Geopoliitikan tarkastelua Euroopan auringonlaskun aikaan

”Vuosisatojen ajan aina 1900-luvulle asti Eurooppa näytti olevan maailmanhistorian silmiinpistävä keskus”, muistelee amerikkalainen politiikan veteraani Patrick J. Buchanan.

Sitten tuli lännen suuri sisällissota, ”toinen kolmikymmenvuotinen sota” (1914-1945), jossa kaikki Euroopan suurvallat – Britannia, Ranska, Saksa, Italia ja Venäjä – sekä lähes kaikki muutkin, kävivät historian suurimpia taisteluita.

Tämän verilöylyn seurauksena, Euroopan suurimmat kansakunnat saivat kaikki köniinsä. Kaikki Euroopan imperiumit kaatuivat; siirtomaakansat vapautuivat suurelta osin ja aloittivat muuttoliikkeen emämaihinsa. ”Eurooppakin jakautui Yhdysvaltojen johtaman lännen ja Moskovan hallitseman neuvostoblokin välille”, Buchanan kertaa.

Silti jopa tuon neljän vuosikymmenen kylmän sodan aikana Eurooppaa pidettiin taistelun voittajana.

Kylmän sodan päättyessä vapaan maailman voittoon Amerikan Yhdysvaltojen luoman unionin mallin mukainen Euroopan unioni oli syntymässä, ja lähes kaikki Euroopan entiset itäblokin valtiot alkoivat liittyä Pohjois-Atlantin ”puolustusliittoon”, Natoon.

Buchananin mukaan nykyään on kuitenkin aistittavissa, että ”Euroopan rooli maailmanhistoriassa on ohimenovaiheessa, että Yhdysvaltojen suuntautuminen Kiinaan ja Tyynenmeren alueelle on sekä historiallista että pysyvää ja että menneisyys kuuluu Euroopalle, mutta tulevaisuus Aasialle”.

Aasiassa sijaitsevat maailman väkirikkaimmat kansakunnat Kiina ja Intia, kuusi maailman yhdeksästä ydinasevallasta ja lähes kaikki suuret muslimivaltiot: Indonesia, Intia, Pakistan, Bangladesh, Turkki ja Iran sekä maailman suurimmat taloudet Yhdysvaltojen ulkopuolella: Kiina ja Japani.

Miten käy eurofederalistien unelmalle ”Euroopan Yhdysvalloista”, liittovaltio-Euroopasta? Vuonna 2016 Iso-Britannia äänesti EU:sta eroamisesta. Tänä kesänä britit liittyivät australialaisten ja amerikkalaisten kanssa AUKUS-sopimukseen, joka romutti Ranskan vaaliman sukellusvenesopimuksen.

Pariisi piti tätä ”petoksena”, ”selkään puukotuksena” liittolaisilta, joita kenraali Charles De Gaulle oli haukkunut ”anglosakseiksi”. Uusi anglomaiden allianssi oli kuitenkin myös kiistatta selkeä kannanotto siihen, missä australialaiset näkivät tulevaisuutensa, eikä se ollut Ranskan, vaan Yhdysvaltojen ja Britannian rinnalla.

”Silti tämä oli pahin amerikkalaisloukkaus ranskalaista liittolaistamme kohtaan sitten sen, kun presidentti Dwight Eisenhower määräsi britit ja ranskalaiset pois Suezista”, Buchanan historioi.

Vastalauseena Ranskan kohtelulle sukellusvenekaupassa presidentti Emmanuel Macron kutsui suurlähettiläänsä takaisin Yhdysvalloista, mitä ei ole tehty koskaan sen jälkeen, kun Ranska tunnusti Amerikan siirtomaat ja tuli niiden avuksi itsenäisyyssotien aikana.

Sukellusvenesopimus pakotti nimittäin perumaan Ranskan Washingtonin suurlähetystön suuret juhlat, joilla juhlittiin Capen taistelun 240-vuotispäivää.

Kyseessä oli kriittinen brittiläis-ranskalainen meritaistelu Chesapeaken suulla vuonna 1781, jossa Ranskan laivasto voitti ja pystyi tarjoamaan kenraali George Washingtonin armeijalle suojaa, kun se piiritti, pommitti ja pakotti kenraali Lord Cornwallisin armeijan antautumaan Yorktownissa.

Mutta jos britit ovat eronneet EU:sta ja ranskalaiset ovat vieraantuneet Nato-liittolaisistaan, Saksassa pidettiin syyskuun lopulla liittopäivävaalit, joissa Konrad Adenauerin, Helmut Kohlin ja Angela Merkelin kristillisdemokraattinen liitto jäi ensimmäistä kertaa historiansa aikana vain neljännekseen äänistä.

Kuukausia kestäneiden neuvottelujen jälkeen Saksan uusi johtaja saattaa olla sosiaalidemokraattien johtaja yhdessä vihreiden kanssa. Buchanan arvioi, että tätä hallitusta ei ehkä saada koottua jouluun mennessä.

Kummallakaan kristillisdemokraattisen unionin tai sosiaalidemokraattisen puolueen tulevista kansleriehdokkaista ei ole Merkelin kaltaista arvovaltaa johtajana; tulevaisuus lienee harmaampi ja entistä ”eurobyrokraattisempi”?

”Aiemmin Natoa juhlittiin historian menestyksekkäimpänä liittoumana, koska se esti koko kylmän sodan ajan Neuvostoliiton hyökkäykset Naton Eurooppaan”, Buchanan spekuloi.

Vuonna 2001 Nato vetosi V artiklaan, jonka mukaan ”hyökkäys yhtä vastaan on hyökkäys kaikkia vastaan”, ja liittoutui amerikkalaisten kanssa heidän syöksyessään Afganistaniin syyskuun 11. päivän tapahtumien varjolla. Missään tosikoitoksissa ei sotilasliitto ole ollut, vaan aina heikompia vastuksia pommittamassa.

Tämän vuoden elokuussa, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, koko Washingtonin vetämä ”länsiliittouma” vetäytyi, Afganistanin armeija mureni ja lännen asettama nukkehallinto Afganistanissa romahti. ”Nato-liittolaisemme saivat näin osallistua Yhdysvaltojen vetäytymisen ja tappion häpeällisiin seurauksiin”, Buchanan sanoo.

Yhdysvaltojen poliittinen painopiste on siirtymässä Euroopasta Aasiaan ja Euroopan yhtenäisyys näyttää olevan mennyttä aikaa.

Britannia on eronnut EU:sta, ja Skotlanti harkitsee eroamista Englannista. Katalonia harkitsee edelleen irtautumista Espanjasta. Sardinia harkitsee irtautumista Italiasta. Puola ja Unkari ovat riidoissa EU:n kanssa sisäpoliittisista uudistuksista. Puola on linjannut, että maan oma laki menee EU-lainsäädännön edelle ja Unkari on samaa mieltä.

EU:n ja Naton eteläisten maiden, Espanjan, Italian ja Kreikan, suurin huolenaihe ei ole niinkään Venäjän hyökkäys, kuin Välimeren yli Afrikasta ja Länsi-Aasiasta tuleva pakolaisinvaasio.

Buchananin pohtiessa näitä maailmanpoliittisia kysymyksiä historian valossa, lännen globalisteja ja finanssieliittiä edustava Rockefeller Foundation on laatinut ”tiekartan”, jonka mukaan ”koronapandemia” saatettaisiin päätökseen ”vuoden 2022 loppuun mennessä”.

Kyynistyneempi politiikan seuraaja voi oikeutetusti kysyä, onko edes alati edessämme liikkuvalla suurvaltojen geopoliittisella pelillä enää konkreettista merkitystä verkottuneessa maailmassa, jossa pieni suurrikkaiden prosenttijengi toteuttaa hämäriä projektejaan valtioiden pelatessa vapaaehtoisesti tai vastentahtoisesti mukana?

Kiinalaisnäkökulmaa lännen globalistien valuuttasotiin

Törmäsin hiljattain kiinalaisen Song Hongbingin kirjaan Valuuttasodat, 貨幣戰爭 , joka julkaistiin alun perin vuonna 2007. Songin teoksen lähtökohtana on, että länsimaita hallitsee viime kädessä yksityispankkiirien ryhmä, joka johtaa eri maiden keskuspankkeja ja keinottelee valuutoilla omaa etuaan ajaen.

