Markku Siira geopolitiikka, Kiina, maailmanjärjestys, Mike Milley, moninapaisuus, Pentagon, politiikka, Sota, suurvaltasuhteet, teknologia, tulevaisuus, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Pentagon ja kolmen suurvallan maailma

Aspenin turvallisuusfoorumissa keskiviikkona puhunut Yhdysvaltojen asevoimien komentaja, kenraali Mark Milley tuntui myöntävän, että Amerikan yksipuolisen ylivallan vuodet saattavat olla ohi.

Amerikkalaiskenraali totesi, että maailma on ”muuttumassa kolminapaiseksi”. Tällä hän tarkoitti Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän korostuvaa roolia kilpailevina ”suurvaltoina”. Milleyn mielestä Yhdysvaltojen on kuitenkin yhä ”panostettava” vaikutusvaltansa säilyttämiseen.

Milley uskoo, että rauhan ylläpitäminen ”suurvaltojen” välillä kolmen navan kokoonpanossa on huomattavasti vaikeampaa kuin kylmän sodan aikana, jolloin kaksi suurvaltaa oli vastakkain. Myös nopeasti kehittyvä teknologia lisää monimutkaisuutta ja maailmasta tulee ”strategisesti paljon epävakaampi” kuin ennen.

Milley lisäsi, että tällaisessa kolminapaisessa maailmassa Pentagon pitää Kiinaa ”tärkeimpänä vastustajanaan”. Peking on viimeisten neljän vuosikymmenen ajan investoinut aktiivisesti armeijaansa ja on nyt valmis haastamaan Yhdysvallat ”ainakin alueellisella tasolla”.

Kiinan pitkän tähtäimen tavoitteena on asettua Yhdysvaltoja vastaan globaalilla tasolla, Milley väittää. ”Heillä on kiinalainen unelma ja he haluavat haastaa niin sanotun liberaalin sääntöpohjaisen järjestyksen, joka astui voimaan vuonna 1945 toisen maailmansodan päätyttyä”. Tämä tulee olemaan amerikkalaiskenraalin mukaan ”todellinen haaste” tulevien vuosien aikana.

Viime vuosina Kiinan ja Yhdysvaltojen armeijat ovat joutuneet ottamaan yhteen useilla eri alueilla ja Etelä-Kiinan meri on ollut tällaisten välikohtausten polttopiste. Resurssirikas vesiväylä, johon kohdistuu päällekkäisiä alue- ja merioikeusvaatimuksia, on yksi Yhdysvaltojen niin sanottujen ”merenkulunvapausoperaatioiden” tärkeimmistä kohteista ja myös Kiinan sotilaallisen kehitystyön kohde.

Toinen merkittävä kahdenvälisten jännitteiden lähde on Taiwanin saari, jolla on läheiset suhteet Washingtoniin ja jota Peking pitää osana manner-Kiinaa. Tänä vuonna Kiinan armeija on toiminut yhä aktiivisemmin saaren ympärillä ja suorittanut ylilentoja. Yhdysvaltojen sotilasaluksia on myös toistuvasti nähty Taiwaninsalmella, mikä on herättänyt vihaisia reaktioita Pekingissä ja syytöksiä sekaantumisesta Kiinan sisäisiin asioihin.

Milley uskoo kuitenkin, että aktiivisesta uhittelusta huolimatta Peking ei todennäköisesti yritä ottaa Taiwania väkisin haltuunsa lähiaikoina. ”Kiinaa koskevan analyysini perusteella, en pidä sitä todennäköisenä lähitulevaisuudessa”, kenraali arvioi.

Pekingin mielestä Washington on jatkanut ”Taiwan-kortin käyttämistä” häiritäkseen Kiinan pyrkimyksiä kansalliseen yhdentymiseen ja kehitykseen. Sen ”räikeät toimet”, kuten asekaupat Taiwanin hallinnon kanssa ja ”kasvavat viralliset suhteet Kiinan saariprovinssin kanssa”, ovat heikentäneet Kiinan ja Yhdysvaltojen välisten suhteiden poliittista perustaa ja vahingoittaneet Taiwaninsalmen rauhaa ja vakautta.

Kenraali Milleyn mukaan ”maailma on todistamassa yhtä suurimmista geostrategisen voiman muutoksista, joita se on koskaan nähnyt” ja lisäsi, että tämä teknologisesta kehityksestä johtuva siirtymä merkitsee myös ”sodan luonteen perusteellista muuttumista”.

Milleyn kommentista tulikin mieleen, että aiemmin esimerkiksi Venäjän presidentti Vladimir Putin on todennut, että ”se, joka saavuttaa läpimurron tekoälyn kehittämisessä, tulee hallitsemaan maailmaa”.

Mark Milley nousi aiemmin otsikoihin myös Suomessa, kun hän paljastuskirjan mukaan soitti presidentti Trumpin virkakauden lopulla kaksi salaista puhelua kiinalaiskollegalleen vakuuttaakseen, että Trumpin Kiinan-vastaiset puheet eivät tarkoittaneet sodan valmisteltua.

Markku Siira globalismi, koronavirus, Maailman talousfoorumi, maailmanjärjestys, rokotteet, suuri uudelleenkäynnistys, tulevaisuus, Venäjä, Vladimir Putin, Yhdysvallat, Yleinen

Putinin koronapolitiikka ja suuri uudelleenkäynnistys Venäjällä

Moskovassa asuva amerikkalainen analyytikko Andrew Korybko kirjoittaa siitä, miksi Venäjän johtaja on omaksunut yleisen koronanarratiivin, huolimatta esiin nousevista todisteista, jotka asettavat kyseenalaiseksi joitakin viruksen vaarallisuutta ja siihen liittyviä torjuntastrategioita koskevia väitteitä.

Korybko on pitkään pyrkinyt kumoamaan erityisesti vaihtoehtomedioissa esitettyjä, hänen mukaansa vääriä väitteitä ja johtopäätöksiä Putinista ja Venäjän ulkopolitiikasta. Korybkosta yhteistä näille kampanjoille on saada näyttämään siltä, että Putinin Venäjä tukisi aina täsmälleen päinvastaisia poliittisia kantoja kuin Yhdysvallat.

Reaalipolitiikan harmaansävyisessä maailmassa tällainen idealismi ja usko Putinin hallinnon lähtökohtaiseen ”hyvyyteen” vastakohtana lännen valtiokoneiston ”pahuudelle” ei pidä paikkaansa, ja tullessaan tietoiseksi tästä poliittisesta todellisuudesta, moni vaihtoehtomediaa seuraava poliittinen aktivisti saattaa hämmentyä.

Mutta entäpä sitten koronapandemia? Huolimatta siitä, että venäläisillä tiedemiehillä on oletettavasti pääsy uusiin todisteisiin, jotka kyseenalaistavat viime vuosien aikana kootun, ihmisten pelkoja lietsovan koronatarinan, Putinin Venäjällä on jatkettu oletetun viruksen suhteen aika lailla samoilla linjoilla kuin muissakin maissa.

Venäjä on muotoillut politiikkansa tapahtumien virallisen tulkinnan mukaisesti, joka on linjassa terveysjärjestö WHO:n suositusten kanssa. Tästä voidaan päätellä, että Venäjän johtaja tukee tämän YK:n elimen kantaa periaatteesta, mikä vastaa yleensäkin hänen johdonmukaista tukeaan kyseiselle instituutiolle. Putin ei Korybkon mielestä vastusta ”globalismia” sinänsä, vaan ainoastaan Yhdysvaltojen edistämää yksipuolista muunnelmaa siitä.

YK:n peruskirjaan kirjatut kansainväliset oikeusperiaatteet ovat muodoltaan ja sisällöltään ”globalistisia”. Venäjän federaation edeltäjä, Neuvostoliitto, tuki tämän Kansainliiton seuraajan perustamista ja työskenteli sen varmistamiseksi, että sen lausekkeita noudatetaan kansainvälisesti.

Nyky-Venäjä jatkaa tätä diplomaattista perinnettä ja vastustaa kaikkea, mikä loukkaa YK:n toimivaltuuksia, vaikka se on myös ilmaissut tukensa järjestön uudistamiselle joissakin tehtävissä.

Korybko päättelee, että huolimatta esiin nousevista todisteista, jotka asettavat kyseenalaiseksi jotkin Maailman terveysjärjestön koronavirusta koskevista väitteistä, WHO:n räikeä vastustaminen olisi vastoin Venäjän strategisia etuja, jotka liittyvät YK:n auktoriteetin vahvistamiseen maailmassa.

