kansainvälinen talousjärjestys mahdollistaa pakotteiden käytön aseena imperialismia uhmaavia maita vastaan”, Patnaik sanoo. ”Imperialismi”, johon hän viittaa, tarkoittaa lännen hegemoniaa ja uusliberaalia talousjärjestelmää, jonka avulla ylikansallinen finanssieliitti on jo pitkään hallinnut maailmaa.

Nykyinen talousjärjestelmä, joka on merkinnyt tavaroiden, palvelujen ja pääoman, mukaan lukien rahoituksen, suhteellisen vapaata liikkumista maiden rajojen yli, on myös lisännyt riippuvuutta tuonnista ja ulkomaisista investoinneista.

Tämä on tehnyt pakotepolitiikasta tehokkaan aseen ja sitä onkin käytetty sellaisiin maihin, kuten Iraniin, Venezuelaan ja Kuubaan, jotka ovat vastustaneet lännen hegemoniaa ja pyrkineet poliittiseen ja taloudelliseen itsenäisyyteen.

Monet Afrikan maat alistuivat tähän painostukseen ja tulivat riippuvaisiksi länsivalloista, jopa niinkin välttämättömän hyödykkeen kuin ruokaviljan tuonnissa. Ei ole siis yllättävää, että niistä tuli haavoittuvaisia pääomapiirien hyväksikäytölle ja kaikenlaiselle poliittiselle kädenväännölle.

Patnaik antaa esimerkin myös omasta kotimaastaan, Intiasta. Yhdysvallat on Maailman kauppajärjestön kautta painostanut Intiaa luopumaan elintarvikeomavaraisuudestaan ja siirtämään maankäyttöä pois ruokakasvien viljelystä. Jos Intia taipuisi tämän painostuksen alla, se olisi ollut erittäin haavoittuvainen lännen pakotteille.

Pakotepolitiikan kohteeksi joutuminen vaatii luovia ratkaisuja ja kahdenvälisiä kauppasuhteita. Vladimir Putinin varoitus siitä, että ”Yhdysvallat ja länsivallat eivät muodosta koko maailmaa vaan vain pienen osan siitä”, viittaa siihen, että myös Venäjä on valmis kääntymään muiden kuin länsimaiden puoleen selvitäkseen pakotteista.

Patnaikin mielestä Venäjän on ”siirryttävä kohti sellaista talouspolitiikkaa (ei tietenkään sellaista omaisuuden omistusmallia), joka Neuvostoliitolla oli. Tästä aiheutuu jonkin aikaa haittaa Venäjälle, mutta ennen kaikkea se on takaisku lännelle, koska se merkitsee ”nykyisen talousjärjestyksen romahtamista ja sen korvaamista lukuisilla alueellisilla, paikallisilla ja kahdenvälisillä järjestelyillä”.

Tilanteessa, jossa entisenlaista, länsikeskeistä ”kansainvälistä järjestystä” ei ole, kansallisvaltioilla on myös jonkinlainen autonomia harjoittaa valitsemaansa talouspolitiikkaa (eikä globalisoitunutta pääomaa miellyttävää politiikkaa), joten tämä luo uusia mahdollisuuksia kapitalismin vastaiselle, sosialistiselle politiikalle.

Venäjän tapauksessa pakotteiden aiheuttama haitta ”voi johtaa tuotantorakenteen monipuolistamiseen ja joidenkin Neuvostoliitolle ominaisten toimenpiteiden palauttamiseen”. Venäjä on kapitalistinen talous, mutta sitä vastaan suunnatut pakotteet voivat saada aikaan siirtymän ”sosialistiseen suuntaan”, intialaisajattelija arvioi.

Monet ulkomaiset yritykset ovat lähdössä Venäjältä länsimaiden sitä vastaan asettamien pakotteiden seurauksena. Venäjän on pian päätettävä, mitä se tekee näiden yritysten varoille. Jos yritys lähtee Venäjältä, ei ehkä ole muuta vaihtoehtoa kuin kansallistaa sen omaisuus.

Kansallistaminen on ilmeisen sosialistinen toimenpide, eikä Venäjän vallanpitäjillä ole välttämättä halua ryhtyä tällaisiin toimiin – itse asiassa he ovat innokkaasti yksityistäneet Venäjän taloutta. Olosuhteet saattavat kuitenkin pakottaa nykyhallinnon ainakin joksikin aikaa hyväksymään tällaiset keinot.

Toistaiseksi pakotteita on yleensä sovellettu ”sellaisia talouksia vastaan, jotka ovat joko siirtymässä kohti sosialismia tai jotka ovat ainakin heterodoksisia, kuten Iran”. Patnaik muistuttaa, että niitä ei ole sovellettu ”täysivaltaista kapitalistista taloutta vastaan”. Venäjän tapaus on ensimmäinen laatuaan, jossa Yhdysvallat vasalleineen käyttää pakotteita kapitalistista maata vastaan.

Patnaik ei väitä, että Venäjän kapitalistinen kehityskulku välttämättä päättyisi tähän. Se, mitä nykyisen vaiheen jälkeen tapahtuu ja miten tilanne kehittyy, riippuu myös Venäjän sisäisistä poliittisista voimista. Onko esimerkiksi kommunisteilla mahdollista nousta tulevaisuudessa valtaan?

Bidenin hallinnon pyrkimykset laajentaa pakotteita kattamaan Venäjän raakaöljyn vienti Eurooppaan (toistaiseksi vain Venäjän öljyn vienti Yhdysvaltoihin on kielletty) eivät ole vielä toteutuneet. Euroopan maat eivät voi olla ilman öljyä, joten monet niistä ovat haluttomia boikotoimaan venäläistä öljyä – Ukrainan tilanteesta riippumatta.

Uutena ongelmana tähän yhtälöön on tullut myös Venäjän vaatimus maksusta ruplina. Tämä on uhka dollarin valta-asemalle. Jos ruplan hinta öljyllä (ja siten myös muilla hyödykkeillä) mitattuna on kiinteä, ainakin osa maailman varakkaista joutuu pitämään varallisuuttaan ruplissa dollarin sijasta, mikä olisi takaisku dollarille.

