Rokotepassien absurdi teatteri

Lionel Shriver kirjoittaa The Spectator-lehdessä, kuinka jo elokuussa brittiläinen kansanterveyslaitos julkaisi tietoja, jotka osoittivat, että rokottaminen ei suojaa merkittävästi koronavirustartunnalta. Shriver toteaa myös, että kaikki koronapassilla toteutettavat kansalaisten erottelut ovat järjettömiä.

”Uudemmat tiedot ovat vahvistaneet tätä kesän johtopäätöstä”, brittitoimittaja lisää. ”Kaikissa yli 30-vuotiaiden ikäryhmissä Yhdistyneessä kuningaskunnassa covid-tartuntojen määrä 100 000:ta kohti on nyt korkeampi rokotettujen kuin rokottamattomien keskuudessa.”

Itse asiassa 40-79-vuotiaiden ikäryhmissä tartuntaluvut ovat rokotettujen keskuudessa yli kaksi kertaa korkeammat kuin rokottamattomien keskuudessa. Mistähän tämä mahtaisi johtua? Epäluotettavasta testistä, itse rokotteesta, vai jostain muusta? Shriver ei tietenkään uskalla väittää, että koko ”pandemia” olisi vain tilastovääristelyyn ja pelon lietsontaan perustuvaa huijausta.

Shriver sentään myöntää, että rokotepassien järjetön teatteri Euroopassa on enemmän kuin turhaa. ”Pubien ja yökerhojen portinvartiointi edistää väärää käsitystä – tilastollista valhetta – siitä, että jalkakäytävälle karkotettu rokottamaton väki muodostaa paljon suuremman tartuntatautiuhan kuin läheisessä pöydässä istuvat ruokailijat, jotka ovat laillasi saaneet rokotuksen”, hän sanailee.

Viranomaisten jääräpäinen kieltäytyminen myöntämästä faktoja johtaa katastrofaalisiin seurauksiin (Shriver ei tätä sano, mutta ehkä siihen juuri pyritäänkin?). Esimerkiksi Englannin aikuissosiaalityön alalla on jo nyt yli 100 000 avointa työpaikkaa, rokottamattomien hoitokotien henkilökunnan pakollinen erottaminen voisi sulkea jopa 500 laitosta, joita kansakunnalla ei ole varaa menettää. Toimittaisiinko näin, jos meneillään olisi oikea tartuntatautiepidemia?

Yhdysvalloissa oikeusistuimet ovat toistaiseksi pysäyttäneet presidentti Joe Bidenin määräyksen, jonka mukaan kaikkien amerikkalaisten yritysten, joilla on vähintään 100 työntekijää, on vaadittava koko henkilökuntansa rokottamista tai suostuttava rasittaviin viikoittaisiin testeihin, ja jokaista rokottamatonta työntekijää kohti on määrättävä peräti 14 000 dollarin sakko.

Itävalta on asettanut koko kahden miljoonan rokottamattoman väestönsä lukkojen taakse. Jo ennestään rokottamattomilta on kielletty pääsy ravintoloihin, parturikampaamoihin ja elokuvateattereihin ja nyt nämä paarialuokkaan siirretyt kansalaiset saavat poistua kotoaan vain välttämättömille ostoksille ja töihin. Uusimpana siirtona hallitus on sittemmin laajentanut rajoitustoimia myös rokotteen jo ottaneisiin kansalaisiin ja ensi helmikuussa astuu voimaan rokotepakko.

”Myytti erittäin tartuttavista rokotevastaisista, jotka levittävät ruttoa kuin rotat keskiajalla, on lisännyt tarpeetonta vihanpitoa ja vastakkainasettelua”, Shriver kirjoittaa. Massapsykoosi on tehnyt tehtävänsä ja toimittaja mainitsee, kuinka ”eräs hänen New Yorkissa asuva ystävänsä oli ilmoittanut hiljattain toivovansa, että kaikki rokottamattomat yksinkertaisesti kuolisivat”. Samanlaisia älyvapaita kommentteja on kuultu jo Suomessakin.

Hallitukset ovat rokoteajattelun kärjessä kiinnittäneet itsensä tuotteeseen. Ne ovat liittoutuneet lääketeollisuuden kanssa, Shriver arvioi, ajatellen, että onnistuessaan rokote lisäisi myös sitä suosittaneen hallituksen suosiota. Valtavirran tiedotusvälineet ja suuri osa lääketieteen edustajista ovat ryhtyneet kaikki yhden tuotteen mannekiineiksi, vaikka tämän ”turvalliseksi ja tehokkaaksi” väitetty injektio ei olekaan tuottanut haluttua tulosta.

Kaikki nämä tahot pitävät yhteistyössä yllä manikealaista sosiaalista jakoa, jossa täytyisi olla varauksetta rokottautumisen puolesta, muuten ei ole kunnon kansalainen. Rokotteiden riskien tai koronarajoitusten arvosteleminen taas tekee sinusta pelätyn ”rokotevastaisen”, vaikka juuri fanaattinen usko rokotteen täydelliseen hyvyyteen kuulostaa huomattavasti mielipuolisemmalta.

”Tuote on kuitenkin pieni pettymys”, myöntää jopa kahteen kertaan rokottautunut brittitoimittaja. Se ei selvästikään estä virusta pyyhkäisemästä vahvasti rokotettujen väestöjen läpi. Kyseessä on siis mainosongelma; tuotteiden tarjoajat ovat taipuvaisia lupaamaan liikoja. Shriver ottaa vertailukohteeksi hiustenlähtöhoitomainokset, joissa ei yleensä kehuta, että se ”stimuloi pientä follikkelin kasvua”, vaan pikemminkin, että se ”parantaa kaljuuntumisen”.

Tarpeettomia rokotuksia puoltavat hallitukset eivät uskalla perääntyä väitteissään. ”Ei estä sinua sairastumasta tai edes sairastuttamasta muita ihmisiä, mutta estää joskus kuoleman”, on Shriveristä aika heikko mainoslause. Samaan aikaan joukko rokotettuja saa haittavaikutuksia, huippu-urheilijoita lyyhistyy sydänkohtauksiin ja alkaa näyttää siltä, että yhä synkemmäksi muodostuvaa kokonaiskuvaa yritetään häivyttää näkyviltä.

Shriverin mielestä lääketieteelliset perusteet rokottamattomien välttämiselle eivät ole vakuuttavia ja rokotepassit ja työelämän velvoitteet toimivat puhtaasti kiristyksen välineinä. Kuten eräs tuomari totesi Bidenin määräyksen jäädyttämisen yhteydessä, ”valtuutuksen todellinen tarkoitus ei ole parantaa työturvallisuutta, vaan lisätä rokotteiden käyttöä kaikin keinoin”.

”Suuri osa länsimaisesta kansanterveyspolitiikasta on nyt järjenvastaista. Hallitusten olisi irrottauduttava tuotteesta. Sen sijaan ne ovat irrottautuneet tosiasioista”, Shriver kuittaa.

Venäjä, Kiina ja mRNA-ihmiskokeet

”Venäjä on myöntänyt yhdysvaltalaiselle lääkeyhtiö Pfizerille luvan tehdä kliinisiä kokeita Paxlovidilla, kokeellisella lääkkeellä, jonka uskotaan vähentävän merkittävästi sairaalahoitoon joutumisen tai kuoleman riskiä Covid-19-tartunnan jälkeen”, kertoo uutistoimisto RT.

Tutkimukseen on tarkoitus saada osallistujiksi aikuisia, jotka ovat joutuneet kosketuksiin oireilevien koronaviruspotilaiden kanssa heidän kotonaan. Tutkimukseen osallistuu 90 ihmistä osana laajempaa kolmannen vaiheen testausta, johon kuuluu 7 000 ihmistä eri puolilta maailmaa.

Venäläiset ovat suhtautuneet nihkeästi jopa kotimaisiin koronarokotteisiin, joten ilmeisesti nyt yritetään saada ihmiset ottamaan samaa ainetta kapselin muodossa. Paxlovid onkin ensimmäinen suun kautta annettava kokeellinen lääke, jota testataan koronavirustaudin hoidossa.