Putin ei kuitenkaan tukisi edes YK:ta sokeasti, jos hän todella kokisi, että jokin sen ajama asia olisi Venäjän intressien kannalta epäedullinen. Korybkon mielestä kenenkään ei pitäisi olettaa, että Putinilla olisi vakavia pelkoja siitä, että yleisen koronanarratiivin hyväksyminen vaarantaisi Venäjän turvallisuuden.

Venäjä on toteuttanut yhteiskunnan sulkutiloja siinä missä Kiina ja länsimaatkin. Putin on myös sanonut uskovansa rokotusten olevan keino hillitä koronaviruksen leviämistä, vaikka lännessä jopa kahteen kertaan rokotetut ovat saaneet testien mukaan uusia tartuntoja, eivätkä kyseiset rokotteet vaikuta siis järin tehokkailta. Korybko olettaa, että presidentti Putin uskoo kuitenkin koronarokotteiden todella pelastavan ihmishenkiä.

Onko Venäjä sitten mukana ”suuressa uudelleenkäynnistyksessä” ja ”neljättä teollista vallankumousta” koskevissa suunnitelmissa? Putin näyttää todellakin kannattavan tällaista visiota, mistä on osoituksena hänen osallistumisensa Maailman talousfoorumin tilaisuuksiin vuodesta 1992 lähtien, jolloin hän ystävystyi WEF:n perustajan Klaus Schwabin kanssa, joka on kirjoittanut kirjoja näistä käsitteistä.

Lisäksi Venäjän hallitus allekirjoitti juuri viime kuussa WEF:in kanssa muistion ”neljännen teollisen vallankumouksen keskuksen” perustamisesta Venäjän alueelle. Kaikki tämä tapahtuu siitä huolimatta, että toisaalla Venäjän valtion media Russia Today ottaa usein toimituksellisesti vihamielisen kannan tätä lännen globalistien ajamaa suuntausta kohtaan.

The Great Reset, ”suuri uudelleenkäynnistys” ja neljännen teollisen vallankumouksen konseptit, joita monet poliitikot eri puolilla maailmaa edes ajavat vastauksena ”pandemiaan”, on Korybkostakin ”kritiikin arvoinen”, erityisesti kun on kyse yhteiskunnallista epävakautta aiheuttavasta tavasta, jolla sitä edistetään monissa länsimaissa.

Putinin visio on kuitenkin sellainen, jossa Venäjä mukautuu joustavasti tähän väistämättömään siirtymään, joka muovaa maailmanjärjestystä uusiksi. Uskooko Venäjän johtaja kykenevänsä silti säilyttämään maansa suvereniteetin uudessa tilanteessa? Näin hän ainakin vihjasi kriittisessä puheenvuorossaan Maailman talousfoorumin virtuaalisessa kokoontumisessa tammikuussa.

Yksi kapitalismin ”nollaamisen” ja yhteiskuntien uudelleenmuokkaamisen yleisimmistä kritiikeistä on se, että näin vain institutionalisoidaan ja laajennetaan ”oligarkkisiksi kuvattuja käytäntöjä” sekä kasvatetaan erityisesti teknologiayhtiöiden valtaa globaalissa mittakaavassa. Vastapainoksi, Venäjä on yrittänyt hahmotella poliittista näkökantaa, jota voidaan kutsua ”populistiseksi valtiomielisyydeksi”.

Tällä tarkoitetaan sitä, että Venäjän valtio (ja sitä kautta sen taloudelliset elimet, kuten ne valtiojohtoiset yritykset, joita jotkut ovat kuvailleet oligarkkien omistamiksi) säilyttäisi perinteisesti ylimmän roolinsa yhteiskunnassa, mutta keskittyisi uudella tavalla ennakoivasti vastaamaan ihmisten taloudellisiin ja muihin tarpeisiin. Tätä uutta ”yhteiskuntasopimusta” edistettäisiin tulevaisuudessa sillä luottamuksella, jota presidentti Putin nauttii kansan keskuudessa (toisaalta sopii kysyä, kuinka kauan kansansuosio jatkuu, mikäli koronarajoitukset jatkuvat?).

Tässä vaiheessa on kuitenkin tärkeää palata siihen, miksi presidentti Putin on omaksunut virallisen koronakertomuksen. Putin näyttää uskovan, että schwabilainen ”suuri resetointi”, pandemian poikkeusolot ja niiden myötä tapahtuvat muutokset maailmantaloudessa, ovat väistämättömiä, minkä vuoksi hän luultavasti ajattelee, että mikäli Venäjä pelaa korttinsa oikein, maa saa uudenlaisen johtoaseman tässä siirtymässä.

Putin katsoo myös, että Sputnik V ja muut venäläiset koronarokotteet ovat turvallisia ja tehokkaita, mikä tarkoittaa, että niiden pelättyjä pitkän aikavälin terveysvaikutuksia ei voida verrata länsimaisten kilpailijoiden rokotuksiin, mikä vähentää hallituksen ”pakottavaan” rokotuspolitiikkaan liittyviä kiistoja. Korybko ei usko (tai uskalla väittää), että Putin tietoisen välinpitämättömästi ”myrkyttäisi omaa kansaansa”, joten on syytä olettaa hänen uskovan vilpittömästi, että joukkorokotukset ovat kansan parhaaksi.

Mitä tulee sulkutiloihin, Putin on ehkä aiemmin uskonut, että ne auttavat ”pysäyttämään viruksen leviämisen”, ja ehkä hän uskoo niin edelleenkin, vaikka esiin nousevat todisteet toisaalta kyseenalaistavat tämän olettamuksen. Poikkeusolot ovat kuitenkin kiihdyttäneet sellaisia sosioekonomisia ja teknologisia prosesseja, jotka liittyvät ”suuren uudelleenkäynnistyksen” täytäntöönpanoon Venäjällä, joten ehkä talouskriisin uhka on pakottanut Putininkin mukaan koronapeliin.

Amerikkalaisanalyytikon johtopäätös on, että Venäjän päämies tukee näitä pandemian varjolla tehtäviä globaaleja muutoksia. Toisin kuin länsimaiset kollegansa, Putin ei seuraa sokeasti Maailman talousfoorumin ja lännen globalistien päätöksiä, vaan aikoo joustavasti sopeutua siirtymään, Venäjän suvereniteetin säilyttäen. Samalla kun Putin noudattaa ”ideologiatonta ja YK-keskeistä ulkopolitiikkaa”, sisäisiä asioita tullaan hoitamaan ”konservatiivisella” ja ”populistisen valtiomielisellä” tavalla, Korybko arvioi.

Analyysin loppukaneetti on se, että Putin on tarpeeksi pragmaattinen johtaja asettaakseen aina maansa pitkän aikavälin strategiset edut etusijalle, riippumatta siitä, ovatko venäläiset patriootit tai ulkomaiset Venäjän kannattajat eri mieltä hänen arvioistaan tietyistä asioista ja tilanteista.

Tässä on syy sille, miksi Putin puolustaa virallista koronakertomusta ja suhtautuu myönteisesti myös ”suureen uudelleenkäynnistykseen”, niin ikävältä kuin tämä saattaa koronakriitikoista ja antiglobalisteista kuulostaakin.

Markku Siira geopolitiikka, konservatismi, Länsi, liberalismi, maailmanjärjestys, politiikka, puhe, tulevaisuus, Valdai-klubi, Venäjä, Vladimir Putin, Yleinen

Putinin Valdai-puhe: Tervettä konservatismia sairaan liberalismin sijaan

En ole vielä kommentoinut Vladimir Putinin Valdai-foorumin puhetta, koska minua on ärsyttänyt ulostulo, jossa hän ylenkatsoi koronapandemian kyseenalaistajia ja hoki samaa mantraa kuin lännen poliitikot rokotteiden tärkeydestä viruksen vastaisessa taistelussa.

Olen tässä ja varmasti monessakin asiassa eri mieltä Putinin kanssa, mutta koska olen kommentoinut lännen eliitin kokoontumisia Maailman talousfoorumilla, käsitellään nyt vastavuoroisesti hieman myös ”Venäjän Davosiksi” kutsutun Valdai-klubin konferenssia.

Kaikesta idän ja lännen korona-ankeudesta huolimatta, Putinin Valdai-puhe kannattaa noteerata, sillä se korosti Venäjän johtajan johdonmukaista kantaa monissa kansainvälisissä ja kansallisissa kysymyksissä.