Ironista kyllä, pakotteiden käyttöönoton jälkeen venäläisen öljyn tuonti on itse asiassa kasvanut Euroopassa. Tämä johtuu siitä, että öljypulan ennakointi on nostanut raakaöljyn spot-hintoja kansainvälisillä markkinoilla, mikä on tehnyt venäläisestä raakaöljystä paljon halvempaa; Eurooppa yrittää ainakin vielä hyödyntää tätä tilannetta.

Samaan aikaan Yhdysvallat yrittää taivutella Venezuelaa ja Irania, maita, joihin se on tähän asti kohdistanut laajoja pakotteita, lisäämään öljyntuotantoaan ja -vientiään, jotta maailma voisi tulla toimeen ilman venäläistä öljyä, eikä siitä tulisi pulaa (samoin se on yrittänyt painostaa myös Saudi-Arabiaa, joka ei ole tuominnut Venäjän toimia Ukrainassa).

Tämän päämäärän saavuttamiseksi Yhdysvaltojen on kuitenkin ”maksettava poliittinen hinta”. ”Venezuelan tapauksessa se on yrittänyt tukea Juan Guaidóa presidentiksi asianmukaisesti valitun Nicolás Maduron sijasta. Edellytyksenä neuvotteluille Venezuelan kanssa, Yhdysvaltojen olisi luovuttava tällaisista juonitteluista”, Patnaik esittää.

Samoin Washingtonin olisi ”peräännyttävä Iranin ydinsopimusta koskevista manöövereistään Iranin kanssa käytävien neuvottelujen ehtona”. Poliittinen hinta, jonka se joutuu maksamaan, on siis nöyrtyminen niiden maiden suhteen, joita vastaan se vielä eilen kiivaasti hyökkäsi.

”Olemme todistamassa Yhdysvaltojen hegemonian päättymistä maailmanpolitiikassa”, Patnaik uskoo. Ukrainan kriisin taustalla on pyrkimys säilyttää tämä hegemonia (lyödä kiilaa Euroopan ja Venäjän välille ja jatkaa ”karhun provosointia”, jotta Eurooppa joutuisi asettumaan Yhdysvaltojen taakse), mutta sen Venäjälle asettamat pakotteet heikentävät myös Yhdysvaltoja.

Intialaisekonomistin mukaan elämme jo ”sekasorron aikaa, joka epäilemättä avaa vallankumoukselliselle käytännölle mahdollisuuksia, jotka uusliberalistisen järjestyksen ote on tähän asti sulkenut pois”.

Nykyisten kriisien seurauksena voi olla ”ajanjakso, jonka aikana mikään yksittäinen maa ei ole ylivalta-asemassa”, Patnaik esittää optimistisesti (hän ei tosin huomioi talouseliitin puheita yhteiskuntajärjestelmän ”suuresta uudelleenkäynnistyksestä”, jota nykyiset epävakauttavat toimet tuntuvat vain edistävän).

Olen itsekin esittänyt, että pandemiapelin, talouskriisin ja meneillään olevan uuden kylmän sodan myötä siirrymme uudenlaiseen maailmanjärjestykseen. Onko Putin yksi tämän järjestyksen arkkitehdeistä Ukrainassa?

Avoimia kysymyksiä riittää. Kuinka kauan idän ja lännen konflikti jatkuu? Mitä tekee Kiina, jota syytetään Venäjän tukemisesta? Miten taantuvan maailmantalouden käy? Tuleeko siirtymävaihe uuteen systeemiin olemaan samantapainen kuin 1930-luvulla, jolloin kommunismin, fasismin, sodankäynnin ja pääomapiirien juonittelujen jäljiltä syntyi nykyinen järjestys?

Neljä vuotta kirjoituksia Euraasiasta

Useimmat politiikan kommentoijat Suomessa omaavat mielestäni vanhentuneen maailmankatsomuksen, jossa niin sanottu ”kollektiivinen länsi”, euro- ja anglofoniset maat Yhdysvaltojen johdolla, on yhä tärkein tekijä ja maailmanjärjestyksen johtaja. Tähän virhepäätelmään syyllistyvät myös eturivin poliitikot.

Tämä havainto sai minut neljä vuotta sitten aloittamaan kirjoitusprojektin, jonka tarkoituksena oli tuoda esiin vaihtoehtoista näkökulmaa maailmanpolitiikkaan ja avata asioita ”euraasialaisesta perspektiivistä”. Tämä on ollut mielenkiintoinen, joskin myös epäkiitollinen tehtävä, mutta itsepä siihen ryhdyin.

Lähtökohtanani oli myös tympääntyminen siihen, että ”länsimaat” kuvittelevat olevansa ”kansainvälinen yhteisö” ja edustavansa liberalismillaan koko ihmiskuntaa, vaikka tosiasiassa he edustavat vain pientä vähemmistöä, muun maailman ollessa aivan eri linjoilla.

Viimeistään nykyisessä epävakaassa välitilassa, länsikeskeisen arroganssin tilalle tarvittaisiin hieman nöyryyttä, realismia ja avointa mieltä. ”Länsi” ideologisena konstruktiona on tullut tiensä päähän. Toisen maailmansodan jälkeen luotu liberaali järjestys on kaatumassa omaan ahneuteensa.

Virallinen Suomi yrittää toki yhä tukeutua läntisiin instituutioihin. Kuten olen usein esittänyt, maassamme on onnistuneesti saavutettu ulkopoliittinen konsensus, jossa yllättävän erilaisen poliittisen taustan omaavia toimijoita oikealta vasemmalle on kerätty yhteen edistämään atlanttista sidonnaisuutta.

Tämän masentavan asiantilan pitäisi olla selvää kaikille, jotka seuraavat sivusta suomalaista politiikkaa, median räikeän puolueellista uutisointia ja yksipuolista ”keskustelua”, jossa erimielisille ei anneta puheenvuoroa, vaan heidät pyritään amerikkalaisen esimerkin mukaisesti ”canceloimaan”.