Myös Kiinassa testataan kotimaista mRNA-rokotetta. Hankkeen on hyväksynyt Etelä-Kiinan Guangxin autonomisen alueen taudintorjunta- ja ehkäisykeskus. Geeni-injektion koehenkilöinä toimivat ”vähintään 18-vuotiaat henkilöt, jotka on aiemmin rokotettu kahdella inaktivoidulla rokotteella”.

Kiinalaiskokeissa käytettävä mRNA-rokotekandidaatti on nimeltään ARCoVax, jonka Kiinan armeijan lääketieteellinen tutkimuslaitos, Suzhou Abogen ja Yunnan Walvax Biotechnology Co ovat yhdessä kehittäneet.

Niin kuin tämä ei vielä riittäisi, myös Pfizerin ja BioNTechin kehittämä mRNA-rokote hakee lupaa Kiinan viranomaisilta. Niiden kiinalainen kumppani on lääkeyhtiö Fosun Pharma Shanghaissa.

Lännen infosotureiden ei enää tarvitse tuhlata aikaansa Venäjän ja Kiinan johtajien diskreditointiin. Moskova ja Peking osoittavat toiminnallaan itse olevansa mukana globalistien pandemiapelissä ja valmiita tekemään kansalaisistaan lääketieteen koe-eläimiä länsimaiden poliitikkojen lailla.

Kaikki suurvallat vasallivaltioineen ovat mukana tässä globaalissa mRNA-kokeilussa, joka tulee jättämään jälkeensä tuhottuja elämiä haittavaikutusten ja kuolemien muodossa. Jos tästä nyt jotain positiivista voi sanoa, niin kuluneet koronakuukaudet ovat olleet ainakin poliittisesti silmiä avaavaa aikaa.

Venäläistutkija: Kolme ideologista vaihtoehtoa

Venäläistutkija Artyom Lukin kyseenalaistaa väitteen, jonka mukaan nykyistä geopoliittista kilpailua ei voi verrata kylmään sotaan, koska kyse ei ole enää ”ideologioiden yhteentörmäyksestä”. Lukinin mukaan kaikki kolme nykyistä suurvaltaa – Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä – edustavat ”erilaisia ideologisia valintoja”.

Yhdysvallat puolustaa ”liberaaliprogressiivista ideologiaa, joka äärimmäisessä [ideologista puhdasoppisuutta vaativassa] muodossaan tunnetaan nimellä wokeness”. Kiina ja Venäjä haastavat tämän amerikkalaisen liberaalin – ja toisaalta uusvasemmistolaisen – näkemyksen.

Kiina ja Venäjä niputetaan usein yhteen ”autokraattisina ystävinä”, Lukin huomioi. Venäläistutkijan mielestä Peking ja Moskova edustavat kuitenkin ”hyvin erilaisia ideologisia malleja”. Kiinan malli on ”synteesi marxilais-leniniläis-maolaisesta sosialismista ja perinteisestä kiinalaisesta tapakulttuurista, joita kehittynyt digiteknologia vahvistaa”.

Lukinista on myös virhe ajatella, että Putin haluaisi herättää kommunistisen Neuvostoliiton henkiin. Venäjän pitkäaikainen presidentti suhtautuu itse asiassa hyvin ristiriitaisesti entiseen neuvostomalliin. ”Putin ei ole kommunisti, vaan pikemminkin uusfeodaalinen yliherra”, Lukin heittää.

Putinin mieltymyksenä näyttäisi olevan ”vanha Tsaarin Venäjä”: hänen mielestään Venäjän ei tarvitse olla universaali ideologinen imperiumi, vaan ”laaja mannermainen autokratia”, joka luottaa ”ydinaseisiin, terveeseen konservatismiin ja hyväksi havaittuihin perinteisiin”.

Putinin Venäjän ihanne tulee siis menneisyydestä; tällaisenaan venäläinen ideologia vetoaa ”joihinkin oikeistokonservatiiveihin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa”. Tämän vuoksi lännen liberaali eliitti näkee Putinin ”ideologisena vastustajanaan”.

Silti Venäjän ideologinen haaste lännelle ei ole mitään verrattuna Kiinan asettamaan haasteeseen. ”Länsimaat pelkäävät Kiinaa yhä enemmän, paitsi Kiinan taloudellisen ja sotilaallisen voiman kasvun vuoksi, myös siksi, että Kiinan moderni, erittäin menestyksekäs kehitys vahvistaa Kiinan kommunistista puolueideologiaa”, Lukin selittää.

Hän katsoo, että ”koronaviruspandemia oli ratkaiseva hetki, joka osoitti Kiinan järjestelmän ylivoimaisuuden”. ”Kun useimmat länsimaat, sekä Venäjä ja Intia, epäonnistuivat katastrofaalisesti väestönsä suojelemisessa, Kiina voitti taistelun virusta vastaan”, venäläisakateemikko uskoo. Tämän näkemyksen oikeellisuudesta kriittinen lukija voi halutessaan kiistellä Lukinin twiittiketjussa.

Lukin myöntää, että Kiinan järjestelmässä on ”dystooppisia piirteitä”, mutta se on tällä hetkellä ”tehokkain järjestelmä, kun on kyse aineellisen vaurauden tuottamisesta massoille ja biologisen ihmiselämän suojelemisesta”. Spesifimpien perusteluiden sijaan hän kehottaa lukijoita tutustumaan kirjailija Fjodor Dostojevskin luomaan ”suurinkvisiittorin” hahmoon.

Lukin muistaa mainita, että oli myös neljäs kilpaileva ideologia, ”radikaali islamismi”, mutta sitä edustanut ”islamilainen valtio” tuhottiin suurvaltojen kollektiivisen toiminnan kautta. Tämä on Lukinin väitteistä erikoisin, sillä onhan islamilaisella sivilisaatiomallilla terroristiryhmiä menestyneempiäkin esimerkkejä Iranissa, Saudi-Arabiassa ja vaikkapa Turkissa.

Yhteenvetona Lukin toteaa, että ”ihmiskunta voi nyt valita lännen wokeismin, Venäjän uusfeodalismin ja Kiinan hieman dystooppisen digitaalisen sosialismin välillä”. Voiko näistä malleista oikeasti valita, vai määrittelevätkö historia, maantiede ja ulko- ja turvallisuuspoliittiset sidonnaisuudet sen, minkä suurvallan etupiiriin kukin maa kuuluu? Toinen kysymys on, miten meneillään oleva globaali kriisiaika vaikuttaa suurvaltapoliittisiin pyrintöihin?

Pentagon ja kolmen suurvallan maailma

Aspenin turvallisuusfoorumissa keskiviikkona puhunut Yhdysvaltojen asevoimien komentaja, kenraali Mark Milley tuntui myöntävän, että Amerikan yksipuolisen ylivallan vuodet saattavat olla ohi.

Amerikkalaiskenraali totesi, että maailma on ”muuttumassa kolminapaiseksi”. Tällä hän tarkoitti Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän korostuvaa roolia kilpailevina ”suurvaltoina”. Milleyn mielestä Yhdysvaltojen on kuitenkin yhä ”panostettava” vaikutusvaltansa säilyttämiseen.

Milley uskoo, että rauhan ylläpitäminen ”suurvaltojen” välillä kolmen navan kokoonpanossa on huomattavasti vaikeampaa kuin kylmän sodan aikana, jolloin kaksi suurvaltaa oli vastakkain. Myös nopeasti kehittyvä teknologia lisää monimutkaisuutta ja maailmasta tulee ”strategisesti paljon epävakaampi” kuin ennen.

Milley lisäsi, että tällaisessa kolminapaisessa maailmassa Pentagon pitää Kiinaa ”tärkeimpänä vastustajanaan”. Peking on viimeisten neljän vuosikymmenen ajan investoinut aktiivisesti armeijaansa ja on nyt valmis haastamaan Yhdysvallat ”ainakin alueellisella tasolla”.

Kiinan pitkän tähtäimen tavoitteena on asettua Yhdysvaltoja vastaan globaalilla tasolla, Milley väittää. ”Heillä on kiinalainen unelma ja he haluavat haastaa niin sanotun liberaalin sääntöpohjaisen järjestyksen, joka astui voimaan vuonna 1945 toisen maailmansodan päätyttyä”. Tämä tulee olemaan amerikkalaiskenraalin mukaan ”todellinen haaste” tulevien vuosien aikana.

