Kyberhyökkäysharjoituksesta uuteen talousjärjestelmään?

Lokakuussa 2019 New Yorkissa simuloitiin maailmanlaajuista zoonoosipandemiaa Johns Hopkinsin bioturvallisuuskeskuksen ja Bill ja Melinda Gates -säätiön koordinoimassa strategisessa harjoituksessa nimeltä Event 201.

21. – 24. tammikuuta 2020 Sveitsin Davosissa pidettiin Maailman talousfoorumin vuosikokous, jossa eri vaikuttajat keskustelivat sekä taloustilanteesta että rokotusohjelmista.

23. tammikuuta Kiina sulki Wuhanin ja muita Hubein maakunnan kaupunkeja uuden viruksen leviämisen estämiseksi. Maaliskuussa maailman terveysjärjestö WHO:n pääjohtaja kutsui jo väitettyä virusepidemiaa ”pandemiaksi”.

Pandemiasimulaatiota on nyt seurannut kyberhyökkäysharjoitus, jossa reagoitiin kansainväliseen rahoitusjärjestelmään kohdistuvaa kuvitteellista uhkaa vastaan.

Israel johti torstaina kymmenen maan simulaatiota, jossa mallinnettiin rahoitusjärjestelmään kohdistuvaa suurta verkkohyökkäystä. Tavoitteena oli ”lisätä yhteistyötä, jonka avulla voitaisiin minimoida rahoitusmarkkinoille ja pankeille mahdollisesti aiheutuvat vahingot”.

Simuloitu verkkohyökkäys kehittyi kymmenen päivän aikana, ja arkaluonteisia tietoja ilmestyi pimeään verkkoon yhdessä valeuutisten kanssa, jotka lopulta aiheuttivat kaaoksen maailmanmarkkinoilla ja ryntäyksen pankkeihin.

Simulaatiossa oli useita erilaisia hyökkäyksiä, jotka vaikuttivat maailmanlaajuisiin valuutta- ja joukkovelkakirjamarkkinoihin, likviditeettiin, tietojen eheyteen sekä tuojien ja viejien välisiin liiketoimiin.

”Nämä tapahtumat aiheuttavat kaaosta rahoitusmarkkinoilla”, sanoi kertoja elokuvassa, joka näytettiin osallistujille osana simulaatiota.

Israelin hallituksen virkamiehet esittivät, että ”tällaiset uhat ovat mahdollisia monien suuryrityksiin kohdistuneiden korkean profiilin kyberhyökkäysten jälkeen ja että ainoa tapa rajoittaa vahinkoja on maailmanlaajuinen yhteistyö, koska nykyinen kyberturvallisuus ei aina ole riittävän vahva”.

”Hyökkääjät ovat 10 askelta edellä puolustajaa”, Israelin valtiovarainministeriön finanssialan kyberpäällikkö Micha Weis kommentoi.

Yhdysvallat asettaa israelilaisen hakkerointityökalujen toimittajan NSO Groupin mustalle listalle.

Collective Strength -nimiseen aloitteeseen osallistui valtiovarainministeriön virkamiehiä Israelista, Yhdysvalloista, Britanniasta, Yhdistyneistä arabiemiirikunnista, Itävallasta, Sveitsistä, Saksasta, Italiasta, Alankomaista ja Thaimaasta sekä Kansainvälisen valuuttarahaston, Maailmanpankin ja Kansainvälisen järjestelypankin edustajia.

Simulaatioelokuvan kertoja sanoi, että ”hallituksia painostetaan selvittämään maailmanlaajuisen rahoitusjärjestelmän halvaannuttavan hyökkäyksen vaikutuksia”.

”Pankit pyytävät hätäapua likviditeettiä varten monissa eri valuutoissa, jotta kaaos saataisiin loppumaan, kun vastapuolet vetävät varojaan pois ja rajoittavat likviditeetin saantia, jolloin pankit joutuvat sekasortoon”, kertoja selitti.

Osallistujat keskustelivat monenkeskisistä poliittisista toimista kriisiin vastaamiseksi, kuten koordinoiduista pankkivapaapäivistä, velkojen lyhennysvapaista, swap/repo-sopimuksista ja koordinoidusta irtautumisesta tärkeimmistä valuutoista.

Rahav Shalom-Revivo, toinen israelilainen finanssialan kybervirkailija, sanoi, että tällaisen laajan hyökkäyksen maailmanlaajuiseen rahoitusjärjestelmään tarvitsisi olla ”hyvin osaavien hyökkääjien tekemä”.

Simulaatio oli alun perin tarkoitus järjestää Dubain maailmannäyttelyssä, mutta se siirrettiin Jerusalemiin koronaviruksen omikron-muunnoksen leviämiseen vedoten.

Osa osallistujista väitti, että todellisessa verkkohyökkäystilanteessa hallitukset ryhtyisivät toimiin nopeammin kuin simulaatiossa. Eräs eurooppalainen taloushallinnon virkamies sanoi, että hänen maansa ei odottaisi kymmentä päivää tällaisen hyökkäyksen sattuessa.

”Heti kun rahan tarjonta vaikeutuisi, ainakin Euroopan unionissa, meillä pidettäisiin todennäköisesti hätäkokous samana päivänä”, hän sanoi ja lisäsi, että hän ottaisi välittömästi yhteyttä kollegoihinsa Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

”Pandemian” myötä siirryttiin ”uuteen normaaliin” ja kyberhyökkäysharjoituksella pohjustetaan siirtymää uuteen talousjärjestelmään. Useat keskuspankit eri puolilla maailmaa ovat jo valmistelleet digitaalisen valuutan käyttöönottoa.

Britannia on ilmoittanut, että sen keskuspankin digitaalinen valuutta on valmis käyttöön otettavaksi ensi vuoden helmikuussa. Venäjällä ja Kiinallakin on jo omat valuuttansa. Tämä kaikki tapahtuu nopeammin kuin kukaan osasi odottaakaan.

Kiina, koronavirus ja globalistit

Kun Kiina osoitti kykynsä nousta suurvallaksi Yhdysvaltojen rinnalle, ryhdyin seuraamaan maan politiikkaa. Ajattelin tuolloin, noin nelisen vuotta sitten, että Kiina saattaisi pystyä haastamaan rappeutuneen lännen liberaalin järjestyksen, joka oli vuosikaudet yrittänyt ”levittää demokratiaa” maailman eri kolkkiin, siinä samalla hallituksia kaataen ja luonnonvarat ryöstäen.

Kiinan kansallismielisyys vaikutti alkuun tervehenkiseltä, eivätkä edes Karl Marxin kuvat kiinalaisten politiikan pyhättöjen seinillä haitanneet, kun kävi selväksi, että käytännön tasolla kansantasavalta edisti kansallista sosialismia ja valtiojohtoista markkinataloutta, lännen oligarkkien keinottelukapitalismin ja kulttuureja mädättävän uusvasemmistolaisuuden sijaan.

Pekingistä tuli Lontoon, Washingtonin ja Brysselin inhokki, koska se ei suostunut muuttumaan Japaniksi tai Etelä-Koreaksi: lännelle alisteiseksi vasallivaltioksi, joka ei saisi koskaan ylittää innovaatioissaan tai taloudenpidossaan lännen valtakeskuksia ja haastaa niiden etuoikeutettua asemaa. Tällaisia näkemyksiä alkoivat esittää myös Kiinan poliittiset ajattelijat.

Niin alkoi hybridisota Kiinaa vastaan – tai toki se oli ollut käynnissä jo hyvän aikaa, mutta nyt sen pystyi havaitsemaan jopa tavallinen politiikan seuraaja, koska uutisointi kääntyi räikeän syytteleväksi ja negatiiviseksi. Kiinan johto pyrki esiintymään yhä sovittelevana julkisuudessa, mutta lännen edesottamuksia kommentoitiin jo suorasukaisemmin, minkä johdosta lännen media alkoi kutsua kiinalaisdiplomaatteja ”susisotureiksi”.

Presidentti Xi Jinping vieraili lännen globalistien konferensseissa, puhuen sujuvaa ”YK-kieltä” kestävästä kehityksestä, ilmastoasioista ja globalisaation ihanuudesta. Samalla kuitenkin Kiinassa suitsittiin länsivaikutteita ja maata luotsattiin patrioottisen sosialismin lipun alla kohti ”kiinalaista unelmaa”, joka täyttyisi siihen mennessä, kun kommunistisen puolueen johtama kansantasavalta täyttäisi sata vuotta.

Kiinassa ryhdyttiin myös kritisoimaan näkyvämmin länsijohtoista kansainvälistä järjestystä. Sen väitettiin olevan autenttisen kansainvälisen oikeuden vastainen kyhäelmä, ”amerikkalainen versio viidakon laista”, jonka varjolla länsi komentelee, kiusaa ja alistaa muita, ”demokratiaan” vedoten. Lausunnoissaan virallinen Kiina osoitti saaneensa tarpeekseen lännen tekopyhästä ihmisoikeusjargonista ja sanelupolitiikasta.

Miten Kiinan nousun voisi pysäyttää, mietittiin lännen ulko- ja turvallisuuspoliittisissa ajatushautomoissa kuumeisesti. Monitasoinen hybridisota oli käynnissä, mutta tämä erilaisten iskujen sarja ei ollut vielä tuottanut tulosta. Hongkongin epävakauttaminenkaan ei onnistunut. Jotkut sijoittajat ja talousasiantuntijat lännessä arvelivat jo tuolloin – tai viimeistään korona-aikana – että Amerikan jälkeiseen maailmanjärjestykseen siirryttäisiin ennen pitkää Kiinan johdolla.

Vyö ja tie -kehityshankkeensa ja perustamansa Aasian infrastruktuuri-investointipankin kautta Kiina on luonut omia instituutioitaan toisen maailmansodan jälkeen pystytetyn länsijohtoisen järjestyksen rinnalle. Myös strategisia yhteistyösopimuksia on solmittu lännen pakotteiden alla olevien Venäjän, Iranin ja muiden valtioiden kanssa.

Läntisissä analyyseissä tämä kaikki viittaa siihen, että Kiina pyrkii luomaan itselleen mieluisen maailmanjärjestyksen ja näin syrjäyttämään länsivaltojen hegemonian. Shanghain yhteistyöjärjestön puitteissa aloitettu vastarinta saattaa vielä mullistaa geopoliittisen kartan ja luoda pohjan ainakin näennäisesti monenväliselle järjestykselle.

Koska länttä hallitseva eliitti ei halunnut menettää taloudellista ja poliittista valtaansa Kiinalle, heidän täytyi selviytyäkseen ottaa mallia Pekingistä. Tosin erään villin teorian mukaan jopa kommunistinen Kiina on vain ylikansallisen rahavallan luomus, josta on täysin tietoisesti kaavailtu kuiviin imetyn lännen syrjäyttäjää.

Oli, miten oli, lännen vallanpitäjille autoritaarinen ”aasialainen tulevaisuus” tuntuu sopivan oikein hyvin. Järjestelmämuutos etenee kaikkialla ja vauhti vain kiihtyy. Digitalisaatio, työn ja palveluiden uudelleen organisointi ja ”vihreä siirtymä” palvelevat kaikki ”neljännen teollisen vallankumouksen” aktualisointia globaalilla tasolla. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö eilisen suurkapitalistit olisi mukana myös huomisen järjestyksessä.

Muutoksen keskiössä on myös kiivastakin keskustelua herättänyt sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä. Sellainen otettiin käyttöön Kiinassa jo vuonna 2014 ja siitä tuli kaikille pakollinen viime vuonna. Jokainen Kiinan kansalainen on ”luottoluokiteltu” ja varustettu ”digitaalisella identiteetillä”. Kansalaiset on ”pisteytetty” sen mukaan, miten hyvin he noudattavat yhteiskuntansa sääntöjä ja normeja.

Pisteytysjärjestelmä kuulostaa synkältä tieteisfiktiolta, mutta on valitettavasti täyttä totta. Vastaavia teknohankkeita, jotka mahdollistavat ihmisten arvottamisen ja ympärivuorokautisen valvonnan, on viritteillä myös Venäjällä ja länsimaissa.

Kiinan nousujohteinen matka maailmanmaineeseen sai kolauksen, kun Wuhanin kaupungissa todettiin alkaneeksi virusepidemia joulukuussa 2019. Kiinassa oli aiemminkin ollut vastaavia epidemioita, kuten SARS, jota esiintyi vuosina 2002-2003.

