Kranaattiterveisiä ja globaalin järjestelmän uudelleen kalibrointia

Ei ole epäilystäkään, etteikö Venäjä lopulta onnistuisi saavuttamaan tavoitteensa Ukrainassa, vaikka Sanna Marin lupaakin avustaa Zelenskyin hallintoa ”niin kauan kuin on tarpeen” ja talvisodan henkisissä poteroissa hytisevät suomalaiset maksavat epäilyttävien kranaattiterveisten lähettämisestä.

Yhdysvaltojen, Britannian ja kollektiivisen lännen vuosia kestänyt sijaissodan suunnittelu ja toteutus Ukrainassa, ei ole johtanut Venäjän romahtamiseen ja Putinin hallinnon syrjäyttämiseen, vaan lähinnä Ukrainan hitaaseen, mutta jo näkyvillä olevaan tuhoutumiseen.

Tällä välin, pakolaisaallot tulevat vain kasvamaan. Esimerkiksi Suomesta on sisäministeriön mukaan hakenut ”tilapäistä suojelua tai turvapaikkaa” yli 47 000 ukrainalaista (13.12. 2022 mennessä). Lisäksi on arvioitu, että vuonna 2023, Suomeen voi matkata 30 000 – 40 000 ”kansainvälistä suojelua” hakevaa ukrainalaista. Venäjällekin pakolaisia on saapunut Ukrainasta jo 2,9 miljoonaa.

Tästä perspektiivistä tarkasteltuna, Joe Bidenin kommentti siitä, että länsi tukee Ukrainaa ”niin kauan kuin se on olemassa”, asettaa nykyisen geopoliittisen projektin inhorealistiseen ulkopoliittiseen kontekstiinsa. Ukraina voi vain hävitä ja samoin voi käydä myös niille itsetuhoisille euromaille, jotka tottelevat turhan herkästi Setä Samulin kyynisiä käskyjä.

Kuukausikaupalla olemme saaneet kuulla, kuinka Venäjältä aivan pian loppuvat ammukset, sotilaat ja muukin materiaali. Tämä toimittajien ja valikoitujen ”asiantuntijoiden” hokema ei kuitenkaan ole muuttanut todellisuutta miksikään; vaikeuksistaan huolimatta, Venäjä jauhaa ukrainalaisjoukkoja maan tomuun ja tuhoaa infrastruktuuria toistuvine ilmaiskuineen.

Ehkä siksi Venäjä ei ole edes vaivautunut operoimaan infosodan rintamalla yhtä innokkaasti kuin ukrainalaiset ja heidän läntiset taustavoimansa? Venäjälle riittää onnistuminen taistelukentillä ja tähän sen onkin panostettava, sillä Ukrainan lipun takana sillä on vastassaan Nato-lännen likaisen sodan arsenaali.

Ylevä, mutta valheellinen narratiivi, jossa urhoollinen Ukraina taistelee venäläisiä maahantunkeutujia vastaan, saattaa vedota länsimaisten massojen psykologiseen herkkyyteen, mutta nykyinen konflikti – jos unohdetaan venäläisvihamielisten tahojen revansismi – on loppupelissä vain osa ylikansallisten pääomapiirien yritystä uudelleen kalibroida globaalia järjestelmää, omat etunsa silti muuttuneessa tilanteessa säilyttäen.

Arvelen, että puolen vuoden sisällä koittaa hetki, jolloin Washington katsoo, että Ukrainan konfliktin ”sijoituksen tuotto” on riittävä, tai vaihtoehtoisesti havaitaan, että sijoituksen arvo jää haluttua alhaisemmaksi. Tässä vaiheessa, Zelenskyin hallinto hylätään, niin kuin on käynyt muillekin amerikkalaisten ”liittolaisille”, viimeisimpänä esimerkkinä Ashraf Ghanin hallinto Afganistanissa ja kurditaistelijat Irakissa ja Syyriassa.

Vaikka joillakin suomalaisilla oman suvun sotatraumojen käsittely näyttää jatkuvan Ukrainan konfliktin kautta, Venäjä tulee tavalla tai toisella voittamaan nykyisen vastakkainasettelun. Mikään ”maineen menetys” länsimaiden silmissä ei tässä yhtälössä paljoa paina, varsinkin kun valtiontaloudella menee hyvin ja yhteistyö- ja kauppakumppaneita riittää.

Venäjällä ei ole enää poliittisia illuusioita siitä, että lännen kanssa päästäisiin kohtuulliseen sopimukseen, joten Moskovalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin Kiovan sotilaallinen kukistaminen. Tällainen lopputulos tulee olemaan katkera pala valta(vale)mediaan uskoville ”ukrainisteille”, jotka ovat luottaneet siihen, että demokraattinen Länsi™ pelastaa tuon maailmankolkan ”uusstalinistiselta” Putinilta.

Permakriisin vuosi ja Euraasian vastahegemonia

Englanninkielisen sanakirjan, Collins English Dictionaryn, vuoden 2022 sana on permacrisis, ”permakriisi”, joka tarkoittaa katastrofien sarjan seurauksena syntynyttä, pitkittynyttä epävakauden ja turvattomuuden kautta. Alex Beecroftin mukaan tämä sana ”kiteyttää melko ytimekkäästi sen, miten kauhea vuosi 2022 on monille ollut”.

Euroopan laidalla, Venäjän historiallisella alueella, on meneillään suurin aseellinen konflikti sitten toisen maailmansodan. Yhdysvaltojen sijaissota Ukrainassa on nostanut pintaan muistoja Kuuban ohjuskriisistä ja kylmän sodan ydinaseuhasta. Suomen verenhimoinen valta(vale)media on ollut täysillä mukana lännen infosodan rintamassa.

Elintarvike- ja energiakustannusten jyrkkä nousu on aiheuttanut monissa maissa korkeimman inflaation sitten 1980-luvun. Tätä kuvataan The Economist-lehdessä ”keskuspankkitoiminnan nykyaikaisen aikakauden suurimmaksi makrotaloudelliseksi haasteeksi”, vaikka on selvää, että suurpääomapiirit ovat itse toimillaan aiheuttaneet jälleen uuden talouskriisin.

Suurin meneillään oleva mullistus on kuitenkin geopoliittinen. Yhdysvaltojen johtama sodanjälkeinen maailmanjärjestys on kyseenalaistettu; ensin Vladimir Putinin Venäjän toimesta, mutta myös Joe Bidenin Yhdysvaltojen ja Xi Jinpingin Kiinan alati heikentyvien suhteiden myötä.