Kirjan kerrotaan olleen Kiinassa myyntimenestys ja sen ovat väitetysti lukeneet monet maan hallituksen ja liike-elämän korkean tason edustajat. Sinänsä kirjan teesit eivät tarjoa mitään uutta, mutta hyvä, jos myös Aasiassa tiedostetaan lännen nykyisen alennustilan taustat ja vaikuttajat.

Songin teosta on tietenkin kritisoitu lännen mediassa ”salaliittoteorioihin tukeutuvaksi”. Kirjan mukaan länsimaita yleensä ja erityisesti Yhdysvaltoja hallitsee kansainvälisten pankkiirien klikki, joka käyttää valuuttamanipulaatiota vaurastuakseen (tästä nimi, ”Valuuttasodat”) lainaamalla ensin rahaa kehitysmaille Yhdysvaltojen dollareina ja myymällä sitten näiden maiden valuutan lyhyeksi.

Japanin menetetty vuosikymmen, Aasian vuoden 1997 rahoituskriisi, Latinalaisen Amerikan rahoituskriisi ja monet muut tapahtumat talouden rintamalla, johtuvat Songin mukaan juuri lännen kapitalistiluokan keinottelusta. Lisäksi Song esittää, että Rothschildin suvulla on todellisuudessa yhä suurin omaisuus, vaikka ”maailman rikkaimmiksi” esitetään milloin mitäkin muita nimiä.

Song on myös järkytyksekseen huomannut, että Yhdysvaltojen kuuluisa keskuspankki, Federal Reserve, ei olekaan valtion omistama, vaan sitä ylläpitävät yksityisen sektorin pankit, jotka ovat kaikki uskollisia länttä hallitsevalle eliitille. Samoja teorioita on kierrätetty lännessä äärioikeiston piirissä, vaikka Songin teos ei kirjoittajansa ja kiinalaislukijoiden mielestä olekaan juutalaisvastainen.

Kirjassa tarkastellaan muutakin taloushistoriaa ja väitetään, että ”fiat-raha” itsessään on lännen globalistien luoma manipulointiväline; se näkee kultakantaan sidottujen valuuttojen lakkauttamisessa ja fiat-valuutan käyttöönotossa ”pankkiliigan” ja länsimaiden hallitusten välisen kamppailun, joka päättyi ensin mainittujen voittoon. Song neuvoo Kiinan hallitusta pitämään maan valuuttaa tarkasti silmällä.

Kun markkinat romahtivat ja Yhdysvalloissa vuosina 2007-2009 koettu asuntomarkkinoiden lainakriisi nousi otsikoihin myös Kiinassa, Songin kirja ampaisi myydyimpien listalle. Kirjaa suositeltiin luettavaksi, jotta ihmiset ymmärtäisivät, miksi finanssikriisi tapahtui.

Goldman Sachsin tuolloinen toimitusjohtaja Fred Hu on kiistänyt kirjan väitteet ja sanonut Songin tekstin sisältävän ”monia virheitä, asiayhteydestä irrotettuja ja liioiteltuja väitteitä”. Songin kirjassa yhdistyvät kuulemma ”äärivasemmistolaiset ja äärioikeistolaiset tendenssit”, sekä ”populismi, isolationismi ja anarkismi”.

Kirjaa on kritisoitu myös antisemitististen teorioiden edistämisestä. Kirjassa sanotaan, että juutalaisten vaikutusvaltainen ryhmä on vaikuttanut ”historiallisiin tapahtumiin Waterloon taistelusta John F. Kennedyn salamurhaan, tarkoituksenaan lisätä vaurauttaan ja vaikutusvaltaansa”. Tältä osin teosta on pidetty ”melko epätavallisena”, sillä Kiina ei yleisesti ottaen ole tunnettu antisemitismistä. Mainittakoon, että kirjoittaja asuu Yhdysvalloissa.

Song Hongbing on vastannut syytöksiin toteamalla, että ”vaikka monet tutkijat ovat esittäneet vastalauseensa, ne kohdistuvat kirjan yksityiskohtiin, eivät sen logiikkaan tai rakenteeseen”. Song on kirjoittanut sittemmin Valuuttasotiin kaksi jatko-osaa, jotka ovat myyneet miljoonia kappaleita.

Euraasia, Eurooppa ja muuttuva maailmanjärjestys

Tutkija Glenn Diesen on analysoinut perusteellisesti Euraasian meneillään olevaa yhdentymisprosessia. Hän on kirjoittanut aiheesta uuden kirjankin, Europe as the Western Peninsula of Greater Eurasia: Geoeconomic Regions in a Multipolar World (”Eurooppa Suur-Euraasian läntisenä niemimaana: Geoekonomiset alueet moninapaisessa maailmassa”).

Kirjaksi kasvaneessa aiemmassa artikkelissaan Diesen jo kysyi, onko Euroopasta tulossa Euraasian mantereen kautta kulkevien taloudellisten yhteyksien lisääntyessä osa muotoutuvaa Suur-Euraasian aluetta. Yksinapaisella aikakaudella Yhdysvallat organisoi ja johti maailman kahta suurta talousaluetta, Eurooppaa ja Aasiaa, mutta nyt tuo aika on päättynyt.

Kiinan nousu on tehnyt lopun yksinapaisesta aikakaudesta ja jopa viisisataa vuotta kestäneestä läntisestä ylivallasta. Kiina ja Venäjä johtavat pyrkimyksiä yhdistää Aasia ja Eurooppa yhdeksi suureksi talousalueeksi. Transatlanttisen alueen ja Suur-Euraasian välissä sijaitsevan EU:n on sopeuduttava uuteen kansainväliseen voimatasapainoon.

Diesen kertoo, miten Suur-Euraasian alue on tällä hetkellä järjestäytymässä. Superalueella on uusia strategisia teollisuudenaloja (jotka perustuvat uusiin ja mullistaviin teknologioihin), fyysisten yhteyksien liikennekäytäviä ja uusia taloudellisia yhteyksiä kehityspankkien, kauppavaluuttojen ja maksujärjestelmien muodossa. Euraasian mantereella niinkin erilaiset maat kuin Etelä-Korea, Intia, Kazakstan ja Iran edistävät yhdentymistä.

”Suur-Euraasian kumppanuus” on ollut Venäjän ulkopolitiikan ytimessä ainakin vuonna 2016 järjestetystä Pietarin talousfoorumista lähtien. Tavoitteena on kehittää geoekonominen infrastruktuuri, joka tukee moninapaista poliittista järjestelmää ja korvaa aiempina vuosikymmeninä vallinneen, taantuvan, Yhdysvaltoihin keskittyneen globalisaatiomuodon.

Moskovasta on tullut myös Kiinan silkkitiehankkeen johtava tukija, sillä se on itä-länsisuuntainen liikennekäytävä, jota tasapainottaa Venäjän, Iranin ja Intian kautta kulkeva pohjois-eteläsuuntainen käytävä.

Jos Venäjä on tämän lisäksi valmis kehittämään arktista aluetta yhdessä Kiinan kanssa, Venäjän pohjoinen merireitti liitetään osaksi Kiinan konseptia ”polaarisesta silkkitiestä”, joka tarjoaa nopeamman ja halvemman kuljetusmahdollisuuden Aasian ja Euroopan välillä Yhdysvaltojen valvonnan ulkopuolella.

Entäpä sitten Euroopan rooli tässä kuviossa? Euroopan itsemääräämisoikeus on yksinkertaisesti olematon, niin kauan kuin se alistuu ulkopoliittisesti Yhdysvalloille. Irtiotto ”transatlanttisesta kumppanuudesta” on välttämätöntä todellisen eurooppalaisen suvereniteetin saavuttamiseksi.