Aluksi luultiin, että uusi infektio tulisi rajoittumaan vain Kiinaan tai Aasian maihin. Lännessä hekumoitiin jo ajatuksella, että virus voisi aiheuttaa maan talouden ja lännelle epämieluisan Xi Jinpingin hallinnon kaatumisen. Tuolloin kirjoitettiin avoimesti jopa Kiinan ”Tšernobyl-hetkestä”.

Wuhanissa koronaviruspandemiaan vastattiin heti äärimmäisen tiukoilla rajoituksilla. Tästä huolimatta virus levisi muuallekin maailmaan ja globaali poikkeustila sai alkunsa. Pikku hiljaa koko maailma joutui ”koronapsykoosiin”, ihmisten vaatiessa lisää liikkumisrajoituksia ja rokotteita. Poliitikot, talouspiirit ja kansainväliset instituutiot hyödynsivät tukalaa tilannetta parhaansa mukaan.

On yhä epäselvää, oliko kyseessä luonnollisen tartuntataudin puhkeaminen, Kiinaa vastaan suunnattu bioase, laboratoriovuoto, vai pelkkä valepandemia talouskriisin peittämiseksi. Joka tapauksessa maailma on ollut oudossa tilassa jo pidemmän aikaa, lääketeollisuuden, suuryritysten ja miljardöörien varallisuuden vain kasvaessa poikkeusoloissa.

Radikaaleimmissa arvioissa mitään uutta koronavirusta ei edes ole, vaan kyseessä on entisten flunssavirusten uudelleenmarkkinointi ja hyväksikäyttö. Jatkuva mediahypetys, pelon lietsonta ja ihmisiin iskostettu epäily terveydentilastaan ovat hoitaneet lopun. Olen kirjoittanut aiheesta epidemian alusta asti, monia eri näkökulmia esille tuoden, yhtenä esimerkkinä ”koronakooste” viime vuodelta.

Kiinan mallin mukainen reagointi koronavirukseen levisi nopeasti myös länsimaihin: Italiasta ja Australiasta on tullut hälyttäviä ääriesimerkkejä. Aivan yhtä tiukkaa linjaa ei ole Suomessa vielä toteutettu, mutta monissa EU-maissa rajoitukset ovat olleet kovia ja ylilyöntejä on esiintynyt. Nyt Brysselissä kaavaillaan jopa pakkorokotuksia, vaikka on käynyt selväksi, että tarjolla olevat ”lääkkeet” saattavat olla oletettua virustautia pahempia pitkän aikavälin haittavaikutuksineen.

Suhtautuminen Kiinaan on korona-aikana muuttunut entistä nuivemmaksi ainakin länsimaissa. Tämä voi olla merkki onnistuneesta psykologisesta operaatiosta, jolla muovataan massojen mielialoja jotain tarkoitusta varten. Toiset taas väittävät, että koronavirus on Kiinan oma ase länttä vastaan: näin saatiin romahdutettua länsimaiden taloudet, luotua otollinen maaperä Kiinan maailmanvalloitukselle ja uudelle, autoritaariselle ajalle.

Poliittiset analyytikot jättävät valtiokeskeisistä arvioistaan yleensä pois ylikansalliset pääomapiirit ja heidän pitkäaikaiset suunnitelmansa ”uudesta maailmanjärjestyksestä”, jotka on saatu valtamediassa leimattua salaliittoteoreetikkojen kuvitelmiksi. Kuitenkin on selvää, että kaikki hallinnot ovat kuin yhteisestä sopimuksesta sitoutuneet korona-aikana terveystotalitarismiin. Ketkä oikein vetelevät naruista?

Tuskin on aivan sattumaa sekään, että Yhdysvalloissa järjestettiin lokakuussa 2019 strateginen harjoitus globaaliin ”zoonoosipandemiaan” reagointia varten. Koronakriisin puhjettua joulukuussa, lännen talousvaikuttajat, poliitikot ja intellektuellit alkoivat kilvan puhua ”uudesta normaalista” sekä ”suuresta uudelleenkäynnistyksestä”, yhteiskuntien ja talousjärjestelmän perustavanlaatuisesta uudistamisesta, joka voitaisiin nyt pandemian poikkeusoloissa toteuttaa.

Kävi Yhdysvaltojen ja Kiinan kamppailussa miten hyvänsä, siirtymä länsikeskeisestä maailmasta johonkin uuteen on selvästi meneillään. Häämöttipä tulevaisuudessa lännen globalistien ajama teknokratia tai ”kiinalainen vuosisata”, koronavilkut, rokotteet ja terveyspassit ovat omalla tavallaan pohjustaneet tietä tulevaisuuden valvontayhteiskunnille.

Samaa arveluttavaa geenimanipulointia on tarjolla nyt niin idässä kuin lännessä. Jos ”globalisaatio kiinalaisilla ominaispiirteillä” tai lännen teknokraattien transhumaani valta tarkoittaa loputonta pakollisten rokotusten sarjaa, alituista kasvomaskien käyttöä, sekä QR-koodein ja luottoluokituksin rajoitettua arkea, se ei kuulosta vanhaa maailmanjärjestystä paremmalta.

Olipa koronavirus totta tai keksittyä, virallinen narratiivi on täynnä aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia, eikä rokotteista selvästikään ole hyötyä. Mistä löytyy pilliin puhaltaja, joka paljastaisi kaiken? Milloin tämä masentava koronakonsensus ja segregaatiodystopia alkaa toden teolla rakoilla? Joutuvatko idän ja lännen eliitit Pekingissä, Moskovassa, Lontoossa, Washingtonissa, Brysselissä ja muualla koskaan tilille teoistaan?

Yhdysvaltojen ja Kiinan kilpailu koronan varjossa

Kun kylmä sota kolme vuosikymmentä sitten päättyi Yhdysvaltojen voittoon, Washingtonilla ei näyttänyt olevan huolta uuden kilpailijan noususta. Sellaiselta ei näyttänyt varsinkaan Kiina, heikko ja köyhä maa, joka oli ollut liitossa Yhdysvaltojen kanssa Neuvostoliittoa vastaan, kirjoittaa amerikkalainen politiikan tutkija John J. Mearsheimer.

Jo tuolloin oli olemassa joitakin merkkejä siitä, että amerikkalainen ylivalta ei kestäisi kauan. Kiinassa oli lähes viisi kertaa enemmän ihmisiä kuin Yhdysvalloissa ja sen johtajat olivat keskittyneet tarmokkaasti talousuudistuksiin. Mearsheimer muistuttaa, että ”väestön määrä ja vauraus ovat sotilaallisen voiman tärkeimmät rakennuspalikat, joten oli olemassa vakava mahdollisuus, että Kiina vahvistuisi merkittävästi tulevina vuosikymmeninä”.

Koska entistä mahtavampi Kiina haastaisi varmasti Yhdysvaltojen aseman Aasiassa ja mahdollisesti myös sen ulkopuolella, Yhdysvaltojen olisi kannattanut hidastaa Kiinan nousua, arvioi ”offensiivisen realismin” teoreetikko, Chicagon yliopiston professori Mearsheimer, maailmanpolitiikan perusdynamiikkaa tarkastellen.

Sen sijaan Washington edisti investointeja Kiinaan ja toivotti maan tervetulleeksi globaaliin kauppajärjestelmään uskoen, että kansantasavallasta saisi ennen pitkää muokattua läntisen demokratian sisäistäneen liberaalin vasallivaltion Yhdysvaltojen johtamaan ”sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestykseen”.

Tämä kuvitelma ei tietenkään koskaan toteutunut. Kiina ei suinkaan omaksunut liberaaleja arvoja kotimaassaan, eikä ulkomailla vallitsevaa länsijohtoista status quota, vaan se kulki määrätietoisesti omaa tietään, pitkän tähtäimen suunnitelmiaan toteuttaen.

Kiinan mukaantulo kansainväliseen järjestykseen ei niinkään edistänyt sopusointua Pekingin ja Washingtonin välillä, vaan ainoastaan nopeutti Yhdysvaltojen unipolaarisen hetken päättymistä.

Nyt Kiina ja Yhdysvallat ovat lukkiutuneet tilanteeseen, jota voi kutsua ”uudeksi kylmäksi sodaksi”. Meneillään on kova ulko- ja turvallisuuspoliittinen kilpailu, joka koettelee Yhdysvaltojen poliittisia päättäjiä enemmän kuin alkuperäinen kylmä sota, sillä Kiina on Neuvostoliittoa voimakkaampi kilpailija. Mearsheimer ennakoi, että uusi kylmä sota voi vielä muuttua ”kuumaksi.”

Tämän ei pitäisi olla yllättävää. Kiina toimii juuri niin kuin realistiset maailmanpolitiikan tutkijat ovat ennustaneet. ”Kuka voi syyttää Kiinan johtajia siitä, että he haluavat hallita Aasiaa ja tulla planeetan voimakkaimmaksi valtioksi? Yhdysvallat noudatti samanlaista ohjelmaa ja nousi oman alueensa hegemoniksi ja lopulta maailman vaikutusvaltaisimmaksi maaksi”, Mearsheimer perustelee.

Vielä nykyäänkin jo hieman horjuvampi Amerikka toimii kuten valtioetuun perustuvan politiikan logiikka määrää. Se on pitkään vastustanut muiden alueellisten hegemonien nousua ja näkee nyt Kiinan tavoitteet suorana uhkana ja pyrkii määrätietoisesti hillitsemään Aasian suurvallan nousua. Vääjäämätön lopputulos on kilpailu ja konflikti; sellaista on suurvaltapolitiikka.

Miksi suurvaltojen on sitten pakko kilpailla? Yhdysvallat suosii nollasummapeliä, mutta Kiina on korostanut yhteisvoiton periaatetta, joko vilpittömästi tai ainakin näön vuoksi. Bidenin puheet ”demokratioiden allianssista” ymmärretään jo Kiinan-vastaisina, siinä missä Xi Jinpingin lausunnot ihmiskunnasta ”yhteisen kohtalon yhteisönä” kuulostavat globalisaatiolta aasialaisin ominaispiirtein.

Mearsheimer ignoroi suurvaltojenkin taustalla vaikuttavat talouspiirit, jotka yhtiöineen ovat verkostoituneet ja asettuneet miltei maailman jokaisen valtion ytimeen. Amerikkalaistutkijasta ”ei ole olemassa mitään korkeampaa tahoa, joka ratkaisisi valtioiden välisiä kiistoja, tai suojelisi niitä, kun niitä uhataan”. YK:n rooliakaan Mearsheimer ei tässä yhteydessä näytä tunnustavan.

Kilpailijoiden aikeita on vaikea ennustaa, joten Mearsheimerin järkeilyllä ”paras tapa selviytyä anarkistisessa maailmassa on olla kaikkein voimakkain toimija, mikä käytännössä tarkoittaa hegemonina toimimista omalla alueella ja sen varmistamista, etteivät muut suurvallat hallitse niiden alueita”.

Tämä sama logiikka on ohjannut Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa alusta alkaen. Varhaiset presidentit ja heidän seuraajansa työskentelivät tehdäkseen Yhdysvalloista läntisen pallonpuoliskon voimakkaimman maan.

Saavutettuaan alueellisen hegemonian 1900-luvun alussa Yhdysvallat oli avainasemassa estämässä neljää suurvaltaa hallitsemasta joko Aasiaa tai Eurooppaa: se auttoi kukistamaan keisarillisen Saksan ensimmäisessä maailmansodassa, keisarillisen Japanin ja natsi-Saksan toisessa maailmansodassa ja hillitsi Neuvostoliittoa kylmän sodan aikana.

Yhdysvallat pelkäsi näitä potentiaalisia hegemoneja paitsi siksi, että ne saattaisivat kasvaa niin voimakkaiksi, että ne voisivat laajentaa vaikutuspiirejään läntiselle pallonpuoliskolle, myös siksi, että kilpailijat vaikeuttaisivat Washingtonin omaa globaalia vallankäyttöä.

Mearsheimer uskoo, että Kiina ”toimii tämän saman realistisen logiikan mukaisesti ja jäljittelee itse asiassa Yhdysvaltoja”. Kommunistinen kansantasavalta ”haluaa olla oman takapihansa ja lopulta koko maailman voimakkain valtio”.