Viime vuosina Kiinan ja Yhdysvaltojen armeijat ovat joutuneet ottamaan yhteen useilla eri alueilla ja Etelä-Kiinan meri on ollut tällaisten välikohtausten polttopiste. Resurssirikas vesiväylä, johon kohdistuu päällekkäisiä alue- ja merioikeusvaatimuksia, on yksi Yhdysvaltojen niin sanottujen ”merenkulunvapausoperaatioiden” tärkeimmistä kohteista ja myös Kiinan sotilaallisen kehitystyön kohde.

Toinen merkittävä kahdenvälisten jännitteiden lähde on Taiwanin saari, jolla on läheiset suhteet Washingtoniin ja jota Peking pitää osana manner-Kiinaa. Tänä vuonna Kiinan armeija on toiminut yhä aktiivisemmin saaren ympärillä ja suorittanut ylilentoja. Yhdysvaltojen sotilasaluksia on myös toistuvasti nähty Taiwaninsalmella, mikä on herättänyt vihaisia reaktioita Pekingissä ja syytöksiä sekaantumisesta Kiinan sisäisiin asioihin.

Milley uskoo kuitenkin, että aktiivisesta uhittelusta huolimatta Peking ei todennäköisesti yritä ottaa Taiwania väkisin haltuunsa lähiaikoina. ”Kiinaa koskevan analyysini perusteella, en pidä sitä todennäköisenä lähitulevaisuudessa”, kenraali arvioi.

Pekingin mielestä Washington on jatkanut ”Taiwan-kortin käyttämistä” häiritäkseen Kiinan pyrkimyksiä kansalliseen yhdentymiseen ja kehitykseen. Sen ”räikeät toimet”, kuten asekaupat Taiwanin hallinnon kanssa ja ”kasvavat viralliset suhteet Kiinan saariprovinssin kanssa”, ovat heikentäneet Kiinan ja Yhdysvaltojen välisten suhteiden poliittista perustaa ja vahingoittaneet Taiwaninsalmen rauhaa ja vakautta.

Kenraali Milleyn mukaan ”maailma on todistamassa yhtä suurimmista geostrategisen voiman muutoksista, joita se on koskaan nähnyt” ja lisäsi, että tämä teknologisesta kehityksestä johtuva siirtymä merkitsee myös ”sodan luonteen perusteellista muuttumista”.

Milleyn kommentista tulikin mieleen, että aiemmin esimerkiksi Venäjän presidentti Vladimir Putin on todennut, että ”se, joka saavuttaa läpimurron tekoälyn kehittämisessä, tulee hallitsemaan maailmaa”.

Mark Milley nousi aiemmin otsikoihin myös Suomessa, kun hän paljastuskirjan mukaan soitti presidentti Trumpin virkakauden lopulla kaksi salaista puhelua kiinalaiskollegalleen vakuuttaakseen, että Trumpin Kiinan-vastaiset puheet eivät tarkoittaneet sodan valmisteltua.

Wang Huningin Kiina ja lännen eksistentiaalinen kriisi

Geopolitiikan analysointi vaatii perehtymistä eri maiden poliittisiin kulttuureihin ja tutkimustyön aikana törmää usein mielenkiintoisiin hahmoihin. Yksi heistä on kiinalainen Wang Huning, jota on kutsuttu ”nyky-Kiinan Richelieuksi”.

Wang on Kiinan kansantasavallan johtava ideologi, jota pidetään aivoina kaikkien keskeisten poliittisten konseptien takana. Wangin käsialaa ovat ”kiinalainen unelma”, korruption vastainen kampanja, Vyö ja tie -aloite, itsevarmempi ulkopolitiikka ja jopa ”Xi Jinpingin ajattelu”.

Jos tarkastelee mitä tahansa valokuvaa, jossa presidentti Xi on tärkeällä matkalla tai kokouksessa, silmälasipäinen virkamies Wang on todennäköisesti nähtävissä taustalla, ei koskaan kaukana johtajasta.

Wang on näin ollen ansainnut vertailun Kiinan historian kuuluisiin henkilöihin, kuten Zhuge Liangiin ja Han Feihin (historioitsijat kutsuvat jälkimmäistä ”Kiinan Machiavelliksi”), jotka toimivat epävirallisina ”valtoina valtaistuimen takana”: korkean tason strategisina neuvonantajina ja jopa ”keisarin opettajina”.

Tällainen hahmo on länsimaissa yhtä helposti tunnistettavissa oleva éminence grise, ”harmaa eminenssi”, François Leclerc du Tremblayn, Charles Maurice de Talleyrandin, Klemens von Metternichin, Henry Kissingerin tai Vladimir Putinin entisen neuvonantajan, Vladislav Surkovin, tapaan.

Wangissa on kuitenkin ainutlaatuisen merkittävää se, että hän on onnistunut toimimaan hovifilosofin roolissa ei vain yhden, vaan Kiinan kolmen viimeisimmän huippujohtajan kanssa. Ennen Xi Jinpingin presidenttiyttä, Wang oli ideologi muun muassa Jiang Zeminin ”kolmen edustuksen” teorian ja Hu Jintaon ”harmonisen yhteiskunnan” periaateohjelman takana.

Tämän katsotaan olevan ennennäkemätön saavutus Kiinan kommunistisen puolueen fraktiopolitiikan maailmassa. Wangin värväsi puolueeseen Jiangin ”Shanghain jengi”, kilpaileva ryhmittymä, jonka Xi pyrki syrjäyttämään tultuaan valtaan vuonna 2012. Monet sen näkyvät jäsenet, kuten entinen turvallisuusjohtaja Zhou Yongkang ja entinen varaturvallisuusministeri Sun Lijun, ovat sittemmin päätyneet vankilaan.

Samaan aikaan myös Hu Jintaon faktio on sivuutettu, kun taas Xin ryhmittymä on vain vahvistanut valtaansa. Wang Huning on kuitenkin edelleen jäljellä. Hänen jatkuva läsnäolonsa kertonee jotain hänen poliittisen oveluutensa syvyydestä, sekä merkityksestään kiinalaiselle valtiokoneistolle.

Kiinan harmaa eminenssi oli aikoinaan erittäin tuottelias kirjailija, joka julkaisi lähes parikymmentä kirjaa ja lukuisia esseitä. Ilmeinen jatkuvuus noiden teosten ajatusten ja sen välillä, mitä Kiinassa tapahtuu nykyään, paljastaa, että Peking hahmottaa maailmaa yhä Wang Huningin silmin.

Vuonna 1988, tuolloin 30-vuotias Wang nousi ennennäkemättömän nopeasti Fudanin yliopiston nuorimmaksi professoriksi. Wang pääsi tutustumaan myös Yhdysvaltoihin, jossa hän vietti kuusi kuukautta vierailevana tutkijana. Wang oli syvästi utelias Amerikkaa kohtaan ja hän hyödynsi sen täysimääräisesti kiertelemällä eri kaupungeissa ja yliopistoissa kuin eräänlainen uuden ajan kiinalainen Alexis de Tocqueville.

Se, mitä hän näki, järkytti Wangia syvästi ja muutti pysyvästi hänen näkemystään lännestä. Wang kirjasi havaintonsa kirjaksi, joka julkaistiin Kiinassa vuonna 1991 nimellä Amerikka Amerikkaa vastaan. Siinä hän ihmetteli kodittomien leirejä Washingtonin kaduilla, hallitsematonta huumerikollisuutta New Yorkin ja San Franciscon mustien köyhillä asuinalueilla sekä suuryrityksiä, jotka näyttivät sulautuneen hallitukseen ja ottaneen sen valtaansa.

Lopulta hän päätyi siihen johtopäätökseen, että Amerikassa vallitsee ”pysäyttämätön kriisin pohjavirta”, joka johtuu sen yhteiskunnallisista ristiriidoista, muun muassa rikkaiden ja köyhien, demokraattisen ja oligarkkisen vallan, luokkien etuoikeuksien, yksilön oikeuksien ja kollektiivisten velvollisuuksien, kulttuuriperinteiden ja nestemäisen moderniteetin liuottimien välillä.