Lännetetyssä Suomessa ei haluta ymmärtää, että olemme todistamassa tektonista siirtymää globaaleissa valtasuhteissa. Entisenlaiseen, länsijohtoiseen globalisaatioon ei ole enää paluuta. Yhdysvaltojen hegemonian jälkeen, Aasia on palaamassa maailmannäyttämön keskiöön.

Siirrymme globaalilla tasolla kaupankäynnin ja kulttuurinvaihdon kaavoihin, jotka olivat voimissaan ennen eurooppalaista kolonialismia ja amerikkalaista ylivaltaa. Aasian nousu ei tyystin lopeta globalisaatiota, mutta sen angloamerikkalaiset ominaispiirteet joutuvat antamaan tilaa muillekin.

Kiina ja Venäjä strategisine kumppaneineen edustavat jo tätä hahmottuvaa, uutta maailmanjärjestystä, sanovat lännen poliittiset ajatushautomot, Bidenin kabinetti tai Brysselin byrokraatit mitä hyvänsä tuomitsevissa ja tekopyhissä lausunnoissaan.

Siirtymävaihe on kaoottinen ja erilaisten kriisien sävyttämä, kuten aiemminkin tällaisten perustavanlaatuisten muutosten aikana. Uusi järjestys on kuitenkin syntymässä nykyisessä geopoliittisessa ja -ekonomisessa tilanteessa; se tulee olemaan moninapainen, eikä enää yhden suurvallan johtama.

Myös talousjärjestelmä on menossa uusiksi. Kansainvälinen valuuttajärjestelmä on jo pirstaloitumassa. Länsimaiden Venäjälle määräämät laajamittaiset pakotteet tulevat vain edistämään eri valuuttakeskittymien syntymistä, jotka perustuvat erillisten maaryhmien väliseen kaupankäyntiin.

En epäile hetkeäkään, etteivätkö ylikansalliset pääomapiirit olisi varautuneet tähänkin. Kapitalismin kriisistä on puhuttu jo pitkään, mutta kasvavan inflaation keskellä taloustieteilijöiden arviot tai teknokraattien puheet digitalisaatiosta eivät välttämättä inspiroi. Mutta on silti hyvä tietää, minne olemme menossa.

Johtaako Kiinan ja Venäjän ulkoministerien mainostama ”moninapainen, oikeudenmukainen ja demokraattinen maailmanjärjestys” läntistä talouskartellia parempaan tulevaisuuteen? Olemme eläneet Amerikka-johtoisessa riistosysteemissä vuosikymmenien ajan, joten miksi emme kokeilisi millainen euraasialainen tulevaisuus voisi olla?

Tällaisia arvioita emme kuitenkaan kuule esitettävän suomalaisissa keskusteluohjelmissa. Milloin ulkopolitiikan tutkijat uskaltautuvat esittämään konsensuksesta poikkeavia näkökantoja? Suomi ei ole mikään padonmurtaja, mutta muun maailman muuttuessa, täälläkin on vielä pakko tunnustaa tosiasiat, tarkistaa mielipiteitä sekä poliittista suuntaa.

Suomi, Nato ja Venäjä

Suomessa puhutaan nyt päivästä toiseen Nato-jäsenyydestä. Kulissien takana on jo varmasti sovittu kuvioista, joilla tätä siirtoa yritetään toteuttaa. On puhuttu avoimista ovista, mutta myös kapeista aikaikkunoista. Suuret eduskuntapuolueet ovat asiassa samanmielisiä.

Yksipuolinen julkinen keskustelu toistaa enimmäkseen, kuinka Nato-yhteys ”parantaisi turvallisuutta”, mutta tosiasiassa Suomesta tulisi vihollismaaperää naapurin suuntaan. Venäjä tuskin katselisi vain vierestä, jos Suomen puolustusvoimista tulisi osa Naton infrastruktuuria.

Kyseessä olisi myös täysjäsenyys Yhdysvaltojen etupiirin sotakoneistossa, jonka tehtävänä on pitää Euroopan maat Saksasta lähtien alisteisina Washingtonille ja estää niiden ”euraasialaistuminen”, eli lähentyminen Venäjään.

Tulevaisuudessa Nato-maiden tehtäviin kuulunee myös osallistua Kiinaa vastaan suunnattuihin mittelöihin Etelä-Kiinan merellä sekä sotilaallisiin operaatioihin Afrikassa, jonne sekä Kiina että Venäjä ovat myös asettuneet.

Ei ole enää mikään uutinen, että poliittinen eliittimme oikealta vasemmalle on sitoutunut edistämään lännen intressejä Suomen kustannuksella. Nykyään pienikin viittaus ”neutraaliin asemaan” tai ”puolueettomuuteen”, saa innokkaat eurofederalistit ja atlantistit älähtämään, ettei Suomi ole EU:n jäsenmaana puolueeton, vaan ”osa Eurooppaa ja länttä”.

Ukrainan konflikti on saanut useat valtiot tarkistamaan omia turvallisuusstrategioitaan. Kaikki euromaatkaan eivät ole olleet halukkaita asettumaan Venäjää vastaan, vaikka Ukrainan puolesta ovatkin liputtaneet. Suomi on yksi niistä maista, joita on yllytetty arvioimaan uudelleen asemaansa, maksoi, mitä maksoi.

Nato-jäsenyyden hakeminen Suomen puolustuskyvyn vahvistamiseksi on tähän asti ollut kansalaisten enemmistön vastustama vaihtoehto. Mitä tällainen siirto merkitsisi alueelliselle vakaudelle? Venäjällä sitä pidettäisiin provokatiivisena tekona, johon olisi pakko reagoida.

Ukrainan kriisin nykyisen vaiheen alettua, mielipiteet Suomessa ovat valtamedian kyselyjen mukaan muuttuneet radikaalisti: Ylen mukaan helmikuussa 53 prosenttia kannatti Natoon liittymistä, maaliskuun kyselyn mukaan kannatus on nyt jopa 62 prosenttia. Näitä lukemia on myös kyseenalaistettu.

Kyselyistä huolimatta kiihkeimmät Naton puolestapuhujat – presidentti Sauli Niinistö mukaan lukien – eivät haluaisi järjestää asiasta kansanäänestystä, sillä tyhmä kansa voisi vielä äänestää väärin, nyt kun Suomeakin tarvitaan lännen Venäjän-vastaisessa, kolminkertaisessa suuroperaatiossa.