”[Kiina] haluaa rakentaa sinisen meren laivaston suojellakseen pääsyään Persianlahden öljynlähteisiin. Se haluaa kehittyneen teknologian johtavaksi tuottajaksi. Se haluaa luoda kansainvälisen järjestyksen, joka on sen etujen kannalta suotuisampi. Voimakas Kiina olisi typerä, jos se jättäisi käyttämättä tilaisuuden näiden tavoitteiden toteuttamiseen”, professori luennoi.

Useimmat amerikkalaiset ja länsimaisen demokratian kannattajat euromaissa eivät tiedosta (tai ainakaan tunnusta), että Washington ja Peking noudattavat aika pitkälle samaa toimintamallia. He esittävät Yhdysvaltojen olevan ylevä demokratia, joka toimii toisin kuin Kiinan kaltaiset autoritaariset maat. Mearsheimerin mukaan kansainvälinen politiikka ei kuitenkaan toimi näin.

Suurvalloilla ideologiaan katsomatta ei ole juuri muita vaihtoehtoja kuin kilpailla vallasta. ”Tämä pakko motivoi molempia suurvaltoja kylmän sodan aikana. Se motivoi Kiinaa nykyäänkin, ja se motivoisi sen johtajia, vaikka maa olisi demokratia. Se motivoi myös Yhdysvaltojen johtajia ja saa heidät yrittämään hillitä Kiinan nousua”, Mearsheimer toistelee teesejään.

Koska kansainvälisessä politiikassa on viime kädessä kyse suhteellisesta, eikä absoluuttisesta vallasta, realistisen logiikan mukaan Yhdysvaltojen poliittisten päättäjien olisi pitänyt yhdistää Kiinan talouskasvun hidastamiseen kampanja, jonka tavoitteena olisi säilyttää – ellei jopa lisätä – maan etumatkaa Kiinaan nähden.

Mearsheimerin jälkiviisaudella Washingtonin olisi pitänyt ”investoida voimakkaasti tutkimukseen ja kehitykseen ja rahoittaa sellaista hellittämätöntä innovointia, jota tarvitaan, jotta amerikkalaiset voisivat säilyttää hallitsevan asemansa huipputeknologian alalla”.

Tällainen toiminta olisi voinut aktiivisesti estää valmistajia siirtymästä ulkomaille, vahvistaa kotimaista tuotantopohjaa ja suojella sen taloutta haavoittuvilta globaaleilta toimitusketjuilta. ”Mitään näistä toimenpiteistä ei kuitenkaan toteutettu”, tutkija ihmettelee, huomioimatta taaskaan Amerikan todellisia vallankäyttäjiä, itsekkäitä suursijoittajia ja yritysmaailmaa.

Kun otetaan huomioon 1990-luvulla vallinnut liberaalin amerikkalaisuuden voittokulku, oli hyvin epätodennäköistä, että realistinen ajattelutapa olisi vaikuttanut Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan. Sen sijaan Yhdysvaltojen päättäjät olettivat, että ylivalta-asema voitaisiin säilyttää ”levittämällä demokratiaa”, mikä oli oikeasti vain peitetarina vallanvaihto-operaatioille ja luonnonvarojen ryöstölle.

Myös George W. Bush kannatti pyrkimyksiä Kiinan saamiseksi mukaan maailmantalouteen ja lupasi presidenttiehdokkaana, että ”kauppa Kiinan kanssa edistää vapautta”. Ensimmäisenä virkavuotenaan hän allekirjoitti julistuksen, jolla Kiinalle myönnettiin pysyvä suosituimmuusasema ja otettiin viimeiset askeleet maan ohjaamiseksi mukaan Maailman kauppajärjestö WTO:hon.

Barack Obaman hallinto oli samanlainen. ”Presidenttinä ollessani tavoitteeni on ollut toimia Kiinan kanssa johdonmukaisesti rakentavalla tavalla, hallita erimielisyytemme ja maksimoida yhteistyömahdollisuudet”, Obama sanoi vuonna 2015, vaikka hänen kausillaan oli jo viritelty ”Aasian pivottia”.

Yhdysvaltojen liike-elämää ei Kiinan nousu ole haitannut, sillä sille Aasian talousmahti näyttäytyi sekä tuotantotukikohtana, että jättimäisenä markkina-alueena, jolla on yli miljardi potentiaalista asiakasta. Juuri kaupparyhmät lobbasivat ja auttoivat Kiinaa pääsemään WTO:n jäseneksi, Mearsheimer huomauttaa.

Tuolloin vain harvat Kiina-asiantuntijat tai kansainvälisten suhteiden tutkijat kyseenalaistivat sen, onko viisasta auttaa Pekingiä kasvattamaan vaikutusvaltaansa. Myös Zbigniew Brzezinski ja Henry Kissinger – demokraattisen ja republikaanisen puolueen merkittävimmät kylmän sodan haukat – tukivat Kiinan sitouttamisen strategiaa.

”Sitouttamisen puolustajat eivät ennakoineet epäonnistumisen seurauksia”, Mearsheimer katsoo. ”He uskoivat, että jos Kiina kieltäytyisi demokratisoitumasta, siitä tulisi yksinkertaisesti heikommin kehittyvä maa. He eivät näyttäneet ottavan huomioon sitä, että Kiinasta oli tulossa entistä vauraampi ja voimakkaampi, mutta ei yhtään vähemmän autoritaarinen valtio.”

Vuosien kuluessa kävi selväksi, että Yhdysvallat oli epäonnistunut. Kiinan talous koki ennennäkemättömän kasvun, mutta maasta ei tullut liberaalia demokratiaa, eikä lännen säyseää vasallia. Päinvastoin, Kiinan johtajat pitävät liberaaleja arvoja uhkana maansa vakaudelle, ja kuten nousevat vallat yleensä tekevät, Peking ryhtyi harjoittamaan yhä itsevarmempaa ulkopolitiikkaa.

Mearsheimerin mielestä Kiinan suhteen tehtiin ”valtava strateginen virhe”. Kuten Bidenin hallinnossa nykyään työskentelevät Kurt Campbell ja Ely Ratner – kaksi entistä Obaman hallinnon virkamiestä, ovat todenneet, ”Washington kohtaa nyt modernin historiansa dynaamisimman ja mahtavimman kilpailijan”.

Obama vannoi presidenttikautensa aikana kovempaa linjaa Pekingiä vastaan, mutta ponnisteluista ei tullut juuri mitään. Vasta vuonna 2017 Kiinan-politiikka kiristyi Donald Trumpin noustua presidentiksi. Trumpin hallinto hylkäsi nopeasti aiempien hallintojen strategian. Avoin suurvaltakilpa oli palannut: vuonna 2018 Trump aloitti kauppasodan ja yritti heikentää teknologiajätti Huawein ja muiden Yhdysvaltojen teknologista ylivaltaa uhkaavien kiinalaisyritysten toimintaa. Uusi kylmä sota tuntui alkaneen.

Olisi voinut odottaa, että presidentti Joe Biden luopuisi Trumpin repivästä politiikasta, mutta itse asiassa hän on suhtautunut Kiinaan yhtä jyrkästi kuin edeltäjänsä, joka lupasi ”äärimmäistä kilpailua” pian virkaan astumisensa jälkeen. Myös kongressi on tullut mukaan ja kahden puolueen hyväksymässä lakialoitteessa Kiina nimetään ”Yhdysvaltojen ulkopolitiikan suurimmaksi geopoliittiseksi ja geotaloudelliseksi haasteeksi”.

Tavalliset amerikkalaiset näyttävät olevan samaa mieltä: Pew Research Centerin tekemän kyselyn mukaan yhdeksän kymmenestä amerikkalaisesta pitää Kiinan valtaa uhkana. Myös Mearsheimer on vakuuttunut, että Yhdysvaltojen ja Kiinan uusi kilpailu ei ole loppumassa lähiaikoina. ”Itse asiassa se todennäköisesti voimistuu, olipa Valkoisessa talossa kuka tahansa.”

Kiina on jo nyt lähempänä Yhdysvaltoja piilevän voiman suhteen kuin Neuvostoliitto koskaan oli. Neuvostoliitto ei ollut ainoastaan Yhdysvaltoja köyhempi, vaan kylmän sodan huippuvaiheessa se oli myös yhä toipumassa natsi-Saksan aiheuttamista tuhoista. Toisessa maailmansodassa maa menetti 24 miljoonaa kansalaista, puhumattakaan yli 70 000 kaupungista ja kylästä, 32 000 teollisuusyrityksestä ja 40 000 kilometristä rautateitä.

Entäpä ideologiset motiivit? Neuvostoliiton tavoin Kiinaa johtaa nimellisesti kommunistinen hallinto. Mutta aivan kuten amerikkalaiset olivat kylmän sodan aikana väärässä pitäessään Moskovaa ensisijaisesti ”kommunistisena uhkana, joka pyrki päättäväisesti levittämään pahantahtoista ideologiaansa ympäri maailmaa”, olisi Mearsheimerista virhe pitää Kiinaa ”ideologisena uhkana”.

Mearsheimer väittää, että ”kommunistinen ajattelu” vaikutti Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan vain marginaalisesti; Josif Stalin oli kovan luokan realisti, kuten hänen seuraajansakin. Kommunismilla on vieläkin vähemmän merkitystä nyky-Kiinassa, jota voidaan parhaiten ymmärtää autoritaarisen kapitalismin omaksuneena valtiona. ”Amerikkalaisten pitäisi toivoa, että Kiina olisi kommunistinen; silloin sen talous olisi vaisu”, Mearsheimer irvailee.

Kiinalla on kuitenkin eräs ”ismi”, joka todennäköisesti pahentaa sen kilpailua Yhdysvaltojen kanssa: nationalismi. Kiinalainen kansallismielisyys on voimistunut 1990-luvun alusta lähtien, Mearsheimer taustoittaa. Erityisen vaarallista tästä nationalismista tekee se, että siinä korostetaan Kiinan ”kansallisen nöyryytyksen vuosisataa”, ensimmäisestä oopiumisodasta alkanutta ajanjaksoa, jonka aikana Kiina joutui suurvaltojen, erityisesti Japanin, mutta myös lännen, uhriksi.

Tämän voimakkaan kansallismielisen tarinan vaikutukset näkyivät vuosina 2012-13, kun Kiina ja Japani ottivat yhteen Diaoyu/Senkakusaarista ja eri puolilla Kiinaa pidettiin Japanin vastaisia mielenosoituksia. Mearsheimer olettaa, että ”tulevina vuosina Itä-Aasian kiristyvä turvallisuuskilpailu lisää Kiinan vihamielisyyttä Japania ja Yhdysvaltoja kohtaan ja kasvattaa myös kuuman sodan todennäköisyyttä”.

”Sodan mahdollisuutta lisäävät myös Kiinan alueelliset tavoitteet”, amerikkalaistutkija analysoi. ”Kiina on sitoutunut laajentumisohjelmaan Itä-Aasiassa. Vaikka Kiinan halujen pääkohteilla on varmasti strategista arvoa Kiinalle, niitä pidetään myös pyhinä alueina, mikä tarkoittaa, että niiden kohtalo on sidoksissa kiinalaiseen nationalismiin.”

Tämä pätee erityisesti Taiwaniin: mannerkiinalaisilla on saarta kohtaan tunnesiteitä, joita neuvostoliittolaiset eivät koskaan tunteneet esimerkiksi Berliiniä kohtaan, mikä tekee Washingtonin sitoutumisesta Taipein puolustamiseen entistä riskialttiimpaa.

Mearsheimer pelkää, että uuden kylmän sodan maantiede on omiaan sodankäynnille. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kilpailu oli toki maailmanlaajuista, mutta sen painopiste oli Euroopassa rautaesiripun ympärillä, jossa molemmilla osapuolilla oli massiiviset armeijat ilmavoimineen ja ydinaseineen.

Suurvaltasodan mahdollisuus Euroopassa oli vähäinen, koska molempien osapuolten poliittiset päättäjät ymmärsivät sodan eskaloitumisen pelottavat riskit. Yksikään johtaja ei halunnut aloittaa konfliktia, joka olisi todennäköisesti tuhonnut hänen omankin maansa.

Aasiassa puolestaan ei ole rautaesiripun kaltaista selkeää jakolinjaa, joka ankkuroisi vakauden. Sen sijaan on olemassa kourallinen mahdollisia konflikteja, jotka olisivat paikallisesti rajattuja ja joissa käytettäisiin tavanomaisia aseita, mikä tekee sodankäynnistä ajateltavissa olevan.