Mutta vaikka amerikkalaiset voivat hänen mukaansa havaita, että heillä on edessään ”monimutkaisia sosiaalisia ja kulttuurisia ongelmia”, heillä on taipumus ajatella, että ne on ratkaistava erikseen. Wangin mukaan tämä ei johda mihinkään, koska ongelmat liittyvät itse asiassa erottamattomasti toisiinsa, ja niillä on sama perimmäinen syy: modernin amerikkalaisen liberalismin ytimessä oleva radikaali, nihilistinen individualismi.

”Yhteiskunnan todellinen solu Yhdysvalloissa on yksilö”, hän toteaa. Näin on, koska yhteiskunnan perustavin solu eli perhe, ”on hajonnut”. Samaan aikaan amerikkalaisessa järjestelmässä ”kaikella on kaksoisluonne” ja korkean hyödykkeen glamouria riittää. Seksi, tieto, politiikka, valta ja lainsäädäntö ovat muuttuneet hyödykkeiksi.

Tämä ”hyödykkeellistyminen turmelee monin tavoin yhteiskuntaa ja johtaa moniin vakaviin sosiaalisiin ongelmiin”. Loppujen lopuksi ”amerikkalainen talousjärjestelmä on luonut ihmisen yksinäisyyden” tärkeimmäksi tuotteekseen, yhdessä huomiota herättävän eriarvoisuuden kanssa. Tämän seurauksena nihilismistä on tullut ”elämäntapa”, millä on ollut kohtalokkaita seurauksia amerikkalaiselle kulttuurille.

Silmiä avaava kokemus vaikutti siis Wangin näkemyksiin. Tämän jälkeen hän onkin analysoinut Kiinan poliittista järjestelmää ja sitä, miten se eroaa länsimaisesta. Wang kritisoi voimakkaasti länsimaista demokratiaa ja väittää sen olevan vain nimellistä. Hän katsoo, että etuilevat intressiryhmät hallitsevat Yhdysvaltojen politiikkaa, eikä liene väärässä.

Wangin mielestä Kiinan kannattaa noudattaa omaa malliaan, jossa on vahva, keskitetty johto. Hän puolustaa voimakkaasti Kiinan hybridijärjestelmää, ”sosialismia kiinalaisilla ominaispiirteillä”, jonka Xi Jinping on nyt mukauttanut ajatukseen Kiinan ”uudesta aikakaudesta”. ”Siellä, missä ei ole keskushallintoa tai missä keskushallinto on rappeutumassa”, Wang kirjoitti kerran, ”kansakunta on jakautunut ja kaoottisessa tilassa”.

Monet Wangin kirjoitukset keskittyvät hallinnon haasteisiin. Hän on vertaillut eri maiden hallintotyylejä ja sitä, mikä ajaa hallintoviranomaisia arvioimaan kansalaisten tarpeita. Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Japanissa hänen mukaansa ”turvallisuus” on etusijalla, kun taas esimerkiksi Intiassa tärkeintä on ”kunnioitus”.

”Yksilön tarpeisiin voivat vaikuttaa monet tekijät, kuten sosiaaliset perinteet, taloudelliset suhteet, poliittinen toiminta, uskonnolliset ideologiat ja moraaliset vakaumukset”, Wang arvioi. Luottamus hallitukseen riippuu hänen mukaansa viime kädessä siitä, täyttääkö se peruslupauksensa kansalle.

Sinologi Jude Blanchette on todennut, että vuoden 1989 jälkeisenä aikana Wang ja muut tutkijat korostivat poliittisen vakauden tarvetta taloudellisen kehityksen tukemiseksi ja vastustivat jyrkästi kehotuksia, jotka koskivat poliittista hajauttamista Deng Xiaopingin talousuudistusten rinnalla.

Wangin mielestä ”demokraattisten instituutioiden muodostuminen edellyttää erityisiä historiallisia, sosiaalisia ja kulttuurisia olosuhteita”. Kunnes nämä olosuhteet ovat kypsiä, poliittinen valta olisi suunnattava näiden olosuhteiden kehittämiseen. Hän jopa ilmaisi pelkonsa siitä, että Kiina voisi ”jakautua 30 herttuakuntaan ja 2 000 kilpailevaan ruhtinaskuntaan” hajautuspolitiikan vuoksi.

Blanchette väittää, että ”Wangin uusautoritarismin ja sen serkun, uuskonservatismin, perintö elää Xi Jinpingin aikana”. Xin hallinto on vahvistanut valvontaa valtionyhtiöistä maakuntiin. Niille, jotka odottivat Maon kaltaista ”Xi-kulttia”, on kuitenkin huomautettava, että ideologi Wang on myös maolaisuuden ylilyöntien voimakas kriitikko. Kulttuurivallankumous oli hänen mukaansa pelkästään ”poliittinen katastrofi”.

Wikileaksin vuotaman raportin mukaan, Xi Jinping – josta on amerikkalaisissa diplomaattisähkeissä käytetty nimeä ”Mr. Clean” – pitää Wangin tavoin kiinalaisen yhteiskunnan kaiken kattavaa kaupallistumista ja siihen liittyvää uusrikkautta, virallista korruptiota, arvojen, arvokkuuden ja itsekunnioituksen menettämistä, sekä huumeiden ja prostituution kaltaisia moraalisia paheita ”vastenmielisinä” ilmiöinä.

Wang on nyt ilmeisesti vakuuttanut Xin siitä, että heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä jyrkkiin toimiin, jotta länsimaisen taloudellisen ja kulttuurisen liberaalikapitalismin aiheuttamat eksistentiaaliset uhat Kiinan yhteiskuntajärjestykselle voitaisiin torjua. Nämä uhat ovat lähes identtisiä Yhdysvaltoja vaivaavien ongelmien kanssa.

Kiinan nykyjohto onkin Wangin ajatuksia mukaillen pyrkinyt heikentämään liberaalin lännen toksista vaikutusta. Tämä näkyy myös siinä, että Kiinassa suitsitaan seksuaalivähemmistöjen nimissä tapahtuvaa politikointia ja nuorison suosiossa olleiden, androgyynien poikabändien haitalliseksi koettua vaikutusta on pyritty korvaamaan maskuliinisuuden ja kansallismielisyyden ihanteilla.

Konservatiivisen Kiinan noustessa lännen olisi syytä paneutua syvälliseen ja ankaraan itsetutkiskeluun. Tämä olisi välttämätön askel kohti perustavanlaatuista muutosta, jota tarvittaisiin. Tosin taitaa olla niin, ettei Yhdysvalloilla tai Euroopan unionilla ole apunaan Wangin kaltaista ideologia, joka kykenisi päivittämään rappeutuneen sivilisaatiomallin tervehenkisempään ja kestävämpään muotoon. Riittävää tahtotilaakaan ei taida löytyä?

Tällä hetkellä näyttää siltä, että meille tuputetaan lähes ainoana ”vaihtoehtona” lännen oligarkkien ”vihreää kapitalismia” ja transhumanismia, johon kuitenkin yhdistyy kiinalaistyylinen sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä.

Järjestelmäkriisissä länttä hallitsevan eliitin täytyi valita taloudellisen vallan menettämisen tai ”liberaalin demokratian” kulissien pudottamisen välillä; korona-ajan ”uusi normaali” on osoittanut, kumman he valitsivat. Lännellä ei ole enää varaa arvostella Wang Huningin Kiinaa autoritarismista.

Putinin Valdai-puhe: Tervettä konservatismia sairaan liberalismin sijaan

En ole vielä kommentoinut Vladimir Putinin Valdai-foorumin puhetta, koska minua on ärsyttänyt ulostulo, jossa hän ylenkatsoi koronapandemian kyseenalaistajia ja hoki samaa mantraa kuin lännen poliitikot rokotteiden tärkeydestä viruksen vastaisessa taistelussa.

Olen tässä ja varmasti monessakin asiassa eri mieltä Putinin kanssa, mutta koska olen kommentoinut lännen eliitin kokoontumisia Maailman talousfoorumilla, käsitellään nyt vastavuoroisesti hieman myös ”Venäjän Davosiksi” kutsutun Valdai-klubin konferenssia.

Kaikesta idän ja lännen korona-ankeudesta huolimatta, Putinin Valdai-puhe kannattaa noteerata, sillä se korosti Venäjän johtajan johdonmukaista kantaa monissa kansainvälisissä ja kansallisissa kysymyksissä.

