Markku Siira eliitti, Fabio Vighi, kapitalismi, koronavirus, pandemia, talouskriisi, teknologia, totalitarismi, tulevaisuus, vasemmisto, Yleinen

Fabio Vighin punainen pilleri – Kuinka irtautua koronakapitalismista

Koronakriisi sen kuin jatkuu, eikä loppua tunnu näkyvän. Mitä meidän on seuraavaksi tehtävä, kun pelastusvuorossa olisi pääsiäisen vietto? Ehkäpä olisi vain ”aika ottaa punainen pilleri ja kohdata todellisuus”, ehdottaa Fabio Vighi, Matrix-elokuvasta tuttua analogiaa käyttäen.

”Vuoden 2020 alusta lähtien pandemiaksi naamioitu makrotaloudellinen virus on vallannut elämämme, aiheuttaen laajaa taantumaa ja alistaen kokonaisia väestöryhmiä äärimmäisille laillistetun syrjinnän muodoille”, hän kiteyttää useita koronavirusta ja talouskriisiä käsitteleviä kirjoituksia poikineen teesinsä.

Pakollisten rokotusohjelmien avulla legitimoidun ”terveyshätätilan” syvällinen funktio voidaan ymmärtää vain, jos se sijoitetaan asiaankuuluvaan makrokontekstiin, nimittäin ”tuotantotapamme lopulliseen kriisiin”, Cardiffin yliopiston professori avaa arkaa aihetta.

Syy-seuraussuhde, joka on syytä pitää mielessä, on Vighin ajatuksenjuoksun mukaan seuraava: talousromahduksen vuoksi kehitettiin pandemiasimulaatio, jonka varjolla toteutettiin autoritaarinen offensiivi ja demokraattisten yhteiskuntien hallittu purkaminen.

Jos – tai pikemminkin kun – tämä paradigman muutos todella toteutuu, se huipentuu ”totalitaariseen, implosiivisen kapitalismin malliin, joka on ehkä vielä ohuesti naamioitu demokratiaksi, mutta jolla on oikeus puuttua globaaleihin hätätilanteisiin irvokkaan suhteettomasti todelliseen uhkaan nähden”.

Kuten ”koronarokotteen” indoktrinaatiokampanjat ja ”rokotevastaisille” varattu syntipukin rooli osoittavat, massapropagandan totalitaarinen potentiaali on käytännössä rajaton. ”Ensimmäistä kertaa historiassa toimimattomasta hoidosta syytetään niitä, jotka eivät sitä käytä”, Vighi hämmästelee.

Italialaisakateemikko toistaa johtopäätöksiään, joiden mukaan ”tämän päivän ideologinen väkivalta on reaktio uhkaavaan sosioekonomiseen romahdukseen, jonka kaltaista ei ole koskaan aiemmin koettu”.

Ensimmäinen järkytys oli vuoden 2007 luottokriisi ja sitä seurannut globaali taantuma. Tuolloin rahoitusalan pelastaminen johti Euroopan velkakriisiin (2010-11), joka teki määrällisestä elvytyksestä (englanniksi quantitative easing, QE) ”kaiken rahapolitiikan äidin”.

Keskuspankkikabaali on luonut ”ultrafinalisoituneen kapitalistisen kasautumisen järjestelmän, joka on riippuvainen varallisuuskuplien luomisesta”. Niiden volatiliteetti nousi uudelleen esiin vuoden 2019 syyskuun puolivälissä, Wall Streetin niin sanottujen repomarkkinoiden (takaisinostosopimusten) likviditeettiloukun myötä.

Tämä puolestaan raivasi tien valitulle harhautukselle eli ”virukselle” ja ”koronakapitalismin” kieroutuneelle logiikalle, joka mahdollisti samalla sen, että raharikkaiden ylin prosentti kasvatti varallisuuttaan ennätysvauhtia, kaikkien muiden kustannuksella.

