Keskuspankkiirien koronaharhautus

Koronakriisi on pohjimmiltaan vain oire siitä, että finanssikapitalismi on täysin sekaisin, väittää professori Fabio Vighi. Laajemmin se on oire maailmasta, joka ei enää kykene kasvuun tuottamalla voittoa ihmistyöstä ja joka näin ollen luottaa ”jatkuvan rahallisen dopingin kompensoivaan logiikkaan”.

”Samalla kun työhön perustuvan talouden rakenteellinen kutistuminen paisuttaa rahoitussektoria, jälkimmäisen epävakautta voidaan hillitä vain globaaleilla hätätiloilla, joukkopropagandalla ja bioturvallisuuden tyrannialla”, italialaistutkija lataa.

Selviytyäkseen itse, keskuspankkikabaali on valmis ”uhraamaan ihmisten vapauden ja omaksumaan järjestelmän, jota tukevat yritysten omistama tiede ja teknologia, mediapropaganda ja katastrofitarinat, joihin liittyy ällöttävää pseudohumanitaarista filantrokapitalismia”.

Digitaalisten terveyspassien käyttöönotto (josta varoittelijoita vain vuosi sitten pilkattiin ”salaliittoteoreetikkoina”) on kriittinen käännekohta. Tällainen ”tunnisteiden luominen” on ratkaisevan tärkeää, jos eliitti aikoo saada ihmiset hyväksymään yhä keskitetymmän valtarakenteen, jota markkinoidaan koronarajoituksista vapautumisen edellytyksenä.

Digitaalisen henkilöllisyystodistuksen käyttöönoton jälkeen kansalaisten sorto – ”sammakon keittäminen” – jatkuu tasaisesti ja vähitellen. Nykyisten koronapassien tarkoituksena on ehdollistaa massat käyttämään sähköisiä lompakoita, joilla valvotaan paitsi pääsyä julkisiin palveluihin, myös kansalaisten rahankäyttöä.

Globaali rahoitusjärjestelmä on valtava Ponzi-huijaus, Vighi inhorealisoi talouselämän peliliikkeitä. Jos sitä johtavat tahot menettäisivät likviditeetin luomisen hallinnan, siitä seuraisi räjähdys, joka tuhoaisi koko alla olevan sosioekonomisen rakenteen. Samalla musertava lama veisi poliitikoilta viimeisetkin uskottavuuden rippeet.

Siksi eliitin ainoa toteuttamiskelpoinen suunnitelma näyttäisi olevan talouden hallittu alasajo. Tähän kuuluu myös toimitusketjujen heikentäminen, mikä johtaa ”puutteeseen kaikesta”, sekä digitaalisen infrastruktuurin luominen teknokraattista vallankaappausta varten.

Rahoitusanalyytikko Mauro Bottarelli tiivisti pandemiatalouden logiikan seuraavasti: ”Puolittain pysyvä terveyshätätila on parempi kuin markkinoiden jyrkkä romahdus, johon verrattuna vuoden 2008 [talouskriisin] muisto on kuin leppoisa kävelyretki puistossa”.

Valepandemia on siis pelastautumisväline, pohjimmiltaan ”rahapoliittinen tapahtuma, jonka tarkoituksena on pidentää finanssivetoisen ja kuolemansairaan tuotantotavan elinikää”. Viruksen avulla kapitalismi pyrkii uusintamaan itseään globaaliin uhkaan vedoten, tosin väestön arjen sujumisen, elintason ja (mielen)terveyden kustannuksella.

Jos ja kun koronakupla lopulta purkautuu, mitä eliitti sitten aikoo tehdä? Selkeämmin ilmaistuna, mikä uusi spektaakkeli pelastaa heidät, ilman että nöyryytetyt massat nousevat barrikadeille vallankumouksellisissa oloissa?

Vighi arvuuttelee vaihtoehtoja: ”Avaruusolennot? Kyberhyökkäys pankkijärjestelmää vastaan? Tsunami Atlantilla? Sotaleikit Kaakkois-Aasiassa? Uusi terrorismin vastainen sota?” Valinnanvaraa globalistien arsenaalissa riittää, massoja manipuloivasta mediavaikuttamisesta puhumattakaan.

Voidaanko tuhoisa taantuma välttää? Tämän päivän poliittinen vastaus näyttäisi hyödyntävän ikivanhaa viisautta, jonka mukaan ”äärimmäiset tilanteet vaativat äärimmäisiä keinoja”. Vighin mielestä tämä tarkoittaa sitä, että ”mitään rikosta ihmisyyttä vastaan ei voida sulkea pois, kun järjestelmän kaatuminen näin itsepäisesti kielletään”.

