Amerikkalaisen konservatiivisen liikkeen edustajat ovat jo vuosia harrastaneet ”arvokeskustelua”, retorista keinoa saada hyväksyntää omille suosikkiaiheilleen, joilla on usein vähän tekemistä konservatismin tai perinteisen moraalin kanssa. Tällaista arvopuhetta on usein käytetty keinona saada Washington ajautumaan mukaan ulkomaisiin sotkuihin, sanoo professori Ian Dowbiggin.
Leon Aronin hiljattain The Dispatch -lehdessä julkaistu artikkeli Welcome to the New Cold War (”Tervetuloa uuteen kylmään sotaan”) on Dowbigginin mielestä tästä hyvä esimerkki. Aron kirjoittaa, että Bidenin hallinnon ja Venäjän presidentin Vladimir Putinin hallinnon välinen ”arvojen yhteensopimattomuus” on muuttanut Venäjän suuremmaksi turvallisuusuhaksi Yhdysvalloille kuin entinen Neuvostoliitto koskaan oli.
Keskustaoikeistolaisen American Enterprise Institute -ajatushautomon vanhempi tutkija Aron ei säästele sanojaan. ”Putinin hallinnon ideologia”, hänen kirjoituksensa alaotsikko kuuluu, ”on tuskin vähemmän myrkyllinen ja kenties tulenarempi kuin kommunistinen totalitarismi”.
Tällainen kirjallinen sapelinkalistelu olisi voinut olla paikallaan entisajan kylmän sodan jännittyneinä hetkinä. Vuonna 2021 Aronin analyysi Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteista edustaa vain establismenttikonservatiivin kömpelöä yritystä rakentaa siltoja Bidenin hallinnon ja globalistisen valevasemmiston kanssa.
Aronin artikkeli on varmasti Venäjän-vastaisten turvallisuuspolitiikan harrastajien mieleen. Kun kylmän sodan konservatiivit puhuivat Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välisestä ohjuskuilusta, Aron viittaa ”normatiiviseen kuiluun liberaalien demokratioiden ja Putinin ahkerasti muovaaman järjestelmän välillä”.
Aron väittää myös, ettei Putiniin voi koskaan luottaa. Venäjän johtajan pahaenteinen lahjakkuus piilee hänen ”kyvyssään taivuttaa tahtoonsa miljoonia maanmiehiään”, senioritutkija esittää kuin Hollywoodissa tuotetun poliittisen trillerin käsikirjoituksessa.
Aronin mukaan Putinin rikoksista merkittävin on hänen onnistumisensa vakuuttaa venäläisille, että maan kansallinen identiteetti perustuu sen sotilaallisiin voittoihin, erityisesti toisessa maailmansodassa. Putinin ”militarisoitu isänmaallisuus rauhan aikana” on toisin sanoen jyrkässä ristiriidassa amerikkalaisten ”demokraattisten” arvojen kanssa.
Vaikka Aron on varsin tarkka Putinin oletetuista arvoista, hänen epämääräisyytensä Amerikan demokraattisista arvoista on vähintäänkin kummallista, Dowbiggin arvioi ja sopiikin kysyä: kuuluvatko nykyisiin amerikkalaisiin arvoihin vain seksuaalivähemmistöjen ja Black Lives Matter-ääriliikkeen identiteettipolitiikka?
Aronin amerikkalaisten ”arvojen” määritelmään liittyvä epäselvyys viittaa konservatiivien tuttuun temppuun: sotaisat ulkopoliittiset tavoitteet piilotetaan retoriikan taakse, jossa painotetaan amerikkalaisten ”velvollisuutta” puolustaa sitä, mitä Aron kutsuu ”demokraattiseksi länneksi”.
Viimeaikaiset tapahtumat antavat viitteitä Aronin ja hänen hengenheimolaistensa aikeista. Vuodesta 2016 lähtien Amerikan valtavirran tiedotusvälineiden, tiedustelupalveluiden, viihdeteollisuuden ja yliopistojen eliitti on hokenut vain Venäjän väitetystä sekaantumisesta Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin, länsimielisten toisinajattelijoiden tukahduttamisesta ja Venäjän ”aggressiivisesta ulkopolitiikasta” esimerkiksi Ukrainassa ja Syyriassa.
Vuonna 2019 Hillary Clinton väitti, että Putin ”groomaa” demokraattikollega Tulsi Gabbardia presidenttiehdokkuutta varten. Viime maaliskuussa Joe Biden kutsui Putinia ”tappajaksi”, mikä on vain marginaalisesti huonompi kuin Aronin kuvaus Putinista ”sodanjälkeisen Leningradin slummien pienikokoisena huligaanina”.