Vighi on toistuvasti kirjoittanut siitä, kuinka ”vastatoimet lähestyvälle romahdukselle suunniteltiin etukäteen”. Viralliset asiakirjat osoittavat, että finanssiherrat tiesivät liiankin hyvin, että vuoden 2008 jälkeinen rahan määrän keinotekoinen kasvu oli käymässä hallitsemattomaksi.

”Siksi on perusteltua olettaa, että sen sijaan, että eliitti olisi ottanut riskin äkillisestä ja katastrofaalisesta romahduksesta, se valitsi onnettomuuden hallinnan ja ikään kuin soitti ambulanssin etukäteen”, Vighi vertaa.

Tästä perspektiivistä tarkasteltuna, nyt maailmalla jylläävä ”omikronmuunnos” on jälleen yksi ”taloudellisen vipuvaikutuksen väline”, jonka tehtävänä on ”hillitä inflaatiopiikkiä lyhyellä aikavälillä, koska uudistetut pelkokampanjat heikentävät kulutusta ja estävät rahoitussektorille pumpattua valtavaa rahamäärää kiertämästä todellisena kysyntänä taloudessa”.

Näin keskuspankit voivat jatkaa rahan painamista ja ylläpitää rahoitusmarkkinoita, jotka ovat täynnä ”myrkyllisiä omaisuuseriä, zombiyrityksiä ja hirvittäviä julkisia velkakirjoja”. Toisin ilmaistuna, keskuspankit suoltavat rahoitusjärjestelmään digitaalista rahaa torjuakseen huomattavat koronnostot.

Yhtäältä rahan tulostimen on siis pysyttävä päällä rahoitusmarkkinoiden paisuttamiseksi ja toisaalta reaalimaailman hintainflaatiota on ”hallittava varovasti, jotta vältettäisiin sosiaalinen kaaos”.

Mutta koska kapitalismissa mikään ei ole ilmaista, tämä mieletön velkaantuminen tarkoittaa väistämättä lisää köyhyyttä ja sääntelyä (lähes) kaikille. ”Samalla myös keskiluokka velkaantuu hampaisiin asti, epätoivoisessa yrityksessään säilyttää asemansa”, Vighi lisää.

Virusvariantteja käytetään ”hallitsemaan epookinomaista siirtymää”, joka näyttää yhä enemmän ”kapitalismin uusfeodaaliselta versiolta”. Pandemian surrealistinen pitkittyminen kertoo meille, että ”kokonaiset yhteiskunnat ovat panttivankeja tuottaakseen fiktiivistä arvoa rahoitusalalle, jossa vain taivas näyttää olevan rajana”.

Toisin sanoen, ”inflaatio on hyödyllinen keino hallita autoritaarista siirtymää kohti kaksitasoista globaalia yhteiskuntaa, jossa hyvin harvat hallitsevat rahan tarjontaa, kun taas useimmat alistetaan köyhyyden, valvonnan ja pelon avulla”. Tässä on pähkinänkuoressa koko nykykapitalismin rikollinen kehityskaari.

”Kun älykkyyttämme vastaan on hyökätty armottomasti kahden vuoden ajan, jopa virallisen narratiivin uskollisimpien puolustajien pitäisi löytää rohkeutta myöntää, että koronavirus on koordinoitu vastaus yhä hallitsemattomampaan järjestelmän romahdukseen”, Vighi ottaa kantaa.

Jos sama kyyninen peli jatkuu, alati nousujohteisten markkinoiden hintana ovat ”loputtomat virusvariantit, neljännesvuosittainen rokotusohjelma, mediaterrorin aalto toisensa jälkeen ja koko joukko kafkamaisia hätäsäännöksiä”, joiden tarkoituksena on:

”1) Pitää rahapainokone käynnissä samalla kun reaalitaloutta painetaan alas, 2) totuttaa meidät alistumaan väitettyyn ylivoimaiseen esteeseen ja 3) harhauttaa meidät pois siitä, mitä tapahtuu finanssi-Olympoksella, jossa pelataan todellista, kohtalomme ratkaisevaa peliä.”