Huvittavaa kyllä, Suomen eurojäsenyyttä vuosia ylistäneet kyseenalaistavat nyt Euroopan unionin merkityksen ja puolustuskyvyn. EU:n vuoden 2016 keskinäisen puolustuslausekkeen 42 artikla velvoittaa näet jäsenvaltiot tulemaan hyökkäyksen kohteeksi joutuneen EU-maan avuksi. Tämä takuu ei näytä lohduttavan eurosuomalaisia juuri lainkaan.

Natoon liittymisen seuraukset alueelliselle vakaudelle riippuvat siitä, pidetäänkö liittoumaa puolustus- vai hyökkäysliittona. Serbiassa Natoa tuskin muistellaan humanitaarisesta avusta. Moskova pitää liittoa ymmärrettävästi läntisenä ”sotablokkina”, jonka laajentuminen aiheuttaisi Venäjän federaatiolle vakavan turvallisuusongelman.

Naton eksistentiaalista kriisiä Venäjän sotilasoperaatio Ukrainassa on hieman parantanut: nyt se tuntee itsensä taas hyödylliseksi, vaikka Kiovassa ollaan ehkä toista mieltä. Venäjä taas voi hyvinkin uskottavasti väittää, että puolustautuminen ja ennakointi ovat oikeutettuja vastauksia sotilaalliseen läsnäoloon sen rajojen tuntumassa.

Käytännössä Suomen hakemuksen pitäisi saada kaikkien 30 jäsenmaan yksimielinen hyväksyntä, mistä ei ole takeita, kun otetaan huomioon liittouman omat pelot alueen epävakautumisesta. Torppaisiko yksi tai useampi maa Suomen jäsenyyden? Epäilen, haluaisiko monikaan jäsenmaa uhrata itseään käymällä sotaan Suomen puolesta.

Toisin kuin monilla Naton jäsenillä, Suomen suuri yhteinen raja Venäjän kanssa ja Pietarin läheisyys, joka on vain 322 kilometrin päässä rajasta, aiheuttaisi molemmille osapuolille vakavia huolenaiheita. Kiristynyt tilanne johtaisi diplomaattiseen taakkaan, johon liittyisi eskaloitumisen mahdollisuus. Näin pitkälle Venäjä tuskin antaisi tilanteen edes kehittyä, vaan se toimisi jo sitä ennen.

Nato-jäsenyys saattaa vaikuttaa hyvältä lyhyen aikavälin ratkaisulta kotimaan huolenaiheiden lievittämiseksi, mutta laajempaa pitkän aikavälin rauhaa koskevaa tavoitetta se tuskin palvelisi, ottaen huomioon Yhdysvaltojen valmiuden hyväksikäyttää ja pettää liittolaisiaan oman etunsa nimissä.

Jokaisella kansakunnalla on oikeus puolustaa itseään, mutta myös velvollisuus varmistaa rauha rajoillaan, vähentää kitkaa ja ylläpitää vuoropuhelua naapureidensa kanssa. Viime vuosina virallinen Suomi on hakemalla hakenut Venäjästä vain negatiivista sanottavaa ja nyt olemme päätyneet jo ”epäystävällisten maiden” joukkoon. Vaikuttaa siltä, että Suomea on määrätietoisesti ajettu kohtalokkaaseen rooliin suuressa pelissä.

Niinistöläinen Euro-Suomi, jolla on puolustusyhteistyösopimus myös Yhdysvaltojen kanssa, ”kuuluu länteen”, meillä hoetaan jotenkin epätoivoisen oloisesti. Mutta entäpä jos käännettäisiinkin kysymyksenasettelu toiseen suuntaan.

Jättäen nyt kylmästi huomiotta sen ikävän tosiasian, että suomalaiset ovat olleet vuosia kestäneen, Venäjää mustamaalaavan mielipidemuokkauksen kohteena, kysyisin, mitä haittaa Suomelle olisi olla Venäjän etupiirissä?

En usko, että tavallisen kansalaisen elämä muuttuisi ainakaan huonompaan suuntaan. Suomi voisi käydä taas kauppaa suuren naapurinsa kanssa, omien etujensa mukaisesti. Lännestä tuputettuja itsetuhoisia ”arvoja” ei olisi pakko myötäillä, kun niin ei tehdä Moskovassakaan. Nykyinen järjestely, jossa olemme EU:n ja Yhdysvaltojen vyöhykkeellä, on ollut Suomelle vain taloudellisesti tappiollista aikaa.

Väitän ymmärtäväni Naton kannattajien ajatuksenjuoksua, mutta mielestäni he ovat väärässä. Nato-jäsenyyden haitat ovat mittavat, hyödyt lähes olemattomat. Osa natoilijoista ei tosin tunnu välittävän kansallisista intresseistä saati turvallisuudesta, vaan heille on jostain syystä tärkeintä, että Suomi kuuluisi kaikkiin läntisiin instituutioihin.

Pohjois-Atlantin liiton tarkoitus ei ole kuitenkaan puolustaa jäsenmaitaan, vaan ainoastaan edistää länttä hallitsevan eliitin taloudellisia, poliittisia ja sotilaallisia intressejä. Mutta miten liitolle käynee, kun petrodollarin valtakausi pian päättyy ja heikentyneen lännen ohi menevätkin muut vallat? Euroopan turvallisuusarkkitehtuurikin menee silloin uusiksi.

Geopoliittisessa suuressa pelissä Suomella on lännelle merkitystä vain sopivana taistelutantereena ja reittinä Venäjälle. Kuten presidentti Putin totesi Suomen vierailullaan vuonna 2016, ”Nato taistelisi mielellään Venäjän kanssa viimeiseen suomalaiseen sotilaaseen. Venäjä ei sitä haluaisi. Mutta se ei ole meidän ratkaisumme vaan teidän”.

Globalisaation kriisistä etupiirien aikaan

Globalisaatio on vakavassa kriisissä, tai näin meille ainakin uskotellaan. Selvää on, että olemme keskellä globaalin vallan uudelleenjärjestelyä, jota orkestroidaan ylikansalliselta tasolta. Tällaista tapahtuu korkeintaan ”kerran vuosisadassa”, mikäli ekonomisti Sergei Glazyevia on uskominen.

