Pelkopandemia ja demokratian loppu

”Olemme palanneet länsimaissa tilanteeseen, jota historiallisesti olisi kutsuttu tyranniaksi. Ihmiset ovat jälleen kerran hallitusten mielivallan alaisia”, sanoo kirjailija ja analyytikko Gregory Copley.

”Demokratia on ollut läpi historian ohimenevä elementti”, hän muistuttaa. Juuri nyt se on jälleen häviämässä ja sen korvaa autoritaarisempi järjestelmä, joka on pystytetty ”pelkopandemian” varjolla.

Copley siteeraa Tšekin tasavallan entistä presidenttiä, Václav Klausia, joka on sanonut monissa yhteyksissä, että ”emme hankkiutuneet eroon Neuvostoliitosta luodaksemme sen tilalle uuden”.

”Ja kuitenkin juuri niin on tapahtunut EU:ssa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Australiassa ja muualla”, Copley havainnoi. Me näemme tämän ”drakonisen vallankaappauksen” tuloksen omassa arjessamme (erityisesti nyt, kun ihmisiä erotellaan ”rokotettuihin” ja ”rokottamattomiin”, ja heidän elämäänsä rajoitetaan digitaalisella terveyspassilla).

Ero lännen ja idän välillä on muuttumassa minimaaliseksi. Vielä jokin aika sitten lännessä arvosteltiin Kiinaa ihmisoikeuksien polkemisesta, sensuurista ja valvontayhteiskunnasta, mutta nyt samaa sapluunaa toteutetaan innokkaasti länsimaissa, jotka ovat aiemmin vannoneet ”vapauden” ja ”demokratian” nimiin.

Omassa kirjassaan The New Total War of the 21st Century and the Trigger of the Fear Pandemic Copley käsittelee Wuhanin koronakeskiöstä alkanutta ”totaalista sotaa” länsikeskeisestä perspektiivistä.

”Pelko oli uuden totaalisen sodan alkuase ja doktriini ja koronavirus ruuti, jolla sitä ruokittiin”, Copley sanailee. Saman pelon avulla muutetaan nyt suurvaltojen voimatasapainoa, maailmantaloutta ja yhteiskuntia.

Copleyn kirjan peruslähtökohta on, että ”2000-luvun uusi totaalinen sota” alkoi, kun ”1900-luvun viimeinen totaalinen sota” – kylmä sota – päättyi. Vaikka kylmä sota oli totaalinen, se oli pääasiassa sosiaalinen, taloudellinen ja teknologinen sota, jossa oli vain hetkittäin aseellisia konflikteja.

Kylmä sota johti Neuvostoliiton ja Varsovan liiton tappioon osittain siksi, että länsi pystyi erottamaan Kiinan kansantasavallan Neuvostoliitosta. Kiinan kansantasavallasta ei sen jälkeen kuitenkaan tullut lännen liittolaista, vaan pikemminkin kylmän sodan keskeinen voittaja.

Australialaislähtöinen Copley väittää amerikkalaisten tapaan, että Kiina tavoittelee ”globaalia hegemoniaa” ja aikoo saavuttaa tämän aseman vuoteen 2049 mennessä, jolloin tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun kommunistinen puolue sai Manner-Kiinan hallintaansa.

Copley ei kuitenkaan huomioi kansainvälisen keskuspankkikabaalin roolia pandemiapelissä ja tämä osittain vesittää hänen väitteensä ja saa ne kuulostamaan lännen liberaalin järjestyksen propagandalta.

Geopolitiikan kommentoijilla ja akateemisilla tutkijoilla on taipumus esineellistää valtiot objekteiksi, joilla on haluja ja tavoitteita, mutta samalla unohdetaan tunnistaa ensisijaiset toimijat, ihmiset, jotka ovat vastuussa maailman tapahtumista ja vaikutuksista.

Jos nämä ihmiset poistetaan kuvasta maailmanpolitiikan analyyseissä, tapahtumista annetaan vain pinnallinen ja valheellinen kuva, jossa eri valtiot vain kilpailevat keskenään ja vaaleilla valitut poliitikot käyttävät ylintä päätäntävaltaa.

Todellisuudessa yhteiskuntien asioista määräävät pienet ylikansalliset piirit; vaikutusvaltaiset talouselämän tahot, jotka anastavat kokonaisten valtioiden vallan itselleen, ajaakseen omien intressiensä mukaisia taloudellis-poliittisia tavoitteita.

Korona-aikana olemme saaneet huomata myös sen, ettei maailmanpolitiikassa ole ”hyviä” ja ”pahoja”, vaan kaikkien maiden poliittinen johto on sitoutunut samaan synkkään koronanarratiiviin; pelon lietsontaan, rajoitustoimiin, rokotuksiin ja laajemmin, ”suuren uudelleenkäynnistyksen” edistämiseen.

Tästä huomauttajia kutsutaan valtamediassa vieläkin ”salaliittoteoreetikoiksi”, vaikka kyseessä ei enää ole ”teoria”, vaan yhteiskunnissa koko ajan etenevä käytäntö, jonka voi helposti havaita.

Copleyn ”pelkopandemia” on hyvä termi, mutta hänen analyysinsä, jossa Kiina pyrkii saavuttamaan globaalin ylivallan, aikomuksenaan ryhtyä Yhdysvaltojen unipolarismin manttelinperijäksi, ei ole täysin vakuuttava.

Oikeampi tulkinta olisi, että omistavan luokan edustajilla (joista usein käytetään nimitystä ”globalistit”) ja eri valtioiden toimijoilla on keskinäinen sopimus siitä, mihin suuntaan maailmanjärjestystä seuraavaksi viedään. Tarvitseeko finanssikriisiä kohti kulkeva maailma valepandemian lisäksi vielä maailmansodan uusiutuakseen?

Joka tapauksessa näyttää siltä, että jo miltei kaiken omistavalle talouseliitille kelpaa Kiinan mallin mukainen, nimellisesti ”kommunistinen”, käytännössä kapitalistinen, teknofeodaalinen järjestys, jota he taustalla hallinnoivat.

Venäläistutkija: Kolme ideologista vaihtoehtoa

Venäläistutkija Artyom Lukin kyseenalaistaa väitteen, jonka mukaan nykyistä geopoliittista kilpailua ei voi verrata kylmään sotaan, koska kyse ei ole enää ”ideologioiden yhteentörmäyksestä”. Lukinin mukaan kaikki kolme nykyistä suurvaltaa – Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä – edustavat ”erilaisia ideologisia valintoja”.

Yhdysvallat puolustaa ”liberaaliprogressiivista ideologiaa, joka äärimmäisessä [ideologista puhdasoppisuutta vaativassa] muodossaan tunnetaan nimellä wokeness”. Kiina ja Venäjä haastavat tämän amerikkalaisen liberaalin – ja toisaalta uusvasemmistolaisen – näkemyksen.

Kiina ja Venäjä niputetaan usein yhteen ”autokraattisina ystävinä”, Lukin huomioi. Venäläistutkijan mielestä Peking ja Moskova edustavat kuitenkin ”hyvin erilaisia ideologisia malleja”. Kiinan malli on ”synteesi marxilais-leniniläis-maolaisesta sosialismista ja perinteisestä kiinalaisesta tapakulttuurista, joita kehittynyt digiteknologia vahvistaa”.

Lukinista on myös virhe ajatella, että Putin haluaisi herättää kommunistisen Neuvostoliiton henkiin. Venäjän pitkäaikainen presidentti suhtautuu itse asiassa hyvin ristiriitaisesti entiseen neuvostomalliin. ”Putin ei ole kommunisti, vaan pikemminkin uusfeodaalinen yliherra”, Lukin heittää.

Putinin mieltymyksenä näyttäisi olevan ”vanha Tsaarin Venäjä”: hänen mielestään Venäjän ei tarvitse olla universaali ideologinen imperiumi, vaan ”laaja mannermainen autokratia”, joka luottaa ”ydinaseisiin, terveeseen konservatismiin ja hyväksi havaittuihin perinteisiin”.