Nämä kannanotot ovat selvästi tulosta pitkäjänteisestä pohdinnasta, joka useiden maailman ongelmien kärjistyessä saa uutta vahvistusta alkuperäisten oletusten oikeellisuudelle. Yksi niistä on panostus ”terveeseen konservatismiin” sairaan liberalismin sijaan.

Liberaali universalismi ja hegemoninen asenne, jolla Yhdysvallat on yrittänyt muuttaa maailmaa omaksi kuvakseen, on tullut tiensä päähän. Uudessa geopoliittisessa tilanteessa, kunkin valtion tulisi pyrkiä kehittymään oman ainutlaatuisen historiansa, perinteidensä ja kulttuurinsa mukaisesti. Tätä olisi se venäläisten politologien mainostama ”multipolarismi” tai ”moninapaisuus” käytännössä.

Liberalismin ylilyönnit ovat hajottaneet sen konservatiivisen vastapainon lännessä ja johtaneet siihen, että liberalismi on irtautunut kansallisvaltiosta. Samaan aikaan sekularismi on muuttunut itsetuhoiseksi nihilismiksi ja vallalla oleva, jopa pienille lapsille tyrkytetty sukupuoli-ideologia, hylkää kaikki biologiset lainalaisuudet.

Putin hahmotteli näkemystään Venäjän ideologiasta vastapainona sille, mitä hän kutsuu ”cancel-kulttuuriksi, käänteiseksi rasismiksi ja hirviömäiseksi transsukupuolisuuden pakottamiseksi lapsille”. Venäjän presidentin mielestä ”taistelu tasa-arvon puolesta ja syrjintää vastaan” on muuttunut lännessä ”aggressiiviseksi dogmatismiksi, joka lähentelee absurdiutta”.

Millaisen konservatiivisen mallin Venäjä voi sitten tarjota maailmalle? Konservatismissa on kyse niistä perinteisistä arvoista, joihin kuuluvat perhe, työ, kotimaa, usko Jumalaan ja selkeä käsitys miehen ja naisen sukupuolirooleista, ilman mitään keinotekoisia välimuotoja. ”Meidän on taisteltava aitojen arvojen puolesta ja puolustettava niitä kaikin voimin”, Putin sanoi.

Toisin sanoen Putinin Venäjä ei tyydy vain passiivisesti tarkkailemaan, mitä muualla maailmassa tapahtuu, vaan merkittävänä geopoliittisena valtana se pyrkii artikuloimaan selkeästi venäläisen näkökulman nykymaailman moraalisiin ja eettisiin ongelmiin.

Lisäksi lännen asema ei ole nykyään niin vahva kuin parikymmentä vuotta sitten: ”He, jotka kylmän sodan päättymisen jälkeen tunsivat itsensä voittajiksi… huomasivat pian, että tälläkin Olympoksella maa on murenemassa jalkojen alla – tällä kertaa heidän puolellaan”, Venäjän johtaja muistutti.

Putin korosti myös, etteivät suuryritykset ole hänen mielestään edelleenkään maailmanjärjestyksen yksikköjä, vaan valtiot. Korporaatiot eivät saa anastaa ”poliittisia toimintoja” ja asettua samalle viivalle valtion kanssa. Venäjä voi olla poikkeus, mutta ainakin länsimaissa juuri näin on jo hyvin pitkälti käynyt.

Teknologinen vallankumous ei saa Putinin mukaan johtaa siihen, että ”käsitys siitä, mikä ihminen on ja mikä on hänen kohtalonsa”, radikaalisti muuttuu. Oliko tämä näpäytys Davosin transhumanistien suuntaa, jotka haluavat muokata ihmisen uuteen uskoon huipputeknologian avulla? Putin on kyllä itsekin intoillut tekoälyteknologian ja geenitutkimuksen tuomista mahdollisuuksista.

Venäjän presidentti kuitenkin esittää, että tänä digitalisaation aikana ”vankan tuen merkitys” olemassa olevalle ja ihmissivilisaation vuosisatojen aikana kehittämälle arvoperustalle kasvaa. Jos lännessä tätä perustaa murentaa politisoitu sateenkaari-ideologia tai jokin muu kyseenalainen agenda, niin Venäjä ainakin aikoo kulkea eri suuntaan.

Tie, jolle länsi on lähtenyt, on tuhon tie – siinä romahtavat parasta aikaa perustukset, perinteet ja koko ihmiskuva. Putin antoi ymmärtää, ettei Venäjä aio toistaa lännen itsetuhoista käytöstä. Ehkäpä muidenkin, jotka haluavat säilyttää nämä samantapaiset perustukset, kannattaisi liittyä Venäjän ”konservatiiviblokkiin”?

Pyrkiessään tiivistämään ajatuksensa, Putin viittasi (ironiseen?) kiinalaiseen sananlaskuun, Jumala varjelkoon meitä elämästä muutoksen aikana, sillä suuret muutokset aiheuttavat epävakautta ja kriisejä.

Hän totesi kuitenkin, että kiinalainen sana kriisille muodostuu kahdesta kirjoitusmerkistä, jotka tarkoittavat ”vaaraa” ja ”mahdollisuutta”. Venäjän tavoitteena on ”vähentää vaaraa ja tarttua mahdollisuuksiin, jotka syntyvät vanhan, kestämättömän järjestyksen tuhoutumisesta”.

Politiikan tutkija Glenn Diesenin mukaan ”kuoleva kansainvälinen järjestys koostuu länsimaisesta yksinapaisuudesta, liberaalista universalismista ja sotilasblokeista”. Uusi järjestys taas käsittää ”euraasialaisen moninapaisuuden, konservatismin ja sotilasliittojen lopettamisen”.

Elämme suurten mullistusten aikaa, mutta korona-ajan varjossa kaikki näyttää synkältä. Missä määrin Putinin visio loppujen lopuksi toteutuu maailmassa, jossa ylikansallisen finanssieliitin jättiyhtiöt ja varjopankit tuntuvat olevan yhä vahvasti niskan päällä?

Markku Siira infosota, koronavirus, neljäs teollinen vallankumous, pandemia, Suomi, Venäjä, Vladimir Putin, Yleinen

Venäläistä rulettia globalistien koronapelissä

Kun Suomessa kirjoitetaan ”rokotevastaisuudesta”, tuodaan kuvaan mukaan yleensä myös ”Venäjän informaatiovaikuttaminen”, jotta aihe saadaan politisoitua lännen narratiiville mieluisasti. Tämän väittämän mukaan Venäjä levittää länsimaissa valeuutisia käytössä olevien rokotteiden vaarallisista sivuvaikutuksista.

Venäjän väitetään korostavan ulkomaisten rokotteiden vaaroja, koska Kreml haluaa epävakauttaa Eurooppaa ja Euroopan unioni on epäreilusti estänyt venäläisen Sputnik-rokotteen pääsyn euromarkkinoille. Se, että lääkejättien geeni-injektioita pidetään salaisena kampanjana globaalin väestön vähentämiseksi, on lännen mukaan myös Venäjän tuputtama ajatus ja siis ”hybridivaikuttamista”.

Informaatiosotaa käydään kaikissa maissa eri toimijoiden kesken, siitä ei ole epäilystäkään. Kuitenkin koronarokotteiden haittavaikutuksista leviää kansan keskuudessa aivan omakohtaisiakin karuja kokemuksia, joten Venäjän vaikuttamista ei siinä tarvita, eikä monikaan suomalainen ole sellaista varmasti edes kohdannut (ennemminkin Ylen ja iltapäivälehtien vastakkaista propagandaa).

Oma nykyinen näkemykseni on, että Venäjä on muiden maiden kanssa kiltisti mukana globalistien pandemiaprojektissa. Nyt itänaapurissakin valmistaudutaan taas rajoituksiin, etätöihin ja onpa eurooppalaista koronapassia muistuttava QR-koodikin käytössä, yhdessä maskisuositusten ja sosiaalisen etäisyyden ottamisen kanssa. Poliitikot ja muut viranomaiset yrittävät vakuutella venäläisiä ottamaan rokotteen virusta vastaan.

Putinin mukaan nyt on elintärkeää, että maa ”katkaisee viruksen leviämisen ketjun…Tärkein tehtävä on nyt suojella kansalaisten henkeä ja minimoida koronatartuntojen leviäminen mahdollisimman pitkälle”. Hän ei ole tietääkseni missään vaiheessa esittänyt julkisesti epäilyjä koronaviruksen suhteen tai kyseenalaistanut viranomaisten toimia.