Hälytyskellojen pitäisi ehkä soida, kun jopa varainhoitoyhtiö BlackRockin toimitusjohtaja Larry Fink on kirjeessään osakkeenomistajille selittänyt, kuinka ”Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tehnyt lopun viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana kokemastamme globalisaatiosta”.

Finkin mielestä ”Venäjän toimien laajuus vaikuttaa maailmaan tulevien vuosikymmenien ajan” ja ”merkitsee käännekohtaa geopolitiikan, makrotaloudellisten suuntausten ja pääomamarkkinoiden maailmanjärjestyksessä”.

Fink varoittaa, että globalisaation purkaminen ”nostaa inflaatiota entisestään, jolloin keskuspankit joutuvat tekemään vaikean valinnan korkeampien hintojen tai alhaisemman taloudellisen toiminnan välillä” (lienee selvää, kumman vaihtoehdon rahavalta valitsee?).

Fink kirjoittaa myös, että nykytilanne voi vauhdittaa virtuaalivaluuttojen käyttöönottoa. ”Harkitusti suunniteltu maailmanlaajuinen digitaalinen maksujärjestelmä voi tehostaa kansainvälisten transaktioiden selvittämistä ja vähentää samalla rahanpesun ja korruption riskiä”, hän muotoilee.

Digitaaliset valuutat tarvitsevat myös digitaalisen identiteetin, jota teknokraatit ovat jo pitkään valmistelleet. Hankkeeseen sisältynee myös ajatus universaalista perustulosta sekä välttämättömien hyödykkeiden säännöstelystä päällekkäisten kriisien aikakaudella. Klaus Schwabin ja Davosin klikin visio ei ole tältä osin enää kovin kaukana arkitodellisuudesta.

Tosiasiassa finanssieliitin omat toimet ovat aiheuttaneet nykyisen epävakaan tilan. Dollaritalous oli huonossa jamassa jo ennen koronakriisiä ja Ukrainan konfliktiakin. Selityksiä inflaatiolle on yritetty keksiä sitä mukaa, kun asiat ovat edenneet, mutta pankkipiirit eivät tietenkään myönnä omaa vastuutaan. Siitä hekin ovat yhtä mieltä, että talousjärjestelmä vaatii ”uudistuksia”.

Myös amerikkalainen uutistoimisto Bloomberg tiedottaa muutoksista. ”Globalisaation toinen aika” on päättymässä ja näyttää siltä, että juuri ”Putin ja Kiinan Xi Jinping” ovat paljastaneet toimillaan ”kapitalismin suuren illuusion”. Mitä tuleekaan sitten tilalle? Ideologisesti sosialistinen järjestys, vaiko vain uusi, digitalisoitu pyramidihuijaus?

Yhdysvalloissa ei haluta ajatellakaan vaihtoehtoa talousliberalismille, mutta New Yorkissakin tunnustetaan sentään, että ”lopputulos, jota kohti olemme liukumassa, on sellainen, jossa autokraattinen itä vähitellen eroaa demokraattisesta, mutta jakautuneesta lännestä – ja sitten mahdollisesti kiihdyttää sen ohi”.

Bloombergin mielestä vastaus globalisaation ongelmiin ei ole talousliberalismin hylkäämisessä, vaan sen ”uudelleenmuotoilussa”; lännen talousviisaat ovatkin viime vuosina puhuneet ”kapitalismin nollauksesta”. Tätä taustaa vasten sopii kysyä, onko kaikki ”kriisit” koronasta energiaan ja ruokapulaan järjestetty tätä päämäärää varten?

Maailmantaloutta tähänkin asti hallinneet pääomapelurit pyrkivät joka tapauksessa ohjailemaan tapahtumia ja radikaaleja teollisteknologisia muutoksia ja säilyttämään pihtiotteensa myös tulevien mullistusten keskellä.

Poliittisen teatterin puolella Bidenin hallinto yrittää koota Venäjän-vastaisilla pakotteilla horjuttamansa eurovasallit ja anglofonisen maailman taakseen, jotta Yhdysvallat säilyttäisi edes läntisen pallonpuoliskon johtajuuden. Venäjä on ”akuutti uhka”, mutta Kiinaa kutsutaan jo ”merkittävimmäksi strategiseksi kilpailijaksi”.

Samaan aikaan Washington vaatii, että Eurooppa korvaisi halvan venäläisen kaasun kalliimmalla amerikkalaisella – näin Yhdysvallat yrittää taltuttaa samalla kertaa sekä Venäjän että Euroopan, omaa asemaansa pönkittäen. Tosin bensiinin huimilla hinnannousuilla on merkitystä myös amerikkalaisille äänestäjille.

Lännen ylivaltaan nostalgisesti suhtautuvat toivovat, että Ukrainan sodankäynnin seurauksena Putin syrjäytetään vallasta, maahan pystytetään navalnilainen nukkehallinto, Venäjän luonnonvarat ryöstetään ja Amerikka-keskeinen atlantismi jää edes yhdeksi vaikuttavaksi voimaksi monenkeskisessä maailmassa.

Mahdollisuudet Kremlin vallanvaihdokseen ovat edelleen aika heikot, kun otetaan huomioon Venäjän syvän valtion yhtenäisyys ja lännen tympeä venäläisvastaisuus, jota mediakoneisto propagandallaan vain kiihottaa. Uusi rautaesirippu saatiin sentään nostettua ja Venäjästä luotua mielikuvamarkkinoinnilla uusi Pohjois-Korea, ellei peräti uusstalinistinen Neuvostoliitto 2.0.

Sotilaallinen operaatio Ukrainassa on kuitenkin vauhdittanut politiikan ja talouselämän muutoksia – aivan kuin resetointisuunnitelmien mukaisesti. Jonkinlainen etupiirien maailma häämöttää jo edessämme, jossa keskitytään vaihteeksi alueellisiin intresseihin ja sivilisaatioarvoihin.