Deflatorisen tehtävänsä lisäksi virusvariantit ovat myös ideologisesti aggressiivisia: ne luovat ihanteellisen maaperän yhteiskunnallisen kiristyksen jatkamiselle. Jos kaikki menee pääomapiirien suunnitelmien mukaan, ”suurin osa ihmiskunnasta alistetaan rahaorjuuteen, jonka hyväntekijämme esittävät ainoana ratkaisuna suureen devalvaatioon, jota he eivät enää pysty naamioimaan”, Vighi arvioi.

Tämän vuoksi kansalaisia totutellaan nyt elämään pelossa ja heidät pakotetaan sisäistämään ”uusi normaali” täydellisen epävarmuuden, joukkopaniikin ja kaaoksen tilana. Nykyisessä vaiheessa ei saa edes keskustella poikkeusolojen taloudellisista syistä, vaan kaikki huomio kiinnitetään viruksen ”entistä tarttuvampaan muunnokseen”.

”Sosialidemokraattisen kapitalismin aikakausi on lopullisesti ohi”, yliopistomies katsoo. Liberaalissa kontekstissa ei voi enää olla riittävää reaalikasvua maailmamme kapitalistisen uusintamisen kannalta. Tämä johtuu sisäsyntyisestä ja objektiivisesta syystä, joka on seurausta tuotantotavan historiallisesta kehityksestä.

1970-luvulta lähtien pääoma on itse vähitellen – kilpailun sanelemana – murskannut arvoa tuottavan työn, tieteen ja teknologian kanssa tekemänsä liiton seurauksena. Vighin mielestä tämä on ”itse aiheutettu haitta, jota hätäkapitalismin toimihenkilöt kieltäytyvät sitkeästi kohtaamasta”.

Toistaiseksi lopputulemaa lykätään autoritaarisin keinoin. Hypnotisoimalla massat ”armottomilla annoksilla virusfobiaa ja asettamalla heidät kotiarestiin odottamaan ihmeseerumia” (joka osoittautui ihmeelliseksi lähinnä voittoja takovan lääketeollisuuden kannalta), ”poliittiset hallitsijamme antoivat finanssieliitin ohjaamina keskuspankeille mahdollisuuden täydentää finanssisektoria samalla, kun ne pitivät kurissa inflaatiohirviötä”.

Vighistä kansalaisten olisi syytä valmistautua dystooppiseen tulevaisuuteen ”rakentamalla autonomisia verkostoja ja yhteisöjä, jotka eivät ole riippuvaisia hajoavasta – ja tästä syystä yhä väkivaltaisemmasta – sosiaalisen uusintamisen mallista”. Politiikka on nyt täysin alistettu taloudelliselle dogmalle ja siksi se on vailla mitään vapauttavaa vaikutusta.

Vighin mukaan myös ”poliittinen vasemmisto on nielaissut sinisen pillerin” ja kuten italialainen kommunistifilosofi ja autonomistisen perinteen aktivisti Franco Berardi tiivistää tylysti, se tarjoaa vain vääriä näkymiä:

”Kolmenkymmenen vuoden ajan vasemmisto on ollut äärikapitalistisen hyökkäyksen tärkein poliittinen väline. Jokainen, joka asettaa toivonsa vasemmistoon, on imbesilli, joka ansaitsee tulla petetyksi, koska pettäminen on ainoa toiminta, jonka vasemmisto pystyy suorittamaan pätevästi.”

Koronakapinalliseksi radikalisoitunut Vighi julistaa, että ihmisten tulisi ”vapauttaa itsensä, ainakin henkisesti, tästä kahlitsevasta alistumisesta pseudopandemialle, jota tukee yritysten omistama tieteellisyys, joka on nyt noussut maailmanlaajuisen uskonnon asemaan”.