Kun julkinen aiheeseen liittyvä keskustelu vaiennetaan sensuurin ja pelottelun avulla, meidät saatetaan ”kohti bioteknologista ja kapitalistista dystopiaa, jonka helvetillinen luonne ilmenee todennäköisesti täydellisesti seuraavan globaalin kriisin yhteydessä”.

Tämänhetkinen ”väestön erottelu rokotustilanteen perusteella” on Vighistä ”totalitaarisille hallinnoille tyypillinen, mutta ajassamme mullistava saavutus”. Jos vastarinta kukistuu, otetaan käyttöön pakollinen digitaalinen henkilöllisyystodistus, johon kirjataan kansalaisen käyttäytymisen ”hyveellisyys” ja säännellään hänen osallistumistaan yhteiskuntaan. Koronavirus toimi ihanteellisena Troijan hevosena tälle läpimurrolle.

Lohkoketjuteknologiaan perustuvaa digitaalista tunnistusjärjestelmää on jo pitkään suunnitellut ID2020 Alliance, jota tukevat sellaiset jättiyhtiöt kuin Accenture, Microsoft, Rockefeller-säätiö, MasterCard, IBM, Facebook ja Bill Gatesin kaikkialle ulottuva ”rokotusallianssi” Gavi.

Digitaaliseen identiteettiin liittyvä digitaalinen käteinen luo pohjaa uusfeodalismille, joka ulotetaan ensin työttömiin työnhakijoihin ja mahdollisesti myös suurimpaan osaan ihmisistä. Kun Larry Fink, sijoitusjätti BlackRockin toimitusjohtaja, sanoo, että ”markkinat suosivat totalitaarisia hallituksia demokratioiden sijaan”, on ehkä parasta uskoa häntä.

Digitaaliset valuutat antaisivat keskuspankkien johtajille mahdollisuuden paitsi seurata jokaista rahansiirtoa, myös estää rahan saanti tai käyttö mistä tahansa oikeutetuksi katsotusta syystä. Elämän digitalisointihankkeeseen kuuluu myös ”internet-passi”, jonka säännöllisen tarkistuksen jälkeen epäkelpo aines suljettaisiin pois verkosta. Sosiaalisen median bännit ja tilien poistamiset antavat jo esimakua tulevasta.

Jos sosiaalisen luottokelpoisuuden pisteet laskevat tietyn tason alapuolelle, työpaikan löytäminen, matkustaminen tai lainan saaminen riippuisi siitä, onko henkilö valmis osallistumaan ”kuntoutusohjelmiin”. Oletettavasti yhteiskunnasta syrjäytetyille syntyisi pian omat ”pimeät markkinat” (jo nyt väärennettyjä rokotustodistuksia kaupitellaan verkossa).

Näyttää siis vahvasti siltä, että olemme siirtyneet ”biofasismiin” keskuspankkiirien johdolla. Historiallisen fasismin kulmakivi oli valtion valvoma teollisuus, joka pysyi kuitenkin yksityisomistuksessa. Vighistä on ”melko hämmästyttävää, että huolimatta ylivoimaisesta todistusaineistosta, joka osoittaa, että julkisen ja yksityisen sektorin välillä on järjestelmällisiä pyöröovia, useimmat älymystön edustajat eivät ole vielä ymmärtäneet, että olemme menossa juuri tähän suuntaan”.

Italialainen kirjailija ja elokuvaohjaaja Ennio Flaiano sanoi kerran, että fasistinen liike koostuu kahdesta ryhmästä: fasisteista ja antifasisteista. ”Nykyään, kun useimmat itseään antifasisteiksi kutsuvat tukevat hiljaa tai innokkaasti lääketieteellisesti ohjattua autoritaarista käännettä, tämä paradoksi on ajankohtaisempi kuin koskaan”, Vighi huomioi.

Talouseliitti poliittisine kätyreineen on kaapannut myös ”tieteen”, jota peloteltujen kansalaisten ”käsketään seurata”. Eliitin vääristämä ”tiede” toimiikin esteenä sille, että ihmiset tiedostaisivat vanhan maailman olevan murenemassa. Todellinen tiede, joka jatkaa toimintaansa sensuurin paksun verhon takana, ei koskaan määräisi diktatorisia toimeksiantoja, jollaisia on tänä päivänä voimassa ”demokraattisiksi” itseään kutsuvissa maissa.