Putinin Venäjän ihanne tulee siis menneisyydestä; tällaisenaan venäläinen ideologia vetoaa ”joihinkin oikeistokonservatiiveihin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa”. Tämän vuoksi lännen liberaali eliitti näkee Putinin ”ideologisena vastustajanaan”.

Silti Venäjän ideologinen haaste lännelle ei ole mitään verrattuna Kiinan asettamaan haasteeseen. ”Länsimaat pelkäävät Kiinaa yhä enemmän, paitsi Kiinan taloudellisen ja sotilaallisen voiman kasvun vuoksi, myös siksi, että Kiinan moderni, erittäin menestyksekäs kehitys vahvistaa Kiinan kommunistista puolueideologiaa”, Lukin selittää.

Hän katsoo, että ”koronaviruspandemia oli ratkaiseva hetki, joka osoitti Kiinan järjestelmän ylivoimaisuuden”. ”Kun useimmat länsimaat, sekä Venäjä ja Intia, epäonnistuivat katastrofaalisesti väestönsä suojelemisessa, Kiina voitti taistelun virusta vastaan”, venäläisakateemikko uskoo. Tämän näkemyksen oikeellisuudesta kriittinen lukija voi halutessaan kiistellä Lukinin twiittiketjussa.

Lukin myöntää, että Kiinan järjestelmässä on ”dystooppisia piirteitä”, mutta se on tällä hetkellä ”tehokkain järjestelmä, kun on kyse aineellisen vaurauden tuottamisesta massoille ja biologisen ihmiselämän suojelemisesta”. Spesifimpien perusteluiden sijaan hän kehottaa lukijoita tutustumaan kirjailija Fjodor Dostojevskin luomaan ”suurinkvisiittorin” hahmoon.

Lukin muistaa mainita, että oli myös neljäs kilpaileva ideologia, ”radikaali islamismi”, mutta sitä edustanut ”islamilainen valtio” tuhottiin suurvaltojen kollektiivisen toiminnan kautta. Tämä on Lukinin väitteistä erikoisin, sillä onhan islamilaisella sivilisaatiomallilla terroristiryhmiä menestyneempiäkin esimerkkejä Iranissa, Saudi-Arabiassa ja vaikkapa Turkissa.

Yhteenvetona Lukin toteaa, että ”ihmiskunta voi nyt valita lännen wokeismin, Venäjän uusfeodalismin ja Kiinan hieman dystooppisen digitaalisen sosialismin välillä”. Voiko näistä malleista oikeasti valita, vai määrittelevätkö historia, maantiede ja ulko- ja turvallisuuspoliittiset sidonnaisuudet sen, minkä suurvallan etupiiriin kukin maa kuuluu? Toinen kysymys on, miten meneillään oleva globaali kriisiaika vaikuttaa suurvaltapoliittisiin pyrintöihin?

Pentagon ja kolmen suurvallan maailma

Aspenin turvallisuusfoorumissa keskiviikkona puhunut Yhdysvaltojen asevoimien komentaja, kenraali Mark Milley tuntui myöntävän, että Amerikan yksipuolisen ylivallan vuodet saattavat olla ohi.

Amerikkalaiskenraali totesi, että maailma on ”muuttumassa kolminapaiseksi”. Tällä hän tarkoitti Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän korostuvaa roolia kilpailevina ”suurvaltoina”. Milleyn mielestä Yhdysvaltojen on kuitenkin yhä ”panostettava” vaikutusvaltansa säilyttämiseen.

Milley uskoo, että rauhan ylläpitäminen ”suurvaltojen” välillä kolmen navan kokoonpanossa on huomattavasti vaikeampaa kuin kylmän sodan aikana, jolloin kaksi suurvaltaa oli vastakkain. Myös nopeasti kehittyvä teknologia lisää monimutkaisuutta ja maailmasta tulee ”strategisesti paljon epävakaampi” kuin ennen.

Milley lisäsi, että tällaisessa kolminapaisessa maailmassa Pentagon pitää Kiinaa ”tärkeimpänä vastustajanaan”. Peking on viimeisten neljän vuosikymmenen ajan investoinut aktiivisesti armeijaansa ja on nyt valmis haastamaan Yhdysvallat ”ainakin alueellisella tasolla”.

Kiinan pitkän tähtäimen tavoitteena on asettua Yhdysvaltoja vastaan globaalilla tasolla, Milley väittää. ”Heillä on kiinalainen unelma ja he haluavat haastaa niin sanotun liberaalin sääntöpohjaisen järjestyksen, joka astui voimaan vuonna 1945 toisen maailmansodan päätyttyä”. Tämä tulee olemaan amerikkalaiskenraalin mukaan ”todellinen haaste” tulevien vuosien aikana.

Viime vuosina Kiinan ja Yhdysvaltojen armeijat ovat joutuneet ottamaan yhteen useilla eri alueilla ja Etelä-Kiinan meri on ollut tällaisten välikohtausten polttopiste. Resurssirikas vesiväylä, johon kohdistuu päällekkäisiä alue- ja merioikeusvaatimuksia, on yksi Yhdysvaltojen niin sanottujen ”merenkulunvapausoperaatioiden” tärkeimmistä kohteista ja myös Kiinan sotilaallisen kehitystyön kohde.

Toinen merkittävä kahdenvälisten jännitteiden lähde on Taiwanin saari, jolla on läheiset suhteet Washingtoniin ja jota Peking pitää osana manner-Kiinaa. Tänä vuonna Kiinan armeija on toiminut yhä aktiivisemmin saaren ympärillä ja suorittanut ylilentoja. Yhdysvaltojen sotilasaluksia on myös toistuvasti nähty Taiwaninsalmella, mikä on herättänyt vihaisia reaktioita Pekingissä ja syytöksiä sekaantumisesta Kiinan sisäisiin asioihin.

Milley uskoo kuitenkin, että aktiivisesta uhittelusta huolimatta Peking ei todennäköisesti yritä ottaa Taiwania väkisin haltuunsa lähiaikoina. ”Kiinaa koskevan analyysini perusteella, en pidä sitä todennäköisenä lähitulevaisuudessa”, kenraali arvioi.

Pekingin mielestä Washington on jatkanut ”Taiwan-kortin käyttämistä” häiritäkseen Kiinan pyrkimyksiä kansalliseen yhdentymiseen ja kehitykseen. Sen ”räikeät toimet”, kuten asekaupat Taiwanin hallinnon kanssa ja ”kasvavat viralliset suhteet Kiinan saariprovinssin kanssa”, ovat heikentäneet Kiinan ja Yhdysvaltojen välisten suhteiden poliittista perustaa ja vahingoittaneet Taiwaninsalmen rauhaa ja vakautta.

Kenraali Milleyn mukaan ”maailma on todistamassa yhtä suurimmista geostrategisen voiman muutoksista, joita se on koskaan nähnyt” ja lisäsi, että tämä teknologisesta kehityksestä johtuva siirtymä merkitsee myös ”sodan luonteen perusteellista muuttumista”.

Milleyn kommentista tulikin mieleen, että aiemmin esimerkiksi Venäjän presidentti Vladimir Putin on todennut, että ”se, joka saavuttaa läpimurron tekoälyn kehittämisessä, tulee hallitsemaan maailmaa”.

Mark Milley nousi aiemmin otsikoihin myös Suomessa, kun hän paljastuskirjan mukaan soitti presidentti Trumpin virkakauden lopulla kaksi salaista puhelua kiinalaiskollegalleen vakuuttaakseen, että Trumpin Kiinan-vastaiset puheet eivät tarkoittaneet sodan valmisteltua.

Wang Huningin Kiina ja lännen eksistentiaalinen kriisi

Geopolitiikan analysointi vaatii perehtymistä eri maiden poliittisiin kulttuureihin ja tutkimustyön aikana törmää usein mielenkiintoisiin hahmoihin. Yksi heistä on kiinalainen Wang Huning, jota on kutsuttu ”nyky-Kiinan Richelieuksi”.