Niihin kuuluvat taistelut Taiwanin, Etelä-Kiinanmeren, Diaoyu/Senkaku-saarten sekä Kiinan ja Persianlahden välisten merireittien hallinnasta. Nämä konfliktit käytäisiin pääasiassa avoimilla vesillä, kilpailevien ilma- ja merivoimien välillä ja niissä tapauksissa, joissa on kyse saarten hallinnasta, niihin osallistuisi todennäköisesti pienimuotoisia maavoimia. Jopa Taiwanista käytävässä taistelussa, johon kiinalaiset amfibiojoukot saattaisivat osallistua, eivät ydinaseilla varustetut armeijat törmäisi toisiinsa.

”Tämä ei tarkoita, että nämä rajoitetun sodan skenaariot olisivat luultavia, mutta ne ovat todennäköisempiä kuin Naton ja Varsovan liiton välinen suursota”, Mearsheimer rauhoittuu hetkeksi villeistä pohdinnoistaan.

”Suurvallat eivät yksinkertaisesti halua antaa muiden suurvaltojen vahvistua niiden kustannuksella. Suurvaltojen välisen kilpailun taustalla oleva liikkeellepaneva voima on rakenteellinen, mikä tarkoittaa, että ongelmaa ei voida poistaa fiksulla politiikalla”, hän muotoilee.

Ainoa asia, joka voisi muuttaa taustalla olevaa dynamiikkaa, olisi suuri kriisi, joka joko pysäyttäisi Kiinan nousun tai romahduttaisi lännen. Kuitenkaan edes koronakriisi, josta lännen Financial Times-lehdessä ennustettiin tulevan Kiinan nykyisen johdon ”Tšernobyl-hetki”, ei ole lamaannuttanut Kiinaa.

Nykyisessä maailmantilanteessa Yhdysvaltojen ja Kiinan kilpailu on jäänyt koronauutisoinnin varjoon. Onko kummallakaan suurvallalla hihassaan valttikorttia, joka tekisi siitä vaikkapa koronakriisin ratkaisijan ja kasvattaisi merkittävästi maan arvostusta? Vai jatkuuko kriisi, kunnes koko maailma vajoaa konflikteihin ja uuteen suurlamaan?

Korona-ajan pimeä poliittinen tila

Ennen koronaa – ja myös sen aikana – kirjoitin satoja artikkeleita Kiinasta, Venäjästä ja muistakin valloista, analysoiden geopolitiikkaa ja muuttuvaa maailmanjärjestystä ”euraasialaisesta perspektiivistä”.

Tuolloin minua haukuttiin ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kiihkoilevien ”atlantistien” toimesta ”disinformaatikoksi”, ”Kiina-mieliseksi”, ”putinistiksi” ja vaikka miksi. Maailmanpolitiikan eläviä realiteetteja ei tunnustettu, vaan haluttiin pysytellä nostalgisissa sfääreissä cowboy-bootsit jalassa.

Joillekin tahoille ikävin uutinen oli se, että kiinalainen uutistoimisto Xinhua julkaisi näkökantojani Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan liittyen (katso Linkkejä-välilehdestä, jos kiinnostaa). Suomessahan kaikkien tulisi olla kritiikittömästi Lännen™ puolella, sen lumedemokratian oletettuja vihollisia vastaan.

Myös omissa blogikirjoituksissani olen pyrkinyt tuomaan esiin vaihtoehtoista, länsikriittistä perspektiiviä. Toistuvana teemana kirjoituksissani on esiintynyt huomio siitä, että toisen maailmansodan jälkeen rakennettu liberaali järjestys on vaihtumassa uuteen.

Poliittisten päättäjien, viranomaisten ja finanssieliitin koronakonsensus on osoittanut, millaiseen suuntaan maailma on menossa ”neljännen teollisen vallankumouksen” siivittämänä. Globalisaatio joka tapauksessa jatkuu, tapahtui se sitten Kiinan, Yhdysvaltojen, tai Davosin klikin johdolla.

Tämän takia ”politiikan ja maailman tilan” kommentointi on muuttunut viime vuosina entistä haastavammaksi. Minua ei enää aivan entiseen tapaan kiinnosta Kiinan, Venäjän ja muiden lännen geopoliittisten kilpailijoiden tekemiset, jos ei myöskään Suomen ja EU:n poliittinen loiskiehunta.

Korona-aikana kuitenkin samat ”länsimieliset” natottajat, Kiinan ja Venäjän kovat kriitikot, ovat kummasti alkaneet ihannoida kiinalaistyyppistä valvontaa, digitalisaatiota ja vaatia pakkorokotuksia ja rokotepassia, kun taas itse olen ryhtynyt jyrkästi (ja ajoittain sarkastisesti) kritisoimaan tällaista ”kehitystä”.

Näyttää siis siltä, että viranomaissuosituksiin ja valtamedian valheisiin helposti uskoville suomalaisille kelpaakin teknokraattien ja talousvaikuttajien ”kommunistinen kapitalismi”, kunhan se vain on kuorrutettu angloamerikkalaisella jargonilla kiinalaisten kirjoitusmerkkien sijaan.

Eurokraattien arvopohjakin on federalistisessa unionissa paljastanut todellisen illiberaalin luontonsa kasvomaskin alta, kun Ursula von der Leyenin suulla jäsenmaita ”suositellaan” harkitsemaan kansalaistensa pakkorokottamista. Tässä asiassa häntä tukevat niin Brysselin hännystelijämaat kuin häirikötkin.

Fasismi nousee taas Euroopassa, mutta nyt se astuu esiin Maailman talousfoorumin valitsemien naispoliitikkojen johdolla. Uusi totalitarismi esiintyy myös lääkärintakissa, biolääketieteellistä turvallisuusvaltiota ajaen. Uusi vainojen aika on koittanut, mutta jostakin syystä se on hyväksyttävää jopa ”antifasistien” mielestä.

Yhden prosentin globaali kapitalistiluokka myhäilee seuratessaan tätä alati etenevää spektaakkelia toimistohuoneistaan ja kartanoistaan. Suuri ihmiskoe, lääketeollisuuden voittokierre, sekä talouden ja yhteiskuntien uudelleenorganisointi jatkuu, ilman sen suurempaa kollektiivista vastarintaa.

Jos haluat kuvan (lähi)tulevaisuuden dystooppisesta yhteiskunnasta, älä kuvittele, kuten George Orwell, ”saapasta tallaamassa ihmiskasvoja”. Kuvittele sen sijaan virtuaalisessa ”metaversumissa” elävä, rokotettu ja sirutettu kuluttaja, tuijottamassa näyttöruutua ja seuraamassa uneliaasti ”algoritmisesti hyväksyttyä” sisältöä, samalla synteettistä ravintoa nieleskellen.

Omikron-variantti VR:n ravintolavaunussa

Pelkopornokoneisto käy jälleen ylikierroksilla. Tällä kertaa pelotteeksi on nostettu koronaviruksen eksoottinen omikron-variantti, koska Etelä-Afrikka ei osoittanut riittävää kiinnostusta tilata lisää koronarokotteita varastoihinsa vanhenemaan.

Hybridisotahan siitä syttyi ja nyt Etelä-Afrikka on boikotissa. Japani ja Israel ovat sulkeneet rajansa kaikilta ulkomaalaisilta. G7-maiden terveysministerit pitivät hätäkokouksen keskustellakseen vastatoimista. Uudesta virusmuunnoksesta on tullut jo melkoinen julkisuuden henkilö, jota käsitellään tuhansissa uutisartikkeleissa. Omikron ravisteli jo markkinoitakin, sijoittajia kauhistuttaen.

Globaalia väestöä on terrorisoitu samalla mediastrategialla jo viimeisten kahdenkymmenen kuukauden ajan. Kyseessä on vain yksi luku globaalissa luokkasodassa, jota edes piikitetyt vasemmistolaiset eivät tunnu ymmärtävän. Kerronta asettaa meidät nyt periaatteessa takaisin alkuvuoden 2020 lähtöruutuun. Uhkana on, että koko rumba alkaa taas alusta sulkutiloineen kaikkineen.

Omikron, tämä kauhea pimeän Afrikan ”hirviömuunnos”, kantaa lännen valtamedian mukaan epätavallisen paljon mutaatioita: enemmän kuin mikään muu kohuvariantti tähän mennessä! Se saattaa olla myös herkemmin tarttuva ja kykenevä kiertämään rokotteiden tarjoaman suojan. Lääkemafia hieroo jo käsiään, tulevia voittojaan laskien.

Tällä pienellä käänteellä on tarkoitus saada myytyä lisää rokotteita ja lähitulevaisuudessa myös pillereitä ja nenäsuihkeita. Odotettavissa on, että omikronia käytetään tekosyynä uusille sulkutiloille, rajoituksille ja jopa pakkorokotuksille.

Sillä ei ole väliä, että nykyisen koronakertomuksen myyntivaltti, markkinoilla vielä olevat vanhat rokotteet, saattavat olla hyödyttömiä – ne on silti otettava (ennen parasta ennen päivää) ”kaikkien suojelemiseksi”. Parempi katsoa kuin katua, on muistettava alati taustalla uhkaava ”vakava tautimuoto” ja jopa joululoman pilaava ”pitkä korona”!

Kaikki tämä ei tietenkään poissulje sitä mahdollisuutta, että kyseessä on itse asiassa ”muunnos”, jonka massarokotukset ovat aiheuttaneet. Koronarokotteet voivat laukaista joissakin ihmisissä immuunipuolustuksen ylivirittymisen, eli ADE-ilmiön. Rokotetulle voi kehittyä voimakkaampia, vakavampia oireita, kuin jos häntä ei olisi rokotettu.

Miksi tämä huijaus menee läpi ihmisille yhä uudestaan? ”Hulluutta on tehdä sama asia uudelleen ja uudelleen ja odottaa erilaisia tuloksia”, sanoi joku joskus. Luulisi, että tässä vaiheessa jo lähes kaikki ymmärtäisivät, mistä on kysymys ja alkaisivat huomautella räikeistä epäjohdonmukaisuuksista ja ristiriitaisuuksista, joiden varaan koko koronakertomus on rakennettu.

Valtamedian koneisto ammattilaisineen on toki vaikuttanut asiaan ja tehnyt kaikkensa, jotta informaatiotila täyttyy vain virallista narratiivia tukevista näkökulmista. Sosiaalisen median kaapattu keskustelu toimii myös saman viestin moninkertaistajana, kuten myös manipuloidut ja ennakkosensuroidut asiahaut hakukoneilla.

Uudelleenbrändätyn koronan markkinointi hyödyntää tehokkaasti yhteiskuntamme keskeisiä myyttejä ja toteuttaa niitä. Tiedettä ja vaivalla saavutettua edistystä uhkaavat taikausko ja itsekäs tietämättömyys. Vastuuntuntoinen ”tolkun ihminen” pääsee tämän tarinan sankariksi, kun vain rokottautuu yhä uudelleen ja käyttää orjapassia eri palveluissa.

”Jos aiot valehdella, varmista, että valhe on tarpeeksi iso”, kuuluu sanonta. Totalitaarisissa järjestelmissä historiankirjoitus onkin usein alistettu poliittisten päämäärien ajamiseen, jolloin totuus saa väistyä. Krista Kiuru puhui jo muunneltua totuutta tehohoitopaikoista ja on ilmaissut halunsa kiristää rajoituksia vielä lisää.

Suuren valheen propagandatekniikka toimii tämän päivän Suomessa aivan yhtä onnistuneesti kuin se toimi 30-luvun Saksassa. Rokottamattomat ovat tällä hetkellä ”ali-ihmisten” kategoriassa: heistä on tehty ”uuden normaalin” paarialuokka, jota odottaa ehkä ”lopullinen ratkaisu”. Australiassa aboriginaaliväestöä on jo leiritetty.

Tämä ei tule päättymään niin, että menetetyt oikeudet saadaan takaisin, kun kaikki on rokotettu moneen kertaan ja yhteiskuntia avattu ja taas kerran suljettu. Ravintoloiden (jotka nyt palvelevat vain niitä rokotettuja asiakkaita, jotka vielä viime vuonna vaativat hysteerisesti kaikkia yrittäjiä sulkemaan ovensa) jälkeen myös VR otti askeleen kaltevalla pinnalla, valtiovallan haluamaa segregaatiota lisäten: koronapassi on nyt käytössä ravintolavaunuissa kautta maan.