Sokea usko ”koronatieteeseen” paljastaa siis epätoivoisen halun pitää kiinni kapitalistisesta vallasta myös sen autoritaarisessa muunnoksessa. Vaikka vanha järjestelmä on lakannut toimimasta, ”koronaharhautus antaa kapitalismille jälleen kerran mahdollisuuden keskeyttää kaiken vakavan tutkimuksen sen rakenteellisesta sairaudesta ja meneillään olevasta muutoksesta”.

Tämä ”pehmeä diktatuuri” on jo arkipäivää. Tarvittaisiin omaehtoista, kriittistä tiedostamista, rohkeaa siviilitottelemattomuutta ja kollektiivista heräämistä, mutta sellaista ei näytä tapahtuvan tarpeeksi laajassa mittakaavassa. Koronakriisin globaali roolileikki yhteiskunnallisine sulkutiloineen ja avautumisineen tulee jatkumaan. Joutuvatko hätätilalla kiristäjät ikinä vastuuseen teoistaan?

Globalistien oma ”suuri kertomus”

Maailman talousfoorumi, World Economic Forum, pyrkii nyt luomaan ”suuren kertomuksen”, joka seuraa meneillään olevaa ”suuren uudelleenkäynnistyksen” ohjelmaa.

Globalisteille kaiken täytyy aina olla ”suurta”; nyt näyttää myös siltä, että teoria seuraa vasta käytäntöä, eikä päinvastoin. Narratiivillaan foorumi pyrkii vakuuttamaan ihmiset siitä, miksi yhteiskunta ja maailmantalous tarvitsevat suurta uudelleenkäynnistystä.

Ylikansalliset pääomapiirit eivät anna hyvän kriisin mennä hukkaan, joten ”pandemian” varjolla he yrittävät legitimoida näkemyksensä yhteiskunnan ja maailmantalouden muutostarpeista, luomalla oman narratiivinsa, joka ”auttaisi ohjaamaan joustavamman, osallistavamman ja kestävämmän vision luomista yhteistä tulevaisuuttamme varten”.

Talousfoorumi kumppaneineen ideoi ja esittelee tarinaansa marraskuun 11. ja 12. päivä järjestettävässä Great Narrative Meeting -tapahtumassa Dubaissa, Arabiemiraattien kaupungissa.

”Pandemia on paljastanut akuutin tarpeen keskittyä yhteiskuntiemme tulevaisuuteen ja pitkän aikavälin terveyteen”, muotoilee talousfoorumin johtaja Klaus Schwab agendaansa.

Aloite suuresta kertomuksesta ja Dubaissa pidettävä kokous toimivat ”voimakkaana katalysaattorina, jonka avulla voidaan muokata ihmiskunnan vauraamman ja osallistavamman tulevaisuuden ääriviivoja, jotka kunnioittavat myös luontoa”, Schwab selittää.

Marraskuussa järjestettävässä kokoontumisessa ”huippuajattelijat eri maantieteellisiltä alueilta ja tieteenaloilta – mukaan lukien futuristit, tiedemiehet ja filosofit – tuovat tuoreita ajatuksia tulevaisuudesta”. Heidän pohdintansa esitellään tulevassa kirjassa The Great Narrative, joka on tarkoitus julkaista tammikuussa 2022.

The Sociable –julkaisun päätoimittaja Tim Hinchliffe muistuttaa, kuinka ranskalainen filosofi Jean-Francois Lyotard kutsui suuren kertomuksen ideaa ”metakertomukseksi”, joka ”toimii vallan, auktoriteetin ja sosiaalisten tapojen legitimoimiseksi”. Tämän myös Schwabin ja kätyreiden suuri uudelleenkäynnistys, The Great Reset, yrittää saavuttaa.

Auktoriteetit ovat käyttäneet suuria kertomuksia oikeuttaakseen oman valta-asemansa ja tehneet tämän yleensä väittämällä, että juuri heillä on tarvittavaa tietoa ja ymmärrystä, joka puhuu jonkin syvemmän, universaalin totuuden puolesta.

Näitä narratiiveja käytetään, kun yritetään saavuttaa hegemonia-asema ja tukahduttaa vastaväitteet ja vaihtoehtoiset, kilpailevat kertomukset. Suuria narratiiveja löytyy politiikasta aina uskontoon, kommunismista kapitalismiin, kristinuskosta islamiin.