Wang on Kiinan kansantasavallan johtava ideologi, jota pidetään aivoina kaikkien keskeisten poliittisten konseptien takana. Wangin käsialaa ovat ”kiinalainen unelma”, korruption vastainen kampanja, Vyö ja tie -aloite, itsevarmempi ulkopolitiikka ja jopa ”Xi Jinpingin ajattelu”.

Jos tarkastelee mitä tahansa valokuvaa, jossa presidentti Xi on tärkeällä matkalla tai kokouksessa, silmälasipäinen virkamies Wang on todennäköisesti nähtävissä taustalla, ei koskaan kaukana johtajasta.

Wang on näin ollen ansainnut vertailun Kiinan historian kuuluisiin henkilöihin, kuten Zhuge Liangiin ja Han Feihin (historioitsijat kutsuvat jälkimmäistä ”Kiinan Machiavelliksi”), jotka toimivat epävirallisina ”valtoina valtaistuimen takana”: korkean tason strategisina neuvonantajina ja jopa ”keisarin opettajina”.

Tällainen hahmo on länsimaissa yhtä helposti tunnistettavissa oleva éminence grise, ”harmaa eminenssi”, François Leclerc du Tremblayn, Charles Maurice de Talleyrandin, Klemens von Metternichin, Henry Kissingerin tai Vladimir Putinin entisen neuvonantajan, Vladislav Surkovin, tapaan.

Wangissa on kuitenkin ainutlaatuisen merkittävää se, että hän on onnistunut toimimaan hovifilosofin roolissa ei vain yhden, vaan Kiinan kolmen viimeisimmän huippujohtajan kanssa. Ennen Xi Jinpingin presidenttiyttä, Wang oli ideologi muun muassa Jiang Zeminin ”kolmen edustuksen” teorian ja Hu Jintaon ”harmonisen yhteiskunnan” periaateohjelman takana.

Tämän katsotaan olevan ennennäkemätön saavutus Kiinan kommunistisen puolueen fraktiopolitiikan maailmassa. Wangin värväsi puolueeseen Jiangin ”Shanghain jengi”, kilpaileva ryhmittymä, jonka Xi pyrki syrjäyttämään tultuaan valtaan vuonna 2012. Monet sen näkyvät jäsenet, kuten entinen turvallisuusjohtaja Zhou Yongkang ja entinen varaturvallisuusministeri Sun Lijun, ovat sittemmin päätyneet vankilaan.

Samaan aikaan myös Hu Jintaon faktio on sivuutettu, kun taas Xin ryhmittymä on vain vahvistanut valtaansa. Wang Huning on kuitenkin edelleen jäljellä. Hänen jatkuva läsnäolonsa kertonee jotain hänen poliittisen oveluutensa syvyydestä, sekä merkityksestään kiinalaiselle valtiokoneistolle.

Kiinan harmaa eminenssi oli aikoinaan erittäin tuottelias kirjailija, joka julkaisi lähes parikymmentä kirjaa ja lukuisia esseitä. Ilmeinen jatkuvuus noiden teosten ajatusten ja sen välillä, mitä Kiinassa tapahtuu nykyään, paljastaa, että Peking hahmottaa maailmaa yhä Wang Huningin silmin.

Vuonna 1988, tuolloin 30-vuotias Wang nousi ennennäkemättömän nopeasti Fudanin yliopiston nuorimmaksi professoriksi. Wang pääsi tutustumaan myös Yhdysvaltoihin, jossa hän vietti kuusi kuukautta vierailevana tutkijana. Wang oli syvästi utelias Amerikkaa kohtaan ja hän hyödynsi sen täysimääräisesti kiertelemällä eri kaupungeissa ja yliopistoissa kuin eräänlainen uuden ajan kiinalainen Alexis de Tocqueville.

Se, mitä hän näki, järkytti Wangia syvästi ja muutti pysyvästi hänen näkemystään lännestä. Wang kirjasi havaintonsa kirjaksi, joka julkaistiin Kiinassa vuonna 1991 nimellä Amerikka Amerikkaa vastaan. Siinä hän ihmetteli kodittomien leirejä Washingtonin kaduilla, hallitsematonta huumerikollisuutta New Yorkin ja San Franciscon mustien köyhillä asuinalueilla sekä suuryrityksiä, jotka näyttivät sulautuneen hallitukseen ja ottaneen sen valtaansa.

Lopulta hän päätyi siihen johtopäätökseen, että Amerikassa vallitsee ”pysäyttämätön kriisin pohjavirta”, joka johtuu sen yhteiskunnallisista ristiriidoista, muun muassa rikkaiden ja köyhien, demokraattisen ja oligarkkisen vallan, luokkien etuoikeuksien, yksilön oikeuksien ja kollektiivisten velvollisuuksien, kulttuuriperinteiden ja nestemäisen moderniteetin liuottimien välillä.

Mutta vaikka amerikkalaiset voivat hänen mukaansa havaita, että heillä on edessään ”monimutkaisia sosiaalisia ja kulttuurisia ongelmia”, heillä on taipumus ajatella, että ne on ratkaistava erikseen. Wangin mukaan tämä ei johda mihinkään, koska ongelmat liittyvät itse asiassa erottamattomasti toisiinsa, ja niillä on sama perimmäinen syy: modernin amerikkalaisen liberalismin ytimessä oleva radikaali, nihilistinen individualismi.

”Yhteiskunnan todellinen solu Yhdysvalloissa on yksilö”, hän toteaa. Näin on, koska yhteiskunnan perustavin solu eli perhe, ”on hajonnut”. Samaan aikaan amerikkalaisessa järjestelmässä ”kaikella on kaksoisluonne” ja korkean hyödykkeen glamouria riittää. Seksi, tieto, politiikka, valta ja lainsäädäntö ovat muuttuneet hyödykkeiksi.

Tämä ”hyödykkeellistyminen turmelee monin tavoin yhteiskuntaa ja johtaa moniin vakaviin sosiaalisiin ongelmiin”. Loppujen lopuksi ”amerikkalainen talousjärjestelmä on luonut ihmisen yksinäisyyden” tärkeimmäksi tuotteekseen, yhdessä huomiota herättävän eriarvoisuuden kanssa. Tämän seurauksena nihilismistä on tullut ”elämäntapa”, millä on ollut kohtalokkaita seurauksia amerikkalaiselle kulttuurille.

Silmiä avaava kokemus vaikutti siis Wangin näkemyksiin. Tämän jälkeen hän onkin analysoinut Kiinan poliittista järjestelmää ja sitä, miten se eroaa länsimaisesta. Wang kritisoi voimakkaasti länsimaista demokratiaa ja väittää sen olevan vain nimellistä. Hän katsoo, että etuilevat intressiryhmät hallitsevat Yhdysvaltojen politiikkaa, eikä liene väärässä.

Wangin mielestä Kiinan kannattaa noudattaa omaa malliaan, jossa on vahva, keskitetty johto. Hän puolustaa voimakkaasti Kiinan hybridijärjestelmää, ”sosialismia kiinalaisilla ominaispiirteillä”, jonka Xi Jinping on nyt mukauttanut ajatukseen Kiinan ”uudesta aikakaudesta”. ”Siellä, missä ei ole keskushallintoa tai missä keskushallinto on rappeutumassa”, Wang kirjoitti kerran, ”kansakunta on jakautunut ja kaoottisessa tilassa”.

Monet Wangin kirjoitukset keskittyvät hallinnon haasteisiin. Hän on vertaillut eri maiden hallintotyylejä ja sitä, mikä ajaa hallintoviranomaisia arvioimaan kansalaisten tarpeita. Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Japanissa hänen mukaansa ”turvallisuus” on etusijalla, kun taas esimerkiksi Intiassa tärkeintä on ”kunnioitus”.

”Yksilön tarpeisiin voivat vaikuttaa monet tekijät, kuten sosiaaliset perinteet, taloudelliset suhteet, poliittinen toiminta, uskonnolliset ideologiat ja moraaliset vakaumukset”, Wang arvioi. Luottamus hallitukseen riippuu hänen mukaansa viime kädessä siitä, täyttääkö se peruslupauksensa kansalle.