Terveysviranomaiset toistavat Venäjällä samaa mantraa kuin länsimaissakin: että rokottautuminen koronavirusta vastaan on paras tapa suojautua ainakin ”vakavalta tautimuodolta”, vaikka rokotettukin saattaa toki vielä sairastua. Tällä hetkellä kuitenkin vain noin 32 prosenttia venäläistä on rokotettu kokonaan.

Silti jopa monet terveydenhuollon työntekijät kieltäytyvät rokotteesta ja kehottavat muitakin välttämään koronapiikkejä. Sosiaalisessa mediassa Venäjän uutiskirjoituksiin lähetetyt kansalaisten kommentit vastustavat ylivoimaisesti koronarokotuksia, kasvomaskin käyttöä ja sulkutoimenpiteitä. Venäjällä on myös ihmetelty, miksi Putin, joka on yleensä tarkka suosioluvuistaan, on antanut luvan epäsuosituille rajoitustoimille.

Niin kutsutuissa ”Venäjä-mielisissä” (Suomessa ja ulkomailla) on heitäkin, joiden mielestä tämä kaikki on jotain monimutkaista ”viisiulotteista šakkia”, että Putin ei salaa edes usko koronaviruksen olemassaoloon, vaan vielä ”pelastaa maailman” länttä hallitsevan eliitin kieroilta juonilta. Tässä poliittisessa kuplassa oleilevien mukaan Putin ei koskaan tee mitään väärin ja Venäjä on valon majakka länsimaisen pimeyden keskellä.

Tällaiset näkemykset ovat lähellä Donald Trumpin presidenttikaudella Yhdysvalloissa alkaneen, sittemmin kansainväliseksi kasvaneen someliikkeen kuvitelmia siitä, että ”hyvät” kansallismieliset johtajat (kuten Trump ja Putin) taistelevat globalistien pahaa ”syvää valtiota” vastaan.

Realistisemmin maailmanpolitiikkaa tarkasteleva voi kuitenkin huomata, että korona-asiassa vallitsee globaali konsensus, joka ulottuu lännestä itään ja muihinkin ilmansuuntiin. Koska maailmantalous on romahduspisteessä, kaikki valtiot ovat valmiita hidastamaan pudotusta vaikkapa valepandemian varjolla.

Putin, Kiinan Xi ja länttä hallitseva eliitti tuntuvat olevan yhtä mieltä myös tulevaisuuden suunnasta, jota sävyttää ”neljäs teollinen vallankumous” teknologisine harppauksineen ja autoritaarisine hallintoineen. Maailmantalouden uudelleenkäynnistyksen edetessä, jossakin vaiheessa sekä ”putinistien” että länsimielisten ”atlantistien” väitteiltä putoaa pohja.

Markku Siira EU, Euraasia, Eurooppa, geopolitiikka, Kiina, Länsi, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Euraasia, Eurooppa ja muuttuva maailmanjärjestys

Tutkija Glenn Diesen on analysoinut perusteellisesti Euraasian meneillään olevaa yhdentymisprosessia. Hän on kirjoittanut aiheesta uuden kirjankin, Europe as the Western Peninsula of Greater Eurasia: Geoeconomic Regions in a Multipolar World (”Eurooppa Suur-Euraasian läntisenä niemimaana: Geoekonomiset alueet moninapaisessa maailmassa”).

Kirjaksi kasvaneessa aiemmassa artikkelissaan Diesen jo kysyi, onko Euroopasta tulossa Euraasian mantereen kautta kulkevien taloudellisten yhteyksien lisääntyessä osa muotoutuvaa Suur-Euraasian aluetta. Yksinapaisella aikakaudella Yhdysvallat organisoi ja johti maailman kahta suurta talousaluetta, Eurooppaa ja Aasiaa, mutta nyt tuo aika on päättynyt.

Kiinan nousu on tehnyt lopun yksinapaisesta aikakaudesta ja jopa viisisataa vuotta kestäneestä läntisestä ylivallasta. Kiina ja Venäjä johtavat pyrkimyksiä yhdistää Aasia ja Eurooppa yhdeksi suureksi talousalueeksi. Transatlanttisen alueen ja Suur-Euraasian välissä sijaitsevan EU:n on sopeuduttava uuteen kansainväliseen voimatasapainoon.

Diesen kertoo, miten Suur-Euraasian alue on tällä hetkellä järjestäytymässä. Superalueella on uusia strategisia teollisuudenaloja (jotka perustuvat uusiin ja mullistaviin teknologioihin), fyysisten yhteyksien liikennekäytäviä ja uusia taloudellisia yhteyksiä kehityspankkien, kauppavaluuttojen ja maksujärjestelmien muodossa. Euraasian mantereella niinkin erilaiset maat kuin Etelä-Korea, Intia, Kazakstan ja Iran edistävät yhdentymistä.

”Suur-Euraasian kumppanuus” on ollut Venäjän ulkopolitiikan ytimessä ainakin vuonna 2016 järjestetystä Pietarin talousfoorumista lähtien. Tavoitteena on kehittää geoekonominen infrastruktuuri, joka tukee moninapaista poliittista järjestelmää ja korvaa aiempina vuosikymmeninä vallinneen, taantuvan, Yhdysvaltoihin keskittyneen globalisaatiomuodon.

Moskovasta on tullut myös Kiinan silkkitiehankkeen johtava tukija, sillä se on itä-länsisuuntainen liikennekäytävä, jota tasapainottaa Venäjän, Iranin ja Intian kautta kulkeva pohjois-eteläsuuntainen käytävä.

Jos Venäjä on tämän lisäksi valmis kehittämään arktista aluetta yhdessä Kiinan kanssa, Venäjän pohjoinen merireitti liitetään osaksi Kiinan konseptia ”polaarisesta silkkitiestä”, joka tarjoaa nopeamman ja halvemman kuljetusmahdollisuuden Aasian ja Euroopan välillä Yhdysvaltojen valvonnan ulkopuolella.

Entäpä sitten Euroopan rooli tässä kuviossa? Euroopan itsemääräämisoikeus on yksinkertaisesti olematon, niin kauan kuin se alistuu ulkopoliittisesti Yhdysvalloille. Irtiotto ”transatlanttisesta kumppanuudesta” on välttämätöntä todellisen eurooppalaisen suvereniteetin saavuttamiseksi.

EU:ta on myös pyydetty osallistumaan Suur-Euraasian kumppanuuteen, jotta jännitteet Venäjän kanssa lievenisivät ja nollasummapelistä päästäisiin kiinalaisten ehdottamaan yhteisvoittoon. Kysymys on nyt siitä, ymmärtävätkö eurojohtajat, miten nopeasti maailma muuttuu ja käyttävätkö he näitä mahdollisuuksia hyväkseen. Ainakaan vielä ei aivan siltä näytä, vaikka Kiinaa matkitaan jo koronakriisin hoitamisessa.

Diesen osoittaa, miten käsitys Eurooppaa ja Aasiaa yhdistävästä Euraasiasta ”on historiallisesti ollut vaihtoehto merivaltojen ylivallalle valtamerikeskeisessä maailmantaloudessa” ja miten Britannian ja Yhdysvaltojen strategioihin on vaikuttanut syvästi pelko nousevasta Euraasiasta ”suorana uhkana niiden etuasemalle valtamerellisessä maailmanjärjestyksessä”.

Loppujen lopuksi on palattava taas Halford Mackinderin klassikkoteorian pariin. Kyse on angloamerikkalaisesta pakkomielteestä estää ”tasavertaisen kilpailijan” nousu Euraasiassa tai sellaisen liittouman – Mackinderin aikakaudella pelotteena toimi Venäjän ja Saksan mahdollinen liitto, nykyisin Venäjän ja Kiinan strateginen kumppanuus – syntyminen, joka kykenisi, kuten Diesen sanoo, ”viemään geoekonomisen hallinnan merivaltojen käsistä”.

Lännessä elätellään yhä toiveita siitä, että Yhdysvallat valvoisi Euraasiaa globaalina hegemonina. Realistisemmat analyytikot taas uskovat, että edes Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian AUKUS-allianssi tai Quad-maiden turvallisuuspoliittinen nelikko eivät enää kykene muuttamaan historian kulkua. Tulevaisuus on euraasialainen.