Nämä kannanotot ovat selvästi tulosta pitkäjänteisestä pohdinnasta, joka useiden maailman ongelmien kärjistyessä saa uutta vahvistusta alkuperäisten oletusten oikeellisuudelle. Yksi niistä on panostus ”terveeseen konservatismiin” sairaan liberalismin sijaan.

Liberaali universalismi ja hegemoninen asenne, jolla Yhdysvallat on yrittänyt muuttaa maailmaa omaksi kuvakseen, on tullut tiensä päähän. Uudessa geopoliittisessa tilanteessa, kunkin valtion tulisi pyrkiä kehittymään oman ainutlaatuisen historiansa, perinteidensä ja kulttuurinsa mukaisesti. Tätä olisi se venäläisten politologien mainostama ”multipolarismi” tai ”moninapaisuus” käytännössä.

Liberalismin ylilyönnit ovat hajottaneet sen konservatiivisen vastapainon lännessä ja johtaneet siihen, että liberalismi on irtautunut kansallisvaltiosta. Samaan aikaan sekularismi on muuttunut itsetuhoiseksi nihilismiksi ja vallalla oleva, jopa pienille lapsille tyrkytetty sukupuoli-ideologia, hylkää kaikki biologiset lainalaisuudet.

Putin hahmotteli näkemystään Venäjän ideologiasta vastapainona sille, mitä hän kutsuu ”cancel-kulttuuriksi, käänteiseksi rasismiksi ja hirviömäiseksi transsukupuolisuuden pakottamiseksi lapsille”. Venäjän presidentin mielestä ”taistelu tasa-arvon puolesta ja syrjintää vastaan” on muuttunut lännessä ”aggressiiviseksi dogmatismiksi, joka lähentelee absurdiutta”.

Millaisen konservatiivisen mallin Venäjä voi sitten tarjota maailmalle? Konservatismissa on kyse niistä perinteisistä arvoista, joihin kuuluvat perhe, työ, kotimaa, usko Jumalaan ja selkeä käsitys miehen ja naisen sukupuolirooleista, ilman mitään keinotekoisia välimuotoja. ”Meidän on taisteltava aitojen arvojen puolesta ja puolustettava niitä kaikin voimin”, Putin sanoi.

Toisin sanoen Putinin Venäjä ei tyydy vain passiivisesti tarkkailemaan, mitä muualla maailmassa tapahtuu, vaan merkittävänä geopoliittisena valtana se pyrkii artikuloimaan selkeästi venäläisen näkökulman nykymaailman moraalisiin ja eettisiin ongelmiin.

Lisäksi lännen asema ei ole nykyään niin vahva kuin parikymmentä vuotta sitten: ”He, jotka kylmän sodan päättymisen jälkeen tunsivat itsensä voittajiksi… huomasivat pian, että tälläkin Olympoksella maa on murenemassa jalkojen alla – tällä kertaa heidän puolellaan”, Venäjän johtaja muistutti.

Putin korosti myös, etteivät suuryritykset ole hänen mielestään edelleenkään maailmanjärjestyksen yksikköjä, vaan valtiot. Korporaatiot eivät saa anastaa ”poliittisia toimintoja” ja asettua samalle viivalle valtion kanssa. Venäjä voi olla poikkeus, mutta ainakin länsimaissa juuri näin on jo hyvin pitkälti käynyt.

Teknologinen vallankumous ei saa Putinin mukaan johtaa siihen, että ”käsitys siitä, mikä ihminen on ja mikä on hänen kohtalonsa”, radikaalisti muuttuu. Oliko tämä näpäytys Davosin transhumanistien suuntaa, jotka haluavat muokata ihmisen uuteen uskoon huipputeknologian avulla? Putin on kyllä itsekin intoillut tekoälyteknologian ja geenitutkimuksen tuomista mahdollisuuksista.

Venäjän presidentti kuitenkin esittää, että tänä digitalisaation aikana ”vankan tuen merkitys” olemassa olevalle ja ihmissivilisaation vuosisatojen aikana kehittämälle arvoperustalle kasvaa. Jos lännessä tätä perustaa murentaa politisoitu sateenkaari-ideologia tai jokin muu kyseenalainen agenda, niin Venäjä ainakin aikoo kulkea eri suuntaan.

Tie, jolle länsi on lähtenyt, on tuhon tie – siinä romahtavat parasta aikaa perustukset, perinteet ja koko ihmiskuva. Putin antoi ymmärtää, ettei Venäjä aio toistaa lännen itsetuhoista käytöstä. Ehkäpä muidenkin, jotka haluavat säilyttää nämä samantapaiset perustukset, kannattaisi liittyä Venäjän ”konservatiiviblokkiin”?

Pyrkiessään tiivistämään ajatuksensa, Putin viittasi (ironiseen?) kiinalaiseen sananlaskuun, Jumala varjelkoon meitä elämästä muutoksen aikana, sillä suuret muutokset aiheuttavat epävakautta ja kriisejä.

Hän totesi kuitenkin, että kiinalainen sana kriisille muodostuu kahdesta kirjoitusmerkistä, jotka tarkoittavat ”vaaraa” ja ”mahdollisuutta”. Venäjän tavoitteena on ”vähentää vaaraa ja tarttua mahdollisuuksiin, jotka syntyvät vanhan, kestämättömän järjestyksen tuhoutumisesta”.

Politiikan tutkija Glenn Diesenin mukaan ”kuoleva kansainvälinen järjestys koostuu länsimaisesta yksinapaisuudesta, liberaalista universalismista ja sotilasblokeista”. Uusi järjestys taas käsittää ”euraasialaisen moninapaisuuden, konservatismin ja sotilasliittojen lopettamisen”.

Elämme suurten mullistusten aikaa, mutta korona-ajan varjossa kaikki näyttää synkältä. Missä määrin Putinin visio loppujen lopuksi toteutuu maailmassa, jossa ylikansallisen finanssieliitin jättiyhtiöt ja varjopankit tuntuvat olevan yhä vahvasti niskan päällä?

Pitkä pimeä talvi ja pula kaikesta

Meneillään on maailmanlaajuinen toimitusketjukriisi, mikä johtaa kattavaan pulaan välttämättömistä tarvikkeista. ”Tämä on seurausta massakeskittämisestä, jossa uuden normaalin aristokraatit sanelevat ja synkronoivat politiikkaa”, väittää malesialainen analyytikko, tohtori Mathew Maavak.

Tulevia vuosia tulee leimaamaan ”äärimmäinen sosioekonominen turbulenssi”, hän ennakoi. Maailmalla on tiettävästi edessä ”pula kaikesta”, kun eri tuotteiden saanti vaikeutuu. Nämä puutteet vaikuttavat koko yhteiskunnan pyramidirakenteeseen. Tyypillinen tuotanto- ja toimitussykli joutuu toistuvasti kärsimään Murphyn laista: ”kaikki, mikä voi mennä pieleen, menee pieleen”.

Jos ongelmana ei ole uusi koronasulku, raaka-aineiden puute tuottaa omanlaisiaan hankaluuksia. Jos satamat ovat valmiita purkamaan kontteja, rekkakuskeja ei ole saatavilla noutamaan niitä. Jos rekkakuskeja on saatavilla, satamat eivät pysty käsittelemään rahtia.

Vaihtoehtoisesti ongelma voi olla akuutti sähkö- tai polttoainepula. Koronarajoitukset ovat johtaneet myös pulaan välttämättömästä työvoimasta, joka vaihtelee jätehuollon työntekijöistä aina lentäjiin. ”Uuden normaalin pyramidihierarkiassa vain 0,1 prosentin huippua edustavat ovat todella irrottautuneet arjen vaikeuksista ja rikastuvat edelleen”, Maavak arvioi.

Pitkään jatkunut kysynnän ja tarjonnan epätasapaino saavutti pisteen, josta ei ollut paluuta, kun ”pandemia” julistettiin alkaneeksi maaliskuussa 2020. Kiinan rannikolla päämäärättömästi ajelehtivien rahtilaivojen joukkoon on nyt liittynyt samanlainen armada Yhdysvaltojen rannikolla. Kontti, jonka lasti ennen pandemiaa maksoi 2 500 dollaria, maksaa nyt 25 000 dollaria.