Yhdysvallat sai kuitenkin aika helposti valjastettua Euroopan maat lähes itsetuhoisesti Venäjän-vastaiseen hybridisotaan; onhan eurojohto saman vihamielisen eliitin taskussa kuin poliitikot Washingtonissakin.

Joidenkin suomalaisten Nato-fanaatikkojen mielissä tämä ”transatlanttisen liittouman” uusi tuleminen on elvyttänyt ajatuksen uhmakkaasta lännestä, joka vielä nousisi nykyisten kriisien keskeltä, uuteen hegemoniseen kukoistukseen.

Todellisuudessa kuilu lännen ja muiden maiden välillä on viime vuosina vain kasvanut. Suurin osa maailman ihmisistä asuu maissa, jotka eivät kannata länsimaiden Venäjälle asettamia pakotteita, eikä niitä kiinnosta ”alueellinen konflikti” Ukrainassa, saati tuon korruptoituneen epävaltion näyttelijäpresidentin jatkuva rahan, aseiden ja sympatian kerjääminen.

Kiinan johto puolestaan torjuu avoimesti Yhdysvaltojen ja kumppanien edustamat ”universaalit arvot”, joihin länsimainen järjestys perustuu. Maailman kahden suurimman talouden irtautuminen toisistaan on muuttumassa todeksi. Myös muihin pitkäaikaisiin geopoliittisiin varmuuksiin, kuten Yhdysvaltojen ja Saudi-Arabian väliseen mukavuusliittoon, on syntynyt säröjä.

Ilmastoasiat ovat olleet myös esillä tänä vuonna, Pakistanin tulvista Euroopan helleaaltoihin ja nyt Yhdysvaltojen ja Japanin talvimyrskyihin. Tutkijat eivät saa enää puhua auringon aktiviteetin mahdollisen väliaikaisen hiljenemisen aiheuttamasta ”minijääkaudesta”, mutta odotettavissa on silti oikullista säätä ja lumisia talvia. Tällaisista tulevaisuudennäkymistä huolimatta, vihreää siirtymää ajavat poliitikot ovat valmiita tekemään energiapoliittisesti kestämättömiä päätöksiä.

Energian hinnannousu on pahentanut makrotaloudellista epävakautta. Kuluttajahinnat kiihtyivät jo vuoden 2022 alkupuolella, kun elvyttävä kysyntä kohtasi korona-ajan jälkeiset tarjontarajoitteet. Energian ja elintarvikkeiden hintojen noustessa räjähdysmäisesti, inflaatio muuttui tilapäisesti kohonneesta hintojen noususta pidempiaikaiseksi ongelmaksi.

Mitä sitten tapahtuu vuonna 2023? Mutkistuuko geopoliittinen, energiapoliittinen ja talouspoliittinen kriisivyyhti entisestään? Lyhyellä aikavälillä, vastaus on monien asiantuntijoiden mukaan synkkä. Suuri osa maailmasta on taantumassa vuonna 2023, ja monin paikoin talouden heikko tila voi pahentaa myös yhteiskunnallis-poliittisia näkymiä.

On lukuisia syitä, miksi vuodesta 2023 tulee vaarallinen vuosi. Jos ja kun länsimedian ylläpitämä narratiivi hajoaa, mitä ”tolkun ihmiset” sitten ajattelevat? Jokainen kriisi synnyttää uusia mahdollisuuksia ja tämän hetkisten myllerrysten keskellä, uusi kansainvälinen järjestys hakee muotoaan. Mitä tekevät keskuspankit ja varainhoitoyhtiöt? Nousevatko Euraasian vastahegemoniset voimat, kumoten lännen vallan?

Henry Kissinger ja globaali johtajuusvaje

Maailman johtajuuden laatu on heikkenemässä juuri silloin, kun sille olisi kipeästi tarvetta, väittää amerikkalaisen ulkopolitiikan veteraani Henry Kissinger. Hän pelkää, että sivilisaatio saattaa vaarantua tämän seurauksena. Länsimainen kulttuuri on ainakin jo alennustilassa.

Kissinger on realisti, mutta myös elitisti, joka uskoo, että vain kourallinen ihmisiä ymmärtää elinkelpoisen maailmanjärjestyksen monimutkaisen rakenteen. Samoin hän katsoo, että hyvin harvoilla ihmisillä on johtajuuden lahjoja, joita tarvitaan luomaan, puolustamaan, tai uudistamaan herkkää kansainvälistä kehystä.

Tehokkaalle johtajalle ei riitä, että hän ymmärtää kansainvälistä järjestelmää. Kissinger uskoo, että on olemassa valtava kuilu sen maailman välillä, jonka jonkin maan kansalaiset haluavat nähdä ja joka on todellisuudessa mahdollinen. Maailma ei voi olla sellainen, kuin vaikkapa kiinalainen yleinen mielipide haluaisi, eikä sellainen, kuin monet amerikkalaiset haluaisivat. Se ei voi myöskään olla niin islamilainen, kuin jotkut muslimit haluaisivat.

Suurten johtajien tulisi Kissingerin mukaan kuroa umpeen kuilu oman maansa yleisen mielipiteen ja kansainväliseen diplomatiaan erottamattomasti liittyvien kompromissien välillä. Heidän olisi nähtävä maailman kulloinenkin tila riittävän selkeästi ymmärtääkseen, mikä on mahdollista ja kestävää. Lisäksi heidän tulisi kyetä taivuttelemaan maanmiehensä hyväksymään ratkaisut, jotka ovat väistämättä usein pettymyksiä tuottavia kompromisseja.

Tällainen johtajuus edellyttää harvinaista yhdistelmää älyllisiä kykyjä, koulutusta ja sellaista intuitiivista politiikan ymmärtämistä, jota vain harvoilla on. Kissingerin viimeisin kirja, Leadership: Six Studies in World Strategy, nostaa esiin kuusi hänelle mieluista esimerkkitapausta: Saksan Konrad Adenauerin, Ranskan Charles de Gaullen, Yhdysvaltojen Richard Nixonin, Egyptin Anwar Sadatin, Britannian Margaret Thatcherin ja Singaporen Lee Kuan Yewn.

Kuten kirjan alaotsikosta, Six Studies in World Strategy, käy ilmi, geopoliitikko Kissinger on eniten kiinnostunut siitä, miten nämä johtajat ovat toimineet maailmannäyttämöllä. Kissingerille itselleenkin strategiset manööverit olivat usein moraalisia tai lainopillisia näkökohtia tärkeämpiä, joten hän ei ole kiinnostunut siitä, miten tarkastelun kohteeksi valitut johtajat ovat pärjänneet kotimaidensa parlamenteissa.