Ratkaiseva tekijä näyttää nyt olevan atlanttisuuden pirstaloituminen. Diesen näkee tässä prosessissa kolme tasoa: Euroopan ja Yhdysvaltojen tosiasiallinen irtautuminen toisistaan Kiinan nousun vauhdittamana; EU:n sisäiset erimielisyydet, joita Brysselin eurokraattien asuttama rinnakkaisuniversumi vain lisää, ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, ”länsimaiden sisäinen polarisoituminen”, jonka ovat aiheuttaneet uusliberalismin ylilyönnit.

Vallitseva todellisuus sanelee, että Venäjä yhdistää Euroopan ja Tyynenmeren, kun taas Kiina yhdistää kehittyneen itärannikkonsa ja Xinjiangin, ja molemmat maat yhdistävät Keski-Aasian. Diesen tulkitsee tämän niin, että Venäjä ”saattaa päätökseen historiallisen muutoksensa eurooppalaisesta/slaavilaisesta imperiumista euraasialaiseksi sivilisaatiovaltioksi”.

Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen kilpailu tekee Euroopasta geoekonomisen kilpailun kohteen, mutta EU:n ja Venäjän välinen sovintoratkaisu voisi nostaa molempien asemaa. Diesen esittää, että Brysselin olisi luotava Venäjälle kannustimia tukea itsenäistä EU:ta Suur-Euraasiassa. Toiseksi Brysselin ja Moskovan yhteinen etu on estää Venäjän liiallinen riippuvuus Kiinasta.

Suur-Euraasia tarjoaa Venäjällekin suotuisamman ympäristön entiseen nähden. Euroopan ja Aasian muuttuminen yhdeksi alueelliseksi kokonaisuudeksi, antaa Venäjälle mahdollisuuden saada etuoikeutetun paikan neuvottelupöydässä ja samalla monipuolistaa kumppanuuttaan välttääkseen liiallisen riippuvuuden yhdestä valtiosta tai alueesta.

Ankeasta korona-ajasta huolimatta on ollut huikeaa seurata, miten euraasialainen tai moninapainen maailmanjärjestys vääjäämättä muotoutuu ja angloamerikkalainen maailma siirtyy taka-alalle. Globalisaatio toki jatkuu, mutta sentään ”kiinalais-venäläis-eurooppalaisilla ominaispiirteillä”. Aiheesta kiinnostuneen kannattaa lukea Dieseniä (sekä tätäkin blogia).

Markku Siira Aleksei Navalnyi, kommunismi, Länsi, vaalit, Venäjä, Vladimir Putin, Yleinen

Sekaantuva länsi syyttää Venäjää vaalivilpistä – Kommunistien oppositio menestyi

Venäjän parlamenttivaalit on pidetty ja voittajaksi on julistettu valtapuolue Yhtenäinen Venäjä, jota länsimaiset tiedotusvälineet kutsuvat ”Putinin tukipuolueeksi”. Vaikka Yhtenäinen Venäjä jää parlamenttiin kahden kolmasosan enemmistöllä, toiseksi suurin voittaja on Venäjän federaation kommunistinen puolue, KPRF.

Kommunistit ovat tärkein kansallinen oppositiopuolue, joka voi haastaa Putinin ja Yhtenäisen Venäjän suunnan. Tärkeimpänä oppositioryhmänä KPRF oli aina todennäköinen voittaja pakotteiden, hintojen nousun ja viime vuosien koronakriisin sosioekonomisten seurausten jälkeen. Puolueen nuorempaan sukupolveen kuuluu myös koronavirusrokotteisiin, sulkutiloihin ja rajoituksiin kriittisesti suhtautuvia.

Miten länsimainen media on reagoinut? Kaikkialla lännessä hysteerinen Putinin vastainen kirkuna on täyttänyt eetterin. Myös amerikkalaiset ja brittiläiset sanomalehdet ovat jo vahingoniloisesti kertoneet, kuinka Venäjän vaalien perusteella Putinin kannatus laskee koko ajan. Toisaalta väitetään, että nämä olivat Venäjän ”tähän mennessä korruptoituneimmat vaalit”.

On myös syytä kysyä, miksi länsimaiset tiedotusvälineet suhtautuvat niin rennosti siihen, että kommunistit voivat Venäjällä niin hyvin kolme vuosikymmentä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Harva näyttää ymmärtävän, mitä se todella tarkoittaa. Jos kommunistit pääsisivät valtaan, Venäjä voisi kulkea Kiinan tietä kohti kansallismielistä valtiososialismia.

Vangitun oppositiohahmon Aleksei Navalnyin liittolaiset ovat jo omineet itselleen kunnian siitä, että vaaleista muodostui heidän manipuloimansa tapahtuma ”älykkään äänestämisen” aloitteen johdosta, jonka tarkoituksena oli auttaa Kremlin vastustajia maksimoimaan äänestyslippunsa vaikutus asuinpaikan mukaan.

Nalvalnistien pyrkimys ottaa kunnia kommunistien vahvasta vaalimenestyksestä on selvästi yritys liioitella heidän omaa merkitystään Venäjän politiikassa. Navalnyin tukijoiden strateginen muutos liberaalin lännen liittolaisista kommunistimyönteisiksi kampanjoijiksi johtuu halusta häiritä ja heikentää Kremliä hinnalla millä hyvänsä.

Tässäkin pelissä länsi on ollut tiiviisti mukana. Yhdysvallat ja EU ovat avoimesti kertoneet Venäjän vastaisten pakotteiden tarkoituksesta – sosiaalis-taloudellisen taantuman luomisesta maahan Yhtenäisen Venäjän ja Putinin poliittisen legitimiteetin heikentämiseksi. Lähes kaksi tusinaa Venäjällä toimivaa ulkomaista järjestöä on myös yrittänyt vaikuttaa vaalien tuloksiin.

Bryssel julkaisi jo toukokuussa raportin, jossa kehotettiin tuomitsemaan Venäjän uudet duuman vaalit vilpillisiksi ja vastaamaan niihin karkottamalla Venäjä kansainvälisistä instituutioista, asettamalla lisää Venäjän vastaisia pakotteita ja lisäämällä hallituksen vastaista propagandaa. Näin toimittiinkin jo hyvissä ajoin, ennen kuin venäläiset edes ehtivät äänestämään.

Länsimaiset tiedotusvälineet antavat yleensä sen vaikutelman, että Venäjän ”todellinen oppositio” koostuisi länsimaalaisista liberaalidemokraateista, mutta Putinin häijy hallinto estää heitä osallistumasta politiikkaan. Todellisuudessa poliittinen oppositio koostuu kommunisteista ja kovan linjan isänmaallisista, joiden mielestä Moskova on ollut liian pehmeä ja heikko länttä kohtaan, minkä vuoksi länsi uskaltaa jatkaa Venäjän kiusaamista.

Kommunistit ymmärtävät maansa nykyisen ahdingon – heidän mielestään Putinin hallinto on liian sovitteleva ja yhteistyöhaluinen länttä kohtaan, vaikka Venäjää yritetään räikeästi kiristää taloudellisesti ja geopoliittisesti. Venäjällä vaikuttaa muitakin voimia, eivätkä ne ole yhtään sen länsimielisempiä.

Venäjällä on siis tahoja, jotka uskovat, että nykyisen hallinnon suurin virhe on, että se haluaisi periaatteessa olla osa länttä. Meillä tätä ei käsitetä, koska valtamedia on jo vuosia suggeroinut ihmisiä uskomaan, että Putin rakentaa länttä uhkaavaa synkkää suurvaltaa, joka muistuttaa ominaisuuksiltaan ja järjestelmältään entistä Neuvostoliittoa. Tämä on naurettava väite, mutta kaikki näyttää olevan sallittua, kun Venäjää yritetään horjuttaa.

Länsi korostaa nyt Yhtenäisen Venäjän pienentynyttä voittomarginaalia, mutta syyttää hallintoa samalla ”massiivisesta vaalivilpistä”. Näin puututaan jälleen röyhkeästi Venäjän sisäpolitiikkaan. Brysselin, Lontoon ja Washingtonin olisi kuitenkin syytä huomata, että entisaikojen kommunistien perilliset suhtautuvat Yhdysvaltoihin, EU:hun ja Natoon vielä epäilevämmin kuin Putin itse. Jonakin päivänä lännelle voi tulla vielä Venäjän nykyistä johtoa ikävä.