Vuonna 1979 ilmestyneessä kirjassaan The Post Modern Condition: A Report on Knowledge (”Postmoderni tila: Raportti tiedosta”) filosofi Lyotard väitti, että nykyaikana ”suuret kertomukset ovat menettäneet uskottavuutensa”. Samoin hän katsoi, että tiede – jonka nimiin myös Davosin transhumanistit vannovat – on aina ollut ”ristiriidassa narratiivien kanssa”.

Korona-aikana lääketieteen edustajien sidonnaisuudet jättiyhtiöihin ja globalistien agendaan on asettanut myös tieteellisen tiedon kyseenalaiseksi. Esimerkiksi rokoteasioissa aito tieteellinen katsantokanta ja terve epäilys, pyritään sensuroimaan ja poistamaan näkyvistä. Valtamedia on myös valjastettu tähän projektiin mukaan.

Ja ketä globalistit ovat värvänneet mukaan auttamaan oman kertomuksensa laatimisessa? Genetiikan tutkijoita, futuristeja, filosofeja, tiedemiehiä ja erityisryhmien edustajia, jotka jo lähtökohtaisesti hyväksyvät eliitin ”suuren uudelleenkäynnistyksen” idean.

Maailman talousfoorumi edustaa pankkiiri- ja sijoituspiirejä, jotka ovat hyvin tietoisia siitä, miten narratiiveja voidaan käyttää ihmisten käyttäytymisen manipuloimiseen.

WEF:n sivuilla vuonna 2015 julkaistussa blogikirjoituksessa How Narratives Influence Human Behavior (”Miten kertomukset vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen”), vieraileva kirjoittaja Bruce Wydick esittää, että ”hyvä kertomus päihittää parhaankin tiedon”.

”Taistelussa ihmisten sydämistä ja mielistä, narratiivi päihittää johdonmukaisesti tiedon sen kyvyssä vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja motivoida ihmisten toimintaa”, hän kirjoittaa.

Yrittääkö talousfoorumi suurnarratiivinsa avulla laillistaa ylhäältä alaspäin suuntautuvan, autoritaarisen suuruusasetelmansa, asettamalla globalistien ideologian jalustalle, samalle moraaliselle tasolle maailman suurten uskontojen totuusväittämien kanssa? Myös katolisen kirkon paavi ja monet muut ovat jo mukana ajamassa ”inklusiivisen kapitalismin” asiaa.

Lännen globalisteilla on myös iskulauseensa Build Back Better, ”rakennetaan uudelleen paremmin”, jota valtionpäämiehet toistelevat kaikkialla anglofonisessa maailmassa, Yhdysvalloista Britanniaan, Kanadaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin.

Seuraavaksi on vuorossa suuri kertomus, jota Davosin eliitti käyttää yrittäessään legitimoida uudelleenkäynnistämisohjelmansa. Ovatko Kiina, Venäjä ja muut lännen eliitin näennäiset kilpailijat myös panemassa suunnitelmaa täytäntöön? Tekoälykilvassa ja globaalin valvontayhteiskunnan pystyttämisessä Euraasian vallat ainakin tuntuvat olevan mukana, siinä missä lännen miehetkin.

Hinchliffen mukaan odotettavissa on ”entistä koordinoidumpaa viestintää ja tiedon tukahduttamista” suurten teknologiayritysten, hallitusten, jättiyritysten ja valtamedian taholta, muun muassa ilmastonmuutokseen, energiaan, maan käyttöoikeuksiin, kryptovaluuttoihin, internetin hallintaan, politiikkaan ja uutisiin liittyvissä kysymyksissä.

Kun kapitalistisen talousjärjestelmän ”uudelleenkäynnistäminen” saa suuren kertomuksensa, kaikki, mikä on vastoin kertomusta, voidaan heittää syrjään salaliittoteoriana, vääränä tietona tai ääriajatteluna, joka on sensuroitava ja tukahdutettava suuremman, ”yhteisen edun”, vuoksi.

Tietenkin tässä voi käydä niinkin, että Schwabin ja kumppaneiden markkinoima narratiivi jää ontoksi sanahelinäksi, joka unohdetaan varsin pian, mutta globaalikapitaalin edusmiesten käynnistämä tapahtumasarja, joka johtaa konkreettisiin muutoksiin maailmanjärjestyksessä, toteutuu joka tapauksessa, muodossa tai toisessa.

Fransiskaanista – vai frankensteinilaista – kapitalismia?

Sillä välin kun tavallinen kansa on yhä huolissaan koronaviruksesta sekä sähkön, ruoan ja kaiken muunkin kallistumisesta, globalistit jatkavat herkeämättä työtään ”suuren uudelleenkäynnistyksen” parissa.