Kiihtyvän teknologisen automaation aikakaudella kuoleva maailma voi pitää itsensä hengissä vain muuttumalla totalitaristiseksi. ”Jos haluamme välttää tulevan yhteiskunnallisen barbarian tsunamin, meidän on pian määriteltävä työn, yhteisön ja yhteiskunnallisen vaurauden välinen suhde uudelleen sen kapitalistisen merkityksen ulkopuolelle”, Vighi kiirehtii.

”Tätä varten meidän on otettava kolmas pilleri, joka on kuitenkin saatavilla vasta sen jälkeen, kun olemme järjestäneet mielekästä kansalaisvastarintaa hätäkapitalismin legitimoimaa sosioekonomista tyranniaa vastaan”, hän esittää lopuksi.

Markku Siira eliitti, Fabio Vighi, kapitalismi, koronavirus, narratiivi, oligarkia, pandemia, toisinajattelu, vasemmisto, Yleinen

Fabio Vighi: Vasemmisto antautunut hätäkapitalismille

Akateemikkojen ja intellektuellien koronavirusreaktioita seuratessa, asioita kriittisemmin tarkasteleva ulkopuolinen on saanut toistamiseen pettyä ristiriitaisiin ja epäuskottaviin lausuntoihin.

Harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, tämän päivän (epä)älymystö toistaa samaa ”koronasanomaa” kuin eri maiden poliittinen johto, valtamedian toimittajat, terveysviranomaiset ja talousvaikuttajat. Koronapolitiikassa vallitsee masentava, irrationaalinen konsensus.

Italialainen vasemmistointellektuelli, Cardiffin yliopistossa Walesissa työskentelevä Fabio Vighi, katsoo että jopa vasemmiston ajattelijat ovat antautuneet ”hätäkapitalismin ideologialle”. Esimerkiksi hän nostaa slovenialaisen Slavoj Žižekin koronakirjoitukset, joissa yhteiskuntien sulkutiloja ei kritisoida, vaan ylistetään.

Vighi vetää tästä synkät johtopäätökset, joihin on vaikea olla yhtymättä: nykyvasemmisto on kyvytön näkemään, miten koronakriisi toimii täydellisenä myrskynä, joka vain nopeuttaa autoritaarisen kapitalismin nousua uusliberalismin tuhkasta.

Vighin mukaan merkityksellisen vasemmisto-opposition katoaminen, joka oli avaintekijä jo uusliberalistisen vallankumouksen onnistumisessa, on ratkaisevaa kapitalistisen vallan uuden vaiheen käynnistymiselle, jossa entisenlainen ”työyhteiskunta” liberaalidemokraattisine päällysrakenteineen tullaan kylmästi romuttamaan.

Sensuurin valta nykyisessä yritysten omistamassa infosfäärissä pakottaa kaikenlaisen toisinajattelun marginaaliin, ”salaliittoteorioiden” maailmaan. Yhteiskunnallisesti merkittävissä asemissa olevat eivät halua pudota paarialuokkaan – niinpä he ovat joko hiljaa, tai tukevat ulostuloissaan vallitsevaa narratiivia.

Älyllisesti rehellisempi akateemikko Vighi vierastaa julkisesti ”salaliittoajattelua”, mutta uskaltaa sentään sanoa, että ”nykypäivän ideologia ylläpitää hegemoniaansa demonisoimalla kaikki poikkeamat virallisesta agendasta”.

Kuitenkin kriisiytynyt kapitalismi on itse kaivanut ”orwellilaisen kaninkolon, johon olemme vajoamassa”. Vighistä kyse ei ole pelkästään ”sodasta virusta vastaan, vaan työyhteiskuntaa vastaan”, jonka kannattavuus on heikentynyt dramaattisesti viimeisten neljän vuosikymmenen aikana ja joka on paisuttanut rahoituskuplia, joiden puhkeaminen voi vielä räjäyttää kaiken.

