Sillä välin kun tavallinen kansa on yhä huolissaan koronaviruksesta sekä sähkön, ruoan ja kaiken muunkin kallistumisesta, globalistit jatkavat herkeämättä työtään ”suuren uudelleenkäynnistyksen” parissa.
Fabio Vighi kehottaa meitä tutustumaan Maailman talousfoorumin verkkosivuihin. Sieltä löytyy suorastaan ”fransiskaanisin” korulausein julkituotuna, mikä meitä kaikkia odottaa uudessa vihreässä maailmassa, joka on ”oikeudenmukaisempi, turvallisempi ja kestävämpi”, mutta jota tosiasiallisesti hallitsee päivitetty, entistäkin kovempi kapitalismi.
”Tervetuloa vuoteen 2030. En omista mitään, minulla ei ole yksityisyyttä, ja elämä ei ole koskaan ollut parempaa.” Tämä ei ole julmaa parodiaa, vaan otsikko Ida Aukenin, Tanskan entisen ympäristöministerin, kirjoitukselle, joka ilmestyi talousfoorumin verkkosivuille vuonna 2016. Sittemmin tämä monia järkyttänyt kirjoitus on poistettu foorumin sivuilta, mutta se on yhä luettavissa muualta, esimerkiksi Forbesin sivulta.
Auken paljastaa oikeastaan vain yksityiskohtia globalistien vuosikymmenien ajan valmistelemasta uudesta maailmanjärjestyksestä. Lähitulevaisuudessa ”jotkut meistä” elävät mallikaupungeissa, joissa asukas ei omista autoa, taloa, ei edes mitään kodinkoneita saati vaatteitaan. Yksityisomistus on tässä utopiassa täysin poistettu.
Silti olemme Aukenin visiossa tyytyväisiä, koska digitalisoitujen palvelujen kaupungissa, joka on vapautettu liikenteestä ja saasteista, ”meillä on mahdollisuus kuljetukseen, asumiseen, ruokaan ja kaikkeen, mitä tarvitsemme jokapäiväisessä elämässämme”.
Vuokraa ei myöskään tarvitse ”maksaa”, sillä kun olemme pyöräilemässä tai poimimassa päivänkakkaroita, ”joku muu käyttää vapaata tilaamme”. Ostosten tekemisestä tulee kaukainen muisto, sillä ”algoritmi tekee sen puolestani”, koska ”se tuntee makuni paremmin kuin minä itse”. Kun robotiikka on täydessä vauhdissa, työ on muuttunut miellyttäväksi toiminnaksi: ”ajattelu-, luomis- ja itsekehitys -ajaksi”.
Auken on kuitenkin huolissaan ihmisistä, ”jotka eivät asu kaupungissamme”, ”jotka menetimme matkalla”, jotka ovat ”muodostaneet pieniä, omavaraisia yhteisöjä” tai ”jääneet tyhjiin ja hylättyihin taloihin pienissä kylissä”. Häntä myös ”silloin tällöin harmittaa” se, ettei ”todellista yksityisyyttä” enää ole, koska ”kaikki, mitä teen, ajattelen ja haaveilen, tallennetaan [digitaalisesti johonkin]”.
Näistä ”pienistä hankaluuksista” huolimatta transhumanistinen elämä on ”paljon parempaa”, koska lähitulevaisuuden ihminen on voittanut ”kaikki kauheat asiat: elämäntapasairaudet, ilmastonmuutoksen, pakolaiskriisin, ympäristön pilaantumisen, täysin ruuhkautuneet kaupungit, veden ja ilman saastumisen, sosiaaliset levottomuudet ja työttömyyden”.
Vighin mielestä ei tarvita paljon mielikuvitusta ymmärtämään, että ”tämä utopistinen satu on todellisuudessa dystooppinen painajainen siitä yksinkertaisesta syystä, että jos emme enää omista mitään, se johtuu siitä, että kuritettuaan köyhiä ja riistettyään keskiluokilta kaikki mahdollisuudet toimeentuloon, maailman eliitti todella omistaa kaiken”.