Fabio Vighi kehottaa meitä tutustumaan Maailman talousfoorumin verkkosivuihin. Sieltä löytyy suorastaan ”fransiskaanisin” korulausein julkituotuna, mikä meitä kaikkia odottaa uudessa vihreässä maailmassa, joka on ”oikeudenmukaisempi, turvallisempi ja kestävämpi”, mutta jota tosiasiallisesti hallitsee päivitetty, entistäkin kovempi kapitalismi.

”Tervetuloa vuoteen 2030. En omista mitään, minulla ei ole yksityisyyttä, ja elämä ei ole koskaan ollut parempaa.” Tämä ei ole julmaa parodiaa, vaan otsikko Ida Aukenin, Tanskan entisen ympäristöministerin, kirjoitukselle, joka ilmestyi talousfoorumin verkkosivuille vuonna 2016. Sittemmin tämä monia järkyttänyt kirjoitus on poistettu foorumin sivuilta, mutta se on yhä luettavissa muualta, esimerkiksi Forbesin sivulta.

Auken paljastaa oikeastaan vain yksityiskohtia globalistien vuosikymmenien ajan valmistelemasta uudesta maailmanjärjestyksestä. Lähitulevaisuudessa ”jotkut meistä” elävät mallikaupungeissa, joissa asukas ei omista autoa, taloa, ei edes mitään kodinkoneita saati vaatteitaan. Yksityisomistus on tässä utopiassa täysin poistettu.

Silti olemme Aukenin visiossa tyytyväisiä, koska digitalisoitujen palvelujen kaupungissa, joka on vapautettu liikenteestä ja saasteista, ”meillä on mahdollisuus kuljetukseen, asumiseen, ruokaan ja kaikkeen, mitä tarvitsemme jokapäiväisessä elämässämme”.

Vuokraa ei myöskään tarvitse ”maksaa”, sillä kun olemme pyöräilemässä tai poimimassa päivänkakkaroita, ”joku muu käyttää vapaata tilaamme”. Ostosten tekemisestä tulee kaukainen muisto, sillä ”algoritmi tekee sen puolestani”, koska ”se tuntee makuni paremmin kuin minä itse”. Kun robotiikka on täydessä vauhdissa, työ on muuttunut miellyttäväksi toiminnaksi: ”ajattelu-, luomis- ja itsekehitys -ajaksi”.

Auken on kuitenkin huolissaan ihmisistä, ”jotka eivät asu kaupungissamme”, ”jotka menetimme matkalla”, jotka ovat ”muodostaneet pieniä, omavaraisia yhteisöjä” tai ”jääneet tyhjiin ja hylättyihin taloihin pienissä kylissä”. Häntä myös ”silloin tällöin harmittaa” se, ettei ”todellista yksityisyyttä” enää ole, koska ”kaikki, mitä teen, ajattelen ja haaveilen, tallennetaan [digitaalisesti johonkin]”.

Näistä ”pienistä hankaluuksista” huolimatta transhumanistinen elämä on ”paljon parempaa”, koska lähitulevaisuuden ihminen on voittanut ”kaikki kauheat asiat: elämäntapasairaudet, ilmastonmuutoksen, pakolaiskriisin, ympäristön pilaantumisen, täysin ruuhkautuneet kaupungit, veden ja ilman saastumisen, sosiaaliset levottomuudet ja työttömyyden”.

Vighin mielestä ei tarvita paljon mielikuvitusta ymmärtämään, että ”tämä utopistinen satu on todellisuudessa dystooppinen painajainen siitä yksinkertaisesta syystä, että jos emme enää omista mitään, se johtuu siitä, että kuritettuaan köyhiä ja riistettyään keskiluokilta kaikki mahdollisuudet toimeentuloon, maailman eliitti todella omistaa kaiken”.

Jo nyt, pandemisten rakennemuutosten aikana, suuret uusliberaalit rahoituslaitokset (IMF, Maailmanpankki jne.) ”auttavat” maksukyvyttömyyden partaalla olevia köyhiä maita ”anteliailla lainoilla” ja tukevat samalla tiukimpia pakkolunastuksia.

Kuten ranskalainen anarkokommunisti Daniel Guérin kirjoitti jo vuonna 1936: ”Kun talouskriisi kärjistyy, kun voittoprosentti laskee kohti nollaa, porvaristo näkee vain yhden keinon voittojensa palauttamiseksi: se tyhjentää ihmisten taskut viimeistä senttiä myöten”.