Kokonaiset teollisuudenalat ovat kärsineet valtavia vahinkoja ja kuluttajat ympäri maailmaa joutuvat maksamaan tästä hintojen nousuna. Jatkuvat toimitusongelmat tekevät mahdottomaksi selviytyä komponenttipulasta monilla markkinoilla.

Kaikesta syytetään nyt koronavirusta, syy-yhteyksien ja pelon lietsonnan saadessa yhä järjettömämmät mittasuhteet. Esimerkiksi Australiassa on yhä meneillään suuren luokan ihmiskoe, jota seurataan muuallakin päin maailmaa.

Koko Perthin yli kahden miljoonan asukkaan kaupunki asetettiin sulkutilaan sen jälkeen, kun tammikuun lopulla havaittiin yksi uusi koronavirustapaus. Lähes kahdeksan kuukautta myöhemmin, toinen yksittäinen tapaus johti yli neljänsadan tuhannen asukkaan Canberran sulkemiseen. ”Tämä hulluus on vain covid-jäävuoren huippu”, Maavak toteaa.

”Kaikki mustat joutsenet, jotka on kasvatettu nimenomaan suurta uudelleenkäynnistystä varten, ovat palaamassa kotiin. Kiinan Evergranden kiinteistökatastrofin heijastusvaikutukset, joihin liittyy peräti 305 miljardin dollarin velat, ovat vaikuttaneet jo Ruotsin sähköautosektoriin”, malesialaistutkija kuvailee. Globaali dominoefekti on jo alkanut.

Evergranden laajuinen romahdus edellyttäisi koko järjestelmän hyvin toteutettua kalibrointia. Kiinassa on kuitenkin häiritseviä sähkökatkoksia, jotka johtuvat Maavakin mielestä huonosta ennakoinnista ja maailmanlaajuisesta hiilipulasta. Viimeaikaiset tulvat hiilirikkaassa Shanxin maakunnassa todennäköisesti pahentavat tilannetta entisestään. Uskooko joku vielä sattumaan?

Globaali energiakriisi on leviämässä Brasiliasta Intiaan. Eurooppakaan ei jää osattomaksi: Saksa saattaa pian oppia kantapään kautta, että on lyhytnäköistä aloittaa ”vihreä siirtymä” säilyttämättä tukena fossiilisten polttoaineiden infrastruktuuria. Talven lähestyessä Nord Stream 2:n käyttöönotto olisi kiireellisempää kuin koskaan.

Maavakista on varsin ironista, että lentäjien on otettava koronarokote, jotta he voivat kuljettaa uuden normaalin aristokraatteja, jotka on itse tietenkin vapautettu tällaisista triviaaleista vaatimuksista. Jos kriittinen henkilöstöpula jatkuu lentoliikenteessä ja siihen liittyy yksi tai useampi lentoturma, muuttuuko ääni vielä kellossa?

Ongelmat eivät kuitenkaan lopu tähän. Asiantuntijat ja johtajat kertovat kryptiseen sävyyn, että edessä on ”pitkä pimeä talvi”. Ratkaisuksi ehdotetaan odotetusti joukkorokotuksia ja tehosterokotuksia. Eletään aivan kuin piikit ja koronapassi maagisesti ratkaisisivat energiakriisin, massatulvat, orastavan nälänhädän, kiinteistökuplat ja toimitusketjukatkokset.

Koronapsykoosi polarisoi yhteiskuntia: ”hajota ja hallitse” tuntuu olevan nykypäivän käytäntö. Rokottamattomia syyllistetään, eikä kahdesti rokotettukaan tunne olevansa turvassa. Luovan tuhon ja kaaoksen keskellä vauraus ja valta keskittyy entistä harvempien käsiin, jotka puolestaan säätelevät politiikkaa kaikkialla, ainoana huolenaiheenaan omien etuoikeuksiensa säilyttäminen (juonittelunsa seurauksista viis).

Maavak kehottaa ihmisiä valmistautumaan ”suuren uudelleenkäynnistyksen seuraavaan vaiheeseen”. Insinööreillä saattaa riittää ymmärrystä tälle tapahtumaketjulle, mutta maailmanpolitiikan sivustaseuraaja näkee tässä kaikessa synkän alun Zbigniew Brzezinskin ennustamalle ”teknotroniselle yhteiskunnalle”.

Globalistien vihreä huijaus

Globalistien ajamaan ”suureen uudelleenkäynnistykseen” liittyy sosiaaliseen luototusjärjestelmään johtavan digitaalisen koronapassin ohella ilmastopoliittinen ”vihreä siirtymä”, jossa yhdistyvät ”talouden rakennemuutos ja hiilineutraalin yhteiskunnan rakentaminen” YK:n kestävän kehityksen agendan mukaisesti.

”Päästöttömät energiajärjestelmät” ja muut trendikkäät ilmasto- ja ympäristöratkaisut kuuluvat samaan kokonaisuuteen. Lisäksi halutaan ”parantaa energiatehokkuutta” sekä ”nopeuttaa muutosta fossiilittomaan liikenteeseen ja lämmitykseen”.

Tavoitteita pyritään edistämään toimilla, jotka saavat liikkeelle mahdollisimman paljon ”vihreän siirtymän investointeja”. Teollisuuden ”vähähiilitiekarttojen toimeenpano” on myös merkittävä osa tätä kokonaisuutta. Kaikkien maiden hallitukset on saatu mukaan tähänkin mielettömyyteen.

Riskianalyytikko ja kirjailija F. William Engdahl on hyvin perillä vihreän agendan taustoista, sen markkinoijista ja heidän toimistaan. Tämä kaikki tähtää ”neljännen teollisen vallankumouksen” toteutumiseen, kunhan aiempi yhteiskunta saadaan teollisuuksineen ajettua alas.

Taustalla on ekologis-transhumanistisen eetoksen lisäksi kyynisten keinottelijoiden voitontavoittelua. Wall Streetin ja Lontoon finanssihait näkivät vihreän energiaohjelman voittopotentiaalin ja ryhtyivät yhteistyössä Maailman talousfoorumin kanssa edistämään ”ESG-sijoitusmallia” (lyhenne tulee sanoista Environmental, Social ja Governance), jossa investoinnit siirrettiin aurinko- ja tuulivoimaan, pois perinteisistä energialähteistä eli öljystä, kaasusta ja hiilestä.

He perustivat ESG-sertifiointirintamalla yrityksiä, jotka myöntävät osakeyhtiöille ESG-luokituksia, jos ne ovat sijoituksissaan vihreän ”vastuullisia” ja ”poliittisesti korrekteja”. Ryntäys ESG-sijoittamiseen on tuottanut miljardeja Wall Streetille ja muille saalistajille, joille ympäristöasiat ja eettisyys eivät ole aiemmin merkinneet mitään. Se on myös jarruttanut öljyn, hiilen tai maakaasun tulevaa kehitystä suuressa osassa maailmaa.

Sähkömarkkinoita ja niiden hintoja on tarkoituksellisesti vapautettu sääntelystä vihreiden vaihtoehtojen edistämiseksi ja kaasun ja kivihiilen syrjäyttämiseksi sillä epäilyttävällä argumentilla, että ”hiilidioksidipäästöt uhkaavat ihmiskunnan tulevaisuutta, mikäli niitä ei vähennetä nollaan vuoteen 2050 mennessä”.

Edistääkseen vihreää energiaa koskevaa globaalia ohjelmaa, myös EU:n jäsenmaat, muutamaa änkyrää poikkeusta lukuun ottamatta, ovat alkaneet purkaa sidonnaisuuksiaan öljyyn, kaasuun, hiileen ja jopa ydinvoimaan. Esimerkiksi Saksan viimeiset jäljellä olevat ydinvoimalat on tarkoitus sulkea lopullisesti ensi vuonna.

”Jos EU jatkaa tällaista itsemurha-agendaa, se löytää itsensä muutaman vuoden kuluttua deindustrialisoituneesta joutomaasta”, Engdahl pelkää. Ongelma ei ole kaasu, hiili tai ydinvoima; vika on aurinko- ja tuulivoiman tehottomassa energiassa, joka ei pysty tarjoamaan vakaata ja luotettavaa sähköä.