Kiinnostavaa kyllä, Kissinger tuntuu arvostavan jopa Ranskan Nato-kriittistä ja angloamerikkalaista hegemoniaa vastustanutta Charles de Gaullea, joka loi poliittisen todellisuuden ”pelkällä tahdonvoimalla”. Kissinger ihailee De Gaullen valtiotaitoa, esittäen, että ”kaikissa tärkeissä strategisissa kysymyksissä, joita Ranska ja Eurooppa kohtasivat kolmen vuosikymmenen ajan, De Gaulle arvioi oikein, vastoin ylivoimaista konsensusta”.

Poikkeukselliset olosuhteet nostivat ennen esiin tarvittavia johtajia, mutta nyt Kissinger pelkää, että nykymaailmassa näin ei enää käykään. Hän aprikoi, onko nykykulttuuri rapautunut siinä määrin, ettei yhteiskunnilla enää ole tarvittavaa viisautta uusien sukupolvien valmistamiseksi johtajuuteen. Moni muukin on pohtinut, sävyttääkö lähitulevaisuuden maailmaa amerikkalaisessa tieteiskomediassa esitelty idiokratia?

Kyse ei ole pelkästään siitä, että liberaali identititeettipolitiikka typeröittäisi koulutusta, vaan myös siitä, miten visuaalisempi mediakulttuuri ja internet vaikuttavat kollektiiviseen tietoisuuteen, vaarantaen keskittymiskyvyn ja tosiasioiden syvällisen ja kokonaisvaltaisen tarkastelun. Tiedotusvälineet luovat myös suuren mukautumispaineen, jota poliitikkojenkin on vaikea paeta.

Lähes sata vuotias Kissinger on pohtinut johtajuuden ongelmia kauemmin, kuin useimmat amerikkalaiset ovat olleet elossa. Kun hän astui julkisuuteen 1960-luvulla, vanha eliitti hallitsi yhä Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa. Mutta vanha kaarti on sittemmin vaihtunut uuteen. Etenkin 2000-luvun amerikkalaisen valtiotaidon saavutukset eivät ole Kissingeristä enää innostavia.

Lännen globalistien sisäpiiriläinen arvioi, että maailmanjärjestyksen ongelma on nykyään yhä vaikeampi. Suurvaltakilpa kiihtyy, Kiina on lännelle monimutkaisempi haaste kuin Neuvostoliitto ja kansainvälinen luottamus amerikkalaiseen hegemoniaan on vähentynyt.

Geopoliittiset jännitteet kasvavat ja mukaan kuvioon ovat tulleet myös kybersodankäynti ja tekoälyteknologia. Kissingeristä nykyhaasteissa tarvittaisiin valtiomiestaitoa ja klassista viisautta, jonka puute on johtanut siihen, että populistit ja teknokraatit hallitsevat maailmaa väärin.

Poliittisia vierailuja sotajoulun alla

Venäjän presidentti Vladimir Putin vieraili maanantaina Valko-Venäjällä tapaamassa virkaveljeään Aleksandr Lukašenkoa. Uutinen Putinin työvierailusta aiheutti länsimaissa arvailuja visiitin salaisista syistä. On väitetty, että Putin haluaisi myös Valko-Venäjän osallistuvan Ukrainan operaatioon.

Minskin keskusteluissa virallisina aiheina olivat energia- ja teollisuuspolitiikka, mutta myös yhteisten sotaharjoitusten jatkamisesta sovittiin. Taloudellinen, humanitaarinen ja sotilaallis-poliittinen yhteistyö on tiivistymässä valtioliitossa, jonka on tarkoitus vahvistaa sekä Venäjän että Valko-Venäjän turvallisuutta.

Tapaaminen, joka oli Putinin ensimmäinen vierailu Valko-Venäjälle sitten vuoden 2019, pidettiin vain tunteja sen jälkeen, kun Moskova oli käynnistänyt uuden ohjusiskujen sarjan, joka vahingoitti keskeistä infrastruktuuria Kiovassa ja sen ympäristössä.

Putinin Minskin matkan jälkeen, Venäjän turvallisuusneuvoston varapuheenjohtaja Dmitri Medvedev puolestaan matkusti Kiinaan ja tapasi keskiviikkona Pekingissä presidentti Xi Jinpingin. Nyt arvuutellaan, mitkä olivat Medvedevin terveiset kommunistisen puolueen pääsihteerille.

Vaikka lännessä on yritetty povata Moskovan ja Pekingin välirikkoa, tapaamisessa Xi kertoi Kiinan olevan valmis ”lähentymiseen Venäjän kanssa oikeudenmukaisemman globaalin hallinnon luomiseksi”.

”Kiinan ja Venäjän kattavan strategisen kumppanuuden muotoutuminen uudella aikakaudella on Kiinan ja Venäjän tekemä valinta, jossa otetaan huomioon niiden ainutlaatuiset kansalliset piirteet ja pitkän aikavälin strategiset edut”, Xi lisäsi.

Tällä välin, Venäjän puolustusministeri Sergei Šoigu kertoi suunnitelmista, jotka ovat hänen mukaansa ”vastareaktio Suomen ja Ruotsin tulevalle Nato-jäsenyydelle”. Venäjä aikoo perustaa mm. kaksi uutta sotilaspiiriä vastatoimena Naton pyrkimykselle kasvattaa sotilaallista uhkaa Venäjän rajojen lähellä.

Keskiviikkoaamuna, myös Ukrainan presidentti Zelenskyi antoi oman ilmoituksensa: hän kertoi olevansa matkalla Yhdysvaltoihin tapaamaan pikaisesti presidentti Bideniä. Zelenskyi puhuu vierailunsa aikana myös maan kongressille. Yhdysvallat on myöntämässä Ukrainalle jälleen lisää aseapua – lähes kahden miljardin dollarin edestä – pitkittääkseen konfiktia.

Eikä tässä vielä kaikki: Venäjä ja Kiina ovat aloittaneet yhteiset merisotaharjoitukset Itä-Kiinan merellä. Venäjän puolustusministeriön mukaan yhteisharjoitus on osa maiden välisten ”suhteiden syventämistä länsimaiden painostuksen alla”.

Ministeriö lisäsi, että sotaharjoituksen päätavoite on ”vahvistaa laivastoyhteistyötä, sekä ylläpitää rauhaa ja vakautta Aasian ja Tyynenmeren alueella”. Jonkinlaisia viestejä tässä ilmeisesti lähetellään Nato-lännelle ja varaudutaan tuleviin koitoksiin.