Sinologi Jude Blanchette on todennut, että vuoden 1989 jälkeisenä aikana Wang ja muut tutkijat korostivat poliittisen vakauden tarvetta taloudellisen kehityksen tukemiseksi ja vastustivat jyrkästi kehotuksia, jotka koskivat poliittista hajauttamista Deng Xiaopingin talousuudistusten rinnalla.

Wangin mielestä ”demokraattisten instituutioiden muodostuminen edellyttää erityisiä historiallisia, sosiaalisia ja kulttuurisia olosuhteita”. Kunnes nämä olosuhteet ovat kypsiä, poliittinen valta olisi suunnattava näiden olosuhteiden kehittämiseen. Hän jopa ilmaisi pelkonsa siitä, että Kiina voisi ”jakautua 30 herttuakuntaan ja 2 000 kilpailevaan ruhtinaskuntaan” hajautuspolitiikan vuoksi.

Blanchette väittää, että ”Wangin uusautoritarismin ja sen serkun, uuskonservatismin, perintö elää Xi Jinpingin aikana”. Xin hallinto on vahvistanut valvontaa valtionyhtiöistä maakuntiin. Niille, jotka odottivat Maon kaltaista ”Xi-kulttia”, on kuitenkin huomautettava, että ideologi Wang on myös maolaisuuden ylilyöntien voimakas kriitikko. Kulttuurivallankumous oli hänen mukaansa pelkästään ”poliittinen katastrofi”.

Wikileaksin vuotaman raportin mukaan, Xi Jinping – josta on amerikkalaisissa diplomaattisähkeissä käytetty nimeä ”Mr. Clean” – pitää Wangin tavoin kiinalaisen yhteiskunnan kaiken kattavaa kaupallistumista ja siihen liittyvää uusrikkautta, virallista korruptiota, arvojen, arvokkuuden ja itsekunnioituksen menettämistä, sekä huumeiden ja prostituution kaltaisia moraalisia paheita ”vastenmielisinä” ilmiöinä.

Wang on nyt ilmeisesti vakuuttanut Xin siitä, että heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä jyrkkiin toimiin, jotta länsimaisen taloudellisen ja kulttuurisen liberaalikapitalismin aiheuttamat eksistentiaaliset uhat Kiinan yhteiskuntajärjestykselle voitaisiin torjua. Nämä uhat ovat lähes identtisiä Yhdysvaltoja vaivaavien ongelmien kanssa.

Kiinan nykyjohto onkin Wangin ajatuksia mukaillen pyrkinyt heikentämään liberaalin lännen toksista vaikutusta. Tämä näkyy myös siinä, että Kiinassa suitsitaan seksuaalivähemmistöjen nimissä tapahtuvaa politikointia ja nuorison suosiossa olleiden, androgyynien poikabändien haitalliseksi koettua vaikutusta on pyritty korvaamaan maskuliinisuuden ja kansallismielisyyden ihanteilla.

Konservatiivisen Kiinan noustessa lännen olisi syytä paneutua syvälliseen ja ankaraan itsetutkiskeluun. Tämä olisi välttämätön askel kohti perustavanlaatuista muutosta, jota tarvittaisiin. Tosin taitaa olla niin, ettei Yhdysvalloilla tai Euroopan unionilla ole apunaan Wangin kaltaista ideologia, joka kykenisi päivittämään rappeutuneen sivilisaatiomallin tervehenkisempään ja kestävämpään muotoon. Riittävää tahtotilaakaan ei taida löytyä?

Tällä hetkellä näyttää siltä, että meille tuputetaan lähes ainoana ”vaihtoehtona” lännen oligarkkien ”vihreää kapitalismia” ja transhumanismia, johon kuitenkin yhdistyy kiinalaistyylinen sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä.

Järjestelmäkriisissä länttä hallitsevan eliitin täytyi valita taloudellisen vallan menettämisen tai ”liberaalin demokratian” kulissien pudottamisen välillä; korona-ajan ”uusi normaali” on osoittanut, kumman he valitsivat. Lännellä ei ole enää varaa arvostella Wang Huningin Kiinaa autoritarismista.

Kiinalaisnäkökulmaa lännen globalistien valuuttasotiin

Törmäsin hiljattain kiinalaisen Song Hongbingin kirjaan Valuuttasodat, 貨幣戰爭 , joka julkaistiin alun perin vuonna 2007. Songin teoksen lähtökohtana on, että länsimaita hallitsee viime kädessä yksityispankkiirien ryhmä, joka johtaa eri maiden keskuspankkeja ja keinottelee valuutoilla omaa etuaan ajaen.

Kirjan kerrotaan olleen Kiinassa myyntimenestys ja sen ovat väitetysti lukeneet monet maan hallituksen ja liike-elämän korkean tason edustajat. Sinänsä kirjan teesit eivät tarjoa mitään uutta, mutta hyvä, jos myös Aasiassa tiedostetaan lännen nykyisen alennustilan taustat ja vaikuttajat.

Songin teosta on tietenkin kritisoitu lännen mediassa ”salaliittoteorioihin tukeutuvaksi”. Kirjan mukaan länsimaita yleensä ja erityisesti Yhdysvaltoja hallitsee kansainvälisten pankkiirien klikki, joka käyttää valuuttamanipulaatiota vaurastuakseen (tästä nimi, ”Valuuttasodat”) lainaamalla ensin rahaa kehitysmaille Yhdysvaltojen dollareina ja myymällä sitten näiden maiden valuutan lyhyeksi.

Japanin menetetty vuosikymmen, Aasian vuoden 1997 rahoituskriisi, Latinalaisen Amerikan rahoituskriisi ja monet muut tapahtumat talouden rintamalla, johtuvat Songin mukaan juuri lännen kapitalistiluokan keinottelusta. Lisäksi Song esittää, että Rothschildin suvulla on todellisuudessa yhä suurin omaisuus, vaikka ”maailman rikkaimmiksi” esitetään milloin mitäkin muita nimiä.

Song on myös järkytyksekseen huomannut, että Yhdysvaltojen kuuluisa keskuspankki, Federal Reserve, ei olekaan valtion omistama, vaan sitä ylläpitävät yksityisen sektorin pankit, jotka ovat kaikki uskollisia länttä hallitsevalle eliitille. Samoja teorioita on kierrätetty lännessä äärioikeiston piirissä, vaikka Songin teos ei kirjoittajansa ja kiinalaislukijoiden mielestä olekaan juutalaisvastainen.

Kirjassa tarkastellaan muutakin taloushistoriaa ja väitetään, että ”fiat-raha” itsessään on lännen globalistien luoma manipulointiväline; se näkee kultakantaan sidottujen valuuttojen lakkauttamisessa ja fiat-valuutan käyttöönotossa ”pankkiliigan” ja länsimaiden hallitusten välisen kamppailun, joka päättyi ensin mainittujen voittoon. Song neuvoo Kiinan hallitusta pitämään maan valuuttaa tarkasti silmällä.

Kun markkinat romahtivat ja Yhdysvalloissa vuosina 2007-2009 koettu asuntomarkkinoiden lainakriisi nousi otsikoihin myös Kiinassa, Songin kirja ampaisi myydyimpien listalle. Kirjaa suositeltiin luettavaksi, jotta ihmiset ymmärtäisivät, miksi finanssikriisi tapahtui.

Goldman Sachsin tuolloinen toimitusjohtaja Fred Hu on kiistänyt kirjan väitteet ja sanonut Songin tekstin sisältävän ”monia virheitä, asiayhteydestä irrotettuja ja liioiteltuja väitteitä”. Songin kirjassa yhdistyvät kuulemma ”äärivasemmistolaiset ja äärioikeistolaiset tendenssit”, sekä ”populismi, isolationismi ja anarkismi”.

Kirjaa on kritisoitu myös antisemitististen teorioiden edistämisestä. Kirjassa sanotaan, että juutalaisten vaikutusvaltainen ryhmä on vaikuttanut ”historiallisiin tapahtumiin Waterloon taistelusta John F. Kennedyn salamurhaan, tarkoituksenaan lisätä vaurauttaan ja vaikutusvaltaansa”. Tältä osin teosta on pidetty ”melko epätavallisena”, sillä Kiina ei yleisesti ottaen ole tunnettu antisemitismistä. Mainittakoon, että kirjoittaja asuu Yhdysvalloissa.