EU:ta on myös pyydetty osallistumaan Suur-Euraasian kumppanuuteen, jotta jännitteet Venäjän kanssa lievenisivät ja nollasummapelistä päästäisiin kiinalaisten ehdottamaan yhteisvoittoon. Kysymys on nyt siitä, ymmärtävätkö eurojohtajat, miten nopeasti maailma muuttuu ja käyttävätkö he näitä mahdollisuuksia hyväkseen. Ainakaan vielä ei aivan siltä näytä, vaikka Kiinaa matkitaan jo koronakriisin hoitamisessa.

Diesen osoittaa, miten käsitys Eurooppaa ja Aasiaa yhdistävästä Euraasiasta ”on historiallisesti ollut vaihtoehto merivaltojen ylivallalle valtamerikeskeisessä maailmantaloudessa” ja miten Britannian ja Yhdysvaltojen strategioihin on vaikuttanut syvästi pelko nousevasta Euraasiasta ”suorana uhkana niiden etuasemalle valtamerellisessä maailmanjärjestyksessä”.

Loppujen lopuksi on palattava taas Halford Mackinderin klassikkoteorian pariin. Kyse on angloamerikkalaisesta pakkomielteestä estää ”tasavertaisen kilpailijan” nousu Euraasiassa tai sellaisen liittouman – Mackinderin aikakaudella pelotteena toimi Venäjän ja Saksan mahdollinen liitto, nykyisin Venäjän ja Kiinan strateginen kumppanuus – syntyminen, joka kykenisi, kuten Diesen sanoo, ”viemään geoekonomisen hallinnan merivaltojen käsistä”.

Lännessä elätellään yhä toiveita siitä, että Yhdysvallat valvoisi Euraasiaa globaalina hegemonina. Realistisemmat analyytikot taas uskovat, että edes Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian AUKUS-allianssi tai Quad-maiden turvallisuuspoliittinen nelikko eivät enää kykene muuttamaan historian kulkua. Tulevaisuus on euraasialainen.

Ratkaiseva tekijä näyttää nyt olevan atlanttisuuden pirstaloituminen. Diesen näkee tässä prosessissa kolme tasoa: Euroopan ja Yhdysvaltojen tosiasiallinen irtautuminen toisistaan Kiinan nousun vauhdittamana; EU:n sisäiset erimielisyydet, joita Brysselin eurokraattien asuttama rinnakkaisuniversumi vain lisää, ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, ”länsimaiden sisäinen polarisoituminen”, jonka ovat aiheuttaneet uusliberalismin ylilyönnit.

Vallitseva todellisuus sanelee, että Venäjä yhdistää Euroopan ja Tyynenmeren, kun taas Kiina yhdistää kehittyneen itärannikkonsa ja Xinjiangin, ja molemmat maat yhdistävät Keski-Aasian. Diesen tulkitsee tämän niin, että Venäjä ”saattaa päätökseen historiallisen muutoksensa eurooppalaisesta/slaavilaisesta imperiumista euraasialaiseksi sivilisaatiovaltioksi”.

Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen kilpailu tekee Euroopasta geoekonomisen kilpailun kohteen, mutta EU:n ja Venäjän välinen sovintoratkaisu voisi nostaa molempien asemaa. Diesen esittää, että Brysselin olisi luotava Venäjälle kannustimia tukea itsenäistä EU:ta Suur-Euraasiassa. Toiseksi Brysselin ja Moskovan yhteinen etu on estää Venäjän liiallinen riippuvuus Kiinasta.

Suur-Euraasia tarjoaa Venäjällekin suotuisamman ympäristön entiseen nähden. Euroopan ja Aasian muuttuminen yhdeksi alueelliseksi kokonaisuudeksi, antaa Venäjälle mahdollisuuden saada etuoikeutetun paikan neuvottelupöydässä ja samalla monipuolistaa kumppanuuttaan välttääkseen liiallisen riippuvuuden yhdestä valtiosta tai alueesta.

Ankeasta korona-ajasta huolimatta on ollut huikeaa seurata, miten euraasialainen tai moninapainen maailmanjärjestys vääjäämättä muotoutuu ja angloamerikkalainen maailma siirtyy taka-alalle. Globalisaatio toki jatkuu, mutta sentään ”kiinalais-venäläis-eurooppalaisilla ominaispiirteillä”. Aiheesta kiinnostuneen kannattaa lukea Dieseniä (sekä tätäkin blogia).

Sekaantuva länsi syyttää Venäjää vaalivilpistä – Kommunistien oppositio menestyi

Venäjän parlamenttivaalit on pidetty ja voittajaksi on julistettu valtapuolue Yhtenäinen Venäjä, jota länsimaiset tiedotusvälineet kutsuvat ”Putinin tukipuolueeksi”. Vaikka Yhtenäinen Venäjä jää parlamenttiin kahden kolmasosan enemmistöllä, toiseksi suurin voittaja on Venäjän federaation kommunistinen puolue, KPRF.

Kommunistit ovat tärkein kansallinen oppositiopuolue, joka voi haastaa Putinin ja Yhtenäisen Venäjän suunnan. Tärkeimpänä oppositioryhmänä KPRF oli aina todennäköinen voittaja pakotteiden, hintojen nousun ja viime vuosien koronakriisin sosioekonomisten seurausten jälkeen. Puolueen nuorempaan sukupolveen kuuluu myös koronavirusrokotteisiin, sulkutiloihin ja rajoituksiin kriittisesti suhtautuvia.

Miten länsimainen media on reagoinut? Kaikkialla lännessä hysteerinen Putinin vastainen kirkuna on täyttänyt eetterin. Myös amerikkalaiset ja brittiläiset sanomalehdet ovat jo vahingoniloisesti kertoneet, kuinka Venäjän vaalien perusteella Putinin kannatus laskee koko ajan. Toisaalta väitetään, että nämä olivat Venäjän ”tähän mennessä korruptoituneimmat vaalit”.

On myös syytä kysyä, miksi länsimaiset tiedotusvälineet suhtautuvat niin rennosti siihen, että kommunistit voivat Venäjällä niin hyvin kolme vuosikymmentä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Harva näyttää ymmärtävän, mitä se todella tarkoittaa. Jos kommunistit pääsisivät valtaan, Venäjä voisi kulkea Kiinan tietä kohti kansallismielistä valtiososialismia.

Vangitun oppositiohahmon Aleksei Navalnyin liittolaiset ovat jo omineet itselleen kunnian siitä, että vaaleista muodostui heidän manipuloimansa tapahtuma ”älykkään äänestämisen” aloitteen johdosta, jonka tarkoituksena oli auttaa Kremlin vastustajia maksimoimaan äänestyslippunsa vaikutus asuinpaikan mukaan.

Nalvalnistien pyrkimys ottaa kunnia kommunistien vahvasta vaalimenestyksestä on selvästi yritys liioitella heidän omaa merkitystään Venäjän politiikassa. Navalnyin tukijoiden strateginen muutos liberaalin lännen liittolaisista kommunistimyönteisiksi kampanjoijiksi johtuu halusta häiritä ja heikentää Kremliä hinnalla millä hyvänsä.

Tässäkin pelissä länsi on ollut tiiviisti mukana. Yhdysvallat ja EU ovat avoimesti kertoneet Venäjän vastaisten pakotteiden tarkoituksesta – sosiaalis-taloudellisen taantuman luomisesta maahan Yhtenäisen Venäjän ja Putinin poliittisen legitimiteetin heikentämiseksi. Lähes kaksi tusinaa Venäjällä toimivaa ulkomaista järjestöä on myös yrittänyt vaikuttaa vaalien tuloksiin.

Bryssel julkaisi jo toukokuussa raportin, jossa kehotettiin tuomitsemaan Venäjän uudet duuman vaalit vilpillisiksi ja vastaamaan niihin karkottamalla Venäjä kansainvälisistä instituutioista, asettamalla lisää Venäjän vastaisia pakotteita ja lisäämällä hallituksen vastaista propagandaa. Näin toimittiinkin jo hyvissä ajoin, ennen kuin venäläiset edes ehtivät äänestämään.