Kuten olen akateemikko Fabio Vighin tekstejä siteeraten selittänyt, koronavirus toimii harhautuksena kaikkien aikojen laajimmalle taloudelliselle, poliittiselle ja yhteiskunnalliselle uudelleenjärjestelylle. Tämä rakenneuudistus perustuu syvään ja pahaan resurssikriisiin, jonka ytimessä ovat muuttumattomat energiarajat, sekä maailmantalouden ja poliittisten instituutioidemme legitimiteetin horjuminen.

Järjestelmä pyrkii luonnollisesti säilyttämään itsensä ja sen valtarakenteen, jota se on suunniteltu edistämään ja uusintamaan, näissäkin olosuhteissa. Näyttivätpä yksityiskohdat miltä tahansa, kyseessä on teollisuusyhteiskunnan myöhäisvaiheen hallitun purkamisen uudelleen paketointi, jonka tarkoituksena on säilyttää luokkahierarkia ja jatkuvan kasvun periaate, hinnalla millä hyvänsä.

Kapitalismin järjestelmäkriisi olisi voinut romahduttaa maailmaa hallitsevan prosenttijengin etuoikeutetun aseman. Niinpä oli toteutettava systeemin hallittu purku-urakka, joka oli brändättävä ja markkinoitava jonakin aivan muuna, eli ”pandemiana”, joka näkymättömän vihollisen lailla vei massojen huomion muualle; ei kuitenkaan heitä yhdistäen, vaan eripuraa lisäten ja jakolinjoja syventäen. Tämäkin sopi parasiittimaisen ”eliitin” synkkiin suunnitelmiin.

Keinotekoisesti aikaansaatu ”koronakriisi” on kuitenkin hauraan ja epäonnistuneen järjestelmän shokkireaktio, kuten Johan Eddebo muistuttaa. ”Nämä ovat epätoivoisia toimia, jotka paljastavat halkeamia, jotka kulkevat tämän kauhean koneiston perustan läpi.” Saattaisiko noista halkeamista versoa vielä uutta ruohoa?

Historioitsijan Venäjä ja transhumaani teknoglobalismi

Venäläinen historioitsija ja yhteiskuntatieteilijä Andrei Fursov vastustaa pakkorokotuksia ja kyseenalaistaa venäläisviranomaisten koronatoimet. Hän epäilee myös globalistista teknokratiaa, jonka vaikutukset tuntuvat Venäjälläkin.

Fursovin mielestä rokotuksia puoltava tiedotuskampanja on ”epäonnistunut surkeasti” ja nyt rokotteiden ja rajoitustoimien puolestapuhujat kiroavat voimattomina ”tyhmää kansaa”, joka ei suostu lääketeollisuuden koe-eläimiksi.

Aggressiivista kieltä käyttävät myös jotkut virkamiehet, jotka lietsovat yhteiskunnallista polarisaatiota, ”vaatien pakkorokotuksia sekä rokotettujen ja rokottamattomien erottamista toisistaan”.

Samaan aikaan on saatu tietoa siitä, että esimerkiksi Moskovan alueella rokotetut henkilöt kärsivät koronavirukseen liitetyistä oireista. Miten tällainen ristiriita voidaan selittää?

Toisin sanoen, tilanne Venäjän federaatiossa ei juurikaan poikkea siitä, mitä muissa maissa tapahtuu. Päättäjät ja kansalaiset kaikkialla on ajettu kahden viime vuoden aikana ”koronapsykoosiin”.

Tilanne Venäjällä osoittaa Fursovista sen, että ”osa vallanpitäjistä kohtelee ihmisiä kuin lampaita tai karjaa, jota voidaan taluttaa eläinlääkärille ja rokottaa vastoin heidän tahtoaan”.

Fursov painottaa, ettei vastusta rokotuksia sinänsä, vaan tätä absurdia ”vapaaehtoista pakkoa”, joka rikkoo hänen mukaansa Venäjän perustuslakia, rikoslain artiklaa kansalaisten yhtäläisistä oikeuksista, sekä henkilötietolakia, johon liittyy myös lääketieteellinen salassapitovelvollisuus.

Historioitsija huomauttaa myös, ettei mikään venäläisistä rokotteista ole läpäissyt kaikkia tarvittavia testejä, eli tosiasiassa ja oikeudellisesti ne eivät ole rokotteita, vaan ainoastaan ”kokeellisia lääkkeitä”. Terveyteen liittyvät kokeet voivat olla vain vapaaehtoisia, mutta nyt niitä ajetaan eteenpäin ihmisiä mukaan houkutellen ja uhkaillen.

Fursov ei olisi yllättynyt, ”jos jonkin ajan kuluttua – sitten kun suurin osa lääketeollisuuden voitoista on saatu kerättyä – nämä kokeelliset injektiot, ainakin suurin osa niistä, mitätöitäisiin ja kiihkeimmät rokotusten puolesta kiihkoilijat joutuisivat jopa oikeuden eteen”.

Venäläisakateemikko viittaa myös vakavasti otettavien tiedemiesten näkökantaan, jonka mukaan rokotuksia ei pitäisi antaa epidemioiden aikana. Rokottaminen on pikemminkin tyypillistä ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa, mutta korona-aikana kaikki vanhat säännöt on kumottu.

Koronarokotukset, QR-koodipassit ja rajoitustoimet liittyvät myös ”neljännen teollisen vallankumouksen” hankkeisiin, joita Klaus Schwabin johtama Maailman talousfoorumi on näkyvimmin ajamassa. Tämän teknovallankumouksen tutkimuskeskus perustetaan myös Venäjälle vallanpitäjien luvalla.

Fursov ei pidä Schwabin ja kumppaneiden transhumanistista tulevaisuutta mielekkäänä. Schwab on toistuvasti puhunut vallankumouksellisesta uuden – transhumanistisen – ihmisen luomisesta bioteknologisin keinoin.

”Se muistuttaa minua Sarumanin ja örkki Gothmogin hurmioitumisesta Taru sormusten herrasta -elokuvassa, jossa he julistavat, että ihmisten aikakausi on ohi ja örkkien aika on tulossa. Schwabin transhumanistinen olento on örkki”, Fursov kuvailee.

Davosin klikin ajama vanhan maailman mitätöinti, ”nollaaminen ja uudelleenkäynnistys”, sekä ”uuden normaaliuden” luominen, jossa ei ole sijaa kansallisvaltioille, niiden suvereniteetille ja perinteisille arvoille, ei puhuttele venäläishistorioitsijaa.

Pahin tulevaisuusskenaario tällä saralla pitää sisällään ”suljetun biotekno-ekofasistisen järjestelmän”. Se on yhdistelmä lääketiedettä, teknologiaa, digitalisaatiota, globalismia ja ilmasto-oppia. Fursov selventää, että hän ei käytä tässä yhteydessä ”fasismia” sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan ”metaforana absoluuttisen sorron järjestelmälle”.

Tämän järjestelmän luominen voi kestää ”neljäkymmentä tai viisikymmentä vuotta ja aiheuttaa paljon ongelmia”. Kukaan ei ole kumonnut termodynamiikan toista periaatetta: suljetut järjestelmät mätänevät, niiden entropia lisääntyy ja niissä on tuhovoimia. Miksi sitten tarvittaisiin tällaista totalitaristista järjestelmää?

Fursovilla on omat arvionsa. Hänen mielestään talousfoorumin teknokraatit ”pelkäävät kauheasti elämää ja kuolemaa osana elämää”. Klaus Schwabin kirjoista venäläisajattelijalle välittyy myös kuva ”sosiaalisesta pelosta”. Haluavatko transhumanistit paeta todellisuutta ja rajallista fyysistä olemassaoloa digitalisoituun, ”ikuiseen” epätodellisuuteen, ”metaelämään”?

Neljännen teollisen vallankumouksen hyväksyminen tarkoittaa samalla näiden tavoitteiden hyväksymistä. Venäjän johto on nyt paradoksaalisessa tilanteessa, jossa se toisaalta julistaa konservatiivisia ”perinteisiä arvoja” ja ”valtion suvereniteettia”, mutta päästää schwabilaiset lännen teknoglobalistit sisälle, päsmäröimään venäläistä järjestelmää.

Maailmalla on myös meneillään globaali omaisuuden siirto, jota ilman on mahdotonta luoda tätä uutta, jälkikapitalisista järjestelmää. Voidakseen tehdä sen, globalistien on poistettava pienet ja keskisuuret yritykset jättiyhtiöiden tieltä. Yhteiskuntien koronasulkuja käytettiin myös tähän tarkoitukseen.

”Onko kyse kognitiivisesta dissonanssista hallinnon tasolla, tyhmyydestä, vai suoranaisesta maanpetoksesta”, Fursov kysyy. ”Lenin puhui kerran hyödyllisistä idiooteista. Heidän kanssaan emme siis tarvitse vihollisia. Eivätkä vain viholliset tuhonneet Venäjää vuosina 1916-1917 ja Neuvostoliittoa vuosina 1990-1991, vaan myös hyödylliset idiootit vihollisen työkaluina”, hän muistaa.

Fursov ei kuitenkaan kiistä, etteikö Venäjäkin tarvitse digitalisaatiota ja huipputeknologiaa. ”Tarvitsemme toki, mutta sen on oltava meidän omassa hallinnassamme. Digitalisaatio itsessään, kuten koneetkin, on neutraali asia. Kysymys on siitä, mitä yhteiskunnallisia voimia ja etuja se palvelee.”

Maailman talousfoorumin näkemys digitalisaatiosta ja sen päämääristä vaikuttaa Fursovista ”epäsosiaaliselta ja ihmisvastaiselta” hankkeelta. Lisäksi se ”asettaa koko Venäjän tietojärjestelmän (QR-koodien ansiosta myös koko väestön henkilötiedot) ulkopuoliseen hallintaan”, mikä tekee lopun valtiollisesta itsemääräämisoikeudesta.

Tällaisessa tilanteessa valtionhallinto mitätöityy ja muuttuu kuoreksi, jolla ei ole mitään valtaa sisäpuolella. Ja kuka sitten on maan todellinen herra? Fursov pelkää, että osa Venäjän johdosta tulee näppärästi huijatuksi teknologian ja lääketieteen varjolla. Länsimielisiä liberaaleja tämä ei haittaa.

”Vain todella itsenäinen Venäjä, joka pystyisi tarjoamaan houkuttelevan sivilisaatiohankkeen, voisi yhdistää Pohjois-Euraasian alueen”, mutta valitettavasti Venäjä ei ole todella itsenäinen valta, vaan federaatio on 90-luvulta lähtien ollut ”osa jälkiläntistä, globalistista hanketta”, Fursov väittää.

Mitä tapahtuu, kun mennään kohti vuotta 2024? Fursov arvelee, että ”taloudellinen tilanne todennäköisesti huononee ja sosiaaliset jännitteet lisääntyvät, erityisesti hätätilanteessa”. Kuka tietää, mitä voi vielä tapahtua sitä ennenkin, väkinäisen rokotusruletin vuoksi?

Mikäli koronakriisistä selvitään, miten historioitsija näkee Venäjän tulevaisuuden? Fursovin mukaan Neuvostoliiton perintö on jo kulutettu ja suuren isänmaallisen sodan muisto hiipuu. Venäjän johto on länsimielisintä maan historiassa, mutta silti vastakkainasettelu ja konfliktin uhka tuntuvat vain voimistuvan.

Venäjän federaatiolla on lievästi sanottuna vaatimattomampi paikka maailmassa kuin Neuvostoliitolla oli, joten nykyisen tilanteen kehittyminen riippuu paljon ”jälkilännen” politiikasta sekä ”kapitalismin systeemikriisin loppuvaiheesta”. Jos lännen johtajat lisäävät painetta, niin venäläisten on vain kestettävä.

”Samalla tässä on toivoakin. Venäjän historiassa tehtiin harppauksia tulevaisuuteen, kun edellisen aikakauden perintö syötiin pois ja uusia rakenteita luotiin paljon tiukemmalla valvonnalla”, Fursov selittää ja viittaa mm. stalinistiseen hallintoon.

Ehkä kaikkea ei ole vielä tässä ”transhumaanissa hetkessä” menetetty, sillä Venäjällä osataan tarvittaessa tehdä nopeita korjausliikkeitä. ”Putinistit” ovat vielä mukana globalistijunassa, mutta entä sitten, kun paine kasvaa ja Venäjän valtaryhmien oma etu on uhattuna?

Vladislav Surkov: Poliittinen kaaos vai etupiirien paluu?