Markku Siira EU, Eurooppa, geopolitiikka, Kiina, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Yhdysvaltoihin pettynyt EU haaveilee geopoliittisesta vallasta

Kiinassa arvioidaan, että Euroopan komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin pitämän vuoden 2021 unionin tilaa käsittelevän puheen perusteella, EU aikoo ryhtyä tositoimiin, jotta siitä kehittyisi merkittävä geopoliittinen mahti.

Verrattuna vuoden 2020 unionin tilaa käsittelevään puheeseen, josta suuri osa käsitteli pandemian vastaista taistelua, tänä vuonna koronavirus ei ollut enää ylivoimainen teema. Esille nostettiin useita EU:n jäsenten välisiä koordinointisuunnitelmia ja ehdotuksia globaalista yhteistyöstä.

Von der Leyen ilmoitti uudesta eurooppalaisesta sirulaista, uudesta ilmastorahastosta, uudesta Afganistanin tukipaketista, sekä korosti tarvetta Euroopan puolustusliitolle ja esitteli EU:n uuden yhteysstrategian nimeltä Global Gateway. ”Olemme siirtymässä uuteen hyperkilpailukyvyn aikakauteen”, hän sanoi ja ehdotti, että Euroopasta tulisi ”aktiivisempi globaali toimija”.

EU ei enää tyydy olemaan merkittävä taloudellinen toimija. Se toivoo muuttuvansa strategisesti itsenäisten geopoliittisten voimien tärkeäksi pooliksi muuttuneessa maailmanjärjestyksessä. Tästä visiosta von der Leyen viestitti jo, kun hän vannoi johtavansa ”geopoliittista komissiota” pian virkaan astumisensa jälkeen.

Merkittävin esimerkki on, että EU on useaan otteeseen ilmaissut halunsa kehittää unionin omaa puolustuskykyä. ”Eurooppa voi – ja sen pitäisi selvästi pystyä ja haluta – tehdä enemmän itse”, von der Leyen totesi puheessaan ja ilmoitti, että Ranskan tulevan puheenjohtajakauden aikana kutsutaan koolle ”Euroopan puolustusta käsittelevä huippukokous”. Miten käynee tässä yhtälössä Amerikka-vetoiselle Pohjois-Atlantin liitolle?

Kiinassa katsotaan, että Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista oli katalyytti, joka saa EU:n ottamaan suuria askelia eteenpäin oman puolustuksensa vahvistamisessa. Eurooppa vastusti vetäytymisen lisäksi myös äkkinäistä tapaa, jolla se toteutettiin.

Vielä tärkeämpää on, että monet eurooppalaiset uskovat Yhdysvaltojen jatkavan eristäytymistään ja muuttuvan yhä epäluotettavammaksi. Siksi Brysselissä ilmenee halua vähentää riippuvuutta Washingtonista, joka pyrkii säilyttämään vain oman hegemoniansa liittolaistensa kustannuksella.

Talouden tasolla Washington on ajanut länsimaiden irrottautumista Kiinasta, mutta useimmat Euroopan maat vastustavat amerikkalaismääräystä, koska ne siten uhraisivat vain omat etunsa. Presidentti Joe Biden on yrittänyt parantaa transatlanttisten suhteiden haavoja, mutta käytännössä Yhdysvallat on jatkanut Trumpin hallinnon tylyllä linjalla. Nyt kun Kiina on noussut, Washington ja Lontoo kiristävät otetta omasta angloamerikkalaisesta etupiiristään.

Viimeisin esimerkki tästä oli, kun Yhdysvallat ilmoitti perustavansa Australian, Britannian ja Yhdysvaltojen kolmenvälisen ”indopasifisen” turvallisuuskumppanuuden AUKUS:in. Konkreettisena tarkoituksena on toimittaa Australialle ydinkäyttöinen sukellusvenelaivasto partioimaan Tyynenmeren alueella. Kiinaa ei mainittu, mutta kaikki tietävät, ketä vastaan uusi liittouma on ensisijaisesti suunnattu.

Ranskan mielestä tämä anglomaiden liitto muodostettiin salaa ”EU:n selän takana”. Yhdysvallat torpedoi myös Australian ja Ranskan välisen sukellusvenesopimuksen: Australian piti alun perin ostaa Ranskalta kaksitoista tavanomaista sukellusvenettä, mutta nyt se onkin – Yhdysvaltojen painostamana? – päättänyt hankkia kahdeksan ydinkäyttöistä amerikkalaissukellusvenettä.

Kuten on käynyt Venäjän suuntaan, EU:n arvoretoriikka saattaa koventua myös Kiinaa kohtaan. Kiinassa ei kuitenkaan uskota, että unioni menisi tässä uhittelussa ”äärimmäisyyksiin, kuten Yhdysvallat on tehnyt”. Jotkut tarkkailijat ovat pohtineet, muuttuuko EU:n Kiinan-politiikka Saksan liittokansleri Angela Merkelin eläköitymisen jälkeen. Hallitustasolla täyskäännöstä tuskin tulee.

Kun länsimaiset tiedotusvälineet uutisoivat EU:n Global Gateway-hankkeesta, ne väittävät yleensä, että sen tavoitteena olisi torjua Kiinan Vyö ja tie (Belt and Road Intiative, BRI) -aloitetta. Tämä voi pitää osittain paikkansa, mutta on myös esitetty, ettei EU halua tukeutua Yhdysvaltojen aloitteesta käynnistettyyn Build Back Better World -hankkeeseen, vaan unioni pyrkii luomaan oman, kilpailevan hankkeensa Kiinaa matkien.

EU:n pyrkimys tulla geopoliittiseksi voimaksi ei ole vain reagointia uuteen suurvaltakilpailun aikakauteen, vaan se on myös seurausta luottamuksen menettämisestä Yhdysvaltoihin. Vielä toistaiseksi EU ja Yhdysvallat kuitenkin jatkavat eripuraista yhteistyötään ”demokraattisten arvojen” nimissä, vaikka transatlanttisen länsiliittouman puitteet alkavatkin olla jo aika rapistuneet.

Jos unioni haluaisi oikeasti itsenäistyä, napanuora Yhdysvaltoihin olisi viimein katkaistava. Miten kävisi euromaille, jos pitäisi päättää, jatketaanko Yhdysvaltojen vasalleina, vaiko Euroopan unionin omissa geopoliittisissa kuvioissa? Tämä on vanhemman polven atlantisteille kauhistus, sillä heille suhde Yhdysvaltoihin on ensisijainen, Euroopasta viis.

Markku Siira Aleksandr Dugin, ideologia, kapitalismi, kommunismi, Länsi, Venäjä, Vladimir Putin, Yleinen

Venäjän idea ja Putinin dilemma

Ideologinen tilanne Venäjällä on kiristynyt koko ajan, väittää venäläinen politologi Aleksandr Dugin. Hänen mielestään tämänviikkoisella duuman vaalituloksella ei ole merkitystä.

Kasautuneet ristiriidat eivät heijastu niinkään vaaleissa, vaan itse järjestelmässä ja yhteiskunnassa. Lännessä jo ennakkoon epärehellisiksi leimatut vaalit eivät Duginin mielestä ”onnistu vapauttamaan höyryjä”.

Putinista ei ole kaikesta huolimatta ollut tilanteen pelastajaksi. Duginista tähän on syynä se, että Putin pitää Venäjää osana läntistä maailmaa, eikä ajattele, että Venäjä voisi olla erillinen, oma ja ainutlaatuinen sivilisaationsa.

Putinia ihaileville länsikriittisille tällainen arvostelu voi olla liikaa, mutta Dugin esittää mielestäni oikeita kysymyksiä. Jos Putin olisi lännen propagandan mukainen autokraatti, olisiko hän pitänyt länsimielistä liberaalia eliittiä valtion johdossa yli kahdenkymmenen vuoden ajan?

Putin on samaa mieltä liberaaliglobalistien kanssa, mitä tulee ”länsimaiseen henkiseen hegemoniaan”, Dugin laukoo. Mutta vain niin kauan, kun kollektiivinen länsi Lontoosta Washingtoniin ja Brysseliin ei yritä Venäjän suoraa alistamista. Tässä kohtaa menee Putinin ja hänen lähipiirinsä raja, vaikka yhteistyötä ”läntisten kumppaneiden” kanssa halutaankin tehdä.