Länsimaiset tiedotusvälineet antavat yleensä sen vaikutelman, että Venäjän ”todellinen oppositio” koostuisi länsimaalaisista liberaalidemokraateista, mutta Putinin häijy hallinto estää heitä osallistumasta politiikkaan. Todellisuudessa poliittinen oppositio koostuu kommunisteista ja kovan linjan isänmaallisista, joiden mielestä Moskova on ollut liian pehmeä ja heikko länttä kohtaan, minkä vuoksi länsi uskaltaa jatkaa Venäjän kiusaamista.

Kommunistit ymmärtävät maansa nykyisen ahdingon – heidän mielestään Putinin hallinto on liian sovitteleva ja yhteistyöhaluinen länttä kohtaan, vaikka Venäjää yritetään räikeästi kiristää taloudellisesti ja geopoliittisesti. Venäjällä vaikuttaa muitakin voimia, eivätkä ne ole yhtään sen länsimielisempiä.

Venäjällä on siis tahoja, jotka uskovat, että nykyisen hallinnon suurin virhe on, että se haluaisi periaatteessa olla osa länttä. Meillä tätä ei käsitetä, koska valtamedia on jo vuosia suggeroinut ihmisiä uskomaan, että Putin rakentaa länttä uhkaavaa synkkää suurvaltaa, joka muistuttaa ominaisuuksiltaan ja järjestelmältään entistä Neuvostoliittoa. Tämä on naurettava väite, mutta kaikki näyttää olevan sallittua, kun Venäjää yritetään horjuttaa.

Länsi korostaa nyt Yhtenäisen Venäjän pienentynyttä voittomarginaalia, mutta syyttää hallintoa samalla ”massiivisesta vaalivilpistä”. Näin puututaan jälleen röyhkeästi Venäjän sisäpolitiikkaan. Brysselin, Lontoon ja Washingtonin olisi kuitenkin syytä huomata, että entisaikojen kommunistien perilliset suhtautuvat Yhdysvaltoihin, EU:hun ja Natoon vielä epäilevämmin kuin Putin itse. Jonakin päivänä lännelle voi tulla vielä Venäjän nykyistä johtoa ikävä.

Venäjän idea ja Putinin dilemma

Ideologinen tilanne Venäjällä on kiristynyt koko ajan, väittää venäläinen politologi Aleksandr Dugin. Hänen mielestään tämänviikkoisella duuman vaalituloksella ei ole merkitystä.

Kasautuneet ristiriidat eivät heijastu niinkään vaaleissa, vaan itse järjestelmässä ja yhteiskunnassa. Lännessä jo ennakkoon epärehellisiksi leimatut vaalit eivät Duginin mielestä ”onnistu vapauttamaan höyryjä”.

Putinista ei ole kaikesta huolimatta ollut tilanteen pelastajaksi. Duginista tähän on syynä se, että Putin pitää Venäjää osana läntistä maailmaa, eikä ajattele, että Venäjä voisi olla erillinen, oma ja ainutlaatuinen sivilisaationsa.

Putinia ihaileville länsikriittisille tällainen arvostelu voi olla liikaa, mutta Dugin esittää mielestäni oikeita kysymyksiä. Jos Putin olisi lännen propagandan mukainen autokraatti, olisiko hän pitänyt länsimielistä liberaalia eliittiä valtion johdossa yli kahdenkymmenen vuoden ajan?

Putin on samaa mieltä liberaaliglobalistien kanssa, mitä tulee ”länsimaiseen henkiseen hegemoniaan”, Dugin laukoo. Mutta vain niin kauan, kun kollektiivinen länsi Lontoosta Washingtoniin ja Brysseliin ei yritä Venäjän suoraa alistamista. Tässä kohtaa menee Putinin ja hänen lähipiirinsä raja, vaikka yhteistyötä ”läntisten kumppaneiden” kanssa halutaankin tehdä.

Hegemonian rakenteessa on kuitenkin vaikea vetää selkeää rajaa niiden välillä, jotka tukevat liberaalia kulttuuria ja niiden välillä, jotka toimittavat läntisille tahoille salaista tietoa, tai yrittävät horjuttaa vallitsevaa järjestystä sisältä käsin. Duginin mukaan jopa turvallisuusviranomaiset ovat perillä ”viidennen ja kuudennen kolonnan” toimista maan sisällä.

Putin on onnistunut pitämään yllä suvereniteetin illuusiota yli kahden vuosikymmenen ajan. ”Kun tarvitaan massojen tukea – juuri sopivasti ennen vaaleja – korostetaan Venäjän itsemääräämisoikeutta, mutta muulloin ollaan osa Eurooppaa ja läntistä maailmaa”, Dugin selittää.

Venäjä hyväksyy läntisen kapitalismin, mutta haluaa säilyttää oikeuden hallita aluettaan itse. Mutta kapitalismi on luonteeltaan manageriaalista ja kansainvälistä, eikä tarvitse vahvoja johtajia saati erilliskulttuureita. Siksi lännessä demonisoidaan Putinia: venäläinen kapitalismi ja ”suvereeni demokratia” ei riitä länttä hallitsevalle eliitille, vaan kaikessa tulisi toimia länsivaltojen tavoin.

Kuinka kauan tämä pattitilanne voi jatkua? Dugin uskoo, että ”vielä tämän syksyn ja jonkin aikaa” Venäjän nykyhallinto kestää. Mutta jännitteet järjestelmän sisällä kasvavat, aivan kuten lännen Venäjän-vastainen informaatiosota, jota meilläkin valtamedia mallikkaasti edistää.

Neuvostoliiton kommunismi on ehkä kadonnut, mutta alueen maantiede ei ole muuttunut. Kremlin vallanpitäjien täytyisi päättää, ollako autenttinen, ”itsevaltainen” Venäjä, vaiko lännen mallin mukainen liberaali lumedemokratia, jota ylikansallinen finanssieliitti poliittisine lakeijoineen ja teknokraatteineen ohjaavat.

Kuten Benn Steil on todennut, ”Venäjä on liian suuri ja voimakas sulautuakseen länsimaisiin instituutioihin muuttamatta niitä perusteellisesti ja liian haavoittuvainen länsimaiden tunkeutumiselle, jotta se voisi hyväksyä oman syrjäytymisensä”. Ellei uutta Jeltsiniä tule, moninapaisessa maailmassa lännen täytyy ehkä hyväksyä ajatus ”Venäjän vaikutuspiiristä”.

”Todennäköisesti tämän perustavanlaatuisen dilemman joutuu kuitenkin kohtaamaan joku Putinin jälkeen tuleva”, Dugin päättää oman arvionsa.

Talibanit esikuvina länsimaiden vieraantuneille nuorille miehille

Toimittaja Mary Harrington on tyrmistynyt länsimaisten nuorten miesten reaktioista Afganistanin tapahtumiin. Hätkähdyttävintä hänestä on ollut huomata, etteivät nuoret osoitakaan tukeaan demokratiaa maahan vieneille länsimaiden sotilaille, vaan kannustavat talibaneja.

Näiden ääriajattelua suosivien nuorten miesten mielestä kollektiivinen länsi on muuttunut ”globohomo-pellemaailmaksi”, jota määrittävät liberalismin, konsumerismin, sekularismin, feminismin ja keinottelukapitalismin masentavat voimat. Niinpä talibanien edustama sunnalainen islamkin alkaa vaikuttamaan jyrkkyydessään hyvältä vaihtoehdolta.

Lännen liberaalin demokratian arvomaailma, jota Yhdysvaltojen johtama liittouma miljardeja tuhlaten yritti istuttaa myös Afganistaniin kahden vuosikymmenen ajan, on internetin keskustelufoorumeilla öyhöttävien nuorten miesten mielestä perin vastenmielinen. Heidän mielestään on aivan oikein, jos se kaatuu omaan rappioonsa.

Nämä vieraantuneen oloiset nuoret inhoavat lännessä vallalla olevaa suuntausta: koko ”herännyttä” woke-maailmankuvaa monikulttuurisesta suvaitsevaisuudesta seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin ja feminismiin. Samaan aikaan he pitävät talibaneja lännen liberaalin elämäntavan vastaisina vapaustaistelijoina.