”Peruuttamattoman epävakauden” uhka kasvaa Venäjällä, mutta maan pitää olla varovainen, jotta se ei käynnistäisi riskialttiita ”liberalismin kokeiluja”, jotka voivat helposti epäonnistua, varoittaa Vladimir Putinin entinen neuvonantaja, Vladislav Surkov.

Tuoreessa artikkelissaan Surkov käyttää entropian analogiaa kuvaamaan, miten kaaos kasvaa suljetussa järjestelmässä. Hänen mukaansa vahva valtio on välttämätön, jotta ”sosiaaliseksi entropiaksi” kutsuttua kehitystä voidaan hillitä.

Kremlin ”harmaaksi kardinaaliksi” kutsuttu entinen avainhenkilö on toiminut Putinin alaisuudessa eri tehtävissä vuodesta 1999, aina helmikuuhun 2020 asti. Surkovia on usein pidetty myös yhtenä ”putinismin” varhaisista ideanikkareista ja esimerkiksi poliittisen nuorisojärjestö Našin johdon esimiehenä.

Läntisten lähteiden mukaan hän on myös toiminut Kiovan vastaisen propagandakampanjan ja Itä-Ukrainan Donbassin alueen Venäjä-mielisen separatistiliikkeen arkkitehtinä. Ukrainan kriisin alkuaikoina Yhdysvallat lisäsi Surkovin myös ensimmäiselle venäläisiä merkkihenkilöitä sisältävälle pakotelistalleen.

Surkovin mukaan 2000-luvun ensimmäisten kahdenkymmenen vuoden aikana Venäjällä on onnistuttu säilyttämään vakaus ”1990-luvun yhteiskunnallisen kaaoksen jälkeen” ja vetämään ”traumatisoitunut maa pois perestroikan raunioista”. ”Nämä vuodet muistetaan varmasti jonain päivänä kulta-aikana”, Surkov ajattelee.

Ennemmin tai myöhemmin maassa nähdään kuitenkin ”enemmän kaaosta”, kun valtio ei kykene käsittelemään kansalaisten kaikkia toiveita. Surkovin mielestä Kremlin ei kuitenkaan pitäisi yrittää käsitellä levottomuuksia avaamalla poliittista järjestelmää, sillä se voisi johtaa kansalaisten mielipahan ”hallitsemattomaan purkautumiseen” ja ”peruuttamattomaan epävakauteen”.

Surkovin viimeisin muistutus entropian lisääntymisen mahdollisuudesta ei ole ensimmäinen kerta, kun hän on ottanut radikaalien poliittisten uudistusten vastaisen kannan.

Financial Timesin haastattelussa aiemmin tänä vuonna, Surkov väitti, että yhteiskuntaa on hallittava siten, jotta löydetään ”hyvä kompromissi kaaoksen ja järjestyksen välillä”. Putinin hän rinnasti roomalaiseen imperaattori Octavianus Augustukseen, ”joka yhdisti Caesarin tappaneiden tasavaltalaisten ja suoraa diktatuuria halunneen tavallisen kansan toiveet”.

”Vapauden yliannostus on valtiolle kuolemaksi”, hän sanoi. ”Kaikki, mikä on lääkettä, voi olla myös myrkkyä, kyse on vain annostuksesta”, Surkov selitti talouslehden ällistyneelle toimittajalle moskovalaisessa ravintolassa. Termodynamiikan toista lakia ei kuitenkaan voi kumota: kehityksen ja järjestyksen taustalla väijyvät alati kaaos ja epäjärjestys.

On kuitenkin epäviisasta jättää huomiotta tämän hetkinen ”ongelmattomuus”, Surkov valistaa omassa kirjoituksessaan. Maan hiljaisten ideologia on epämiellyttävää, koska se on ”puhumatonta ja siksi jäsentymätöntä, synkkää ja epäjohdonmukaista”. Jos sen aika tulee (vaikkakin ohimenevästi), se ”romahtaa olemassa olevaan asioiden järjestykseen ilman ymmärrettäviä tavoitteita”.

Kun venäläisten hiljainen enemmistö houkuteltiin poliittiselle näyttämölle 1980-luvun lopulla, kukaan ei saanut selvää, mitä se oikeastaan halusi: ”Miten voimme ymmärtää teitä, jos ette sano mitään? Kun [poliittinen eliitti] yritti saada ihmisiä puhumaan, he kuuntelivat niin paljon, että olivat hämmästyneitä ja lopulta täysin hämmentyneitä”, Surkov kirjoittaa.

Tämän seurauksena ”Neuvostoliiton sekava johto” ampui umpimähkään, eivätkä asiat menneet suunnitelmien mukaan. Keskuskomitean ja taloussuunnittelusta vastaavan Gosplanin edessä kypsyi nimittäin ”jokin suunnittelematon, ei-neuvostoliittolainen, käsittämätön ja kuohuva yhteiskunta, joka oli valmis ryntäämään ensimmäisen tilaisuuden tullen järjettömästi ja armottomasti kaikenlaisiin vaikeuksiin”.

Se, että teoriassa entropialla on taipumus kasvaa suljetuissa järjestelmissä, näyttää viittaavan yksinkertaiseen ongelmanratkaisuun – avataan järjestelmää, ”päästetään höyryjä ulos” ja kaaos vetäytyy taas joksikin aikaa. Tämä yksinkertaisuus on kuitenkin Surkovista petollista. Liberaalit kokeilut kotimaan politiikassa ovat uhkarohkeita.

Venäläisen poliittisen järjestelmän, ”tämän nykyisin hyvin toimivan sosiaalisen reaktorin”, paineistaminen on täynnä ”hallitsemattomia kansalaisärsytyksen purkauksia, jotka saattavat johtaa peruuttamattomaan epävakauteen, josta löytyy varottavia esimerkkejä 1980- ja 1990-luvuilta”.

”Venäjän valtio on vuosisatojen ajan selviytynyt karuine ja istutettuine poliittisine sisätiloineen ainoastaan pyrkimällä väsymättä omien rajojensa ulkopuolelle”, Kremlin takapiru sanoo. ”Venäjälle jatkuva laajentuminen ei ole vain ajatus, vaan historiallisen olemassaolomme eksistentiaalinen edellytys.”

”Keisarilliset tekniikat ovat tehokkaita vielä nykyäänkin, kun imperiumit on nimetty uudelleen suurvalloiksi. Krimin konsensus on elävä esimerkki yhteiskunnan lujittamisesta naapurimaan kaaoksen kustannuksella. Brysselin ja Washingtonin valitukset Moskovan sekaantumisesta ja siitä, että merkittäviä konflikteja eri puolilla maailmaa on mahdotonta ratkaista ilman Venäjän osallistumista, osoittavat, että valtiomme ei ole menettänyt imperialistisia vaistojaan”, Surkov kehuu.

”Suurin erilaisten häiriöiden aiheuttaja maailman poliittisilla markkinoilla on kuitenkin Yhdysvallat”, harmaa kardinaali huokaa. Hän myöntää sarkastisen oloisesti, että ”amerikkalainen epävakaus” on ollut ”kannattava tavaramerkki”, jonka ”kysyntä on ollut ilmiömäistä”.

”Valtio kompensoi surrealistisen talousarvionsa villiä epätasapainoa dollarin järjettömällä liikkeellelaskulla, joka ei enää pitkään aikaan ole ollut niinkään rahaa, vaan pikemminkin taloudellisen entropian yksikkö, kaaoksen virus, joka levittää talouskuplien ja epätasapainon pandemiaa koko planeetalle”, Surkov muotoilee.

”Värivallankumousten ja rakentavien sotien vienti, joka on näennäisesti pysähdyksissä, jatkuu välittömästi, kunhan demokratian maahantuojiksi aikovat ovat hieman rentoutuneet. Yhdysvaltojen kokeellinen etiikka nostattaa myrskyn afrikkalaisten, aasialaisten ja meidän euraasialaisten päissä ja järkyttää traditionalistien mieliä”, entinen neuvonantaja arvioi.

Myös toinen suurvalta, Kiina, saa runokirjankin julkaisseelta Surkovilta kommentin entropia -teeman hengessä. Hänen mielestään ”Kiinan maltillisuus peittää alleen kurinalaisen kansakunnan keräämät valtavat kaaoksen varannot”. Surkov väittää, että ”jos painaisi korvansa Kiinan muuria vasten, tuon kiehunnan voisi kuulla”.

Kuvitteleeko imperiaalisissa sfääreissä liitelevä venäläisideologi avaruuteen jo matkaavan Kiinan romahtavan Neuvostoliiton tavoin? Olipa Aasian suurvallan sisäpolitiikasta ja sosiaalisesta luottoluokitusjärjestelmästä mitä mieltä hyvänsä, Xi Jinpingin johtama Kiinan ”kapitalistinen kommunismi” vaikuttaa vastustuskykyisemmältä ja maan järjestelmä vakaammalta kuin neuvostososialismi koskaan.

”Peking nousee tasaisesti maailman yläpuolelle ja geopoliittinen tilanne muistuttaa monia ihmisiä elämästä Vesuviuksen tulivuoren lähettyvillä: kaikki on hyvin, mutta kun Kiina alkaa purkautua, mistä paikasta tulee Pompeji”, Surkov spekuloi.

Surkovin tajunnanvirta tavoittaa myös Euroopan. Unioni, ”joka on kummallisessa kvanttitilassa, joko vielä muodostumassa tai jo hajoamassa, voi pitkällä aikavälillä olla sekä kaaoksen lähde että sen vaimentaja”.

Surkovista jälkimmäinen vaihtoehto, eli EU:n hajoaminen, ”näyttää todennäköisemmältä ainakin lyhyellä aikavälillä, koska eurokraattinen hallintorakenne on löyhä ja täysin toimimaton”. Jos tämä suuntaus jatkuu, EU:sta tulee ”kukoistava poliittinen kaatopaikka, jonne eri puolilta planeettaa saapuvat kulkurit ja vakoojat kasaavat mädäntyvää luokka- ja rotuvihamielisyyttä”.

Suurten valtioiden poliittisten järjestelmien ”sosiaalisia entropiapäästöjä, kuten niiden talouksien hiilidioksidipäästöjä”, voidaan periaatteessa hallita. Mutta missä määrin geopoliittisten erojen on syvennyttävä, ennen kuin suurvallat pääsevät yhteisymmärrykseen uudesta tavasta elää yhdessä?

Historialliset esimerkit ovat Surkoville pettymys. ”Sekä Münsterin rauhansopimukset, Wienin kongressi ja Jaltan konferenssi olivat mahdollisia ja onnistuneita vasta sen jälkeen, kun kaaos oli saavuttanut helvetin tason.”

Harmaan kardinaalin mielestä ”vaikutuspiirien uusjako” olisi tarpeen. Ja ”ennemmin tai myöhemmin, virallisesti tai epävirallisesti, salaa tai avoimesti”, se tulee hänen mukaansa ”väistämättä tapahtumaan”. Tämä näkemys ei varmasti miellytä Ukrainan, Baltian maiden tai vaikkapa Suomen turvallisuuspoliittisia kiihkoilijoita.

”Jos sopimusta ei synny, supervaltojen synnyttämät myrskyisät virtaukset alkavat törmätä toisiinsa ja synnyttävät tuhoisia geopoliittisia myrskyjä. Tällaisten törmäysten välttämiseksi kukin virta on kanavoitava omaan suuntaansa”, Surkov ideoi kuin jotain uuden ajan Molotov-Ribbentrop-sopimusta mielessään laatien.

Sillä välin maailma nauttii hetken ”moninapaisuudesta, Neuvostoliiton jälkeisten nationalismien ja suvereniteettien paraatista”. Mutta seuraavassa historiallisessa syklissä ”nyt unohdettu globalisaatio ja kansainvälistyminen” palaavat ja ohittavat tämän hämärän moninapaisuuden.

Silloin voi käydä niin, Surkov uskoo, että ”Venäjä saa oman osuutensa maiden (tai pikemminkin tilojen) uudesta maailmanjärjestyksestä, mikä vahvistaa sen asemaa yhtenä harvoista globalisaattoreista, kuten se oli Kolmannen Rooman tai Kolmannen internationaalin aikakausina”.

Venäjän laajentumista Surkov ei pidä hyvänä eikä pahana asiana, vaan ennemminkin fysiikan maailmaan kuuluvana lainalaisuutena. Suurvaltojen välisten ”vaikutusalueiden” rajaamisella on kiire, jos halutaan välttää suuren luokan yhteenotot moninapaisessa tai navattomassa maailmassa, jossa taistelu tekoälyherruudesta jatkuu.