Song Hongbing on vastannut syytöksiin toteamalla, että ”vaikka monet tutkijat ovat esittäneet vastalauseensa, ne kohdistuvat kirjan yksityiskohtiin, eivät sen logiikkaan tai rakenteeseen”. Song on kirjoittanut sittemmin Valuuttasotiin kaksi jatko-osaa, jotka ovat myyneet miljoonia kappaleita.

Euraasia, Eurooppa ja muuttuva maailmanjärjestys

Tutkija Glenn Diesen on analysoinut perusteellisesti Euraasian meneillään olevaa yhdentymisprosessia. Hän on kirjoittanut aiheesta uuden kirjankin, Europe as the Western Peninsula of Greater Eurasia: Geoeconomic Regions in a Multipolar World (”Eurooppa Suur-Euraasian läntisenä niemimaana: Geoekonomiset alueet moninapaisessa maailmassa”).

Kirjaksi kasvaneessa aiemmassa artikkelissaan Diesen jo kysyi, onko Euroopasta tulossa Euraasian mantereen kautta kulkevien taloudellisten yhteyksien lisääntyessä osa muotoutuvaa Suur-Euraasian aluetta. Yksinapaisella aikakaudella Yhdysvallat organisoi ja johti maailman kahta suurta talousaluetta, Eurooppaa ja Aasiaa, mutta nyt tuo aika on päättynyt.

Kiinan nousu on tehnyt lopun yksinapaisesta aikakaudesta ja jopa viisisataa vuotta kestäneestä läntisestä ylivallasta. Kiina ja Venäjä johtavat pyrkimyksiä yhdistää Aasia ja Eurooppa yhdeksi suureksi talousalueeksi. Transatlanttisen alueen ja Suur-Euraasian välissä sijaitsevan EU:n on sopeuduttava uuteen kansainväliseen voimatasapainoon.

Diesen kertoo, miten Suur-Euraasian alue on tällä hetkellä järjestäytymässä. Superalueella on uusia strategisia teollisuudenaloja (jotka perustuvat uusiin ja mullistaviin teknologioihin), fyysisten yhteyksien liikennekäytäviä ja uusia taloudellisia yhteyksiä kehityspankkien, kauppavaluuttojen ja maksujärjestelmien muodossa. Euraasian mantereella niinkin erilaiset maat kuin Etelä-Korea, Intia, Kazakstan ja Iran edistävät yhdentymistä.

”Suur-Euraasian kumppanuus” on ollut Venäjän ulkopolitiikan ytimessä ainakin vuonna 2016 järjestetystä Pietarin talousfoorumista lähtien. Tavoitteena on kehittää geoekonominen infrastruktuuri, joka tukee moninapaista poliittista järjestelmää ja korvaa aiempina vuosikymmeninä vallinneen, taantuvan, Yhdysvaltoihin keskittyneen globalisaatiomuodon.

Moskovasta on tullut myös Kiinan silkkitiehankkeen johtava tukija, sillä se on itä-länsisuuntainen liikennekäytävä, jota tasapainottaa Venäjän, Iranin ja Intian kautta kulkeva pohjois-eteläsuuntainen käytävä.

Jos Venäjä on tämän lisäksi valmis kehittämään arktista aluetta yhdessä Kiinan kanssa, Venäjän pohjoinen merireitti liitetään osaksi Kiinan konseptia ”polaarisesta silkkitiestä”, joka tarjoaa nopeamman ja halvemman kuljetusmahdollisuuden Aasian ja Euroopan välillä Yhdysvaltojen valvonnan ulkopuolella.

Entäpä sitten Euroopan rooli tässä kuviossa? Euroopan itsemääräämisoikeus on yksinkertaisesti olematon, niin kauan kuin se alistuu ulkopoliittisesti Yhdysvalloille. Irtiotto ”transatlanttisesta kumppanuudesta” on välttämätöntä todellisen eurooppalaisen suvereniteetin saavuttamiseksi.

EU:ta on myös pyydetty osallistumaan Suur-Euraasian kumppanuuteen, jotta jännitteet Venäjän kanssa lievenisivät ja nollasummapelistä päästäisiin kiinalaisten ehdottamaan yhteisvoittoon. Kysymys on nyt siitä, ymmärtävätkö eurojohtajat, miten nopeasti maailma muuttuu ja käyttävätkö he näitä mahdollisuuksia hyväkseen. Ainakaan vielä ei aivan siltä näytä, vaikka Kiinaa matkitaan jo koronakriisin hoitamisessa.

Diesen osoittaa, miten käsitys Eurooppaa ja Aasiaa yhdistävästä Euraasiasta ”on historiallisesti ollut vaihtoehto merivaltojen ylivallalle valtamerikeskeisessä maailmantaloudessa” ja miten Britannian ja Yhdysvaltojen strategioihin on vaikuttanut syvästi pelko nousevasta Euraasiasta ”suorana uhkana niiden etuasemalle valtamerellisessä maailmanjärjestyksessä”.

Loppujen lopuksi on palattava taas Halford Mackinderin klassikkoteorian pariin. Kyse on angloamerikkalaisesta pakkomielteestä estää ”tasavertaisen kilpailijan” nousu Euraasiassa tai sellaisen liittouman – Mackinderin aikakaudella pelotteena toimi Venäjän ja Saksan mahdollinen liitto, nykyisin Venäjän ja Kiinan strateginen kumppanuus – syntyminen, joka kykenisi, kuten Diesen sanoo, ”viemään geoekonomisen hallinnan merivaltojen käsistä”.

Lännessä elätellään yhä toiveita siitä, että Yhdysvallat valvoisi Euraasiaa globaalina hegemonina. Realistisemmat analyytikot taas uskovat, että edes Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian AUKUS-allianssi tai Quad-maiden turvallisuuspoliittinen nelikko eivät enää kykene muuttamaan historian kulkua. Tulevaisuus on euraasialainen.

Ratkaiseva tekijä näyttää nyt olevan atlanttisuuden pirstaloituminen. Diesen näkee tässä prosessissa kolme tasoa: Euroopan ja Yhdysvaltojen tosiasiallinen irtautuminen toisistaan Kiinan nousun vauhdittamana; EU:n sisäiset erimielisyydet, joita Brysselin eurokraattien asuttama rinnakkaisuniversumi vain lisää, ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, ”länsimaiden sisäinen polarisoituminen”, jonka ovat aiheuttaneet uusliberalismin ylilyönnit.

Vallitseva todellisuus sanelee, että Venäjä yhdistää Euroopan ja Tyynenmeren, kun taas Kiina yhdistää kehittyneen itärannikkonsa ja Xinjiangin, ja molemmat maat yhdistävät Keski-Aasian. Diesen tulkitsee tämän niin, että Venäjä ”saattaa päätökseen historiallisen muutoksensa eurooppalaisesta/slaavilaisesta imperiumista euraasialaiseksi sivilisaatiovaltioksi”.

Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen kilpailu tekee Euroopasta geoekonomisen kilpailun kohteen, mutta EU:n ja Venäjän välinen sovintoratkaisu voisi nostaa molempien asemaa. Diesen esittää, että Brysselin olisi luotava Venäjälle kannustimia tukea itsenäistä EU:ta Suur-Euraasiassa. Toiseksi Brysselin ja Moskovan yhteinen etu on estää Venäjän liiallinen riippuvuus Kiinasta.

Suur-Euraasia tarjoaa Venäjällekin suotuisamman ympäristön entiseen nähden. Euroopan ja Aasian muuttuminen yhdeksi alueelliseksi kokonaisuudeksi, antaa Venäjälle mahdollisuuden saada etuoikeutetun paikan neuvottelupöydässä ja samalla monipuolistaa kumppanuuttaan välttääkseen liiallisen riippuvuuden yhdestä valtiosta tai alueesta.