Jossain on myös uumoiltu Venäjän suunnittelevan laajamittaista offensiivia Kiovan valtaamiseksi. Päättyykö vuosi mobilisoitujen venäläisjoukkojen suurhyökkäykseen Ukrainassa? Maaperä lienee ainakin jo tarpeeksi jäinen joukkojen etenemiselle.

Ulkopoliittinen instituutti käy Kiinaa vastaan

Ulkopoliittinen instituutti, angloamerikkalaista hegemoniaa ja poliittista lännettymistä Suomessa edistävä propagandalaitos, käynnistää vuoden 2023 alussa uuden Kiinaan keskittyvän tutkimuskeskuksen.

Globaalin järjestyksen ja Kiinan tutkimuskeskus (englanniksi ”naru”, eli Center on Global Orders and China, CORD), tulee tarkastelemaan ”Kiinan vahvistunutta asemaa maailmassa kansainvälisten suhteiden ja poliittisen talouden näkökulmista”. Epäilemättä atlanttiset painotukset tulevat näkyviin, kunhan keskuksen edustajat pääsevät esiintymään julkisuudessa.

Keskus väittää tavoitteekseen ”korkeatasoisen tutkimuksen” tekemisen ”Kiinan kasvavasta kansainvälisestä roolista ja sen vaikutuksista globaaliin järjestykseen eri politiikkalohkoilla”. Odotettavissa on siis analyysiä siitä, kuinka Kiina uhkaa lännen peukaloitujen sääntöjen järjestystä.

Keskuksessa tutkitaan lisäksi Kiinan ”ulkopolitiikan sisäisiä vaikuttimia”, mikä tarkoittaa, että tulemme pian kuulemaan suomen kielellä Nato-lännen infosotalaitosten kokoamia satuja ja tarinoita Kiinan salakavalasta yrityksestä valloittaa koko maailma.

Keskuksen tuottama tieto on kuulemma ”poliittisen päätöksenteon kannalta oleellista”. Suomalaispoliitikot, pääministeri Sanna Marinin johdolla, ovat jo julkisesti esittäneet hyvin kärkeviä kantoja Kiinaan ja sama linja tulee varmasti vain voimistumaan ensi vuonna.

Kuten on tehty muissakin Yhdysvaltojen komentoon alistetuissa maissa, myös Suomen eri yliopistojen ja tutkimuslaitosten Kiina-tutkijat, sekä valtionhallinnon Kiina-asiantuntijat, on luultavasti jo valjastettu mukaan suurvaltakilvan länsirintamaan.

Tästä joukosta erottuva poikkeus, kapinallinen akateemikko Thorsten J. Pattberg, on paljastanut, että jokaisen ”Kiinan opiskelijan” akateemisen koulutuksen aikana, tai pian sen jälkeen, koittaa hetki, jolloin hän törmää ”länsimaisiin Kiinan-vastaisiin valtiollisen turvallisuuden agentteihin”.

Lännen tiedusteluväki tekee kohteestaan täydellisen taustatutkimuksen ja esittää sitten yksinkertaisen tarjouksen: ”Joko tuotat Kiinan-vastaista sisältöä, tai sinut leimataan demokratian vastustajaksi ja vapauden viholliseksi, petturiksi. Siinä tapauksessa, et enää koskaan löydä töitä lännestä”, Pattberg kertoo, perustaen väitteensä omiin karvaisiin kokemuksiinsa.

Länsimainen Kiinan-tutkija ei saa suhtautua Kiinaan sympatisoivasti, tai edes neutraalisti, vaan häneltä odotetaan vain kriittistä katsantoa; Kiinan tarkastelu toteutetaan vihamielisen, länsikeskeisen prisman läpi. Virallinen ”Kiina-tutkimus” on siis vain yksi sodankäynnin väline Kiinan kansallisten intressien – poliittisten ja taloudellisten pyrkimysten – sabotoimiseksi.

Ulkopoliittisen instituutin uuden alaorganisaation ryhtyessä tuottamaan ”tutkimustietoaan” Kiinasta, on varmaa, että materiaali tulee tukemaan Yhdysvaltojen ulkopoliittisia päämääriä Kiinan-vastaisessa hybridisodassa.

Käänteentekevä kohtaaminen: Xi Jinping Saudi-Arabiassa

Samalla kun Suomen mediassa huomio on keskittynyt yhä vain Ukrainaan, Nato-jäsenyyden ratifiointikiemuroihin ja hallitusviisikon välienselvittelyyn, Länsi-Aasiassa (anglosaksien ”Lähi-idässä”) kuohuu pinnan alla. Maailmanpolitiikan painopiste on muuttumassa. Itse asiassa näiden muutosten suunta on ollut havaittavissa jo jonkin aikaa.

Esimerkkinä tästä, meneillään on käänteentekevä, korkean tason kohtaaminen Kiinan ja arabimaailman välillä. Kiinan presidentti Xi Jinping on matkustanut kolmipäiväiselle, historialliselle vierailulle Saudi-Arabiaan, jossa Kiinan ja arabimaailman yhteistyökuvioita ja tulevaisuuden visioita synergisoidaan yhteen.

Kuningaskunta on perinteisesti ollut yksi Yhdysvaltojen läheisimmistä kumppaneista alueella, mutta nyt saudimonarkia pyrkii tiivistämään suhteitaan Kiinaan, joka on jo ennestään saudien suurin kauppakumppani. Xin matka maailman suurimpaan öljynviejämaahan tapahtuu kaksi kuukautta sen jälkeen, kun Riad torjui Yhdysvaltojen presidentin Joe Bidenin öljyntuotantoa koskevat vetoomukset.

Xin vierailun aikana järjestetään yhteistyö- ja kehityshuippukokouksia, joihin osallistuu edustajia kolmestakymmenestä eri maasta, sekä monista kansainvälisistä organisaatioista. Suomessa media ei ainakaan vielä uutisoi aiheesta; eihän täällä muutenkaan ymmärretä, että länsikeskeinen globalisaatio on jo ohi ja sen tilalle on rakentumassa uusi järjestys, jossa Yhdysvallat ei ole enää määräävässä asemassa.

Joidenkin tarkkailijoiden mukaan yhteinen ”kääntyminen itään” on merkittävä strateginen muutos Persianlahden maille. Siinä missä Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden sai vaimean vastaanoton, Xi Jinpingille valmisteltiin juhlavampi tervetuloseremonia hävittäjäsaattueineen.