Tämän päivän ”luovan tuhon” ytimessä ei ole muuta kuin uusi ”suurpääoman fasismi”, väittää Vighi. Meille pakotetun ”pandemisen psykodraaman” tavoitteena on tuhota se, mitä reaalitaloudesta on jäljellä ja laatia uusi ”Leviathanin kaltainen yhteiskuntasopimus”; Great Reset, ”suuri uudelleenkäynnistys”, jossa oma selviytymisemme on riippuvainen ylikansallisten rahalaitosten ”hyväntekeväisyydestä”.

”Uusi normaali” on koko ihmiskunnan uudelleenmuotoilu niin, että se hyväksyy neljänteen teolliseen vallankumoukseen perustuvan ”fransiskaanisen kapitalismin”. Jopa Paavi ja katolinen kirkko yhtenä menneen ajan valloista on valjastettu talouselämän Rothschildien ja Rockefellerien pahaenteistä ”inklusiivisuutta” edistämään.

Maailmanlaajuinen hallinto bioturvallisuuden alalla on nykyään selvin osoitus tästä despotismista, joka saa täydellisen taloudellisen ilmaisunsa niin kutsutussa ”sidosryhmäkapitalismissa”: samalla kun suurten monikansallisten yritysten johtajat ja osakkeenomistajat ahmivat valtavia pörssivoittoja, he hallitsevat myös politiikan ja median kenttiä, joilla heidät esitetään hyväntekijöinä.

Tämä on aikamme suurin paradoksi, Vighi selittää: ”rikkain 0,1 prosenttia – globalisaation voittajat, ihmiskunnan historian saalistajaluokka (Bill Gatesista Warren Buffettiin, Bill Clintoniin, Mark Zuckerbergiin ja George Sorosiin) – on myös sosiaalisesti sitoutunut tukemaan jaloja asioita, kuten terveyttä ja maailman nälänhädän torjuntaa”.

Lahjoitustensa ansiosta nämä ”fransiskaanisen kapitalismin filantrooppiset profeetat” käyttävät yhä despoottisempaa vaikutusvaltaa hallituksiin ja niiden hauraisiin instituutioihin. ”Rahan, vallan ja lobbausliittoutumien” kietoutuminen toisiinsa riistää politiikalta viimeisetkin mahdollisen autonomian rippeet siinä määrin, että demokratiat kaikkialla toivottavat nämä ”filantrooppiset saalistajat” avosylin tervetulleiksi kysymättä oleellisia kysymyksiä.

Moraalinen kiristys toimii, mikä tarkoittaa myös sitä, että kapitalismin romahdus ei ole mikään yksi iso, huomiota herättävä tapahtuma: se ei automaattisesti tuota myöskään vallankumouksellisia ristiriitoja, kuten monet uusmarxilaiset sekä äärioikeistolaiset toivovat, saadakseen mahdollisuuden pystyttää savuaville raunioille omat yhteiskuntajärjestelmänsä.

Koska kapitalismin meneillään oleva romahdus on kätketty valepandemian pelotteen alle, ihmisten huomio ja energia keskittyy viruksen kanssa elämiseen. Tällä välin maailmaa ”nollataan” autoritaarisen oligarkian johdolla ja jopa lännen uskonnollisten johtajien siunauksella.

Fabio Vighi: Vasemmisto antautunut hätäkapitalismille

Akateemikkojen ja intellektuellien koronavirusreaktioita seuratessa, asioita kriittisemmin tarkasteleva ulkopuolinen on saanut toistamiseen pettyä ristiriitaisiin ja epäuskottaviin lausuntoihin.

Harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, tämän päivän (epä)älymystö toistaa samaa ”koronasanomaa” kuin eri maiden poliittinen johto, valtamedian toimittajat, terveysviranomaiset ja talousvaikuttajat. Koronapolitiikassa vallitsee masentava, irrationaalinen konsensus.

Italialainen vasemmistointellektuelli, Cardiffin yliopistossa Walesissa työskentelevä Fabio Vighi, katsoo että jopa vasemmiston ajattelijat ovat antautuneet ”hätäkapitalismin ideologialle”. Esimerkiksi hän nostaa slovenialaisen Slavoj Žižekin koronakirjoitukset, joissa yhteiskuntien sulkutiloja ei kritisoida, vaan ylistetään.

Vighi vetää tästä synkät johtopäätökset, joihin on vaikea olla yhtymättä: nykyvasemmisto on kyvytön näkemään, miten koronakriisi toimii täydellisenä myrskynä, joka vain nopeuttaa autoritaarisen kapitalismin nousua uusliberalismin tuhkasta.