Ei ole kyse vain Bidenin demokraateista, jotka joutuvat vastakkain Putinin kanssa. Venäjän ulkoministeriö ilmoitti huhtikuussa 2021, että se ”lopettaa” Yhdysvaltojen rahoittamien säätiöiden ja kansalaisjärjestöjen toiminnan Venäjällä.
Kuukautta myöhemmin Venäjä julisti newyorkilaisen Bard Collegen ”ei-toivotuksi” organisaatioksi, joka ”uhkaa Venäjän perustuslaillista järjestystä ja turvallisuutta”. Venäjän askel tarkoittaa, että Bardin on lopetettava kaikki toimintansa Venäjällä, erityisesti suhteensa Pietarin valtionyliopistoon.
Bard Collegen presidentti Leon Botstein sanoi olevansa ”sydänjuuriaan myöten murtunut” siitä, mitä hän kutsui ”mustalle listalle asettamiseksi”. Viimeaikaiset tapahtumat viittaavat kuitenkin siihen, että Botstein, joka istuu arkkiglobalisti George Sorosin kanssa Open Society Foundations Global Board of Advisors -järjestön neuvonantajina, tuskin yllättyi Venäjän päätöksestä.
Soros, miljardööri, ylikansallisen eliitin jäsen ja Open Society Foundationsin perustaja – joka kiellettiin Venäjällä vuonna 2015 ”ei-toivottuna” kansalaisjärjestönä – on ollut antelias Bardin lahjoittaja. Vähän ennen kuin Venäjä kielsi Bardin toiminnan, korkeakoulu ilmoitti saaneensa Sorosilta 500 miljoonan dollarin lahjoitussitoumuksen.
Vuoden 2021 näkökulmasta Aronin teesi, jonka mukaan Amerikka ja Venäjä käyvät uutta kylmää sotaa, jossa demokratia on vastakkain militaristisen Putinin Venäjän kanssa, löytää varmasti vastaanottavia korvia paitsi Bidenin Valkoisessa talossa myös niiden Sorosin rahoittamien voimien keskuudessa, jotka pitävät Venäjän presidenttiä vakavana uhkana länsimaisen vasemmiston määritelmälle demokraattisesta hallinnosta ja ihmisoikeuksista.
Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä esiin tulee Aronin väite, jonka mukaan putinismi on ”ehkä tulenarempaa kuin kommunistinen totalitarismi”. Dowbigginistä tämä on outo kommentti ”sellaiselta henkilöltä, joka väittää olevansa venäläisyyden asiantuntija” (Aron muutti Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin pakolaisstatuksella vuonna 1978).
Vaikka lännen tarkkailijoiden puolueellisesta perspektiivistä Putinin hallinto pyrkii geopoliittisiin tavoitteisiin eri puolilla maailmaa, mitä uutta tässä on valtioetuun perustuvan reaalipolitiikan näyttämöllä?
Aronia on vaikea ottaa vakavasti hänen väittäessään, että Putinin propaganda on myrkyllisempää kuin neuvostopropaganda, jossa korostettiin kommunismin voiton väistämättömyyttä. Aron näyttää unohtaneen, että hänen lukemattomat aatetoverinsa propagoivat aikoinaan Neuvostoliiton oppeja Yhdysvaltojen maaperällä kylmän sodan aikana.
Aronin retoriikka ”uudesta kylmästä sodasta” Venäjän kanssa saattaa inspiroida joitakin konservatiivisen liikkeen edustajia Yhdysvalloissa, mutta Dowbiggin varoittaa, ettei amerikkalaispatrioottien kannattaisi langeta tähän sotahaukkojen ansaan.
Aronilla onkin todennäköisesti mielessään erilainen kohdeyleisö, johon kuuluvat amerikanjuutalaiset neokonservatiivit, Joe Bidenin kansallinen turvallisuusneuvosto, Nancy Pelosin kaltaiset veteraanipoliitikot, sekä tiedustelupalvelu CIA:n kanssa yhteistyössä toimivat kansalaisjärjestöt, jotka palavat halusta toimia Venäjän maaperällä ”ihmisoikeuksien” nimissä 1990-luvun tyyliin. Leon Aron onkin kirjoittanut sympatisoivan elämäkerran Boris Jeltsinistä.
Markku Siira 