Jo nyt, pandemisten rakennemuutosten aikana, suuret uusliberaalit rahoituslaitokset (IMF, Maailmanpankki jne.) ”auttavat” maksukyvyttömyyden partaalla olevia köyhiä maita ”anteliailla lainoilla” ja tukevat samalla tiukimpia pakkolunastuksia.
Kuten ranskalainen anarkokommunisti Daniel Guérin kirjoitti jo vuonna 1936: ”Kun talouskriisi kärjistyy, kun voittoprosentti laskee kohti nollaa, porvaristo näkee vain yhden keinon voittojensa palauttamiseksi: se tyhjentää ihmisten taskut viimeistä senttiä myöten”.
Tämän päivän ”luovan tuhon” ytimessä ei ole muuta kuin uusi ”suurpääoman fasismi”, väittää Vighi. Meille pakotetun ”pandemisen psykodraaman” tavoitteena on tuhota se, mitä reaalitaloudesta on jäljellä ja laatia uusi ”Leviathanin kaltainen yhteiskuntasopimus”; Great Reset, ”suuri uudelleenkäynnistys”, jossa oma selviytymisemme on riippuvainen ylikansallisten rahalaitosten ”hyväntekeväisyydestä”.
”Uusi normaali” on koko ihmiskunnan uudelleenmuotoilu niin, että se hyväksyy neljänteen teolliseen vallankumoukseen perustuvan ”fransiskaanisen kapitalismin”. Jopa Paavi ja katolinen kirkko yhtenä menneen ajan valloista on valjastettu talouselämän Rothschildien ja Rockefellerien pahaenteistä ”inklusiivisuutta” edistämään.
Maailmanlaajuinen hallinto bioturvallisuuden alalla on nykyään selvin osoitus tästä despotismista, joka saa täydellisen taloudellisen ilmaisunsa niin kutsutussa ”sidosryhmäkapitalismissa”: samalla kun suurten monikansallisten yritysten johtajat ja osakkeenomistajat ahmivat valtavia pörssivoittoja, he hallitsevat myös politiikan ja median kenttiä, joilla heidät esitetään hyväntekijöinä.
Tämä on aikamme suurin paradoksi, Vighi selittää: ”rikkain 0,1 prosenttia – globalisaation voittajat, ihmiskunnan historian saalistajaluokka (Bill Gatesista Warren Buffettiin, Bill Clintoniin, Mark Zuckerbergiin ja George Sorosiin) – on myös sosiaalisesti sitoutunut tukemaan jaloja asioita, kuten terveyttä ja maailman nälänhädän torjuntaa”.
Lahjoitustensa ansiosta nämä ”fransiskaanisen kapitalismin filantrooppiset profeetat” käyttävät yhä despoottisempaa vaikutusvaltaa hallituksiin ja niiden hauraisiin instituutioihin. ”Rahan, vallan ja lobbausliittoutumien” kietoutuminen toisiinsa riistää politiikalta viimeisetkin mahdollisen autonomian rippeet siinä määrin, että demokratiat kaikkialla toivottavat nämä ”filantrooppiset saalistajat” avosylin tervetulleiksi kysymättä oleellisia kysymyksiä.
Moraalinen kiristys toimii, mikä tarkoittaa myös sitä, että kapitalismin romahdus ei ole mikään yksi iso, huomiota herättävä tapahtuma: se ei automaattisesti tuota myöskään vallankumouksellisia ristiriitoja, kuten monet uusmarxilaiset sekä äärioikeistolaiset toivovat, saadakseen mahdollisuuden pystyttää savuaville raunioille omat yhteiskuntajärjestelmänsä.
Koska kapitalismin meneillään oleva romahdus on kätketty valepandemian pelotteen alle, ihmisten huomio ja energia keskittyy viruksen kanssa elämiseen. Tällä välin maailmaa ”nollataan” autoritaarisen oligarkian johdolla ja jopa lännen uskonnollisten johtajien siunauksella.
Markku Siira 