Vighin mukaan merkityksellisen vasemmisto-opposition katoaminen, joka oli avaintekijä jo uusliberalistisen vallankumouksen onnistumisessa, on ratkaisevaa kapitalistisen vallan uuden vaiheen käynnistymiselle, jossa entisenlainen ”työyhteiskunta” liberaalidemokraattisine päällysrakenteineen tullaan kylmästi romuttamaan.

Sensuurin valta nykyisessä yritysten omistamassa infosfäärissä pakottaa kaikenlaisen toisinajattelun marginaaliin, ”salaliittoteorioiden” maailmaan. Yhteiskunnallisesti merkittävissä asemissa olevat eivät halua pudota paarialuokkaan – niinpä he ovat joko hiljaa, tai tukevat ulostuloissaan vallitsevaa narratiivia.

Älyllisesti rehellisempi akateemikko Vighi vierastaa julkisesti ”salaliittoajattelua”, mutta uskaltaa sentään sanoa, että ”nykypäivän ideologia ylläpitää hegemoniaansa demonisoimalla kaikki poikkeamat virallisesta agendasta”.

Kuitenkin kriisiytynyt kapitalismi on itse kaivanut ”orwellilaisen kaninkolon, johon olemme vajoamassa”. Vighistä kyse ei ole pelkästään ”sodasta virusta vastaan, vaan työyhteiskuntaa vastaan”, jonka kannattavuus on heikentynyt dramaattisesti viimeisten neljän vuosikymmenen aikana ja joka on paisuttanut rahoituskuplia, joiden puhkeaminen voi vielä räjäyttää kaiken.

Hän toistaa näkemyksensä siitä, että jo valepandemiaa edeltänyt maailmantalous tukehtui kestämättömään velkavuoreen (sekä yksityiseen että julkiseen). Syksyllä 2019 maailmanlaajuinen velkasuhde suhteessa bruttokansantuotteeseen oli noussut kaikkien aikojen korkeimmalle tasolle, 322 prosenttiin, ja varoituksia tuhoisan romahduksen lähestymisestä annettiin päivittäin.

Koronakriisi olisi nähtävä globaalikapitaalin itsekkäänä pelastautumisyrityksenä epävakaassa tilanteessa. Länsimaiset hallitukset ovat nyt perustamassa bioturvallisuusinfrastruktuureja, joiden tarkoituksena on hallita talouden romahtamisesta johtuvia väistämättömiä häiriöitä; ”sopimukseen” sisältyy myös rahoitusmarkkinoiden uudelleenkäynnistyminen ja hyperinflaatio, jonka myötä eliitti ottaa haltuunsa lähes kaiken, mitä voidaan omistaa ja hallita.

”Tämän vuoksi meillä ei ole edessämme vain väliaikainen terveydellinen hätätilanne, joka hälvenee heti, kun vaara on julistettu hävinneeksi. Kyseessä on pikemminkin maailmanlaajuinen instrumentum regni, jota toistetaan jokaisella mahdollisella kerralla”, Vighi varoittaa.

Toisin sanoen, kapitalismi keksii itsensä uudelleen ”täysin digitalisoituna feodaalisena teknokratiana”. Viime kädessä hengitystievirus toimii harhautuksena: bioturvallisuuden varjolla annamme hyväksyntämme kapitalistiselle vallankaappaukselle, joka tuomitsee suurimman osan meistä sukupuuttoon tai vapaaehtoiseen/vastentahtoiseen orjuuteen: tulevaisuuteen, jossa identiteettimme muokataan ”kulutuskeskeisestä oikeudettomaksi”.

Vighin mielestä nykyvasemmistolaiset tukevat täysin ”kapitalistista valtiota ja sen yhä kestämättömämpiä pelastuskertomuksia”. Yli vuosi koronapandemian virallisen alkamisen jälkeen he suhtautuvat edelleen myönteisesti kaikkiin rajoittaviin toimenpiteisiin ja kansanterveyden nimissä tehtäviin poliittisiin päätöksiin.

Teknokraattinen valtio, olipa se sitten näennäisesti liberaali tai konservatiivinen, punainen, sininen tai vihreä, on vain ”talouden poliittinen lihas”: omaksutuilla ismeillä ei ole todellista merkitystä tässä ylikansallisen rahavallan omistamassa systeemissä.