Kiinan ja Saudi-Arabian suhteista voi tulla malli muille arabimaille. Kun kahdenväliset suhteet kehittyvät osapuolille yhä hyödyllisemmiksi, muut alueen maat seuraavat perässä. Xin vierailun aikana allekirjoitetaan useita uusia sopimuksia.

Ukrainan kriisin kärjistyttyä, Saudi-Arabia ja muut Persianlahden maat ilmaisivat Yhdysvaltojen ja EU:n kannoista poikkeavia näkemyksiä, osoittaen strategista riippumattomuutta ja itsenäisyyttä, mikä suututti Washingtonin päättäjät ja Valkoisen talon.

Yhdysvalloissa väitetään, että Kiina käyttää hyväkseen demokraattihallinnon riitaa Saudi-Arabian ja muiden alueen maiden kanssa, laajentaakseen vaikutusvaltaansa, lopullisena tarkoituksenaan potkia Yhdysvallat pois Persianlahdelta. Kuvaavaa lienee, että Kiina on onnistunut solmimaan strategisen kumppanuussopimuksen sekä Saudi-Arabian että Iranin islamilaisen tasavallan kanssa.

”Jotkut Yhdysvaltojen poliittiset päättäjät elättelevät edelleen hegemoniaharhakuvia ja kuvittelevat toiveikkaasti voivansa antaa määräyksiä arabimaailmalle. He uskovat virheellisesti, että arabialue on heidän leikkikenttänsä ja että heillä on oikeus yksipuolisiin suhteisiin, jotka hyödyttävät pääasiassa heitä itseään – alueen kansojen kustannuksella”, kommentoi aihetta tutkija Ebrahim Hashem kiinalaislehdelle.

Suurvaltojen eroavaisuudet kanssakäymisessä eivät voisi olla suuremmat. Kiina korostaa keskinäisen kunnioituksen, molemminpuolisen hyödyn ja yhteisvoiton periaatteita, kun taas Yhdysvallat asettaa etusijalle ihmisoikeus- ja demokratia-aiheet ja antaa Saudi-Arabialle ja muille maille diktaatteja, joita monet alueella eivät enää hyväksy. Niinpä Kiina vaikuttaa ylimielistä länttä houkuttelevammalta kumppanilta.

Arabimaat ovat selvillä siitä, mikä on niiden intressien mukaista politiikkaa. Länsi-Aasiasta on yhä enemmän tulossa tila, jossa tapahtumien kulku määräytyy alueellisten toimijoiden ja Euraasian valtojen vuorovaikutuksen perusteella.

Siinä missä Yhdysvallat, Britannia ja eri Euroopan vallat ovat olleet epävakauden arkkitehteinä Persianlahdella, uudessa vaiheessa alue saa enemmän itsenäistä määräysvaltaa asioihinsa. Läntiset voimat eivät ole täysin pois pelistä, mutta niiden vaikutusmahdollisuudet ovat heikentyneet.

Kuten Xi esittää arabiyleisölle suunnatussa kirjoituksessaan, Kiinan ja arabivaltioiden väliset suhteet juontavat juurensa yli kahden vuosituhannen taakse, Silkkitien karavaanivirtoihin ja varhaisiin tieteellisiin innovaatioihin. Hän siteeraa myös islaminuskon profeetta Muhammedia, jonka väitetään sanoneen seuraajilleen, ”etsikää tietoa, vaikka teidän pitäisi mennä Kiinaan asti”.

Onko kiinalaisvierailu Saudi-Arabiassa alkua Xin mainitsemalle ”uudelle aikakaudelle”, jota heijastaisivat monenkeskisyys ja globaali vakaus? Onnistuuko maailmanjärjestyksen suunnanmuutos kriisien keskellä? Mitä tekee ylivaltafantasioissaan yhä elävä Yhdysvallat, joka katselee synkeänä Kiinan nousua?

Ukrainan tappiot ongelma Nato-lännelle

Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen järkytti kumppaneitaan puheellaan, jossa hän tuli sanoneeksi, että Ukraina on menettänyt yli sata tuhatta armeijan sotilasta ja yli kaksikymmentä tuhatta siviiliä. 

Vaikka lausunto kuitattiin ”noloksi mokaksi”, se ei paljoa poikkea Yhdysvaltojen asevoimien komentajan, kenraali Mark Milleyn kommenteista. Puhuessaan New Yorkin talousklubin isännöimässä konferenssissa, Milley sanoi, että yli sata tuhatta venäläissotilasta on kuollut tai haavoittunut taisteluissa, mutta lisäsi, että sotilastappioiden määrä on todennäköisesti sama myös Ukrainan puolella.

”Ukrainan raskaat tappiot ovat merkki siitä, että Washingtonin tosiasiallinen sota Venäjän kanssa on vaikeuksissa”, kommentoi asiaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija Stephen Bryen. Hänen arvionsa on musertava: Ukrainalta on loppumassa sotilaat.

Kiova on häviämässä taistelukentällä ja koska venäläiset tuhoavat järjestelmällisesti alueen infrastruktuuria, miljoonat ukrainalaiset ovat paenneet ulkomaille. ”On epätodennäköistä, että maa voisi toipua, vaikka sota päättyisi huomenna”, Bryen esittää.

Venäjän asevoimien ongelmat eivät ole yhtä vakavia. Moskova on täydentänyt rintamajoukkojensa määrää asevelvollisuusohjelmalla, joka käsittää myös Venäjään liitettyjen alueiden väestön. Myös venäläistä palkka-armeijaa, Wagner-ryhmää, on kasvatettu merkittävästi viime huhtikuun kahdeksasta tuhannesta lähes neljäänkymmeneen tuhanteen taistelijaan.

Viime aikoina esiin tulleiden tietojen joukossa on kerrottu, että noin tuhat kaksisataa puolalaista ”vapaaehtoista” on saanut surmansa Ukrainassa. On epätodennäköistä, että Puola sitoisi paljon lisää joukkoja Ukrainaan, kun otetaan huomioon tappiot ja riski Venäjän vastatoimista.

Bryen katsoo, että ”kun pidetään mielessä hälyttävän korkeat tappiot, Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi joutuu todelliseen kriisiin, mikäli sota vielä pitkittyy”.

Venäjä on viime aikoina keskittynyt tuhoamaan kriittistä infrastruktuuria ja ukrainalaisia komentopaikkoja, sekä mahdollisimman paljon Ukrainalle arvokasta aseistusta, erityisesti Himarsin kaltaisia raketinheitinjärjestelmiä, ilmatorjuntayksiköitä ja tykistöä.