Ankeasta korona-ajasta huolimatta on ollut huikeaa seurata, miten euraasialainen tai moninapainen maailmanjärjestys vääjäämättä muotoutuu ja angloamerikkalainen maailma siirtyy taka-alalle. Globalisaatio toki jatkuu, mutta sentään ”kiinalais-venäläis-eurooppalaisilla ominaispiirteillä”. Aiheesta kiinnostuneen kannattaa lukea Dieseniä (sekä tätäkin blogia).

Australialaisvaatimus: Kiinan Xi poistettava vallasta

Australiasta kuuluu kummia. Koronakriisin aikana kenguruiden maa tuntuu muuttuneen itse dystooppiseksi poliisivaltioksi tiukkoine sulkutiloineen, mutta silti sieltä tihkuu esiin Kiinaan kohdistuvaa vihaa, eikä se johdu koronaviruksesta, vaan kovenevasta geopoliittisesta pelistä.

Esimerkkinä tästä, maan puolustusministeriön tiedusteluorganisaation Kiina-osaston entinen päällikkö Paul Monk myöntää täysin avoimesti, että Kiina on anglofonisen maailman tärkein kohdemaa, jonka johtaja Xi Jinping sekä koko ”taantumuksellinen” kommunistinen puolue täytyy kammeta vallasta.

Monk kirjoittaa, että ”Afganistanin katastrofi on häirinnyt meitä useiden viikkojen ajan, mutta Kiina on silti päävastustaja”. Hänen mielestään ydinsukellusvenelaivueen hankinta Yhdysvalloista merkitsee ”dramaattista uutta vakavuutta strategisessa ajattelussamme”. Tuleva Quad-maiden turvallisuuskonferenssi lisää Monkista tunnetta siitä, että Indopasifisella merialueella ”reagoidaan johdonmukaisesti Kiinan kasvavaan itsevarmuuteen”.

Monk pelkää Kiinan kasvavaa valtaa, joka on uhka lännen hegemonialle. Tämän vuoksi ”Xi on syrjäytettävä vallasta ja Kiinassa on vihdoinkin avattava laaja tie demokraattisille uudistuksille”. Kommunistisen puolueen olisi ”siirryttävä demokraattiseen hallintoon samalla tavalla kuin Taiwan ja Etelä-Korea 1980-luvun lopulla”. Quad-maiden pitäisi ryhtyä avoimesti vaatimaan tällaista siirtymää, aussisotahaukka esittää.

Monk väittää Kiinan uhkaavan ryhtyä ”avoimeen sotaan Taiwanin alistamiseksi”. Yhdysvaltojen, Intian, Japanin ja Australian täytyy nousta vastarintaan ”Kiinan hyökkäystä” vastaan. On löydettävä konsensus niiden kesken, jotka ovat huolissaan Kiinan presidentin ”ylimielisyydestä”.

Xi Jinpingin johdolla Kiinaa on viety ”taaksepäin totalitaariseen hallintoon”, joka ”uhkaa monia naapureitaan”, Monk kiihtyy. Xi on ”edistyksen sekä avoimuuden ja oikeusvaltioperiaatteen vihollinen kansainvälisesti”. Häntä on vastustettava ja Monkin mielestä Quad-nelikon tulisi toimia keihäänkärkenä tässä kamppailussa.

Monk muistuttaa, että ”Xin diktatuuri on liittoutunut Putinin hallinnon kanssa Moskovassa ja kovan linjan Raisin/Islamilaisen vallankumouskaartin hallinnon kanssa Teheranissa”. Nyt on aika havahtua siihen vaaraan, jonka tämä aiheuttaa ”maailmanjärjestykselle, rauhalle ja hyvinvoinnille”. Monkia huolettaa myös se, että yhdessä ”taantumuksellisten liittolaistensa” kanssa, Xin Kiina on työntämässä Yhdysvaltoja pois Itä-Aasian rannikolta.

Monk inttää, että Kiinassa ”tarvitaan kipeästi demokraattista siirtymää”. Tätä hän on toivonut jo pitkään, mutta Kiinan kommunistinen puolue ei ole ”onnistunut toteuttamaan sitä”. ”Xi ilmentää tätä epäonnistumista ja siksi hänen on lähdettävä”, australialainen vaatii.

Miksi tällainen vallanvaihto tapahtuisi Kiinassa? Monk luottaa ilmeisesti siihen, että kommunistisesta puolueesta löytyy tahoja, jotka ymmärtävät, että ”jatkuva vaurastuminen edellyttää merkittäviä rakenteellisia uudistuksia”, mukaan lukien ”poliittisen avautumisen”. Tämä on todettu myös Kiinan kehitystutkimuskeskuksen ja Maailmanpankin yhteisraportissa nimeltä ”Kiina 2030”.

Mutta eikö Kiinan kasvutulos olekin loistava? Eikö se ole valmis syrjäyttämään Yhdysvallat maailman suurimpana taloutena? Eikö se aio luoda valuutta-alueen, joka kilpailee dollarin kanssa? Monk kiistää tämän ja uskoo itsepintaisesti, että ”kommunistisen puolueen viime vuosikymmenen aikana harjoittaman makrotaloudellisen ja sisäisen sortopolitiikan valtava tehottomuus” viittaa muuhun.

Sitten hän jatkaa älyvapaata fantasiointiaan siitä, kuinka Xi Jinpingiä vastaan toteutettua ”hypoteettista vallankaappausta” seuraisi ilmoitus Kiinan ”demokraattisesta siirtymävaiheesta”. Monkin kuvitelmat Kiinan tulevaisuudennäkymistä vaikuttavat jokseenkin harhaisilta, mutta vastaavia skenaarioita hän on pyöritellyt mielessään jo 2000-luvun alkupuolelta lähtien.

Poliittisesti Monk ja hänen hengenheimolaisensa toivovat siirtymää ”Itä-Aasian malliin” Japanin, Etelä-Korean ja Taiwanin tapaan. Länsi haluaa Kiinasta siis lannistetun ja miehitetyn vasallivaltion. Tämän suunnitelman tiellä on kuitenkin ”jääräpäinen Xi” ja hänen kansallismielinen lähipiirinsä.

Monk toistaa, että ”Xin on lähdettävä” Kiinan johdosta, samalla poistuisi myös kommunistien ”taantumuksellinen diktatuuri”. Tämän on oltava Quad-maiden virallinen kanta. Kuin hurmoksessa, Monk intoilee, että tästä vaatimuksesta on tultava ”mantra”, jota hoetaan, kunnes ”sotaisa” tai ”romahtava” Xin Kiina on korvattu länsivaikutteisella, ulkoa ohjatulla ”demokratialla”.

Elämme erikoisia aikoja, kun ministeriön entinen virkamies – nykyisin ”julkinen intellektuelli” – ajaa sanomalehtikirjoituksessa avoimesti vallankaappausta ja itsenäisen valtion presidentin syrjäyttämistä keinolla millä hyvänsä. Mutta lännen hybridisodankäynti Kiinaa vastaan tulee varmasti tästä vain kiihtymään.

Yhdysvaltoihin pettynyt EU haaveilee geopoliittisesta vallasta

Kiinassa arvioidaan, että Euroopan komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin pitämän vuoden 2021 unionin tilaa käsittelevän puheen perusteella, EU aikoo ryhtyä tositoimiin, jotta siitä kehittyisi merkittävä geopoliittinen mahti.

Verrattuna vuoden 2020 unionin tilaa käsittelevään puheeseen, josta suuri osa käsitteli pandemian vastaista taistelua, tänä vuonna koronavirus ei ollut enää ylivoimainen teema. Esille nostettiin useita EU:n jäsenten välisiä koordinointisuunnitelmia ja ehdotuksia globaalista yhteistyöstä.

Von der Leyen ilmoitti uudesta eurooppalaisesta sirulaista, uudesta ilmastorahastosta, uudesta Afganistanin tukipaketista, sekä korosti tarvetta Euroopan puolustusliitolle ja esitteli EU:n uuden yhteysstrategian nimeltä Global Gateway. ”Olemme siirtymässä uuteen hyperkilpailukyvyn aikakauteen”, hän sanoi ja ehdotti, että Euroopasta tulisi ”aktiivisempi globaali toimija”.