Hegemonian rakenteessa on kuitenkin vaikea vetää selkeää rajaa niiden välillä, jotka tukevat liberaalia kulttuuria ja niiden välillä, jotka toimittavat läntisille tahoille salaista tietoa, tai yrittävät horjuttaa vallitsevaa järjestystä sisältä käsin. Duginin mukaan jopa turvallisuusviranomaiset ovat perillä ”viidennen ja kuudennen kolonnan” toimista maan sisällä.

Putin on onnistunut pitämään yllä suvereniteetin illuusiota yli kahden vuosikymmenen ajan. ”Kun tarvitaan massojen tukea – juuri sopivasti ennen vaaleja – korostetaan Venäjän itsemääräämisoikeutta, mutta muulloin ollaan osa Eurooppaa ja läntistä maailmaa”, Dugin selittää.

Venäjä hyväksyy läntisen kapitalismin, mutta haluaa säilyttää oikeuden hallita aluettaan itse. Mutta kapitalismi on luonteeltaan manageriaalista ja kansainvälistä, eikä tarvitse vahvoja johtajia saati erilliskulttuureita. Siksi lännessä demonisoidaan Putinia: venäläinen kapitalismi ja ”suvereeni demokratia” ei riitä länttä hallitsevalle eliitille, vaan kaikessa tulisi toimia länsivaltojen tavoin.

Kuinka kauan tämä pattitilanne voi jatkua? Dugin uskoo, että ”vielä tämän syksyn ja jonkin aikaa” Venäjän nykyhallinto kestää. Mutta jännitteet järjestelmän sisällä kasvavat, aivan kuten lännen Venäjän-vastainen informaatiosota, jota meilläkin valtamedia mallikkaasti edistää.

Neuvostoliiton kommunismi on ehkä kadonnut, mutta alueen maantiede ei ole muuttunut. Kremlin vallanpitäjien täytyisi päättää, ollako autenttinen, ”itsevaltainen” Venäjä, vaiko lännen mallin mukainen liberaali lumedemokratia, jota ylikansallinen finanssieliitti poliittisine lakeijoineen ja teknokraatteineen ohjaavat.

Kuten Benn Steil on todennut, ”Venäjä on liian suuri ja voimakas sulautuakseen länsimaisiin instituutioihin muuttamatta niitä perusteellisesti ja liian haavoittuvainen länsimaiden tunkeutumiselle, jotta se voisi hyväksyä oman syrjäytymisensä”. Ellei uutta Jeltsiniä tule, moninapaisessa maailmassa lännen täytyy ehkä hyväksyä ajatus ”Venäjän vaikutuspiiristä”.

”Todennäköisesti tämän perustavanlaatuisen dilemman joutuu kuitenkin kohtaamaan joku Putinin jälkeen tuleva”, Dugin päättää oman arvionsa.

Markku Siira Boris Jeltsin, eliitti, George Soros, Kiina, Länsi, politiikka, talous, Venäjä, Xi Jinping, Yleinen

Pettymys lännen pääomapiireille: Kiinasta ei tule Jeltsinin ajan Venäjää

Financial Times-lehdessä julkaistussa mielipidekirjoituksessaan suursijoittaja George Soros purkaa turhautuneisuuttaan ja valittaa, että Kiinan presidentin Xi Jinpingin harjoittama ”yksityisyritysten tukahduttaminen” on ”merkittävä hidaste” Sorosin ja kumppaneiden haluamalle talouskehitykselle.

Taloustieteilijä Michael Hudsonin mielestä Soros harrastaa ”orwellilaista kaksoisajattelua”. Selkokielelle käännettynä mainittu ”yritystoiminnan tukahduttaminen” tarkoittaa, että Kiinassa leikataan sitä, mitä klassiset taloustieteilijät kutsuivat ”vuokrahakuisuudeksi” ja ”ansaitsemattomiksi keinottelutuloiksi”.

Väitetyllä ”taloutta hidastavalla vaikutuksella” Soros tarkoittaa talouden polarisaatiota, jossa varallisuus ja tulot keskittyvät rikkaimman yhden prosentin käsiin. Nyt Kiinassa näin ei käy, eikä maassa ole tilaa ”soroksille”.

Soros pohtii, miten Yhdysvallat voisi rangaista Kiinaa vastatoimilla, kunnes Kiina antautuu ja ”toteuttaa samanlaisen sääntelyn ja verotuksen purkamisen kuin Venäjä teki vuoden 1991 jälkeen”. On oikeastaan ällistyttävää, kuinka lännen globalistien puhemies asiansa esittää, mutta toki tämä kansantalouksien kaataja on ollut mukana monessa ikävässä projektissa ennenkin.

Soros uhkailee, että ”Kiina tulee kärsimään lamasta, mikäli se pelastaa taloutensa sosialistisen linjan mukaisesti ja vastustaa amerikkalaistyylistä yksityistämistä ja siihen liittyvää velkadeflaatiota”. Soros haluaisi tehdä Kiinasta Jeltsinin ajan heikon, lännelle alisteisen Venäjän, jonka hänen kaltaisensa suursijoittajat ja finanssivampyyrit voisivat sitten imeä kuiviin.

Soros myöntää, että Kiinan ”haavoittuvin sektori on kiinteistöala, erityisesti asuntokauppa”. Kiina on nauttinut pitkittyneestä kiinteistöbuumista kahden viime vuosikymmenen aikana, mutta nyt se on päättymässä. Evergrande, maan suurin kiinteistöyhtiö, on ylivelkaantunut ja vaarassa joutua maksukyvyttömäksi. Tämä voi aiheuttaa ”romahduksen”.

Tällä Soros tarkoittaa asuntojen hintojen laskua. Kuitenkin juuri sitä tarvitaan, jotta estetään maan ja kiinteistöjen muuttuminen keinotteluvälineeksi. Hudson ja muut ekonomistit ovat esittäneet verotuksen korottamista, jotta tonttien ja kiinteistöjen arvo saadaan talteen, eikä niitä pantattaisi pankkien asuntolainojen vakuudeksi. Näin Kiina pysyisi vapaana kiinteistö- ja rahoituskuplasta, joka on jättänyt kokonaiset länsimaiset taloudet velkaorjuuteen ja negatiiviseen pääomaan.

Soros varoittaa Kiinan alenevan syntyvyyden taloudellisista seurauksista keskiluokkaisten perheiden ollessa haluttomia hankkimaan useamman kuin yhden lapsen. Kuitenkin sama pätee nykyään kaikkiin kehittyneisiin maihin. Äärimmäisintä se on uusliberalisoituneissa maissa, esimerkiksi Baltiassa ja Ukrainassa – juuri Sorosin omissa liberaalin talouden ja lännetetyn politiikan lempimaissa.

Soros paljastaa korttinsa väittämällä, että ”Xi ei ymmärrä, miten markkinat toimivat”. Hän tarkoittaa Hudsonin mielestä tällä sitä, että ”presidentti Xi torjuu ahneen vuokranhimon ja riistävän vapaamatkustajuuden ja muokkaa markkinoita palvelemaan Kiinan 99 prosentin yleistä hyvinvointia”.

Soros kääntää asian päälaelleen esittäen, että Kiinan ”sosialistinen politiikka” haittaa sen tavoitteita maailmassa. Mutta todellisuudessa hän on vihainen siitä, että Kiinan talouspoliittiset toimet vahingoittavat länttä hallitsevan eliitin uusliberalistisia tavoitteita, joilla tämä kabaali toivoi voivansa hyötyä myös Kiinan noususta talousmahdiksi.

Nyt Soros haluaa estää Yhdysvaltoja investoimasta Kiinaan. Hän ei näytä ymmärtävän, että tämä on myös presidentti Xin tavoite: Kiina ei tarvitse dollareita ja on itse asiassa alkanut rakentaa dedollarisaatio-politiikkaa, kuten Venäjäkin.

Hudson arvioi mielestäni aivan oikein todellisen syyn George Sorosin järkytykselle. Kylmän sodan päättymisen jälkeen hänen kaltaisensa keinottelijat ovat vain kasvattaneet omaisuuksiaan kansantalouksien kustannuksella. Kiinan presidentti Xi Jinping ei ole Boris Jeltsin, eikä Kiina noudata kleptokraattista riippuvuussuhdetta, joka vääristi Venäjän taloutta vuosien ajan.