Tällä välin Suomessa on virallisina puheenaiheina turvallisuuspolitiikan uusi suunta ja Nato-jäsenyys. Vahinko vain, ettei suomalaisten ihannoimalla Lännellä™ ole tarjota kuin sateenkaarikapitalistista identiteettipolitiikkaa ja Netflixiä, mutta perussuomalaisille ja muille pikkukokoomuslaisille ne tuntuvat riittävän.

Bloombergin toimituksessa vedetään kotiinpäin ja toivotaan Yhdysvaltojen selviävän orastavassa ”blokkien maailmassa”. Siellä odottavat näillä näkymin ainakin (eur)aasialainen blokki, ytimessään Kiina ja Venäjä, amerikkalaisjohtoinen länsiblokki ja ehkä jokin kolmaskin blokki. Muut vallat sukkuloivat sitten näiden liittoumien välillä, aivan kuten vanhan kylmän sodan aikana.

Yhdysvaltojen kolminkertainen sota

Yhdysvallat käy Venäjää vastaan kolminkertaista ”sotaa”, väittää pekingiläisessä Kiinan ja globalisaation keskuksessa tutkijana toimiva Andy Mok.

Ensimmäisenä on ”Ukrainassa käytävä aseellinen sota”. Sitten on ”propagandasota, jota käydään länsimaisissa tiedotusvälineissä ja sosiaalisen median alustoilla”. Kolmantena tulee ”taloudellinen sota, joka saattaa nopeuttaa maailmaa toisen maailmansodan lopusta lähtien hallinneen Yhdysvaltojen johtaman valtarakenteen tuhoutumista”.

Mokin mielestä Ukrainan pitkittynyt sotilaallinen konflikti on mahdollinen, koska Yhdysvallat on pitänyt sitä yllä. Ilman ”aseiden ja muiden tarvikkeiden tulvaa, sekä Yhdysvaltojen ja sen eurooppalaisten tukijoiden vuosia kestänyttä salakavalaa sotilaskoulutusta ja todennäköistä tiedustelutukea”, sotilaallinen konflikti olisi jäänyt epätodennäköiseksi.

Nyt Ukrainan alueella soditaan, mistä seuraa ihmishenkien menetyksiä ja kasvava pakolaiskriisi, jotka johtuvat suoraan ja väistämättä Yhdysvaltojen väliintulosta. ”Mutta niin traagista kuin tämä onkin, sotilaallinen sota on geopoliittisesti vähiten merkittävä”, Mok esittää.

Aseellisen yhteenoton rinnalla käydään tiukkaa propagandasotaa. CNN:n ja muiden Yhdysvaltojen hallituksen ohjailemilla tiedotusvälineillä on kaksi hyökkäysnäkökulmaa.

”Ensimmäisessä hyökkäyksessä väitetään, että Venäjän sotilasoperaatio Ukrainassa on provosoimaton hyökkäys, joka epäonnistuu. Toisen hyökkäysvektorin mukaan Yhdysvallat ja sen länsieurooppalaiset tukijat ovat jakamattomasti liittoutuneet Venäjää vastaan ja maailma seisoo näiden niin sanottujen vapauden puolustajien rinnalla”, Mok erittelee.

Kumpikaan ei kuitenkaan ole totta. Mitä tulee ensimmäiseen hyökkäyslinjaan, ulkopolitiikan tuntijat, kuten George Kennan, Henry Kissinger ja John Mearsheimer, ovat kaikki varoittaneet ylittämästä Venäjän punaisia linjoja Ukrainassa. Nämä varoitukset on tahallisesti jätetty huomiotta.

Toisen hyökkäysvektorin osalta uhkaillaan, vähätellään tai ei oteta huomioon niitä maita, jotka eivät kannata Venäjän vastaisia pakotteita. Näihin maihin kuuluu Kiinan lisäksi Intia, Iran ja useita muita geopoliittisesti merkittäviä maita.

”Venäjällä on todellakin paljon enemmän ystäviä OPEC-maista Etelä-Aasiaan, Afrikkaan ja jopa Latinalaiseen Amerikkaan, kuin mitä länsimaiset tiedotusvälineet antavat ymmärtää”, Mok huomauttaa.

Tämä johtaakin kolmanteen sodankäynnin muotoon eli taloussotaan. Venäjälle määrätyt pakotteet ovat ennennäkemättömiä ja niiden tarkoituksena on järkyttää presidentti Vladimir Putin alistumaan. Ne eivät kuitenkaan toimi tarkoitetulla tavalla, saaden liikkeelle voimia, jotka voivat vain nopeuttaa Yhdysvaltojen hegemonisen aseman tuhoutumista.

Erityisesti Venäjän keskuspankin varojen jäädyttäminen on osoittanut maailmalle, että Yhdysvallat ei ole ainoastaan epäluotettava poliittinen toimija, vaan että sen globaalin rahoitusjärjestelmän hallinnointi on nyt todistettavasti vilpillistä.

Venäjän vaatimus maksaa tuottamastaan energiasta ruplissa saattaa olla vasta alkua dollarin hylkäämiselle. ”Dollarin ylivalta-aseman menettäminen on sekä katastrofaalista Yhdysvalloille että aihetta juhlaan suuressa osassa muuta maailmaa”, Mok arvioi.

Vuonna 2021 Venäjältä tuotiin EU:hun yhteensä 155 miljardia kuutiometriä maakaasua sekä päivittäin 2,3 miljoonaa barrelia öljyä. Näiden toimitusten keskeytyminen ja merkittävä hinnannousu on katastrofaalista Euroopalle. Mok epäilee, että tämä voi olla ”seisminen siirtymä, joka murskaa Yhdysvaltojen johtaman Venäjän vastaisen koalition yhtenäisyyden peruuttamattomalla tavalla”.

”Lännen yhtenäisyyttä” korostetaan nyt jatkuvasti myös suomalaisessa valtamediassa, mutta Washingtonin vaatimat pakotteet ovat vapauttaneet voimia, jotka voivat lopulta heikentää Yhdysvaltojen etuja paljon enemmän kuin sen Ukrainan konfliktin lietsomisen tarkoituksena oli ratkaista. Virallinen Suomi liittyi silti mieluusti Venäjälle ”epäystävällisten maiden” joukkoon, poliittisista ja taloudellisista seurauksista välittämättä.