Kabulin länsimielisen hallinnon kaatuessa, sosiaalisessa mediassa levitettiin PR-temppuna meemiä, joka kuvasi paljasjalkaisia, miehekkäitä taliban-taistelijoita sekä korkokenkiä käyttäviä amerikkalaissotilaita. Näin länsimaiden tuki transsukupuolisuudelle yhdistettiin pilkallisesti sotilaalliseen epäpätevyyteen.

Harrington on pannut merkille, että osa lännen nuorista miehistä haaveilee islamiin rinnastettavissa olevan aseman määräämisestä naisille länsimaissa. Eräs nimimerkkiä käyttävä twitteristi on ehdottanut, että pandemian päätyttyä naisten pitäisi jatkaa kasvomaskien käyttöä. ”Islam on oikeassa naisten suhteen”, hän julistaa seinällään – ilkikurisesti vai täysin tosissaan?

Talibaneja on ylistetty paitsi homofobisin, antisemitistisin ja misogynistisin termein, myös miehisyyden ikoneina. Yksi yleinen kuva on ”Chad”, stereotyyppisesti ylimaskuliininen mies. Kabulin kukistumisen myötä alkoi ilmestyä ”Talichad”- ja ”Chadliban”-kuvia, joissa ”Chad”-miehelle on sovitettu afganistanilaistyylinen turbaani ja parta.

Viimeisin hyväksyntää saanut teko talibaneilta oli maalata amerikkalaista George Floydia esittänyt seinämaalaus piiloon Kabulin katukuvasta. Floydin kasvoista tuli vuonna 2020 globaalin mustan identiteettipoliittisen liikkeen epävirallinen symboli. Taliban on ryhtynyt korvaamaan amerikkalaismiehittäjien propagandaa omilla isänmaallisilla ja uskonnollisilla iskulauseillaan.

Mitä tämä kaikki merkitsee? Osa länsimaisista nuorista miehistä halveksii omaa, ”heikkona” pitämäänsä kulttuuria ja kansakuntaa, eikä tunne enää kiinteää yhteenkuuluvuuden tunnetta sitä kohtaan. He katselevat kuvia aseita heiluttavista miehistä väkivaltaisessa, sodan runtelemassa maassa, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo ei kukoista , eivätkä he ole kauhuissaan, vaan kateellisia. Miten tähän on päädytty, Harrington ihmettelee.

”Meillä on enemmän naispuolisia parlamentin jäseniä kuin koskaan. Puolet lääkäreistä on naisia. Yliopistossa opiskelee enemmän naisia kuin miehiä. Suuryritykset julkaisevat tietoja sukupuolten välisistä palkkaeroista”, hän listaa.

”Jopa Yhdysvaltojen sotateollisuutta johtavat nykyään naiset. Asetuotantoyhtiöiden Lockheed Martinin, General Dynamicsin ja Northrop Grummanin toimitusjohtajat ovat kaikki naisia. On vaikea löytää kulttuurin valtavirran kuvastoa, joka ei edes pintapuolisesti tukisi ’naispomo’-konsensusta”, naistoimittaja tunnustaa.

Teollisuuden alasajo on johtanut siihen, että koulutus- ja työelämä on yhä naisvaltaisempaa. Miesten perinteiset työllistymisalat on korvattu palvelu- ja hoivatyöllä, jossa fyysinen voima ja toveruus ovat toissijaisia ja niin kutsutut ”pehmeät taidot” ovat tärkeitä.

Vastatakseen näihin muuttuviin työllisyystarpeisiin, oppilaitokset ovat kääntyneet pois kurinalaisessa kilpailuympäristössä tapahtuvasta tiedon opettamisesta pehmeiden taitojen opettamisen hyväksi. Opettajista yli 70 prosenttia on jo naisia.

Ja silti tämä ei johda siihen, että nuoret miehet omaksuisivat naisellisemman – tai feministisemmän – ajattelutavan. Sen sijaan pojat eivät enää välitä: tytöt ovat nyt jatkuvasti poikia parempia koulussa.

Samaan aikaan nuorisotyöttömyysaste on noussut huimasti ja se on iskenyt nuoriin miehiin paljon kovemmin kuin nuoriin naisiin. Myös nuorten itsemurhaluvut ja mielenterveysongelmat ovat vain lisääntyneet.

Kasvavan työttömyyden keskellä nämä vieraantuneet, katkeroituneet nuoret näkevät, että heidän mahdollisuutensa vähenevät: miehisiä roolimalleja halveksitaan ja maailma tuntuu vihaavan heitä. Ei siis ihme, että tällaiset nuoret miehet katsovat kateellisena Afganistaniin, ainoaan paikkaan maailmassa, jossa karikatyyrimäinen machoilu näyttää olevan voitolla, Harrington arvioi.

Aivan kuten he yrittivät tehdä Afganistanissa, myös länsimaissa moraalinvartijamme ovat pyrkineet tyrkyttämään liberaalia demokratiaa ja herättelevää feminismiä ylhäältä alaspäin. Edes täällä tässä valistusprojektissa ei ole onnistuttu, vaan on luotu, Harringtonin sanoin, ”paperinohut valekonsensus”, joka lepää ”vihaisen kaunan kiehuvan kuopan päällä”.

Tämä on pahaenteinen tilanne, jossa yhteiskunnallinen polarisaatio vain lisääntyy. Länsimaita vaivaaviin sisäisiin ongelmiin olisi syytä löytää tasapainoisempia ratkaisuja ideologisen pakkosyötön ja poliittisen korrektiuden vaatimusten sijaan.

Huuhkajakapteeni Sparv lännen asiamiehenä

Suomen jalkapallo­maajoukkueen kapteeni Tim Sparv kirjoittaa The Player’s Tribune -verkkojulkaisussa Qatarin ihmisoikeustilanteesta ja ilmaisee huolensa mm. MM-kisojen stadioneita rakentavien siirtotyöläisten työolosuhteista.

Kirjoitus on nostettu esiin Suomessa iltapäivälehtiä myöten, mutta myös ulkomailla ja sosiaalisessa mediassa Sparvin kommentit ovat herättäneet huomiota. Maailmassa riittää tahoja, jotka haluavat politisoida myös urheilun edistämään asiaansa, eikä jalkapallo ole poikkeus.

Länsimaissa kommentit ovat kiittäviä ja Sparvia on ylistetty avautumisestaan. Asiassa on kuitenkin poliittisia ulottuvuuksia, joita monikaan ei välttämättä huomioi, joten kommentoin hieman omasta näkökulmastani.

Sinänsä huomion kiinnittäminen stadionia rakentavien työntekijöiden asemaan ei ole huono asia, mutta vähemmän idealistinen maailmanpolitiikan tarkkailija voisi arvioida Sparvin ja kumppaneiden viimeaikaista hyvesignalointia hieman kyynisemmin.

Mitä tekemistä Black Lives Matter-polvistumisilla, sateenkaariväreillä ja muilla polarisoivilla, identiteettipoliittisilla symboleilla on jalkapallon kanssa? Vaikuttaa siltä, että jalkapallo – ja urheilu ylipäätään – on politisoitu ajamaan juuri lännen globalisteille mieluisia agendoja. Samalla syyllistetään niitä, jotka eivät ole lännen luomiin muotteihin vielä asettuneet ja alistuneet.

Kuvaavaa on, että Sparvin Qatar-kommenttien jälkeen kysyttiin heti, miksei Venäjän poliittisesta tilanteesta puhuttu, kun Suomi pelasi siellä EM-lopputurnauksessa. Pekingin talviolympialaisten lähestyessä kritiikin kohteena on varmasti pian myös Kiina.

En yllättyisi, jos todellinen syy Qatar-kritiikille löytyisikin maan Kiina-suhteista. Viime vuonna ja tämän vuoden ensimmäisellä vuosineljänneksellä Kiinasta tuli Qatarin suurin kauppakumppani, mikä merkitsee parasta aikaa maiden kahdenvälisten suhteiden historiassa.

Aluksi ei tuntunut olevan mitään ongelmaa myöntää jalkapallon MM-kisoja autoritaariselle öljyvaltiolle. Sitten kun Qatar alkoi lähentyä Kiinaa, yhtäkkiä ”ihmisoikeudet” ovatkin taas sopivasti tapetilla läntisten tahojen suunnalta.