Hän toistaa näkemyksensä siitä, että jo valepandemiaa edeltänyt maailmantalous tukehtui kestämättömään velkavuoreen (sekä yksityiseen että julkiseen). Syksyllä 2019 maailmanlaajuinen velkasuhde suhteessa bruttokansantuotteeseen oli noussut kaikkien aikojen korkeimmalle tasolle, 322 prosenttiin, ja varoituksia tuhoisan romahduksen lähestymisestä annettiin päivittäin.

Koronakriisi olisi nähtävä globaalikapitaalin itsekkäänä pelastautumisyrityksenä epävakaassa tilanteessa. Länsimaiset hallitukset ovat nyt perustamassa bioturvallisuusinfrastruktuureja, joiden tarkoituksena on hallita talouden romahtamisesta johtuvia väistämättömiä häiriöitä; ”sopimukseen” sisältyy myös rahoitusmarkkinoiden uudelleenkäynnistyminen ja hyperinflaatio, jonka myötä eliitti ottaa haltuunsa lähes kaiken, mitä voidaan omistaa ja hallita.

”Tämän vuoksi meillä ei ole edessämme vain väliaikainen terveydellinen hätätilanne, joka hälvenee heti, kun vaara on julistettu hävinneeksi. Kyseessä on pikemminkin maailmanlaajuinen instrumentum regni, jota toistetaan jokaisella mahdollisella kerralla”, Vighi varoittaa.

Toisin sanoen, kapitalismi keksii itsensä uudelleen ”täysin digitalisoituna feodaalisena teknokratiana”. Viime kädessä hengitystievirus toimii harhautuksena: bioturvallisuuden varjolla annamme hyväksyntämme kapitalistiselle vallankaappaukselle, joka tuomitsee suurimman osan meistä sukupuuttoon tai vapaaehtoiseen/vastentahtoiseen orjuuteen: tulevaisuuteen, jossa identiteettimme muokataan ”kulutuskeskeisestä oikeudettomaksi”.

Vighin mielestä nykyvasemmistolaiset tukevat täysin ”kapitalistista valtiota ja sen yhä kestämättömämpiä pelastuskertomuksia”. Yli vuosi koronapandemian virallisen alkamisen jälkeen he suhtautuvat edelleen myönteisesti kaikkiin rajoittaviin toimenpiteisiin ja kansanterveyden nimissä tehtäviin poliittisiin päätöksiin.

Teknokraattinen valtio, olipa se sitten näennäisesti liberaali tai konservatiivinen, punainen, sininen tai vihreä, on vain ”talouden poliittinen lihas”: omaksutuilla ismeillä ei ole todellista merkitystä tässä ylikansallisen rahavallan omistamassa systeemissä.

Vighi katsoo, että koronaviruksen varjolla aiheutettu sosioekonominen tuho suuressa osassa maailmaa on ”täysin sopusoinnussa hätäkapitalismin dystooppisen himon kanssa” – se on itse asiassa olennainen osa pääoman ”mieletöntä rationaalisuutta”, joka on täysin välinpitämätön niitä kohtaan, joita poljetaan ja jotka jätetään jälkeen.

Neljännen teollisen vallankumouksen puolustajat toivottavat avoimesti tervetulleeksi ”suuren uudelleenkäynnistyksen”. Kyseessä on yhteiskunnan massiivinen muodonmuutos, jonka tavoitteena on ”kopioida kapitalistinen sorto korkeammalla teknologisen monimutkaisuuden tasolla ja jossa bioturvallisuus toimii ideologisena vahtikoirana”.

Virus on tarjonnut ihanteellisen maaperän, ei ”globaalin solidaarisuuden kukoistukselle ja kommunismin väistämättömyydelle”, vaan väkivaltaisen ”luovan tuhon” prosessin käynnistämiselle, jonka tavoitteena on ”sosiaalis-taloudellisen apartheidin aikaansaaminen köyhyyden, sorron ja propagandan tappavalla yhdistelmällä”.