Yhteenvetona voidaan todeta, ettei ole lainkaan selvää, että Venäjä olisi häviämässä tämän kolminkertaisen sodan. Mok näkee joitakin merkkejä siitä, että ”tämä viimeisin Yhdysvaltojen käynnistämä konflikti saattaa olla uusi strateginen tappio Vietnamin, Afganistanin ja Irakin tapaan”. Ukrainan konflikti saattaa aiheuttaa Yhdysvalloille paljon pidempiaikaisia vahinkoja.

Amerikkalaista ällöpropagandaa Varsovassa

Kun kyseessä on kansainvälinen kriisi, tarvittaisiin rauhallista mieltä ja kykyä tarkastella asiayhteyksiä kaikilta kanteilta. Tällaista edellytettäisiin esimerkiksi Ukrainan kohdalla, mikäli vuosia kestäneeseen konfliktiin yritetään yhä etsiä rauhanomaista ratkaisua.

Kuten brittiläinen politiikan tutkija ja sinologi Keith Lamb kommentoi, valitettavasti Yhdysvaltojen presidentin Joe Bidenin viimeisin Varsovan puhe, joka oli ”täynnä manikealaista järjettömyyttä ja ad hominem -hyökkäyksiä”, ei tällaista analyyttista ulottuvuutta sisältänyt.

Koko puheensa ajan Biden kuvasi taistelua Ukrainasta ”pimeyden” ja ”vapauden liekin” välisenä taisteluna ja lainasi jopa paavi Johannes Paavalin sanoja. Venäjä pelkistettiin karkeasti Neuvostoliitoksi ja kutsuttuaan venäläistä virkaveljeään Vladimir Putinia aiemmin ”sotarikolliseksi” ja ”teurastajaksi”, Biden vaati puheessaan hallinnon vaihtamista, parahtaen ”Jumalan tähden, tämä mies ei voi pysyä vallassa”.

Lamb katsoo, että ”Ukrainan osalta länsimaiset tiedotusvälineet ovat antautuneet vapaasti hyvä vastaan paha -narratiiviin, joka Hollywoodin massiivisen indoktrinaation ansiosta helposti hyväksytään, mutta kulissien takana geopoliittisesti valistuneiden pitäisi käydä rationaalisia keskusteluja”.

Vaikka Bidenin sanoja on yritetty jälkikäteen selitellä, ei hänen retoriikassaan ollut mitään yllättävää: hän myönsi suoraan, että Yhdysvallat on käyttänyt Ukrainaa Venäjällä tapahtuvan vallanvaihdoksen lietsomiseen, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun Washington toimii tällä tavalla.

Eurooppalaiset ovat tämän amerikkalaisen vallanvaihto-operaation etulinjassa. Eskaloitumisriskin lisäksi eurooppalaiset joutuvat sodan jatkuessa olemaan yhä riippuvaisempia Yhdysvaltojen resursseista ja asekaupasta. Euraasian mantereen läntisimmässä päässä asuvat eivät voi osallistua vauraan Aasian nousuun, vaan he ovat Lambin sanoin ”riippuvaisia Yhdysvaltojen hegemonisista päähänpistoista”.

Näin ollen Euroopan unionista ei ole tulossa itsenäistä toimijaa, omaa valtablokkia tulevaisuuden moninapaiseen maailmaan. Näyttää siltä, että Bryssel tulee jatkossakin tottelemaan kuuliaisesti Washingtonin käskyjä, olivatpa ne euromaille kuinka taloudellisesti ja poliittisesti haitallisia hyvänsä.

Suomalaisille natoilijoille ja transatlantisteille tämä ”länsilinja” tuntuu sopivan, vaikka elintaso ja elämän laatu radikaalisti maassamme laskisivatkin. Ainahan voi syyttää Venäjää, samalla kun tähyillään ihaillen Atlantin yli. Diplomaattinen retoriikka on hylätty ja Suomen poliittinen eliittikin tuntuu kilpailevan siitä, kuka on kovasanaisin Moskovan suuntaan. Uusi rautaesirippu on nostettu ja junaliikennekin maiden välillä on pysäytetty.

Bidenin ”manikealainen saarnaaminen järkevän keskustelun sijaan” on hyvä strategia, jos halutaan lisätä jännitteitä entisestään. Kun otetaan huomioon, että Yhdysvalloilla on paljon voitettavaa Ukrainan konfliktin pitkittymisestä, on selvää, että Bidenin sanat heijastavat Yhdysvaltojen todellisia aikeita.

Bidenin ”manikealaisten kulttiharhojen demystifiointi” ei ole ajattelevalle ihmiselle kovin vaikeaa, mutta jos luottaa Ylen disinformatiiviseen antiin ja lännen narratiivia puolustavien ulkopolitiikan asiantuntijoiden lausuntoihin, luultavasti uskoo myös Bidenin väitteisiin ”hyvästä” ja ”pahasta” sekä ”demokratiasta” ja ”itsevaltiudesta”.

”Ukrainan osalta tällaiset väittämät eivät voisi olla kauempana totuudesta”, Lamb esittää. Hän kertaa, kuinka Ukrainan demokraattisesti valittu hallitus ”syöstiin vallasta äärioikeiston väkivaltaisella, Yhdysvaltojen tukemalla vallankaappauksella vuonna 2014 ja opposition poliittiset puolueet ja lehdistö kiellettiin”.

Jopa Joe Biden puuttui henkilökohtaisesti Ukrainan itsemääräämisoikeuteen, kuten New York Post -lehti on uutisoinut. Vuonna 2015 Biden pakotti Ukrainan hallituksen erottamaan syyttäjän, joka oli vastuussa ukrainalaisen energiayhtiön tutkimisesta, jossa Hunter Biden oli ”töissä”. Bidenin perheen tekoset Ukrainassa eivät vain tunnu suomalaisia ”tutkivia journalisteja” kiinnostavan. Lokaa yritetään etsiä vain venäläispoliitikoista.