Taistelukentän tappiot Ukrainan puolella näyttävät olevan suurelta osin seurausta venäläisestä raskaasta tykistöstä, jota koordinoivat venäläiset sotilaslennokit. Venäjä on myös edistynyt parantamalla kenttäjohtamista. Venäläiset vetäytyivät strategisesti Hersonista säilyttääkseen sotilaitaan ja järjestääkseen itselleen parempia puolustusasemia.

Suurin osa raskaista taisteluista käydään nyt Bakhmutissa ja sen ympäristössä, jossa venäläiset ja paikalliset joukot näyttävät etenevän hitaasti, mutta tasaisesti. Tämä taistelu kuluttaa Ukrainan reserviä ja on maksanut ukrainalaisjoukoille suuria määriä ammuksia, joita ei voida helposti korvata.

Amerikkalaistutkija arvelee, että ”eurooppalaisten resurssit ovat pienentyneet kriittiselle tasolle ja toimitusten jatkaminen Ukrainaan ei ehkä ole mahdollista”. Myös Yhdysvaltojen varasto alkaa olla tyhjä, ”erityisesti tärkeiden korkean teknologian järjestelmien, kuten Himarsin, Javelinin kaltaisten panssarintorjunta-aseiden ja Stinger -ilmatorjuntaohjusjärjestelmien osalta”. Yhdysvalloilla on ”pulaa myös tavanomaisista ammuksista”.

Bryenistä on täysin selvää, ettei kongressi voi ”jatkuvasti äänestää miljardien dollarien arvoisesta aseavusta Ukrainalle, kun Yhdysvalloilla itsellään ei ole aseita, eikä se voi tukea elintärkeitä intressejään muualla”.

Ukrainan lopputulos on, että Zelenskyi ei ehkä pysty ylläpitämään ja täydentämään armeijansa sotilaskalustoa, eikä korvaamaan menettämiään joukkoja. Vaikka Ukrainan hallitus on ymmärrettävästi sensuroinut arkaluontoista tietoa sodan kulusta, on selvää, että silmukka kiristyy.

Samaan aikaan Ukrainan kyvyttömyys suojella kriittistä infrastruktuuria, voi lisätä maasta pakoa entisestään, kun ihmiset etsivät lämpöä ja turvaa ja nuoret miehet välttelevät kutsuntoja.

Venäjällä ei näytä syntyvän sellaista sisäistä sodanvastaista liikettä, joka olisi riittävän uskottava saadakseen Venäjän johdon perääntymään. Bryen olettaa, että Venäjä pysyy Ukrainassa ”talven yli ja ehkä pidempäänkin”, voidakseen ”murskata Naton ja nöyryyttää Yhdysvaltoja – mikä on Venäjän todellinen tavoite”.

Talven aikana, energia- ja talouskriisin vaivaamassa Euroopassa, johtavien poliitikkojen toistamat hokemat Ukrainan voitosta, saattavat vaimentua. Myös Yhdysvalloilla voi olla poliittinen kriisi edessään. ”Ollakseen uskottava ja pysyäkseen virassaan, Bidenin on muutettava suuntaa Ukrainan suhteen ja pian”, Bryen tylyttää.

Yhdysvallat komentaa vasallejaan Kiinan kimppuun

Yhdysvallat painostaa eurooppalaisia liittolaisiaan omaksumaan kovemman kannan Kiinaan. Nyt kun euromaat on saatu masinoitua Venäjän-vastaiseen hybridisotaan, Washington haluaa alistetut vasallinsa mukaan torjumaan myös Kiinaa.

Yhdysvaltojen ja sen Nato-liittolaisten välisistä keskusteluista on kerrottu Financial Timesille, jonka mukaan Washington on viime viikkoina lobannut transatlanttisen liittouman jäseniä tiukentamaan Kiinan-vastaisia lausuntoja ja ryhtymään sanojen lisäksi konkreettisiin toimiin Pekingin hillitsemiseksi.

Presidentti Joe Biden määritteli jo hallintokautensa alkuvaiheessa Kiinan torjumisen ”tärkeimmäksi ulkopoliittiseksi tavoitteekseen”, mutta ennen tätä ”päätavoitetta”, Venäjä täytyi saada sidottua pitkälliseen sotilaalliseen interventioon Ukrainassa.

Ukrainan konfliktin jatkuessa talvisissa maisemissa, Washington ponnistelee Kiinan nostamiseksi sotilasliitto Naton asialistalle. Nyt on aika valjastaa euro- ja anglofoniset maat konkreettisemmaksi tueksi Amerikan hegemoniapyrkimyksille niin kutsutulla indopasifisella alueella.

Nato sopi Madridissa kesäkuussa pitämässään huippukokouksessa uudesta ”strategisesta konseptista”, joka koskee ”Kiinan aiheuttamia systeemisiä haasteita”. Tällä viikolla Nato-maiden ulkoministerit amerikkalaisine isäntineen jatkavat aiheen käsittelyä Romanian Bukarestissa.

Kiinan taloudellinen, poliittinen ja sotilaallinen kehitys, on määritelty sotilasliiton taholta ”haasteeksi” lännen ”eduille, turvallisuudelle ja arvoille”. Kunhan Nato-ministerit ovat keskustelunsa käyneet, lännen valta(vale)media ryhtyy takuuvarmasti kampanjoimaan Kiinaa vastaan entistä aggressiivisemmin.

Yhdysvaltojen sotasuunnitelmien keskellä, EU:ssa on paradoksaalisesti arvioitu keinoja, joilla kauppasuhteita Kiinaan voitaisiin lujittaa. Suuret Nato-maat, kuten Saksa ja Ranska, ovat haluttomia yhdenmukaistamaan Kiina-asenteitaan täysin Washingtonin kanssa.

”Sanotaan, että Yhdysvalloilla on tietty taipumus olla määräävä, ei vain Kiinan suhteen, vaan kaikessa”, sanoi eräs EU:n korkea-arvoinen virkamies talouslehdelle, mutta lisäsi, että lopulta Eurooppa mukautuisi Yhdysvaltojen kantaan. Washington vie ja Bryssel vain vikisee, kuten aina.

Vaikka Venäjän operaatio Ukrainassa vaatii edelleen Yhdysvaltojen ja sen eurovasallien huomiota, Washington on tehnyt selväksi, että kyseessä on ”väliaikainen hengähdystauko pitkän aikavälin siirtymästä Kiinan torjuntaan tärkeimpänä strategisena puolustus- ja turvallisuuspolitiikkanaan”.