Poliittisesti katsottuna, horisontissa ei ole odotettavissa mitään vallankumouksellista uutta alkua – ainakaan jos Vighiltä kysytään. Koronaviruksen pysähtymisen yhdistäminen kommunismin mahdollisuuteen voi olla teoreettisesti ovelaa, mutta se on edelleen vain idealistista tai kyynistä harhautusta.

Vasemmistolainen Vighi on huomannut, että korona-aikana hyödynnetään myös pahimman luokan propagandaa: jos protestoi poikkeusoloja ja koronarajoituksia vastaan, tulee leimatuksi ”äärioikeistolaiseksi”.

Kapinan merkitys on jo poistumassa sanastostamme, mutta samalla lisätään virkavallan valtuuksia, aivan kuin kansalaisten mahdollisia vastareaktioita ennakoiden. Vighi pelkää, että ”ilman kansan kollektiivisen vastarinnan muotoja, yhteiskunta muuttuu ulkoilmavankilaksi – mikäli meidät edes päästetään ulos kodeistamme”.

Vaikka ei ole epäilystäkään siitä, että olemme todistamassa kapitalismin romahdusta, on naiivia olettaa, että tällainen romahdus on välttämättä räjähdysaltis: vaikka se luo kurjuutta useimmille, se ei synnytä spontaanisti vallankumouksellisia olosuhteita uudelle fasismille, kommunismille, tai jollekin muulle vaihtoehdolle.

Vighin mielestä ”sivilisaatiomme hidastunut romahdus” synnyttää nykyisessä vaiheessa vain sen ”autoritaarisen kaksoisolennon”. Kapitalistinen romahdus yrittää valtamedian ja auktoriteettien avustuksella pakottaa meidät uskomaan, että selviytyäksemme meidän on suostuttava suurempiin annoksiin ”vihreämpää, turvallisempaa ja oikeudenmukaisempaa” hätäkapitalismia.

Lyhyesti sanottuna olemme kokemassa tektonista muutosta, jossa kapitalismi pyrkii pitämään itsensä hengissä muuttamalla hieman muotoaan. Entinen yhteiskunnallinen rakenne tuhotaan, koronaan väsyneet ja talouskriisin kurjistamat massat kurinalaistetaan. Jotta tämä onnistuisi, tarvitaan päivitettyä ideologiaa.

Monille länsimaisille vasemmistolaisille ”usko koronaan kataklysmisenä tapahtumana” oli aina poliittinen valinta, erityisesti Trumpin ja Bidenin välisen vaalikilpailun jälkeen. Heidän perustelunsa voidaan tiivistää seuraavasti: koska useimmat koronaskeptikot tulevat poliittisesti oikealta, virallinen ”sosiaalidemokraattinen kertomus” on ehdottoman luotettava.

Sama ”väärinkäsitys” pätee myös oikeistolaisiin, jotka pitävät lukituksia ”sosialistisina toimenpiteinä” ja näkevät ”kulttuurimarxismia” siellä, missä itse asiassa vain kapitalistinen koneisto jauhaa kansallisvaltiot ja natiivikulttuurit jo ajat sitten syrjäyttänyttä globalisaatiota uuteen muottiin.

”Tällainen poliittinen hämmennys on tyypillistä ajallemme”, toteaa Vighi. Se vahvistaa sen, että vanhentunutta vasemmisto/oikeisto -jakoa manipuloidaan kyynisesti ”havaintojen hallitsemiseksi” osana ”hajota ja hallitse” -ajattelua, jonka ainoa tavoite on nopeuttaa väkivaltaista järjestelmämuutosta.

Nyt kuitenkin yhä useammat ihmiset epäilevät sitä, mitä monet järjestelmällisesti vaiennetut äänet ovat sanoneet alusta alkaen: koronaviruksen aiheuttama kriisi on suurelta osin lavastettu.