Kiina-viruksesta ja psykologisista operaatioista

Ajattelin kirjoittaa hieman ”psykologisista operaatioista”, (lyhyesti ”psyopeista”), joiden kohteena me kaikki olemme kaiken aikaa, tuoreena esimerkkinä koronavirukseen liittyvä globaali narratiivi.

Daniel Millerin sanoin, ”se, mitä edelleen esitetään uutisina tai toistetaan kertomuksena, mitä kulutetaan esityksinä, tai mitä levitetään globaalin kyberneettisen kulttuuriteollisuuden tuotteina, on nyt yhä useampien mielestä psyoppien karuselli, tai yhden jättimäisen psyopin kehittyminen, joka alkoi epävarmana ajankohtana, kenties aikojen alussa, ja on kiihtynyt siitä lähtien”.

Termi on peräisin sotilastiedustelusta. Yhdysvaltojen armeijan upseeri ja okkultisti Michael A. Aquino, oli mukana kehittämässä psyop-oppia armeijalle 1980-luvulla. Hän määritteli psykologisen operaation seuraavasti: ”Otat hallintaasi kaikki keinot, joilla hallitus ja kansa käsittelevät tietoa ja muodostavat mielensä, ja muokkaat niitä niin, että he muodostavat mielensä haluamallasi tavalla.”

Miller muistuttaa, että ennen Aquinoa samankaltaisia lähestymistapoja olivat kehitelleet totalitaariset valtiot, sekä innovaattorit, kuten itävaltalais-amerikkalainen propagandan, tiedotus- ja suhdetoiminnan ja mainonnan pioneeri Edward Bernays, jonka veljenpojasta, Marc Randolphista, tuli suoratoistopalvelu Netflixin perustaja ja ensimmäinen toimitusjohtaja.

60-luvulla Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut käyttivät tiedotusvälineitä useiden psyoppien toteuttamiseen ja esimerkiksi ”salaliittoteorian” käsite luotiin tuolloin, Warrenin komission laadittua virallisen selvityksen presidentti John F. Kennedyn salamurhan jälkeen. Vielä nykyäänkin ”salaliittoteoria”-termiä käytetään, kun yritetään väheksyä tai mustamaalata virallisia narratiiveja kyseenalaistavia kansalaisia.

”Mikä yhteys on strategisten maailmanlaajuisten elinten verkostolla, joka toimii ilmoitetun agendan mukaisesti, mutta jota ei ole vielä tutkittu missään, ja esoteerisilla ja alkemistisilla, ellei peräti saatanallisilla symboleilla, jotka näyttävät nyt esiintyvän säännöllisesti spektaakkeleissa ja maailmanlaajuisissa mediatapahtumissa”, kysyy Miller.

Entä mikä on sotilastiedustelun merkitys nykyisissä yhteiskunnallisissa suunnittelutoimissa ja kuka näitä toimia valvoo? Mikä on tiedustelun, ulko- ja turvallisuuspolitiikan, sekä psykologisten tekniikoiden välinen suhde? Perustuuko kaikki huijaukseen?

Psyop on ”aseistettu psykologinen ilmiö”. Psyopit, jotka toteutetaan käyttäytymisen manipuloimiseksi, usein yhdessä muiden ehdollistamismenetelmien kanssa, ”laajentavat, jalostavat ja järkeistävät syvempää sosiaalista arkkitehtuuria”.

Psykologinen operaatio voidaan ”laukaista kuin ilotulitus, räjäyttää kuin autopommi tai levittää kuin pandemia”. Miller painottaa, ettei koskaan ole käynnissä ”vain yhtä psyoppia, eivätkä psyopit koskaan lopu”: massojen manipulointia toteutetaan kaiken aikaa erilaisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Tavoitteet voivat olla enemmän tai vähemmän kunnianhimoisia, ja ponnistelut niiden saavuttamiseksi etenevät eri tahtiin. Operaatioihin voi kuulua ”toistuvia kuvia maailmanlaajuisessa mainonnassa, astroturf-kampanjoita, kiertäviä mantroja/lauseita, lapsitähtien käyttöä, uutisten rikkomista sekä myyttien luomista ja tuhoamista”.

Yksilöitä suggeroidaan hallinnoitujen sosiaalisten pelien avulla, kuten esimerkiksi Facebookissa. ”Sosiaalisessa mediassa palkitsemisen ja rankaisemisen kannustinrakenteet kannustavat tai estävät tiettyjen teemojen, ajatusten, sanastojen, kuvien, artikkeleiden, linkkien ja tarinoiden ilmaisemista hyväksyttyinä tai hylättyinä viesteinä. Tämä vuoroin tuskallisten ja vuoroin palkitsevien signaalien virta luo eräänlaisen psykologisen ehdollistumisen tai hypnoosin kaltaisen käyttäytymisen.”

”Strategisen alustakoordinoinnin” avulla identiteettejä voidaan käsitellä itsenäisesti, mutta samanaikaisesti ja koreografioida huolellisesti suunnitellun agendan koristeiksi ja vektoreiksi. ”Kuka tai mikä tahansa hallitsee tätä tietoa, sillä on jo sormensa jokaisen ihmisen hermoston psyykkisillä painepisteillä ja heidän otteensa kiristyy koko ajan”, Miller arvioi.

Psyopeissa hyödynnetään aina myös ihmisen perimmäisiä vaistoja ja ennakkoluuloja. Kiinan noustua talousmahdiksi Yhdysvaltojen rinnalle ja ohikin, lännen tiedustelupalveluille ja poliittisille ajatushautomoille annettiin tehtäväksi luoda uusi viholliskuva. Tehtiinkö tämä lännen aseman vahvistamiseksi, vai tehokkaaksi havaitun kiinalaisen mallin sovittamiseksi länteen? Lännen talousvaikuttajia ja teknokraatteja edustavalla Maailman talousfoorumilla on toimistonsa jopa Pekingissä.

Joka tapauksessa analyytikot viittaavat kirjoituksissaan aina ”Kiinasta alkaneeseen tartuntatautiepidemiaan”. Lännen jälkikolonialistinen ”orientalismi” tukee nykyistä ”näkymätöntä vihollista” koskevaa kertomusta. Myös asetelmaa idän ja lännen ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä” viriteltiin Yhdysvalloissa Mike Pompeon ulkoministeriaikoina.

Viime vuosien tapahtumat asettuvat yhä erikoisempaan valoon, jos sattuu törmäämään vuoden 2010 tienoilla alun perin julkaistuun videoon, jossa Lontoon Cityn eliitin salaista kokousta vahingossa todistamaan päässyt mies väittää kuulleensa suunnitelmista vapauttaa ”flunssan kaltainen virus”, jotta ”Kiina vilustuisi”. Mitä tähän sanovat internetin faktantarkistajat?

Sean Stinson muistuttaa, että syyskuun 11. päivän psyopissa käytettiin hyväksi Lähi-idän asukkaita, muslimeja. Monien mielissä on yhä muistikuvia ”radikaalista islamilaisesta terrorismista” (joka on sittemmin osoittautunut CIA:n rahoittamaksi). ”Terrorismin vastainen sota” hyödynsi ”islamofobiaa”: viholliseksi leimattiin väkivaltainen, suvaitsematon uskonto ja sen illiberaali ideologia kannattajineen.

Koronavirus taas markkinoitiin ihmisille ”Kiina-viruksena”. Tällä kertaa psykologisessa operaatiossa käytettiin kylmän sodan stereotypioita maailman valloittamista yrittävästä ”kommunismista” sekä varhaisemman länsimaisen rasismin mielikuvia itämaisista ihmisistä, jotka syövät ällöttäviä ruokia ja harjoittavat huonoa elintarvikehygieniaa ”Wuhanin märkätoreilla”.

Tämä ”sinofobia” oli suunnitelmallista ja juuri näin psyop toimii. Eri asia on, ketkä kaikki tässä pandemiaprojektissa olivat alun alkaen mukana ja ketkä vain yrittivät sopeutua yllättävään tilanteeseen. Ehkä emme saa koskaan tietää, mutta tämäkin psyop, aikaisempien mielenmuokkausoperaatioiden jatkumossa, muuttaa maailmaa ja meitä kaikkia jopa tahtomattamme.

”Ihminen kiintyy orjuuteen, jota hän erehtyy luulemaan vapautukseksi, koska hän unelmoi vapautuksesta, aivan kuten hän erehtyy luulemaan psyoppia totuudeksi”, Daniel Miller analysoi olotilaamme tässä hyperteknologisessa ajassa, jossa ”neljäs teollinen vallankumous” etenee ja muokkaa kyberneettistä perustaa dystooppiselta vaikuttavalle tulevaisuudelle.

Rokotepassien absurdi teatteri

Lionel Shriver kirjoittaa The Spectator-lehdessä, kuinka jo elokuussa brittiläinen kansanterveyslaitos julkaisi tietoja, jotka osoittivat, että rokottaminen ei suojaa merkittävästi koronavirustartunnalta. Shriver toteaa myös, että kaikki koronapassilla toteutettavat kansalaisten erottelut ovat järjettömiä.

”Uudemmat tiedot ovat vahvistaneet tätä kesän johtopäätöstä”, brittitoimittaja lisää. ”Kaikissa yli 30-vuotiaiden ikäryhmissä Yhdistyneessä kuningaskunnassa covid-tartuntojen määrä 100 000:ta kohti on nyt korkeampi rokotettujen kuin rokottamattomien keskuudessa.”

Itse asiassa 40-79-vuotiaiden ikäryhmissä tartuntaluvut ovat rokotettujen keskuudessa yli kaksi kertaa korkeammat kuin rokottamattomien keskuudessa. Mistähän tämä mahtaisi johtua? Epäluotettavasta testistä, itse rokotteesta, vai jostain muusta? Shriver ei tietenkään uskalla väittää, että koko ”pandemia” olisi vain tilastovääristelyyn ja pelon lietsontaan perustuvaa huijausta.

Shriver sentään myöntää, että rokotepassien järjetön teatteri Euroopassa on enemmän kuin turhaa. ”Pubien ja yökerhojen portinvartiointi edistää väärää käsitystä – tilastollista valhetta – siitä, että jalkakäytävälle karkotettu rokottamaton väki muodostaa paljon suuremman tartuntatautiuhan kuin läheisessä pöydässä istuvat ruokailijat, jotka ovat laillasi saaneet rokotuksen”, hän sanailee.

Viranomaisten jääräpäinen kieltäytyminen myöntämästä faktoja johtaa katastrofaalisiin seurauksiin (Shriver ei tätä sano, mutta ehkä siihen juuri pyritäänkin?). Esimerkiksi Englannin aikuissosiaalityön alalla on jo nyt yli 100 000 avointa työpaikkaa, rokottamattomien hoitokotien henkilökunnan pakollinen erottaminen voisi sulkea jopa 500 laitosta, joita kansakunnalla ei ole varaa menettää. Toimittaisiinko näin, jos meneillään olisi oikea tartuntatautiepidemia?

Yhdysvalloissa oikeusistuimet ovat toistaiseksi pysäyttäneet presidentti Joe Bidenin määräyksen, jonka mukaan kaikkien amerikkalaisten yritysten, joilla on vähintään 100 työntekijää, on vaadittava koko henkilökuntansa rokottamista tai suostuttava rasittaviin viikoittaisiin testeihin, ja jokaista rokottamatonta työntekijää kohti on määrättävä peräti 14 000 dollarin sakko.

Itävalta on asettanut koko kahden miljoonan rokottamattoman väestönsä lukkojen taakse. Jo ennestään rokottamattomilta on kielletty pääsy ravintoloihin, parturikampaamoihin ja elokuvateattereihin ja nyt nämä paarialuokkaan siirretyt kansalaiset saavat poistua kotoaan vain välttämättömille ostoksille ja töihin. Uusimpana siirtona hallitus on sittemmin laajentanut rajoitustoimia myös rokotteen jo ottaneisiin kansalaisiin ja ensi helmikuussa astuu voimaan rokotepakko.