Kiina sanoi ”ei” liberalismille, joten se ei ole Sorosille mieluinen ”markkinatalous”. Kansantasavalta ei ole tehnyt yhteiskunnallisesta organisaatiostaan kauppatavaraa ja se on välttänyt taloudellista riippuvuutta ”markkinoista”, joiden avulla länttä hallitseva eliitti voi Yhdysvaltojen ja muiden valtakeskustensa nimissä valvoa tilannetta pakotteiden ja ulkomaisten yritysostojen avulla.

Markku Siira Afganistan, Kiina, salaliittoteoriat, Sota, Taliban, terrorismi, tulevaisuus, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Talibanit ja Yhdysvallat – Salaliittoteoriat ja todellisuus

Talibanien nopea valtaannousu Afganistanissa yllätti monet geopolitiikan seuraajat, analyytikot ja aktivistit. Varsinkin vaihtoehtomedioissa esiintyvät kirjoittajat eivät ole hyväksyneet Kabulin tapahtumien yleistä kerrontaa. Jotkut heistä ovat väittäneet, että koko Afganistanin draama onkin vain CIA:n ovela psykologinen operaatio ja Taliban-liike – yhdessä Al-Qaidan kanssa – on mukana Washingtonin juonessa.

Tämän teorian mukaan Taliban ei ottanut Afganistania haltuunsa kukistettuaan Amerikan, vaan sen oletetut viholliset antoivat sille Afganistanin hallinnan salaisella sopimuksella. Aivan kuin amerikkalaisten pommitukset eivät olisi afganistanilaisille riittäneet, salaliittoteoreetikot ovat varmoja jo uudesta sodasta: nyt tarkoituksena on tehdä Afganistanista sillanpääasema hyökkäyksille Kiinan ja Venäjän suuntaan.

Näiden hyvää tarkoittavien aktivistien ja teoreetikkojen perusteltu epäluottamus amerikkalaista imperialismia kohtaan näyttää hämärtäneen heidän arvostelukykyään, arvioi analyytikko Andrew Korybko. He eivät kykene hyväksymään, että islamilainen Taliban olisi aito kansallinen vapautusliike, joka on päihittänyt sotilaallisen suurvallan jopa vietnamilaisia nöyryyttävämmin.

Osittain heidän teoriansa perustana on, että Afganistanin konservatiiviset muslimit, mujahideenit, taistelivat vuosina 1979-1989 Neuvostoliittoa ja sen pönkittämää Afganistanin demokraattista tasavaltaa vastaan juuri Yhdysvaltojen tukemina. Toinen tekijä epäilyissä lienee se, että nyky-Venäjällä Taliban-liike luokitellaan yhä terroristijärjestöksi, vaikkakin Kreml on ilmaissut olevansa valmis tekemään yhteistyötä islamilaisen emiraatin kanssa.

Antikommunistiset mujahideenit tekivät aikoinaan yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa omia intressejä ajaessaan. Neuvostoliiton tukema hallitus ei ollut erityisen suosittu Afganistanin kansan enemmistön keskuudessa. Mujahideenit ja amerikkalaiset käyttivät toisiaan hyväkseen, mutta Yhdysvallat tyypilliseen tapaansa hylkäsi myöhemmin liittolaisensa ja kääntyi sitten ratkaisevasti liikettä vastaan, joka muslimitaistelijoista lopulta syntyi 1990-luvun puolivälissä.

Monilla Washingtonin hallintojen kanssa huonoissa väleissä olevilla mailla sekä aseellisilla ryhmittymillä on ollut ja on yhteyksiä Yhdysvaltoihin sekä muihin länsimaihin ja niiden tiedustelupalveluihin. Tämä on ymmärrettävää, ottaen huomioon monimutkaisten sotilaallisten, poliittisten ja taloudellisten kuvioiden dynamiikan. Sanotaan myös, ettei varsinkaan suurvalloilla ole ystäviä, vain itsekkäitä intressejä ja vaihtuvia kumppaneita. Reaalipolitiikka on kaikkea muuta kuin mustavalkoista.

Kun Talibanin tiedottaja Suhail Shaeen kertoi BBC:lle, että hänen liikkeensä haluaa avata uuden luvun myös suhteissa Yhdysvaltoihin ja toivoo, että Amerikka auttaisi sodan runteleman maan jälleenrakentamisessa, tätä pidettiin tietyissä piireissä hälyttävänä merkkinä siitä, että Talibanista on tullut suurvallan kätyri ja proksijärjestö.

Taliban on kuitenkin neuvotellut myös Kiinan ja Venäjän kanssa. Kiina toivoo jopa, että Yhdysvallat liittyisi sen Vyö ja tie -aloitteeseen sen sijaan, että Washington yrittäisi sabotoida sitä, kun taas Venäjän presidentin Afganistanin erityisedustaja on sanonut, että Yhdysvalloilla on taloudellisia velvollisuuksia Afganistanille myös sodan päättymisen jälkeen.

Talibanin toinen tiedottaja Zabihullah Mujahid on kehottanut insinöörejä, lääkäreitä ja koulutettua väkeä jäämään (tai palaamaan) kotimaahansa, jossa heidän asiantuntemustaan tarvitaan maan jälleenrakentamisessa. ”Heidän on kokoonnuttava yhteen ja laadittava etenemissuunnitelma maan talouden elvyttämiseksi”, Mujahid sanoi ja lisäsi, että on ”välttämätöntä luoda ilmapiiri ulkomaisten investointien houkuttelemiseksi”.

Afganistanista ei olisi koskaan tullut liberaalidemokraattista asiakasvaltiota lännen haluamalla tavalla. Niinpä kahden vuosikymmenen sotimisen ja ”kriisinhallinnan” jälkeen Yhdysvaltojen täytyi suostua sovintoratkaisuun, jonka yksityiskohdat avautunevat pikkuhiljaa jossakin määrin myös meille sivustaseuraajille. Mitä kaikkia strategisia ja geopoliittisia seurauksia ”islamilaisen emiraatin” uudella tulemisella on, jää nähtäväksi.

Nyt Talibanin on vielä sovittava hallituskokoonpanosta entisten vastustajiensa kanssa. Pelin politiikka saattaa luoda outoja kumppanuuksia. Kun poliitikot, militiat ja valtiot etsivät kiireesti uusia liittolaisia, ne ovat varmasti valmiita sietämään historian kaunistelua.

Miten kansainvälinen yhteisö tulee suhtautumaan islamilaiseen emiraattiin? Nyt on jo oltu huolissaan islamilaisen šarialain tulkinnasta ja naisten oikeuksista, vaikka maata uhkaa talouskriisi ja nälänhätä. Tulemmeko näkemään pakotteita vai sovittelevampaa politiikkaa? Pakolaisvyöryä eivät halua Afganistanin naapurit, Pakistan ja Iran, eikä myöskään Eurooppa.

Afganistanilla on miljardeja dollareita ulkomailla ja Taliban tarvitsee pääsyn pankkiverkostoihin päästäkseen niihin käsiksi. Talibanien edustajat ovat jo ilmoittaneet haluavansa aitoa kansainvälistä tunnustusta suurlähetystöineen ja diplomaatteineen. Vaikka heidän on osoitettava kannattajilleen tiettyä ideologista puhtautta – varsinkin kun taistelu länttä vastaan on kestänyt näin kauan – he ovat tietoisia siitä, että kompromisseja on tehtävä, jotta yhteiskunta pääsisi taas jaloilleen.

En usko, että talibanit ovat mitään CIA:n kätyreitä ja valmiita käymään euraasialaisia valtoja vastaan. Olen tällä hetkellä taipuvainen jokseenkin optimistiseen tulkintaan, jonka mukaan Yhdysvaltojen todelliset vallanpitäjät tietävät, että maan päivät globaalina hegemonina ovat ohi. Niinpä Washington vetäytyy turhista sitoumuksista ja vähentää liiallista ja kallista läsnäoloa entisillä sotakentillä, kuten Afganistanissa. Jos Yhdysvallat vielä alueella operoi, se tulee varmasti käyttämään lennokkeja ja palkkasotilaita.

Ellei mitään radikaalia tapahdu, pian uusien aiheiden uutissykli saa maailman unohtamaan kaksikymmentä vuotta kestäneen sodan, talibanit ja ”imperiumien hautausmaan”. Yhdysvallat toki jatkaa hybridisodankäyntiään ja kilpailua muita valtoja vastaan, yrittäessään vahvistaa asemiaan uudessa, moninapaisessa maailmassa. Toivottavasti länsi jättää tulevaisuudessa afganistanilaiset rauhaan.