EU ei enää tyydy olemaan merkittävä taloudellinen toimija. Se toivoo muuttuvansa strategisesti itsenäisten geopoliittisten voimien tärkeäksi pooliksi muuttuneessa maailmanjärjestyksessä. Tästä visiosta von der Leyen viestitti jo, kun hän vannoi johtavansa ”geopoliittista komissiota” pian virkaan astumisensa jälkeen.

Merkittävin esimerkki on, että EU on useaan otteeseen ilmaissut halunsa kehittää unionin omaa puolustuskykyä. ”Eurooppa voi – ja sen pitäisi selvästi pystyä ja haluta – tehdä enemmän itse”, von der Leyen totesi puheessaan ja ilmoitti, että Ranskan tulevan puheenjohtajakauden aikana kutsutaan koolle ”Euroopan puolustusta käsittelevä huippukokous”. Miten käynee tässä yhtälössä Amerikka-vetoiselle Pohjois-Atlantin liitolle?

Kiinassa katsotaan, että Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista oli katalyytti, joka saa EU:n ottamaan suuria askelia eteenpäin oman puolustuksensa vahvistamisessa. Eurooppa vastusti vetäytymisen lisäksi myös äkkinäistä tapaa, jolla se toteutettiin.

Vielä tärkeämpää on, että monet eurooppalaiset uskovat Yhdysvaltojen jatkavan eristäytymistään ja muuttuvan yhä epäluotettavammaksi. Siksi Brysselissä ilmenee halua vähentää riippuvuutta Washingtonista, joka pyrkii säilyttämään vain oman hegemoniansa liittolaistensa kustannuksella.

Talouden tasolla Washington on ajanut länsimaiden irrottautumista Kiinasta, mutta useimmat Euroopan maat vastustavat amerikkalaismääräystä, koska ne siten uhraisivat vain omat etunsa. Presidentti Joe Biden on yrittänyt parantaa transatlanttisten suhteiden haavoja, mutta käytännössä Yhdysvallat on jatkanut Trumpin hallinnon tylyllä linjalla. Nyt kun Kiina on noussut, Washington ja Lontoo kiristävät otetta omasta angloamerikkalaisesta etupiiristään.

Viimeisin esimerkki tästä oli, kun Yhdysvallat ilmoitti perustavansa Australian, Britannian ja Yhdysvaltojen kolmenvälisen ”indopasifisen” turvallisuuskumppanuuden AUKUS:in. Konkreettisena tarkoituksena on toimittaa Australialle ydinkäyttöinen sukellusvenelaivasto partioimaan Tyynenmeren alueella. Kiinaa ei mainittu, mutta kaikki tietävät, ketä vastaan uusi liittouma on ensisijaisesti suunnattu.

Ranskan mielestä tämä anglomaiden liitto muodostettiin salaa ”EU:n selän takana”. Yhdysvallat torpedoi myös Australian ja Ranskan välisen sukellusvenesopimuksen: Australian piti alun perin ostaa Ranskalta kaksitoista tavanomaista sukellusvenettä, mutta nyt se onkin – Yhdysvaltojen painostamana? – päättänyt hankkia kahdeksan ydinkäyttöistä amerikkalaissukellusvenettä.

Kuten on käynyt Venäjän suuntaan, EU:n arvoretoriikka saattaa koventua myös Kiinaa kohtaan. Kiinassa ei kuitenkaan uskota, että unioni menisi tässä uhittelussa ”äärimmäisyyksiin, kuten Yhdysvallat on tehnyt”. Jotkut tarkkailijat ovat pohtineet, muuttuuko EU:n Kiinan-politiikka Saksan liittokansleri Angela Merkelin eläköitymisen jälkeen. Hallitustasolla täyskäännöstä tuskin tulee.

Kun länsimaiset tiedotusvälineet uutisoivat EU:n Global Gateway-hankkeesta, ne väittävät yleensä, että sen tavoitteena olisi torjua Kiinan Vyö ja tie (Belt and Road Intiative, BRI) -aloitetta. Tämä voi pitää osittain paikkansa, mutta on myös esitetty, ettei EU halua tukeutua Yhdysvaltojen aloitteesta käynnistettyyn Build Back Better World -hankkeeseen, vaan unioni pyrkii luomaan oman, kilpailevan hankkeensa Kiinaa matkien.

EU:n pyrkimys tulla geopoliittiseksi voimaksi ei ole vain reagointia uuteen suurvaltakilpailun aikakauteen, vaan se on myös seurausta luottamuksen menettämisestä Yhdysvaltoihin. Vielä toistaiseksi EU ja Yhdysvallat kuitenkin jatkavat eripuraista yhteistyötään ”demokraattisten arvojen” nimissä, vaikka transatlanttisen länsiliittouman puitteet alkavatkin olla jo aika rapistuneet.

Jos unioni haluaisi oikeasti itsenäistyä, napanuora Yhdysvaltoihin olisi viimein katkaistava. Miten kävisi euromaille, jos pitäisi päättää, jatketaanko Yhdysvaltojen vasalleina, vaiko Euroopan unionin omissa geopoliittisissa kuvioissa? Tämä on vanhemman polven atlantisteille kauhistus, sillä heille suhde Yhdysvaltoihin on ensisijainen, Euroopasta viis.

Iranista Shanghain yhteistyöjärjestön täysjäsen

Shanghain yhteistyöjärjestön (SCO) jäsenmaat hyväksyivät 17. syyskuuta Iranin pysyväksi jäseneksi poliittiseen, taloudelliseen ja turvallisuusliittoon. Aiheesta uutisoi Länsi-Aasian geopolitiikkaan keskittyvä mediafoorumi The Cradle.

Päätös julkistettiin, kun SCO:n 21. huippukokous avattiin Dushanbessa, Tadžikistanissa, jossa Iranin uusi presidentti Ebrahim Raisi on johtamansa korkean tason valtuuskunnan kanssa ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan virkaanastumisensa jälkeen.

Raisi kiitti SCO:n jäsenmaita siitä, että ne sallivat Iranin liittymisen ryhmään, ja ilmaisi samalla toivovansa, että SCO:sta tulee ”maailmanlaajuisen monenkeskisyyden liikkeellepaneva voima”.

”Nykyään maailmanrauhaa ja -turvallisuutta uhkaavat hegemonia ja haasteet, kuten terrorismi, ääriliikkeet ja separatismi”, Raisi sanoi. ”Rauhan ylläpitäminen ja vahvistaminen koko Aasiassa ei ole valintakysymys, vaan välttämättömyys.”

Iranin ulkoministeri Hossein Amir-Abdollahian puolestaan totesi Twitterissä, että ”strategisella jäsenyydellä” on ”tärkeä vaikutus Iranin kattavan yhteistyön prosessiin sen naapuruus- ja Aasia-keskeisen politiikan mukaisesti”.

Shanghain yhteistyöjärjestö on maailman suurin alueellinen järjestö, joka kattaa kolme viidesosaa Euraasian mantereesta ja lähes puolet koko ihmiskunnan väestöstä. Sen jäsenmaita ovat Kiina, Venäjä, Kazakstan, Kirgisia, Tadžikistan, Uzbekistan, Intia, Pakistan ja nyt myös Iran.

Iran sai alun perin tarkkailijan aseman liittoumassa vuonna 2005. Sen pysyvän jäsenyyden vahvistaminen kesti yli 15 vuotta, ja se tapahtui Venäjän avustuksella.

Venäjän presidentti Vladimir Putin sanoi videokonferenssin välityksellä pitämässään puheessa, että Venäjä ”tukee Iranin täysipainoista osallistumista Shanghain yhteistyöjärjestön toimintaan, koska Iranilla on ollut tärkeä rooli Euraasian alueella ja sillä on pitkäaikainen myönteinen yhteistyö tämän järjestön kanssa”.

Asiantuntijat uskovat, että Iranin liittyminen SCO:hon parantaa merkittävästi maan geopoliittista asemaa alueella.