Valko-Venäjällä oli tarkoitus järjestää yhteistyössä Latvian kanssa vuoden 2021 jääkiekon MM-kisat, mutta ”autoritaarisen” Lukašenkon takia kisat siirrettiin pois maasta. Todellinen syy oli toki lännen värivallankumousviritelmissä, mutta vallanvaihto-operaation ei annettu pilata oikeamielisten suosimaa narratiivia.

Pysähdytäänpä hetkeksi ajattelemaan tulevaa. Vuoden 2022 jalkapallon MM-kisat on siis tarkoitus järjestää Qatarissa, joka on šaria-lain hallitsema absoluuttinen monarkia. Samana vuonna pidetään myös talviolympialaiset Kiinassa. Saudi-Arabian uusi kilparata Qiddiyassa on puolestaan valmis isännöimään Formula ykkösiä vuodesta 2023 alkaen.

Kysymys kuuluu, vetäytyvätkö länsimaat joukkueineen kaikista kisoista, joiden isäntämaat eivät jaa liberaaleja arvoja? Mitä tapahtuu sitten, kun lännen mielipiteet maailmanpolitiikassa, taloudessa ja urheiluviihteessä sivuutetaan? Kohta nimittäin on pakko ryhtyä pelaamaan yhteispeliä erilaisten arvojen moninapaisessa maailmassa, jossa lännen liberaalit eivät voi enää sanella käskyjään muille.

Mitä tulee huuhkajakapteeni Tim Sparviin, haaveileeko jalkapallouransa ehtoopuolta elävä konkaripelaaja kenties uudesta urasta poliitikkona? Ehkä mies löytyy vielä vaikkapa Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen RKP:n ehdokaslistalta?

Pettymys lännen pääomapiireille: Kiinasta ei tule Jeltsinin ajan Venäjää

Financial Times-lehdessä julkaistussa mielipidekirjoituksessaan suursijoittaja George Soros purkaa turhautuneisuuttaan ja valittaa, että Kiinan presidentin Xi Jinpingin harjoittama ”yksityisyritysten tukahduttaminen” on ”merkittävä hidaste” Sorosin ja kumppaneiden haluamalle talouskehitykselle.

Taloustieteilijä Michael Hudsonin mielestä Soros harrastaa ”orwellilaista kaksoisajattelua”. Selkokielelle käännettynä mainittu ”yritystoiminnan tukahduttaminen” tarkoittaa, että Kiinassa leikataan sitä, mitä klassiset taloustieteilijät kutsuivat ”vuokrahakuisuudeksi” ja ”ansaitsemattomiksi keinottelutuloiksi”.

Väitetyllä ”taloutta hidastavalla vaikutuksella” Soros tarkoittaa talouden polarisaatiota, jossa varallisuus ja tulot keskittyvät rikkaimman yhden prosentin käsiin. Nyt Kiinassa näin ei käy, eikä maassa ole tilaa ”soroksille”.

Soros pohtii, miten Yhdysvallat voisi rangaista Kiinaa vastatoimilla, kunnes Kiina antautuu ja ”toteuttaa samanlaisen sääntelyn ja verotuksen purkamisen kuin Venäjä teki vuoden 1991 jälkeen”. On oikeastaan ällistyttävää, kuinka lännen globalistien puhemies asiansa esittää, mutta toki tämä kansantalouksien kaataja on ollut mukana monessa ikävässä projektissa ennenkin.

Soros uhkailee, että ”Kiina tulee kärsimään lamasta, mikäli se pelastaa taloutensa sosialistisen linjan mukaisesti ja vastustaa amerikkalaistyylistä yksityistämistä ja siihen liittyvää velkadeflaatiota”. Soros haluaisi tehdä Kiinasta Jeltsinin ajan heikon, lännelle alisteisen Venäjän, jonka hänen kaltaisensa suursijoittajat ja finanssivampyyrit voisivat sitten imeä kuiviin.

Soros myöntää, että Kiinan ”haavoittuvin sektori on kiinteistöala, erityisesti asuntokauppa”. Kiina on nauttinut pitkittyneestä kiinteistöbuumista kahden viime vuosikymmenen aikana, mutta nyt se on päättymässä. Evergrande, maan suurin kiinteistöyhtiö, on ylivelkaantunut ja vaarassa joutua maksukyvyttömäksi. Tämä voi aiheuttaa ”romahduksen”.

Tällä Soros tarkoittaa asuntojen hintojen laskua. Kuitenkin juuri sitä tarvitaan, jotta estetään maan ja kiinteistöjen muuttuminen keinotteluvälineeksi. Hudson ja muut ekonomistit ovat esittäneet verotuksen korottamista, jotta tonttien ja kiinteistöjen arvo saadaan talteen, eikä niitä pantattaisi pankkien asuntolainojen vakuudeksi. Näin Kiina pysyisi vapaana kiinteistö- ja rahoituskuplasta, joka on jättänyt kokonaiset länsimaiset taloudet velkaorjuuteen ja negatiiviseen pääomaan.

Soros varoittaa Kiinan alenevan syntyvyyden taloudellisista seurauksista keskiluokkaisten perheiden ollessa haluttomia hankkimaan useamman kuin yhden lapsen. Kuitenkin sama pätee nykyään kaikkiin kehittyneisiin maihin. Äärimmäisintä se on uusliberalisoituneissa maissa, esimerkiksi Baltiassa ja Ukrainassa – juuri Sorosin omissa liberaalin talouden ja lännetetyn politiikan lempimaissa.

Soros paljastaa korttinsa väittämällä, että ”Xi ei ymmärrä, miten markkinat toimivat”. Hän tarkoittaa Hudsonin mielestä tällä sitä, että ”presidentti Xi torjuu ahneen vuokranhimon ja riistävän vapaamatkustajuuden ja muokkaa markkinoita palvelemaan Kiinan 99 prosentin yleistä hyvinvointia”.

Soros kääntää asian päälaelleen esittäen, että Kiinan ”sosialistinen politiikka” haittaa sen tavoitteita maailmassa. Mutta todellisuudessa hän on vihainen siitä, että Kiinan talouspoliittiset toimet vahingoittavat länttä hallitsevan eliitin uusliberalistisia tavoitteita, joilla tämä kabaali toivoi voivansa hyötyä myös Kiinan noususta talousmahdiksi.

Nyt Soros haluaa estää Yhdysvaltoja investoimasta Kiinaan. Hän ei näytä ymmärtävän, että tämä on myös presidentti Xin tavoite: Kiina ei tarvitse dollareita ja on itse asiassa alkanut rakentaa dedollarisaatio-politiikkaa, kuten Venäjäkin.

Hudson arvioi mielestäni aivan oikein todellisen syyn George Sorosin järkytykselle. Kylmän sodan päättymisen jälkeen hänen kaltaisensa keinottelijat ovat vain kasvattaneet omaisuuksiaan kansantalouksien kustannuksella. Kiinan presidentti Xi Jinping ei ole Boris Jeltsin, eikä Kiina noudata kleptokraattista riippuvuussuhdetta, joka vääristi Venäjän taloutta vuosien ajan.

Kiina sanoi ”ei” liberalismille, joten se ei ole Sorosille mieluinen ”markkinatalous”. Kansantasavalta ei ole tehnyt yhteiskunnallisesta organisaatiostaan kauppatavaraa ja se on välttänyt taloudellista riippuvuutta ”markkinoista”, joiden avulla länttä hallitseva eliitti voi Yhdysvaltojen ja muiden valtakeskustensa nimissä valvoa tilannetta pakotteiden ja ulkomaisten yritysostojen avulla.

Afganistan ja amerikkalaisen imperiumin ahdinko

”Washingtonin viisaat ovat jo vuosia väittäneet, että tappio Afganistanissa on se, mikä ajoi Neuvostoliiton romahtamaan. Nyt kun Yhdysvalloille on käynyt paljon huonommin, maailma saa pian nähdä, pitävätkö heidän teoriansa paikkansa”, kirjoittaa serbialais-amerikkalainen toimittaja Nebojsa Malic.