Bidenin lapsellinen puhe on omiaan vain kiihdyttämään vastakkainasettelua, varsinkin kun otetaan huomioon Washingtonin machiavellimaiset taipumukset kaataa lukuisia hallituksia Ukrainan lisäksi. Kremlissä tämä operaatio nähdään Yhdysvaltojen loppupelinä, jonka tarkoituksena on levittää maailmaan lisää omaa ”loisdemokratiaa”.

Keskittymällä Putiniin, laajempi historiallinen ja geopoliittinen konteksti hämärtyy näkyvistä. Venäjän toimissa ei enää ole kyse Naton laajentumiseen liittyvästä turvallisuusongelmasta, ukrainalaisnatseista, eikä siitä, että Yhdysvallat yrittää kaataa kilpailijansa keinoja kaihtamatta.

Aivan kuten manikealaisessa dualismissa, monimutkaisuus pelkistetään yksittäiseksi ”Putiniksi”, jota kaikkien olisi pidettävä ”pahan” maallisena ilmentymänä. Tätä kertomusta Venäjän päämiehestä on länsimaisessa informaatiovaikuttamisessa vahvistettu jo 2000-luvun alkupuolelta lähtien.

Maailmanrauhan – sekä Ukrainan, Euroopan ja laajemman Euraasian mantereen vuoksi – olisi aika torjua amerikkalainen ällöpropaganda ja henkilöön menevät hyökkäykset, jotka meidän odotetaan nielevän monimutkaisten geopoliittisten tapahtumien rationaalisten, kontekstisidonnaisten selontekojen sijasta.

Sanna Marin, Kiina ja historian oikea puoli

Ihmiset jotka kuvittelevat, että länsimaiden edustama ”kansainvälinen yhteisö” on yhä maailman keskipiste, tulevat vielä heräämään karvaasti muuttuneeseen todellisuuteen.

Vaikka jossakin muualla tilanne saattaa olla jo toinen, ”heränneiden” joukosta ei vielä suomalaisia poliitikkoja tunnu löytyvän, mistä todisteena pääministeri Sanna Marin yritti EU-maiden johtajien kokouksessa käskyttää Venäjän lisäksi myös Kiinaa.

”Meidän pitää saada Kiina historian oikealle puolelle tässä sodassa”, Marin sanoi, tarkoittaen, että Kiinan pitäisi siirtyä Ukrainan asiassa länsimaiden Venäjän-vastaiseen rintamaan. Pääministerimme Kiina-lausuntoa on kommentoitu kansainvälisesti esimerkiksi sosiaalisen median alustoilla, eikä aina erityisen mairittelevaan sävyyn.

Esimerkiksi afrikkalaiseen musiikkiin keskittyvä tuottaja Vik Sohonie arvioi Marinia seuraavasti: ”36-vuotias Suomen pääministeri puhuu maailman suurimmalle taloudelle ja väkirikkaimmalle maalle kuin se olisi edelleen heikko 1800-luvun siirtomaa. Missä maailmassa Euroopan johtajat oikein elävät?”

Sillä välin kun läntinen arvoyhteisö kokoontuu Euroopassa Joe Bidenin johdolla, on myös islamilainen maailma kokoustanut 54 neljän maan voimalla Pakistanin Islamabadissa. Vuonna 1969 perustettu Islamilainen yhteistyöjärjestö OIC on YK:n jälkeen suurin kansainvälinen järjestö, johon kuuluu tällä hetkellä 57 valtiota.

Ajankohdaltaan oli tuskin sattumaa, että kokousvieraaksi oli tänä vuonna kutsuttu ensimmäistä kertaa myös Kiinan ulkoministeri Wang Yi, jonka ulkomaan kiertue jatkui myöhemmin Afganistanin islamilaiseen emiraattiin, Intiaan – jonka hallintoa Yhdysvallat on nokitellut haluttomuudesta osallistua Venäjän-vastaisiin pakotteisiin – sekä Nepaliin.

Islamilainen yhteistyöjärjestö on myös johdonmukaisesti tukenut Kiinaa länsimaiden syytöksiä vastaan, kun on kyse muslimivähemmistöjen kohtelusta. Wang Yin kutsu on jälleen yksi esimerkki siitä, ettei muslimimaailma allekirjoita Yhdysvaltojen ja länsimaiden Xinjiangin uiguurinarratiivia.

Xinjiang on uuden silkkitien talousvyöhykkeen alkupiste, jonka Yhdysvallat on ottanut kohteekseen, koska se haluaa hillitä alueen kehitystä ja pilata Kiinan ehdottaman Vyö ja tie -infrastruktuurialoitteen. Valtaosa muslimimaista näkee onneksi jo Yhdysvaltojen aikomuksen läpi.

Kun osapuolten välinen yhteistyö kaupan, tieteen ja teknologian sekä energian aloilla on lisääntynyt, Kiina on syrjäyttänyt Yhdysvallat suurimpana energiavarojen tuojana monilta islamilaisen maailman tärkeimmiltä energian tuottajilta. Näin ollen on luonnollista, että Kiina ja islamilainen maailma lähentyvät toisiaan, selviytyäkseen yhdessä maailman kasvavista epävarmuustekijöistä.

Koska Kiinasta on tullut suurvalta, yhä useammat maat ymmärtävät, että ne voivat ja niiden kannattaa kääntyä Kiinan puoleen ongelmiensa ratkaisemiseksi Yhdysvaltojen sijaan. Monet viimeaikaiset tapahtumat ovat osoittaneet, kuinka vastuuton Washington voi olla; esimerkkeinä tästä hätiköity vetäytyminen Afganistanista ja sekaantuminen Ukrainan kriisiin, joka aiheutti suoran sotilaallisen konfliktin Venäjän ja Ukrainan välille.

Sanna Marinin ja lännen eliitin arrogantti sanelupolitiikka Venäjän, Kiinan ja muiden maiden suuntaan, ei osoita reaalipoliittista pelisilmää, vaan ylimielisyyttä, jota esiintyy yhä jälkikolonialistisessa ajassammekin. Kun Yhdysvaltojen ja lännen mahti hiipuu, Marin hengenheimolaisineen voi huomata olevansa historian ”oikean puolen” sijaan roskakoripuolella.