Viime kuussa Bidenin hallinto julkisti kansallisen turvallisuusstrategiansa, jossa sanottiin suoraan, että Kiina on ”turvallisuuspoliittinen prioriteetti” Venäjän sijasta, vaikka viimeksi mainittu on ”välitön ja jatkuva” uhka.

Näin ollen, geopoliittiset konfliktit eivät lähitulevaisuudessa laannu, vaan ainoastaan lisääntyvät. Venäjän vihaamisen lisäksi eurokansalaiset kiihotetaan myös Kiinaa vastaan – ”demokratian” ja ”vapauden” nimissä, tietenkin. Suomessa ollaan tähänkin jo valmiita, kuten pääministeri Marinin kannanotoista voi päätellä.

Kiinan koronaprotestit

Kiinassa on esiintynyt protesteja nollakoronapolitiikkaa vastaan. Lännen valta(vale)media on ottanut näistä aika pieniksi jääneistä mielenilmauksista kaiken irti ja esittänyt valheellisesti, että kiinalaiset vaatisivat jo vallanvaihtoa ja presidentti Xi Jinpingin syrjäyttämistä.

Tällaista mielikuvaa yritetään käyttää hyväksi ”demokratian” nimissä toteutettavissa läntisissä hybridisotaoperaatioissa, mutta Kiinan kohdalla epävakauttamisyrityksissä ei ole onnistuttu.

Taiwanin länsimielinen paikallishallintokin koki juuri tappion vaaleissa, parempia suhteita Manner-Kiinaan kannattavan KMT -oppositiopuolueen menestyessä. Voi kysyä, oliko tällä tapauksella yhteyttä myös tyhjien paperiarkkien protesteihin? Myös osakemarkkinoilla tapahtui notkahdus, sijoittajien huolestuessa maailman toiseksi suurimman talouden näkymistä.

Kuten Kiinassa asuva ranskalainen Arnaud Bertrand kirjoittaa, koronarajoituksia kritisoivat mielenilmaukset ovat toisaalta olleet hyödyllisiä, sillä ne murtavat useita Kiinaa koskevia sitkeitä myyttejä.

Lännessä on pitkään ajateltu, että kiinalaiset eivät saa protestoida, koska Kiina on autoritaarinen poliisivaltio, jossa kansalaisiin kohdistetaan mielivaltaisia kurinpitotoimia. Bertrandin mukaan Kiinassa järjestetään vuosittain satoja, ellei jopa tuhansia mielenosoituksia, milloin mistäkin aiheesta.

Vastoin yleistä uskomusta, kiinalaiset vastustavat viranomaisia silloin, kun kokevat sen tarpeelliseksi. Kiinassa uskalletaan kiistellä avoimesti jopa poliisin kanssa, eikä heitä pelätä samalla tavalla kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Lännen Kiina-uutisoinnissa väitetään usein, etteivät kiinalaiset tiedä, mitä heidän omassa maassaan tapahtuu. Tämä on Bertrandin mielestä yksi typerimmistä myyteistä: ranskalaisen kokemuksen mukaan kiinalaiset ovat itse asiassa paljon tietoisempia siitä, mitä Kiinassa tapahtuu, kuin ulkomaalaiset.

Kiinan koronaprotestit, joita järjestettiin useissa kaupungeissa eri puolilla Kiinaa samaan aikaan, tapahtuivat yleisen selityksen mukaan tulipalon takia, jossa kymmenen ihmistä menehtyi Xinjiangissa; palomiehet eivät päässeet koronarajoitusten takia ajoissa palopaikalle.

Kiinan sosiaalisen median sensuroinnista huolimatta, tämäkin tieto levisi halki Kiinan lähes välittömästi. Se osoittaa, että on olemassa laajalle levinneitä tietoverkkoja, jotka tavoittavat koko väestön, vaikka kyseinen tieto osoittautuisikin viranomaisille kiusalliseksi.

Bertrand selittää, ettei Kiinan hallinnolla ole täydellistä kontrollia väestöstä, eikä kansantasavallassa ole niin dystooppista ja kaiken kattavaa valvontajärjestelmää, kuin lännen kauhutarinoissa esitetään. Valtiovalta ottaa kansan mielipiteen huomioon jopa herkemmin kuin länsimaissa.

On huomionarvoista, että lännen tiedotusvälineet uutisoivat Kiinan koronaprotesteista aivan eri sävyyn kuin viime vuoden vastaavista, huomattavasti suuremmista mielenosoituksista Euroopassa, joista ei meillä juurikaan uutisoitu, tai joita vähäteltiin vain ”koronankieltäjien” ja ”rokotevastaisten” hörhöjen kokoontumisina.

Samalla kun Kiinasta on pyritty luomaan kuvaa synkkänä totalitarismina, meillä esitetään, että ”heikko rokotuskattavuus” pitää Kiinan suljettuna, koska hallinto pelkää ”kansanterveyskatastrofia”, vanhusten ja heikkokuntoisten joukkokuolemia koronaviruksen variantteihin.

Jos Kiina on kerran niin alistava maa, jossa kansalaisilla ei ole vapauksia, miksi koronarokotteista saa kieltäytyä? Etenkin vanhemmat ikäluokat suhtautuvat rokotteisiin epäilevästi ja luottavat mieluummin perinteiseen kiinalaiseen lääketieteeseen. Heitä ei ole rokotettu pakolla, eikä Kiinassa käytetä vieläkään länsimaisia mRNA -rokotteita.

Toki Kiinan karanteenileirit, digitaaliset koronapassit ja kansalaisten jatkuva testaaminen, kertovat, että maassa joko otetaan maailman viime vuonna pysäyttänyt hengitystieinfektio kuolemanvakavasti, tai sitten kaiken taustalla on jotain muuta.

Länsimaissa ei ole menty aivan yhtä pitkälle, mutta onhan koronapassi ollut käytössä Suomessakin ja kokeellisia rokotteita on painostettu ottamaan jopa työpaikan menetyksen uhalla. Poliittisten päättäjien, viranomaisten ja finanssieliitin koronakonsensus on ollut masentavaa seurattavaa; suuri ihmiskoe ei ole herättänyt kansalaisissakaan suurempaa vastarintaa.

Vaikka Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat näyttävät kilpailevan verissä päin geopoliittisessa suuressa pelissä, he olivat äskettäisessä G20-huippukokouksessa yhtä mieltä siitä, että lähitulevaisuuden uudessa uljaassa maailmassa, tarvitaan digitaalista identiteettiä, käteisen korvaavaa digivaluuttaa, sekä universaalia rokotepassia.