Yhdysvaltojen viimeinen sotilaslento Hamid Karzain kansainväliseltä lentokentältä lähti kotia kohti maanantaina, vain vähän ennen kuin Kabuliin saapui keskiyö. Kaksikymmentä vuotta kestänyt sota oli päättynyt ja talibanit valaisivat yötaivaan juhlallisella ammuskelulla.

Presidentti Joe Bidenin mukaan ”Yhdysvaltojen historian suurin ilmakuljetus” oli ”menestys”, jonka amerikkalaisarmeija, diplomaatit, veteraanit ja vapaaehtoiset toteuttivat ”vertaansa vailla olevalla rohkeudella, ammattitaidolla ja päättäväisyydellä”. Yhdysvaltojen sisällä sekä muualla maailmassa asiasta on esitetty myös eriäviä mielipiteitä.

Vaikka kenraalimajuri Christopher Donahue oli virallisten tietojen mukaan viimeinen amerikkalaissotilas, joka nousi koneeseen ja poistui Afganistanin maaperältä, Kabulista lähteneillä viidellä viimeisellä lennolla ei ollut mukana yhtään amerikkalaista siviiliä. Tämän kenraali Kenneth McKenzie myönsi toimittajille maanantai-iltana. ”Emme saaneet ulos kaikkia, jotka halusimme”, kenraali sanoi pettyneenä.

Toimittaja Malic kehottaa vertaamaan amerikkalaisten lähtöä Neuvostoliiton vetäytymiseen Afganistanista, joka päättyi helmikuussa 1989. Neuvostoliitolla kesti yhdeksän kuukautta vetää maasta yli 100 000 sotilasta. Viimeinen mies, joka ylitti Ystävyyden sillan nykyisen Uzbekistanin puolelle, oli kenraali Boris Gromov, joka kääntyi televisioryhmän puoleen ja sanoi: ”Yksikään Neuvostoliiton sotilas ei jäänyt taakseni”.

Presidentti Najibullahin hallitus, jota Neuvostoliitto auttoi Yhdysvaltojen tukemia islamisteja vastaan kymmenen vuotta aiemmin, taisteli vielä kolme vuotta – ja romahti vasta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto itse romahti ja lopetti avun lähettämisen. Sitä vastoin Yhdysvaltojen tukema Kabulin hallitus katosi olemattomiin jo ennen kuin Yhdysvaltojen vetäytyminen oli edes päättynyt.

Presidentti Ashraf Ghani lensi pois Kabulista 14. elokuuta ja antoi talibanien ottaa vallan ampumatta laukaustakaan. Afganistanin kansallinen armeija, jota Biden itse mainosti 300 000 miehen vahvuiseksi ja joka oli varustettu parhaimmalla amerikkalaisaseistuksella, yksinkertaisesti antautui ja kalusto jäi talibanitaistelijoille sotasaaliiksi.

Amerikkalaisarmeijan vuosia kestänyt miehitys ja raakuudet siviilejä kohtaan olivat varmasti osasyynä siihen, miksi jopa talibanien ”islamilainen emiraatti” tuntui afgaaneista länsiliittouman nukkehallitusta paremmalta vaihtoehdolta. Ehkä nyt olisi aika jättää maa poliittisesti rauhaan ja auttaa sitä rakentamaan tulevaisuuttaan kansalliselta pohjalta, ilman vieraiden valtojen tuputtamia aatteita?

Vaikka Bidenin hallinto vaatii nyt kunniaa Afganistanin sodan lopettamisesta, on selvää, että amerikkalaiseliitin ote narratiivista – sekä kotimaassa että ulkomailla – on heikentynyt. Vain fanaattisimmat amerikkalaisuuden ihannoijat seisovat enää Washingtonin toimien takana. Jopa suomalaistoimittajan on pakko myöntää, että amerikkalaista hegemoniaa ja sotilaallisia interventioita suosinut ”neokonservatismi on ideologiana kuollut”.

Jälkipyykkiä varmasti riittää, mutta myös menneisyys on kouriintuntuvasti läsnä. Vuosikausia luultiin, että Yhdysvallat auttoi islamistisia mujahideeneja Afganistanissa vasta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli puuttunut maan asioihin. Tammikuussa 1998 Yhdysvaltojen entinen kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Zbigniew Brzezinski kertoi ranskalaiselle julkaisulle, että Washingtonin tuki alkoi jo aikaisemmin, osana hänen omaa suunnitelmaansa ”antaa Neuvostoliiton kokea oma Vietnamin sotansa”.

Kollektiivisen lännen strategi ja arkkiglobalisti Brzezinski kerskui, että tuloksena syntynyt mittava konflikti ”aiheutti Neuvostoliiton imperiumin demoralisaation ja lopulta hajoamisen”. Monet yhdysvaltalaistutkijat olivat hänen kanssaan samaa mieltä. Vuosikymmeniä myöhemmin saatiin nähdä, ettei Afganistan alistunut amerikkalaisillekaan.

Nykyhetkessä juuri amerikkalaista imperiumia uhkaa poliittisen ja taloudellisen kriisin keskellä entisen Neuvostoliiton kohtalo. Biden vihittiin virkaan 25 000 sotilaan ympäröimänä Washingtonin tyhjennetyillä kaduilla ja hän julisti poliittisten vastustajiensa väitetyn ”ääriajattelun” suurimmaksi uhkaksi maalle, joka on nyt nimetty uudelleen demokratian johtotähdeksi maailmassa.

Nyt kun Yhdysvallat vetäytyy Afganistanista vihaisena ja nöyryytettynä, epäonnistuneen ”demokratian viemisen” ja ”kansakunnan rakentamisen” jälkeen, geopoliittisen pelurin Zbigniew Brzezinskin teoria imperiumin romahduksesta joutuu toden teolla koetukselle. Elämme myös vaaran hetkiä: haluaako horjuva hegemoni osoittaa voimaansa hyökkäämällä jonkun muun kimppuun?

Carl Schmitt ja merisairas länsi

Saksalaisen oikeusfilosofin ja poliittisen teoreetikon Carl Schmittin mukaan maailmanhistoria koostuu toisiaan vastaan kamppailevista maa- ja merivalloista. Liberaalia järjestystä nykyajassa kritisoiva Srdja Trifkovic löytää Schmittin teoksista vastauksia aikamme ongelmiin ja erityisesti Yhdysvaltojen johtaman lännen patologioihin.

Schmitt ei toki ollut ensimmäinen, joka oli havainnut tämän ilmiön, Trifkovic huomauttaa. Vastaavaa on dokumentoitu kautta historian, aina ”Ateenan ja Spartan välisestä taistelusta peloponnesolaissodassa”. Tänä päivänä potentiaalisesti kohtalokas kilpailu jatkuu ”Amerikan – joka on paradigmaattinen talassokratia eli merivaltakunta – ja tellurokraattisen eli maalla toimivan Kiinan välillä”.

Schmitt totesi, että ”ihmisen olemassaolon historiallinen muoto” on sidoksissa maahan. Maata, jolla asumme, leikkaavat rajat, jotka erottavat sen, mikä on meidän ja mikä jonkun toisen. Se erottaa ”ystävät vihollisista, sodan rauhasta ja soturit siviileistä”.

Valtamerillä taas ei ole selkeitä rajoja saati keskipistettä: meren hallintaa ei ole rajoitettu samalla tavalla kuin maan hallintaa. Schmittistä tämä oli ”globaalin interventionismin opin ydin”. Wienin kongressin jälkeen Manner-Euroopan suurvallat ja toisaalta Iso-Britannia ja sen ulkopuoliset perilliset loivat kaksi hyvin erilaista, mutta symmetristä oikeusjärjestystä – toinen maa- ja toinen merialueille – jotka synnyttivät kaksi hyvin erilaista käsitystä sodankäynnistä.

Englannin teollinen vallankumous ja sen teknologinen edistys, väitti Schmitt, johtui sen eliittiluokan päätöksestä kääntyä merelle ja käynnistää näin planetaarinen tilallinen vallankumous. Siitä lähtien Brittein saaria ei enää voitu pitää osana Eurooppaa. Brittiläinen imperiumi kolonisoi, siinä missä nykyajan ylikansalliset jättiyhtiöt globalisoivat.