Jokaisen, joka haluaa ajatella itse, olisi pitänyt jo tajuta, että tämä hätätilakertomus on – kuten monet muutkin aiemmat ja tulevat narratiivit – epäjohdonmukainen. Monet todisteet viittaavat siihen, että ”koronakuolemia” on paisuteltu ottamalla ajoissa käyttöön uusia lääketieteellisiä menettelytapoja. WHO:n sanoin, ”sovelletaan aina näitä ohjeita, riippumatta siitä, voidaanko niitä pitää lääketieteellisesti oikeina vai ei”.

Kuten jokaisen ideologian kohdalla, todisteiden saatavuus ei kuitenkaan riitä. Pikemminkin ”todellisena tieteenä” (joka on niin todellista, että se kieltää kaiken epäilyn ja keskustelun) mainostetun tieteen valta muistuttaa uuden uskonnon valtaa, kuten Jacques Lacan varoitti jo vuonna 1974: ”Tiede korvaa uskonnon ja on sitäkin despoottisempi, tympeämpi ja hämäräperäisempi.”

Kapitalismi panostaa tietenkin ”todellisen tieteen” voimaan aivan yhtä paljon kuin se hyödyntää ”terveyttä”, joka on nykyään maailman kannattavin liiketoiminta. Ideologisessa mielessä tärkein uutuus liittyy nykyään pelko-pelastus -parin kurinalaiseen käyttöön. Vaikka jotkut maat vastustavat ideologista aaltoa, useimmat länsimaiset demokratiat ovat päättäneet ratsastaa sillä.

Lopputulos on, että olemme antautumassa pelon ja eristämisen (ja naapurien vasikoinnin) kautta tapahtuvaan hallintaan, joka katsotaan kansalaishyveeksi. Kuten Giorgio Agamben on todennut, ”paljaan elämän” (vita nuda) tilaa pandemia-aikana parhaiten ilmentävä hahmo on ”oireeton potilas”, joka mahdollisena taudinkantajana tekee jatkuvasta rokottamisesta ja testaamisesta välttämätöntä, jotta yhteiskunnallisen osallistumisen oikeus säilyisi.

Tutkijana Vighistä on mielenkiintoista havaita, ”miten globaalia (ideologista) rokottamista vaaditaan nyt takaamaan jonkinlainen sosiaalinen identiteetti, joka voisi kompensoida jatkuvaa tuhoa”. Koronakriisi muistuttaa todellakin yhä enemmän ”uutta globaalia uskontoa, jolla on liturginen rakenne sakramentteineen ja rituaaleineen”: sosiaalisen etäisyyden ottaminen, kasvomaskin käyttäminen, käsien pakonomainen desinfiointi, järjestelmällinen epäluulo muita kohtaan ja niin edelleen.

Kaikki tämä jähmettyy ”uskomusjärjestelmäksi, jonka tarkoituksena on nostaa bioturvallisuus uuden jumaluuden asemaan, samalla kun pelisääntöjä muutetaan selkämme takana”. Terrorismin vastaisen sodan” korvaava ”sota virusta vastaan” täyttää saman ideologisen tarkoituksen. Nyt ”vihollinen” on näkymätön ja kaikkialla.

Kohteena on nyt ”vieraiden valtojen” tai ”terroristien” asemasta eri valtioiden oma väestö, joka on tiedotusvälineiden pelonlietsonnan ja bioteknologisen valvonnan kohteena – ei ainoastaan terveyspassin ja rokottamattomien erottelun myötä, vaan myös ID2020-hankkeen avulla, jonka rinnalla todennäköisesti otetaan käyttöön sosiaalinen luototus ja vain vuokraan perustuva talous.

Vighi sanoo suoraan, että mikäli emme kehitä kollektiivisia vastarinnan muotoja nykyistä korona-ahdinkoa vastaan, emme pian herää kommunismiin, ”vaan uusfeodaaliseen helvettiin, jossa herrat orjuuttavat meidät suojellakseen meitä ja suojelevat meitä orjuuttaakseen meidät”.