Iranin valtuuskunta on pitänyt jo useita korkean tason kokouksia muiden SCO:n täysjäsenten ja tarkkailijoiden kanssa. Presidentti Ebrahim Raisi keskusteli erityisesti Pakistanin pääministerin Imran Khanin kanssa, ja molemmat johtajat sopivat ryhtyvänsä kiireellisiin toimiin Afganistanin turvallisuustilanteen sekä humanitaarisen ja taloudellisen tilanteen vakauttamiseksi sen jälkeen, kun Taliban-liike nousi valtaan maassa.

”SCO on onnistunut vastaamaan hyvin vanhoihin ja uusiin haasteisiin, mutta globaalin toimintaympäristön monimutkaistuminen ja geopoliittiset jännitteet koettelevat päättäväisyyttämme tulevaisuudessa”, Pakistanin pääministeri Khan sanoi huippukokouksessa pitämässään puheessa.

Iranin presidentti keskusteli myös Armenian ja Turkmenistanin valtionpäämiesten kanssa ja sopi kahdenvälisen yhteistyön ja kaupankäynnin syventämisestä molempien maiden kanssa.

Samaan aikaan ulkoministeri Hossein Amir-Abdollahian tapasi kiinalaisen virkaveljensä, ulkoministeri Wang Yin. Ulkoministeri Wang sanoi, että Kiina tukee lujasti Irania [amerikkalaisen] hegemonian vastustamisessa ja maan suvereniteetin, ihmisarvon sekä laillisten oikeuksien ja etujen turvaamisessa. Kiina on myös valmis työskentelemään Iranin kanssa laajentaakseen yhdessä Vyö ja tie -infrastruktuurihanketta.

On arvioitu, että Shanghain yhteistyöjärjestön jäsenyyden poliittiset ja turvallisuuspoliittiset hyödyt saattavat lyhyellä aikavälillä olla suuremmat kuin muut Iranille koituvat hyödyt.

Jos Teheran kuitenkin auttaa turvaamaan SCO:n energiantarpeet lisäämällä öljyn ja kaasun tuotantoa uusille kumppaneilleen ja helpottaa pitkällä aikavälillä kipeästi kaivattua maayhteyttä muille Länsi-Aasian ja Euroopan markkinoille, myös Iranin talous hyötyy huomattavasti suuntautumisestaan itään.

Pettymys lännen pääomapiireille: Kiinasta ei tule Jeltsinin ajan Venäjää

Financial Times-lehdessä julkaistussa mielipidekirjoituksessaan suursijoittaja George Soros purkaa turhautuneisuuttaan ja valittaa, että Kiinan presidentin Xi Jinpingin harjoittama ”yksityisyritysten tukahduttaminen” on ”merkittävä hidaste” Sorosin ja kumppaneiden haluamalle talouskehitykselle.

Taloustieteilijä Michael Hudsonin mielestä Soros harrastaa ”orwellilaista kaksoisajattelua”. Selkokielelle käännettynä mainittu ”yritystoiminnan tukahduttaminen” tarkoittaa, että Kiinassa leikataan sitä, mitä klassiset taloustieteilijät kutsuivat ”vuokrahakuisuudeksi” ja ”ansaitsemattomiksi keinottelutuloiksi”.

Väitetyllä ”taloutta hidastavalla vaikutuksella” Soros tarkoittaa talouden polarisaatiota, jossa varallisuus ja tulot keskittyvät rikkaimman yhden prosentin käsiin. Nyt Kiinassa näin ei käy, eikä maassa ole tilaa ”soroksille”.

Soros pohtii, miten Yhdysvallat voisi rangaista Kiinaa vastatoimilla, kunnes Kiina antautuu ja ”toteuttaa samanlaisen sääntelyn ja verotuksen purkamisen kuin Venäjä teki vuoden 1991 jälkeen”. On oikeastaan ällistyttävää, kuinka lännen globalistien puhemies asiansa esittää, mutta toki tämä kansantalouksien kaataja on ollut mukana monessa ikävässä projektissa ennenkin.

Soros uhkailee, että ”Kiina tulee kärsimään lamasta, mikäli se pelastaa taloutensa sosialistisen linjan mukaisesti ja vastustaa amerikkalaistyylistä yksityistämistä ja siihen liittyvää velkadeflaatiota”. Soros haluaisi tehdä Kiinasta Jeltsinin ajan heikon, lännelle alisteisen Venäjän, jonka hänen kaltaisensa suursijoittajat ja finanssivampyyrit voisivat sitten imeä kuiviin.

Soros myöntää, että Kiinan ”haavoittuvin sektori on kiinteistöala, erityisesti asuntokauppa”. Kiina on nauttinut pitkittyneestä kiinteistöbuumista kahden viime vuosikymmenen aikana, mutta nyt se on päättymässä. Evergrande, maan suurin kiinteistöyhtiö, on ylivelkaantunut ja vaarassa joutua maksukyvyttömäksi. Tämä voi aiheuttaa ”romahduksen”.

Tällä Soros tarkoittaa asuntojen hintojen laskua. Kuitenkin juuri sitä tarvitaan, jotta estetään maan ja kiinteistöjen muuttuminen keinotteluvälineeksi. Hudson ja muut ekonomistit ovat esittäneet verotuksen korottamista, jotta tonttien ja kiinteistöjen arvo saadaan talteen, eikä niitä pantattaisi pankkien asuntolainojen vakuudeksi. Näin Kiina pysyisi vapaana kiinteistö- ja rahoituskuplasta, joka on jättänyt kokonaiset länsimaiset taloudet velkaorjuuteen ja negatiiviseen pääomaan.

Soros varoittaa Kiinan alenevan syntyvyyden taloudellisista seurauksista keskiluokkaisten perheiden ollessa haluttomia hankkimaan useamman kuin yhden lapsen. Kuitenkin sama pätee nykyään kaikkiin kehittyneisiin maihin. Äärimmäisintä se on uusliberalisoituneissa maissa, esimerkiksi Baltiassa ja Ukrainassa – juuri Sorosin omissa liberaalin talouden ja lännetetyn politiikan lempimaissa.

Soros paljastaa korttinsa väittämällä, että ”Xi ei ymmärrä, miten markkinat toimivat”. Hän tarkoittaa Hudsonin mielestä tällä sitä, että ”presidentti Xi torjuu ahneen vuokranhimon ja riistävän vapaamatkustajuuden ja muokkaa markkinoita palvelemaan Kiinan 99 prosentin yleistä hyvinvointia”.

Soros kääntää asian päälaelleen esittäen, että Kiinan ”sosialistinen politiikka” haittaa sen tavoitteita maailmassa. Mutta todellisuudessa hän on vihainen siitä, että Kiinan talouspoliittiset toimet vahingoittavat länttä hallitsevan eliitin uusliberalistisia tavoitteita, joilla tämä kabaali toivoi voivansa hyötyä myös Kiinan noususta talousmahdiksi.

Nyt Soros haluaa estää Yhdysvaltoja investoimasta Kiinaan. Hän ei näytä ymmärtävän, että tämä on myös presidentti Xin tavoite: Kiina ei tarvitse dollareita ja on itse asiassa alkanut rakentaa dedollarisaatio-politiikkaa, kuten Venäjäkin.

Hudson arvioi mielestäni aivan oikein todellisen syyn George Sorosin järkytykselle. Kylmän sodan päättymisen jälkeen hänen kaltaisensa keinottelijat ovat vain kasvattaneet omaisuuksiaan kansantalouksien kustannuksella. Kiinan presidentti Xi Jinping ei ole Boris Jeltsin, eikä Kiina noudata kleptokraattista riippuvuussuhdetta, joka vääristi Venäjän taloutta vuosien ajan.

Kiina sanoi ”ei” liberalismille, joten se ei ole Sorosille mieluinen ”markkinatalous”. Kansantasavalta ei ole tehnyt yhteiskunnallisesta organisaatiostaan kauppatavaraa ja se on välttänyt taloudellista riippuvuutta ”markkinoista”, joiden avulla länttä hallitseva eliitti voi Yhdysvaltojen ja muiden valtakeskustensa nimissä valvoa tilannetta pakotteiden ja ulkomaisten yritysostojen avulla.