”Myytti erittäin tartuttavista rokotevastaisista, jotka levittävät ruttoa kuin rotat keskiajalla, on lisännyt tarpeetonta vihanpitoa ja vastakkainasettelua”, Shriver kirjoittaa. Massapsykoosi on tehnyt tehtävänsä ja toimittaja mainitsee, kuinka ”eräs hänen New Yorkissa asuva ystävänsä oli ilmoittanut hiljattain toivovansa, että kaikki rokottamattomat yksinkertaisesti kuolisivat”. Samanlaisia älyvapaita kommentteja on kuultu jo Suomessakin.

Hallitukset ovat rokoteajattelun kärjessä kiinnittäneet itsensä tuotteeseen. Ne ovat liittoutuneet lääketeollisuuden kanssa, Shriver arvioi, ajatellen, että onnistuessaan rokote lisäisi myös sitä suosittaneen hallituksen suosiota. Valtavirran tiedotusvälineet ja suuri osa lääketieteen edustajista ovat ryhtyneet kaikki yhden tuotteen mannekiineiksi, vaikka tämän ”turvalliseksi ja tehokkaaksi” väitetty injektio ei olekaan tuottanut haluttua tulosta.

Kaikki nämä tahot pitävät yhteistyössä yllä manikealaista sosiaalista jakoa, jossa täytyisi olla varauksetta rokottautumisen puolesta, muuten ei ole kunnon kansalainen. Rokotteiden riskien tai koronarajoitusten arvosteleminen taas tekee sinusta pelätyn ”rokotevastaisen”, vaikka juuri fanaattinen usko rokotteen täydelliseen hyvyyteen kuulostaa huomattavasti mielipuolisemmalta.

”Tuote on kuitenkin pieni pettymys”, myöntää jopa kahteen kertaan rokottautunut brittitoimittaja. Se ei selvästikään estä virusta pyyhkäisemästä vahvasti rokotettujen väestöjen läpi. Kyseessä on siis mainosongelma; tuotteiden tarjoajat ovat taipuvaisia lupaamaan liikoja. Shriver ottaa vertailukohteeksi hiustenlähtöhoitomainokset, joissa ei yleensä kehuta, että se ”stimuloi pientä follikkelin kasvua”, vaan pikemminkin, että se ”parantaa kaljuuntumisen”.

Tarpeettomia rokotuksia puoltavat hallitukset eivät uskalla perääntyä väitteissään. ”Ei estä sinua sairastumasta tai edes sairastuttamasta muita ihmisiä, mutta estää joskus kuoleman”, on Shriveristä aika heikko mainoslause. Samaan aikaan joukko rokotettuja saa haittavaikutuksia, huippu-urheilijoita lyyhistyy sydänkohtauksiin ja alkaa näyttää siltä, että yhä synkemmäksi muodostuvaa kokonaiskuvaa yritetään häivyttää näkyviltä.

Shriverin mielestä lääketieteelliset perusteet rokottamattomien välttämiselle eivät ole vakuuttavia ja rokotepassit ja työelämän velvoitteet toimivat puhtaasti kiristyksen välineinä. Kuten eräs tuomari totesi Bidenin määräyksen jäädyttämisen yhteydessä, ”valtuutuksen todellinen tarkoitus ei ole parantaa työturvallisuutta, vaan lisätä rokotteiden käyttöä kaikin keinoin”.

”Suuri osa länsimaisesta kansanterveyspolitiikasta on nyt järjenvastaista. Hallitusten olisi irrottauduttava tuotteesta. Sen sijaan ne ovat irrottautuneet tosiasioista”, Shriver kuittaa.

Kapitalismin romahduksesta hätätilatyranniaan

Yhä jatkuva ”koronaviruspandemia” on vain ”velkaantuneen rahapoliittisen laajentumisen systemaattinen peittely-yritys”, sanoo Cardiffin yliopiston koronakriittinen professori Fabio Vighi, jonka kirjoituksia olen aiemminkin referoinut (täällä, täällä, täällä ja täällä).

Tämä pelon lietsonta ja yhteiskuntien muokkaaminen sulkutiloilla ja rajoituksilla jatkuu, kunnes meneillään oleva ”autoritaarinen paradigman muutos” on normalisoitu ja siirrymme pois liberaalin demokratian aikakaudelta ”kommunistisen kapitalismin” digitaaliseen valvontayhteiskuntaan.

”Ennen kuin on liian myöhäistä, meidän on lakattava uskomasta, että rokotemääräykset, sulkutilat ja muut massasääntelyn muodot liittyvät terveyteen”, Vighi yrittää herätellä lukijaansa. Talouselämän ja politiikan taustavaikuttajat olivat valmiita julistamaan maailmanlaajuisen hätätilan suojellakseen kapitalistista järjestelmäänsä sen omilta, yhä tuhoisammiksi käyviltä käytänteiltä.

Kapitalismilla ei ole muuta keinoa jatkaa olemassaoloaan kuin suorittaa koronakriisin varjolla yhteiskuntien uudelleenmuotoilu. Lukitusten ja rajoitusten välittömänä tarkoituksena on ”antaa keskuspankkien toteuttaa tähtitieteelliset rahanpainatusohjelmansa, jotka paisuttavat rahoitussektoria ja aiheuttavat samalla – kuten tällä hetkellä näemme – inflaatiota heti, kun liikepankit vuotavat käteistä reaalitalouteen”, Vighi selittää.

Koronakriisi olisikin nähtävä läpikotaisin ”kapitalistisena ilmiönä”, rahavallan hätävalheena, eikä minään ”satunnaisena mikrobiologisena tapahtumana”, joka on yllättänyt maailman. On äärimmäisen naiivia ajatella, että ”pandemia” olisi ollut pelkkä vahinko, mutta monikaan viranomaisiin luottava ”tolkun ihminen” ei halua horjuttaa maailmankuvaansa tai ymmärtää tulleensa huijatuksi.

Vighin mielestä viruksen uhkaa on koko ajan käytetty ”taloudellisena välineenä, jonka tarkoituksena on peittää nykykapitalismin epookkimainen romahdus (lisäarvon luomisen rakenteellinen kriisi) sekä nopeuttaa globaalihallinnon autoritaarista prosessia (siirtymää sidosryhmäkapitalismiin), jonka avulla järjestelmä pyrkii toistamaan logiikkaansa korkeammalla rakenteellisen väkivallan tasolla”.

Ensimmäinen tavoite on puolustuksellinen, mutta toinen on aggressiivinen. Nykyvaiheessa nämä kaksi tavoitetta sulautuvat yhdeksi, kun eliitti ajaa digitaalisten terveyspassien yhä laaja-alaisempaa käyttöönottoa uuden järjestyksen alkuvaiheessa.

Tätä varten he käyttävät julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksia, kuten yhdysvaltalaista Vaccine Credential Initiative (VCI) -aloitetta, jonka julkilausuttu tavoite on ottaa käyttöön yksi älykortti, ”smart health card”, joka voitaisiin tunnustaa ”yli organisaatio- ja lainkäyttöalueiden rajojen”.

VCI:tä koordinoi ”voittoa tavoittelematon järjestö” nimeltä MITRE, jota johtavat enimmäkseen sotilastiedustelun ammattilaiset ja jonka sponsoreina toimivat FBI ja Yhdysvaltojen puolustusministeriö. ”Voiko kukaan täysjärkinen ihminen enää väittää, että tämä on vain salaliittoteoriaa”, Vighi kysyy.

Siirtymällä itsepuolustuksesta hyökkäykseen, oligarkit ovat saattamassa ihmiskuntaa ”totalitaariseen painajaiseen, joka on naamioitu humanitaariseksi interventioksi”. He tekevät näin sokean voitontavoittelun ja itsesäilytyksen nimissä. Sen sijaan, että kapitalistisen järjestelmän annettaisiin kohdata objektiivinen romahduksensa, se yritetään ”muumioida bioteknologiseksi despotismiksi”.

Monissa maissa ilmoitetaan jälleen esiintyvän uusia tartuntoja, mikä johtaa uusiin rajoitustoimiin. Gibraltarilla väestö on kahteen kertaan rokotettu, mutta uusien sairastapausten myötä ”joulu on peruttu”, maskin käyttö on pakollista ja joukkokokoontumisia kehotetaan välttämään.

Näyttää tosiaan siltä, että ”koronavirus” (rokoteperäinen tauti tai uudelleennimetty influenssa) toimii ”hyvin ajoitettuna sosioekonomisena puskurina sekä inflaatiota että järjestäytynyttä tyytymättömyyttä vastaan”. Koronakurin perustehtävä on ”mahdollistaa rahapoliittisten elvytystoimien jatkuminen”.

Vighi näkee aivan oikein, että olemme keskellä ”käänteentekevää geoekonomista ja geopoliittista murrosta”. Kuten olen jo useamman vuoden esittänyt, tuntemamme maailmanjärjestys on vaihtumassa uuteen. Vaikka olin huomannut, että lännen liberaali järjestys oli kaatumassa, en osannut kuvitella, että tilalle nousisi globaali terveystotalitarismi, johon kaikki hallinnot sitoutuisivat.

Talouden romahdus ja biopoliittinen vallankäyttö ovat saman kolikon eri puolia. Tartuntatapauksiin ja virusvariantteihin perustuva kertomus toimii ”savuverhona, jonka eliitin ja sen käyttäytymispsykologisten neuvonantajien perverssi mielikuvitus on luonut”. Heidän tavoitteenaan on nyt ”normalisoida poikkeustila siinä toivossa, että ihmiset spontaanisti hyväksyisivät orjuutensa”.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että (yksityisesti valvotut) keskuspankit antavat eri maiden hallituksille marssijärjestyksensä, jotta pakolliset digitaaliset henkilöllisyystodistukset otetaan käyttöön suljettujen yhteiskuntien perustana uudessa maailmassa, jossa, kuten Maailman talousfoorumin tunnetussa iskulauseessa sanotaan, me (ei he) ”emme omista mitään ja olemme silti onnellisia”.

Vighi nostaa esimerkiksi myös kotimaansa Italian, jossa työelämässä pysyminen riippuu nyt rokotteiden ottamisesta. Italia on yksi maista, joka on tämän ”globaalin autoritaarisen hankkeen” eturintamassa. Lopullisia tavoitteita ei vaivauduta enää edes peittelemään.

”Hallitukset ja keskuspankit eivät ainoastaan ilmoita avoimesti suunnitelmistaan siirtyä digitaalisiin valuuttoihin, vaan ne kertovat myös, että niillä on käytössään mekanismeja digitaalisen käteisen käytön valvomiseksi. Rahaorjuus näyttää olevan heidän päämääränsä”, italialaisfilosofi arvioi.

Kansalaiset, jotka yhä vastustavat joukkopropagandaa ja mediahypnoosia, ovat jo ymmärtäneet, että koronapassista ei ole mitään hyötyä oletettua virusta vastaan. He tiedostavat, että viruksen olemassaoloon vetoaminen on vain keino digitaalisen terveyspassin lanseeraamiseksi. Passin tarkoituksena on antaa esimakua ”universaalista digitaalisesta identiteetistä”, joka on Davosin klikin edistämän ”suuren uudelleenkäynnistyksen” pilari.

Kuten Vighi pelkää, jos jopa kehomme alistuvat ”täysin digitalisoituneelle kapitalismille”, paluuta entiseen ei enää ole: ei ole mitään rajaa sille, mitä vallanpitäjät voivat vaatia meiltä ”hätätilanteen” verukkeella myös jatkossa.

Vighin mielestä nyt olisi ensisijaisen tärkeää puolustaa ihmisten oikeutta kieltäytyä koronapasseista ja tuputetuista geeni-injektioista, jotka eivät ole vain hyödyttömiä flunssaviruksia vastaan, vaan myös mahdollisesti hengenvaarallisia haittavaikutuksiltaan.

Rokottautumisten lisäksi digitaaliset henkilötunnukset pystyvät tallentamaan käyttäytymisemme ”hyveellisyyden” sekä terveydellisessä että laajemmassa sosioekonomisessa mielessä. Kaikkia toimintojamme, jotka jo nyt määräytyvät pitkälti ”taloudellisen rationaalisuuden” mukaan, säännellään edelleen teknologian avulla – epäilemättä ”yhteisen hyvän” nimissä, kuten ihmiskunnan pahimmat viholliset aina väittävät.

Irtautuminen teknotieteellisestä diktatuurista, joka perustuu viruksen pelkoon ja keskitetysti valvottuihin digitaalisiin kortteihin, joilla säännellään osallistumista yhteiskuntaan, on vielä monimutkaisempaa kuin irtautuminen vanhanaikaisesta sotilasdiktatuurista. Nyt olisi vastarinnan aika.