Euroopan, Yhdysvaltojen ja muiden maiden hallituksille todellisten vallanpitäjien taholta määrätty vihreä energiaohjelma sekä Davosissa edistetty ESG-sijoittaminen takaavat vain sen, että kun otamme ”suuren vihreän harppauksen” tuntemattomaan, kaasua, hiiltä tai ydinvoimaa on käytössä entistäkin vähemmän.

Mitä ”fossiilisten” tilalle sitten tulee? Lämmityksessä ja varavoimanlähteinä öljy ja muut fossiiliset polttoaineet korvautuvat globalistien skenaariossa ”biopolttoaineilla”. Liikenteessä bioetanoli ja uusiutuvista materiaaleista tuotettu diesel ovat jo vaihtoehtoja. Jatkossa akkuteknologian kehittyessä niiden rinnalle tulee myös ”uusiutuvalla energialla tuotettu sähkö”.

Engdahl puolestaan arvioi, että tämä vihreä villitys on ”tie tuhoon”. Vihreään siirtymään kytkeytyy myös YK:n 2030-ohjelman ”kestävän” energian tai Maailman talousfoorumin ”suuren uudelleenkäynnistyksen” linkolalaisempi tavoite: väestön vähentäminen massiivisessa mittakaavassa. ”Me ihmiset olemme kuin sammakoita, joita keitetään hitaasti. Ja nyt valtaapitävät ovat todella kiihdyttämässä kuumuutta”, Engdahl muotoilee.

Vaikka talvella palelluttaisiin kuoliaaksi, Euroopassa halutaan silti pitää kiinni puhtaan energian opista. Samalla tehdään kovaa politiikkaa: Suomen vihreät europarlamentaarikot haluavat eroon nimenomaan Venäjältä tuotetusta maakaasusta, vaikka lasku olisi kuinka kova.

Tätä taustaa vasten suuren yleisön huomio kiinnittyy aika ajoin myös kansainväliseen harhautusryhmään nimeltä Extinction Rebellion – suomalaisittain Elokapina – joka omalla tavallaan ajaa eliitin ilmastohädän agendaa, vihreiden naispoliitikkojen tukiessa nuorten idealistien ”mielenilmaisuja”.

Tämänhetkinen, globaaleihin mittoihin kasvanut, politisoitu energiakriisi, on vain osa globalistien ”suurta uudelleenkäynnistystä”. Valepandemialla massat saatiin peloteltua kognitiivisen dissonanssin tilaan, jotta he hyväksyvät vapaaehtoisesti uuden maailmanjärjestyksen.

Lavastetun terveyskriisin lisäksi ihmisiä manipuloidaan kaiken kallistumisella. Ei ole epäilystäkään, etteikö tämä kaikki yhtäkkinen niukkuus olisi keinotekoisesti aikaansaatua. Ja kaikki vain siksi, että geriatristen suurpääoman edustajien toive maailmanjärjestyksen muutoksesta toteutuisi vielä heidän elinaikanaan.

Samalla kun kahteen kertaan rokotetut ”tolkun ihmiset” vilauttavat koronapassiaan eri palveluita käyttäessään, valtamedian infosoturit varmasti lohduttavat heitä muistuttamalla miten erilaista elämä on läntisessä ”liberaalissa demokratiassa”, kommunistisen Kiinan valvontayhteiskunnan sijaan.

Liberalismin jälkeen: Ihmisläheistä politiikkaa vai panoptikon?

Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana liberalismi on vajonnut kylmän sodan lopun voitonriemusta uppoavan lännen pohjamutiin. Sekä länsimaissa että vielä enemmän muualla, liberalismi näyttää olevan perääntymässä.

Mitä seuraavaksi? Jotkut nostalgikot väittävät, että länsivetoinen liberaali järjestys demokratian viemisineen palaa kyllä takaisin. Toiset taas katsovat, että kansallismielinen populismi tai autoritarismi tulevat hallitsemaan asioita lähitulevaisuudessa.

Ehkäpä viime vuosien poikkeusolojen jälkeen, filosofi Giorgio Agambenin pelkäämä ”biovallan totaalinen aikakausi” menee pidemmälle ihmisten hallinnassa kuin aiemmissa totalitarismin muodoissa?

Toiset, kuten Britanniassa asuva saksalaisintellektuelli Adrian Pabst, taas puhuvat ”postliberaalin politiikan” tulemisesta: se sisältäisi perinteisen vasemmiston ja oikeiston ajatuksia ja siinä yhdistyisivät myös liberaalin perinteen parhaat puolet, ilman sen virheitä ja ongelmia.

Kentin yliopistossa työskentelevä Pabst keskittyy tutkimuksessaan liberalismiin ja sen kriitikoihin, erityisesti Edmund Burkeen ja Alexis de Tocquevilleen, sekä konservatiivisen ja sosialistisen perinteen ajattelijoihin.

Pabstin mielestä hyperkapitalismi ja äärimmäinen identiteettipolitiikka ajavat meitä yhtä lailla harhaan. Molemmat tuhoavat perustan yhteiselle elämälle, joka on jaettu yli ikäkausien ja luokkien. Koronakriisi on kiihdyttänyt näitä suuntauksia entisestään, vaikka Pabstin mielestä se voi enteillä jotain toivoa herättävää: liberalismin jälkeistä (parempaa?) aikaa.

Pabst väittää, että nyt on aika luoda vaihtoehto, jonka keskiössä ovat luottamus, ihmisarvo ja ihmissuhteet. Sen sijaan, että palaisimme ”vapaiden markkinoiden globalisaation keskinäiseen epäluuloon ja epävakauttavaan epäinhimillisyyteen”, voisimme rakentaa politiikkaa, joka perustuu ”paikallisuuteen ja yhteisöllisyyteen, perheen, paikan ja yhteenkuuluvuuden arvostamiseen”.

Meidän ei kuulemma ole pakko sietää ”sellaisen rikkinäisen status quo -tilanteen palauttamista, joka murentaa luottamusta, heikentää instituutioita ja tuhoaa arvokasta luonnonympäristöämme”. Pabst katsoo, että voisimme ”rakentaa moniarvoisen demokratian, hajauttaa valtion ja edistää vastavuoroisia markkinoita, jotka on sulautettu arjen talouteen”.

Pabstin idealistinen teesi esittää, että vain sellainen yhteiskuntateoria ja käytännön politiikka, jossa ”taloudellinen oikeudenmukaisuus yhdistyy sosiaaliseen solidaarisuuteen ja ekologiseen tasapainoon, voi voittaa syvät erimielisyytemme ja pelastaa meidät autoritääriseltä vastareaktiolta”.

Vanhaa järjestystä Pabst kutsuu ”teknokratian ja progressivismin epäonnistuneeksi fuusioksi”. ”Edistyksellinen byrokratia” on muuttunut meidän aikanamme ”suurhallinnon, suuryritysten ja suurmedian hirvittäväksi liitoksi”. Yhdessä nämä voimat erottavat ihmiset toisistaan, historiastaan ja kulttuuristaan sekä heitä muovaavista paikoista.

Pandemiastakaan ei ollut yhteisöllisyyden palauttajaksi. Sen sijaan, kuten Pabst sanoo, meille jatkuvasti tyrkytetty ”uusi normaali” edustaa vain vanhan normaalin voimistumista: keskittämistä, hyperkapitalismia ja kulttuurisotaa, joita kaikkia uudet teknologiat akolyytteineen tukevat.

Kiina voi olla uuden ajan airut, mutta valtiodystopialla on myös vankat brittiläiset juuret. Kannattaa muistaa valistusfilosofi Jeremy Benthamin makaaberi visio panoptikonista – monikerroksisesta vankilasta, jossa vangit ovat jatkuvan valvonnan alaisina.

Panoptikon-periaatetta on käytetty myös psykiatrisissa sairaaloissa ja nyt sitä yritetään toteuttaa yhteiskunnissa, useimpien maiden hallitusten ollessa enemmän tai vähemmän tässä hankkeessa mukana. Jotkut syyttävät tästä ”kommunismia”, mutta yhtä lailla voitaisiin puhua ”valvontakapitalismista”. ”Suurta nollausta” ajavilla ylikansallisilla pääomapiireillä ei ole ideologiaa eikä isänmaata.