Vaikka Kiinan poliittinen järjestelmä ja maan historia on kiinnostavaa, en ole missään vaiheessa ollut samaa mieltä Aasian suurvallan nollakoronapolitiikasta. En väitä tietäväni, miksi tiukkoja sulkutiloja ja massatestauksia yhä jatketaan, vaikka olen viime ja tämän vuoden aikana spekuloinut eri vaihtoehdoilla.

Olen yhä sitä mieltä, että koko liioiteltu ”pandemia” vaikuttaa olevan osa pääomapiirien toimintasuunnitelmaa, jolla pohjustetaan globaalin talousjärjestelmän ja nykyisten yhteiskuntien uudistamista. Virallisen narratiivin mukaan, koronavirus alkoi Kiinan Wuhanista, mutta mihin tämä kaikki vielä johtaa? Elämmekö uusiksi 1930-luvun tapahtumia?

Teollisuuden ja maatalouden alasajo Euroopassa jatkuu, mutta samalla kiihdytetään digitalisaatiota ja myrkynvihreää huijaussiirtymää. Päädymmekö tosiaan YK:n agendan mukaiseen arkeen, eläen etupiireihin jaetuissa biopoliittisissa turvallisuusvaltioissa, kriisien ja geopoliittisten konfliktien yhä vain jatkuessa? Muuttuuko mikään paremmaksi ”moninapaisessa maailmassa”, mikäli sinne asti päästään?

Amerikkalaista älyvapautta: ”Pommitetaan Irania sodan estämiseksi Euroopassa ja Taiwanin suojelemiseksi”

”Jos Bidenin hallinto toivoo voivansa pelotella Venäjää Ukrainassa ja sen kasvavaa liittoa Kiinan ja Iranin kanssa, sen on nyt toimittava päättäväisesti Iranin ydinvoimavaroja vastaan”, sanoo Hudson-instituutin ulkopolitiikan asiantuntija ja Bill Clintonin hallinnon entinen työntekijä, Josh Block.

Jewish News Syndicaten julkaisema artikkeli pelottelee lukijoitaan kuvitteellisella, ”ydinaseistettujen valtioiden, kuten Venäjän, Kiinan, Iranin ja Pohjois-Korean, muodostamalla liittoumalla”, jonka ydinpelote ”ulottuu Naton rajoilta Itä-Euroopassa Itä-Aasiaan saakka”.

Bidenin hallinnon paluuta alkuperäiseen Iranin kanssa laadittuun ydinsopimukseen vuodelta 2015 – Joint Comprehensive Plan of Action eli JCPOA – ei Block pidä järkevänä, koska maailma on sen jälkeen muuttunut.

”Uusien jakolinjojen maailmassa”, Yhdysvallat ei voi tutkijan mukaan suostua tällaiseen sopimukseen, joka ”antaisi Venäjälle ja Kiinalle lisää jalansijaa Iranissa”. Sopimuksen turvin Venäjä voisi rakentaa ydinreaktoreita Iraniin.

Blockille itä-länsi-suhteiden uusi aika merkitsee paluuta ”kylmän sodan kaltaisten uhkien ja liittoutumien kauteen”. Meneillään on ”lännen-vastaisten valtioiden dramaattinen uudelleenjärjestäytyminen”, joka uhkaa Yhdysvaltojen intressejä kaikkialla maailmassa.

Itse asiassa kaksikymmentä vuotta kestäneet neuvottelut Iranin kanssa sen ydinohjelmista, ovat olleet paranoidin amerikkalaisen ulkopolitiikan perspektiivistä ”laskelmoitua petosta”, jota ”Venäjä on suojellut diplomaattisesti ja Kiina tukenut taloudellisesti”. Näin Block saa kätevästi niputettua yhteen Yhdysvaltojen keskeiset kilpailijat, joihin täytyisi nyt iskeä Iranin välityksellä.

Koska muistissa on yhä huonosti suunniteltu ja nöyryyttävä vetäytyminen Afganistanista, ”Iraniin kohdistuva isku” lähettäisi amerikkalaisten vastustajille ”vahvan viestin päättäväisyydestä” ja ”palauttaisi kipeästi puuttuvan sotilaallisen pelotevoiman”, joka on ”elintärkeä Yhdysvaltojen kansalliselle turvallisuudelle”, Block visioi, ilmeisesti Irakin sodan tyylinen shock and awe -pommituskampanja mielessään.

Block on huolissaan siitä, ettei Putin pelkää Nato-länttä ja Aasian suunnaltakin nousee Kiinan uhka amerikkalaiselle hegemonialle. Siksi Yhdysvaltojen olisi ”toimittava välittömästi Iranin ydin- ja sotateollisuuskompleksin tuhoamiseksi”. Blockin synkässä ajatussilmukassa, Iranin pommittaminen estäisi laajemman sodan Euroopassa ja Kiinan aggressiot Aasiassa.

Yhdysvalloissa bensiinin keskimääräinen hinta nousi kesäkuussa yli viiden dollarin gallonalta ensimmäistä kertaa maan historiassa. Bidenin hallinto on kritisoinut keskeisiä Opec-maita, kuten Saudi-Arabiaa ja Arabiemiirikuntia, koska nämä eivät ole suostuneet merkittävästi lisäämään öljyntuotantoaan.

Block puolestaan keksii, että tulehtuneet välit sunnivaltoihin johtuvatkin vain siitä, ettei Washington ole puuttunut ”Teheranin uhkaan”. Kierosti Block väittää myös, että Iraniin hyökkääminen olisi suorastaan kuluttajaystävällinen teko, joka ”alentaisi huomattavasti bensiinin hintaa pumpuissa”.

Tässä vaiheessa, amerikkalaisten ulko- ja turvallisuuspolitiikan ”asiantuntijoiden” älyvapaiden ehdotusten ei pitäisi enää yllättää, mutta aina löytyy näköjään joku, joka pukee yhä uudelleen sanoiksi angloamerikkalaisjuutalaisen establismentin sotaisat toiveet ja pelot ylivalta-asemansa menetyksestä.

Viime aikoina informaatiosota Irania vastaan onkin kiihtynyt; aihetta on käsitelty myös suomalaismedioissa. Islamilaisen tasavallan hallintoon on kohdistettu lännelle tyypillinen kumousyritys, jossa vedotaan kyynisesti naisten ja mielenosoittajien oikeuksiin. Toivottavasti uusi konflikti Persianlahdella jäisi vain kytemisen asteelle.