Britanniasta tuli maasta irrallinen, merellä kelluva sotalaiva. Britannian saariasema alkoi ilmentää Britannian valtuuttamaa tehtävää hallita aaltoja. Merkittävää on, että Britannia hallitsi merta julistamalla sen ehdotonta ja loukkaamatonta vapautta. Britannia pohjusti näin tietä vapauden liberaalin, abstraktin, irrotetun ja muka universaalin käsitteen syntymiselle.

Vastapainoksi talassokraattiselle universalismille ja sille ominaiselle monopoliselle valta-aseman tavoittelulle Schmitt kehitti Großraum-käsitteen ”suurista tiloista”, pluralistisen, moninapaisen maailman rakennusaineeksi. Nämä autonomiset tilat toimisivat mahdollisen hegemonin hillitsijänä. Tämä oli sekä mahdollista että välttämätöntä, koska maailma on ”pluriversaali” moninaisuus, joka luonnostaan vastustaa yhden vallan monopolia.

Vielä kylmän sodan hyytävimpinä vuosina Schmitt oli vakuuttunut siitä, että maailman väliaikainen kaksinapainen jakautuminen Yhdysvaltoihin ja Neuvostoliittoon, kapitalismin ja sosialismin leireihin, ei ollut alkusoittoa maailman yhtenäisyydelle vaan uudelle moninaisuudelle. Ovatko Schmittin profetiat jo käymässä toteen?

Schmitt jäljitti selkeän yhteyden meren nomoksen ja vapaakaupan, kapitalismin, parlamentarismin, konstitutionalismin ja ihmisoikeuksien ideologian nousun välillä, Trifkovic selventää. Poliittisen kieltäminen taloudellisen ja moraalisen universalismin hyväksi on merellinen ilmiö; moderni itsessään on pohjimmiltaan merellinen.

Liberalismin tulva valtioon teki nykyaikaisista yhteiskunnista ”nestemäisiä”: kuten meri, liberaali järjestys on epävakaa ja alati liikkeessä. ”Painavasta tehdään kevyttä, kollektiivinen yksilöllistyy, identiteetit eivät ole enää kiinteitä tai pysyviä – vapaasti kelluvassa nestemäisessä maailmassa ne myös purjehtivat satamasta toiseen”, Trifkovic runoilee Schmittiä jäljitellen.

Tämä on nestemäinen moderniteetin maailma, joka perustuu valistuksen perintöön, näkemykseen ihmisestä täysin autonomisena subjektina, joka on riippumaton kaikista luonnollisista, uskonnollisista ja historiallisista rajoituksista, joka kykenee rakentamaan oman todellisuutensa ja luomaan itsensä jatkuvasti uudelleen.

Ihmisen irrottautuminen maasta ja kääntyminen merelle muuttui ”individualismiin, universalismiin ja progressiivisuuteen perustuvaksi emansipaatiohankkeeksi”, Trifkovic näkee. Totalitaariset suuntaukset olivat aina olennainen osa tätä kaikesta irtautumisen pyrkimystä, jonka fanaattisuudessa kaikki koti- ja ulkomaiset viholliset kriminalisoidaan. Talassokratia ei tunne fyysisiä rajoja, se ei hyväksy minkäänlaisia rajoja.

Trifkovicin mielestä Schmittin ajatukset maasta ja merestä auttavat ymmärtämään ”liberalismin, taloudellisen globalisaation ja oman aikamme vasemmistolaisen ideologian välisen orgaanisen yhteyden”. Yhteys ei ole satunnainen eikä väliaikainen. Se on ilmeinen amerikkalaisessa yrityseliitissä, joka yksimielisesti ja innokkaasti asettuu postmodernin vasemmiston puolelle.

Amerikkalaiseen paleokonservatiiviseen liikkeeseen kuuluva Trifkovic arvioi, ettei ole mahdollista olla sosiaalinen ja kulttuurinen konservatiivi, joka tukee perinteisiä instituutioita, tapoja ja uskomuksia, mutta on samaan aikaan liberaali vapaan markkinatalouden kannattaja. Ei ole mahdollista olla konservatiivi ja silti perustella Yhdysvaltojen planetaarista interventionismia ja patologista pyrkimystä maailmanlaajuiseen hegemoniaan.

Vasemmiston retoriikka, sen vastustus taloudellista globalisaatiota, kotimaista eriarvoisuutta ja reaalipalkkojen laskua vastaan, on yhtä merkityksetöntä, jos se samanaikaisesti tukee monikulttuurisuutta, avoimia rajoja, massamaahanmuuttoa, yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, identiteettipolitiikkaa ja ”humanitaarisia interventioita”.

Trifkovic on nähnyt, että Yhdysvallat on nykymaailmassa ”selvästi ainoa suurvalta, joka torjuu päättäväisesti kaikenlaisen alueellisen realismin”. Amerikka on ”ainoa suurvalta, joka pitää kiinni deterritorialisoidusta, puhtaasti ideologisesta ja avoimen hegemonisesta etujensa määrittelystä”.

Julistettuaan 1990-luvulla Amerikan kuvitteellisen kansainvälisen yhteisön johtajaksi Washingtonin ulkopoliittiset päättäjät kehittivät ajattelutavan ja ottivat käyttöön strategioita ja poliittisia linjauksia, joita on ylimielisesti luonnehdittu ”Amerikan hyväntahtoiseksi globaaliksi hegemoniaksi”. Todellisuudessa kyse on postmodernista valtapolitiikasta, joka on vain peitetty ”demokratian edistämisen” ja ”ihmisoikeuksien puolustamisen” retoriikalla.

Historia osoittaa, että kun tasavalloista tulee imperiumeja, rappio ja normien romahtaminen ovat väistämättömiä. Rooman tasavalta oli vahva yhteisö, joka perustui kunnian ja isänmaallisuuden maataloushyveisiin. Se oli täysin erilainen kuin historioitsija Edward Gibbonin kuvaus myöhäisestä keisarillisesta Roomasta, jota pidettiin pystyssä muukalaismassoilla ja jonka asukkaat vajosivat ”iljettäväksi ja kurjistuneeksi kansaksi”.

Tämä on ”monimuotoisuus”, joka on mennyt sekaisin ja joka on yhtä lailla tappava sekä isäntäorganismille että vieraille tunkeutujille. Tällainen on ”uppoava länsi”: tämän päivän Amerikka, Britannia itsenäistyneine siirtokuntineen ja nykyinen Eurooppa liittovaltiopyrkimyksineen.

Uuskonservatiivis-uusliberaalin duopolin ”merisairaus”, ideologisesti messiaaninen paradigma, tulee jatkamaan vallankäyttöään vielä jonkin aikaa, todellisten ihmisten ja todellisten yhteisöjen vahingoksi kaikkialla. Se kieltää kaikkien sellaisten valtiojärjestelmien legitimiteetin, jotka eivät ole sen oman käskyvallan, indoktrinaation ja rangaistavan valvonnan alaisia.

Trifkovicista tämä ”sama järjestelmä, joka varasti vuoden 2020 vaalit – ja joka tukeutuu samaan pysyvään valtiokoneistoon – on jatkossakin suurin yksittäinen uhka republikaanisen vapauden kutistuvalle jäänteelle kotimaassa, rauhalle ja vakaudelle ulkomailla ja järkevästi määritellyille amerikkalaisille intresseille kaikkialla”.

Lähes kahdeksan vuosikymmentä sen jälkeen, kun Carl Schmitt julkaisi teoksensa Land und Meer: Eine weltgeschichtliche Betrachtung, hänen sanomansa resonoi niiden kanssa, jotka sinnikkäästi uskovat, että peli ei ole pelattu. Legitiimin kansainvälisen järjestyksen on hyväksyttävä ja integroitava poliittisten yhteisöjen moninaisuus, joilla on erilaiset, itsemääritellyt kansalliset poliittiset identiteetit. Tässä projektissa euraasialaiset maavallat, Kiina ja Venäjä, ovat avainasemassa.