Kaikesta huolimatta professori Pabst haaveilee naiivin oloisesti ”uudesta hoitajien ja käsityöläisten taloudesta”, johon kuuluu ”enemmän lihakauppiaita ja puuseppiä, enemmän viininviljelijöitä ja pienpanimoita”, jotka voivat ”haastaa supermarkettien kartellin”. Hän toivoo, että ”valta jakautuisi paremmin ja että paikalliset ihmiset ottaisivat enemmän vastuuta päätöksistä, jotka muokkaavat heidän paikkakuntaansa”.

Olemme kuitenkin menossa suuntaan, jossa länsi vastaa ”kiinalaisen vuosisadan” uhkaan futuristisella, posthumaanilla ääriliberalismilla, jossa politiikan tavoite tuntuu olevan vapauttaa yksilö – ja siinä samalla suuryritykset – kaikista biologisista lainalaisuuksista ja moraalisista rajoituksista.

Toisaalta niin lännen kotikutoiset, alati aatteellisessa alakynnessä olevat, mitään säilyttämään kykenemättömät ”konservatiivit”, kuin kiinalaiset sosialistitkin tietävät, että rajat määrittelevät yksilön ja tekevät elämästä eheämpää, turvallisempaa ja onnellisempaa.

Pabstin hahmotteleman ”postliberalismin julkisen filosofian” rinnalla reaalimaailma etenee valitettavasti kovaa vauhtia eri suuntaan. Teknologinen kehitys tuottaa aina vain lisää työttömiä. Automaatio lisääntyy, mutta suuret työantajat eivät valita, jos palkkakustannukset pienenevät ja voittoa tulee silti. Jo nyt kaupoissa ihmisiä ohjataan itsepalvelukassoille ja inhimillinen vuorovaikutus arjessa vähenee.

Teknologia yhdistettynä ”vihreää siirtymää” markkinoivaan pseudoekologiseen ideologiaan pyrkii tuottamaan näennäisyhteisöllisyyttä, jossa tavallinen ihminen ei omista mitään, mutta pieni rikkaiden kosmopoliittien piiri omistaa kaiken. Jos Pabst kutsuttaisiin puhumaan Davosiin, Maailman talousfoorumin tilaisuuteen, hänen ajatuksilleen luultavasti naurettaisiin selän takana, ellei aivan päin naamaa.

Pahoin pelkään, että Pabstin hahmottelema liberalismin jälkeinen aatekudos ja siitä mahdollisesti seuraavat politiikat, joissa puhutaan mukavia perheistä, kodeista ja yhteisöistä, eivät ehdi realisoitua siirtyessämme kriisistä toiseen, teknologian ja talouden takapirujen ehdoilla.

Globaali Britannia?

Vuonna 2016 järjestetyn EU-kansanäänestyksen jälkeen brittipoliitikot mainostoimistoineen ovat yrittäneet kohottaa saarivaltion profiilia visiolla ”globaalista Britanniasta”. Kyseessä on konservatiivipuolueen kokoon kyhäämä ohjelma maan tulevaisuutta varten.

Se on matkaesite Britanniasta, joka ottaa menneisyyden suuruudesta mallia vähemmän mairittelevaan nykyhetkeen. Kuten brexitööri-kansanedustaja Jacob Rees-Mogg on todennut, britit ovat historialtaan ”globaali kansakunta”, vaikka ”valtionlaiva on ollut satamassa vuodesta 1973 lähtien”. Nyt kun EU-ero on toteutunut, engelsmannit voivat ”jälleen kerran lähteä avomerelle ja tarkastella koko maailmaa kapean Euroopan sijaan”.

Kriitikot, kuten brexitiä vastustanut Robert Saunders, ovat nähneet tässä merivallan ”imperialistista nostalgiaa”: jokin on jo taakse jäänyttä elämää, eikä siihen voi palata kuin mielikuvituksessa. Ehkä toinen sana olisi ”kieltäminen”, sillä nykyään eri yhteyksissä käytetty anglistinen denialismi tulee mieleen Downing Streetin nykyaivoituksista, joissa yritetään päivittää geopoliittista asemaa Kiinan nousua vasten.

”Globaalin Britannian” ydinajatus on nimittäin se, että mikään ei ole muuttunut: Britannia voi tässä visiossa nauttia samasta arvovallasta kuin kolonialismin aikoihin. Tosin imperiumin sijaan monet euroeroa vaatineet britit innostuivat enemmän ”pienestä saaresta, joka on aina pärjännyt omillaan”, sekä eksentrisestä kansasta, joka on ”urheasti voittanut vastoinkäymiset”. Teknokraattien ja pankkiirien ”globaalin Britannian” rinnalla elää realistisempi narratiivi ”pikku-Britanniasta”.

Kykenevätkö globaalin Britannian kauppamiehet sovittamaan yhteen nämä kaksi ristiriitaiselta vaikuttavaa näkemystä? Ensimmäisessä Britannia nähdään maailmanlaajuisena titaanina, toisessa pienenä saarena, joka on ”kokoaan suurempi” ja ”painaa yli oman painonsa maailmassa”.

Kahden maailmansodan aikana, kun tappio oli todellakin mahdollinen, kansallista hegemoniaa tukevat aatteet vahvistivat jossakin määrin brittiläistä kansanmoraalia. Nykyään näillä iskulauseilla vedotaan ”loistavaan menneisyyteen tulevaisuuden mallina” ja pyyhitään samalla kansan muistista kaikki se väkivalta ja roistomaisuus, mikä teki Britanniasta kerran mahtailevan suurvallan.

Tarinassa, jossa juhlitaan pienuutta ja kerrotaan kunniakkaista voitoista mahdottomia mahdollisuuksia vastaan, ei ole juurikaan tilaa Britannian sotakoneistolle, talousmahdille, kavalalle ulkomaan tiedustelupalvelulle ja maailmanlaajuiselle imperiumille, jonka synkkä panos sotarikoksissa ja vallanvaihto-operaatioissa ei useinkaan tule esiin Yhdysvaltojen viedessä mediatilan.

Millainen on Yhdistyneen kuningaskunnan tulevaisuus tämän päivän maailmannäyttämöllä? Mikä on ”globaalin Britannian” tarkoitus uudella geopoliittisella aikakaudella? Brexitöörit hehkuttivat aiemmin ajatusta eurosääntelystä vapautetusta vapaakauppasaaresta ja ”itsenäisestä Englannista”.

YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä, yhtenä Naton johtavista sotilasmahdeista ja maailman kuudenneksi suurimpana taloutena Yhdistynyt kuningaskunta voi edelleen käyttää vaikutusvaltaa, mutta kuten on nähty esimerkiksi Hongkongin sisäisissä muutoksissa, silläkin on rajansa. Nyt olisi järkevää keskittyä huolehtimaan kotimaan kriiseistä.

Nykymaailmassa, jossa Britannian armeijan on määrä kutistua pienimmäksi sitten vuoden 1714, on epärealistista ehdottaa, että Yhdistynyt kuningaskunta voisi johtaa muuta maailmaa väkisin: maavallat ajavat jo merivaltojen ohi, vaikka anglomaiden allianssi yrittääkin taistella Kiinaa vastaan. Jäljelle jää toki finanssieliitin valta, jota ohjataan Lontoon Cityn kautta.

Yhdistynyt kuningaskunta aikoo kuitenkin yrittää vastata nykyajan haasteisiin ja säilyttää kilpailukykynsä. Innovaatio- ja tiedepolitiikasta on tulossa ensisijainen kunnianhimoinen tavoite. Kallistuminen kohti Indopasifista aluetta luo uusia ulko- ja turvallisuuspoliittisia haasteita suhteessa Kiinaan. Uudessa monenvälisessä järjestelmässä Britannia pyrkii asemoitumaan omaa valtioetuaan ajaen. Myös uhkakuva Venäjästä on yhä ennallaan brittien vakoojia vilisevässä infosotatarinassa.

Brittiläinen maailmankuva tunkee yhä koteihin vähintään television draamasarjojen välityksellä. Anglofiileille monarkismi ja saarivaltion historia saattavat riittää, mutta Boris Johnsonin hallinnon olisi kuitenkin vielä osoitettava muulle maailmalle, että ”globaali Britannia” on todellisuutta, eikä vain epärealistinen iskulause, jonka takaa paljastuvat monikulttuuristuneen brittiyhteiskunnan epäkohdat ja sisäiset ongelmat.