Vighi katsoo, että koronaviruksen varjolla aiheutettu sosioekonominen tuho suuressa osassa maailmaa on ”täysin sopusoinnussa hätäkapitalismin dystooppisen himon kanssa” – se on itse asiassa olennainen osa pääoman ”mieletöntä rationaalisuutta”, joka on täysin välinpitämätön niitä kohtaan, joita poljetaan ja jotka jätetään jälkeen.

Neljännen teollisen vallankumouksen puolustajat toivottavat avoimesti tervetulleeksi ”suuren uudelleenkäynnistyksen”. Kyseessä on yhteiskunnan massiivinen muodonmuutos, jonka tavoitteena on ”kopioida kapitalistinen sorto korkeammalla teknologisen monimutkaisuuden tasolla ja jossa bioturvallisuus toimii ideologisena vahtikoirana”.

Virus on tarjonnut ihanteellisen maaperän, ei ”globaalin solidaarisuuden kukoistukselle ja kommunismin väistämättömyydelle”, vaan väkivaltaisen ”luovan tuhon” prosessin käynnistämiselle, jonka tavoitteena on ”sosiaalis-taloudellisen apartheidin aikaansaaminen köyhyyden, sorron ja propagandan tappavalla yhdistelmällä”.

Poliittisesti katsottuna, horisontissa ei ole odotettavissa mitään vallankumouksellista uutta alkua – ainakaan jos Vighiltä kysytään. Koronaviruksen pysähtymisen yhdistäminen kommunismin mahdollisuuteen voi olla teoreettisesti ovelaa, mutta se on edelleen vain idealistista tai kyynistä harhautusta.

Vasemmistolainen Vighi on huomannut, että korona-aikana hyödynnetään myös pahimman luokan propagandaa: jos protestoi poikkeusoloja ja koronarajoituksia vastaan, tulee leimatuksi ”äärioikeistolaiseksi”.

Kapinan merkitys on jo poistumassa sanastostamme, mutta samalla lisätään virkavallan valtuuksia, aivan kuin kansalaisten mahdollisia vastareaktioita ennakoiden. Vighi pelkää, että ”ilman kansan kollektiivisen vastarinnan muotoja, yhteiskunta muuttuu ulkoilmavankilaksi – mikäli meidät edes päästetään ulos kodeistamme”.

Vaikka ei ole epäilystäkään siitä, että olemme todistamassa kapitalismin romahdusta, on naiivia olettaa, että tällainen romahdus on välttämättä räjähdysaltis: vaikka se luo kurjuutta useimmille, se ei synnytä spontaanisti vallankumouksellisia olosuhteita uudelle fasismille, kommunismille, tai jollekin muulle vaihtoehdolle.

Vighin mielestä ”sivilisaatiomme hidastunut romahdus” synnyttää nykyisessä vaiheessa vain sen ”autoritaarisen kaksoisolennon”. Kapitalistinen romahdus yrittää valtamedian ja auktoriteettien avustuksella pakottaa meidät uskomaan, että selviytyäksemme meidän on suostuttava suurempiin annoksiin ”vihreämpää, turvallisempaa ja oikeudenmukaisempaa” hätäkapitalismia.

Lyhyesti sanottuna olemme kokemassa tektonista muutosta, jossa kapitalismi pyrkii pitämään itsensä hengissä muuttamalla hieman muotoaan. Entinen yhteiskunnallinen rakenne tuhotaan, koronaan väsyneet ja talouskriisin kurjistamat massat kurinalaistetaan. Jotta tämä onnistuisi, tarvitaan päivitettyä ideologiaa.

Monille länsimaisille vasemmistolaisille ”usko koronaan kataklysmisenä tapahtumana” oli aina poliittinen valinta, erityisesti Trumpin ja Bidenin välisen vaalikilpailun jälkeen. Heidän perustelunsa voidaan tiivistää seuraavasti: koska useimmat koronaskeptikot tulevat poliittisesti oikealta, virallinen ”sosiaalidemokraattinen kertomus” on ehdottoman luotettava.

Sama ”väärinkäsitys” pätee myös oikeistolaisiin, jotka pitävät lukituksia ”sosialistisina toimenpiteinä” ja näkevät ”kulttuurimarxismia” siellä, missä itse asiassa vain kapitalistinen koneisto jauhaa kansallisvaltiot ja natiivikulttuurit jo ajat sitten syrjäyttänyttä globalisaatiota uuteen muottiin.

”Tällainen poliittinen hämmennys on tyypillistä ajallemme”, toteaa Vighi. Se vahvistaa sen, että vanhentunutta vasemmisto/oikeisto -jakoa manipuloidaan kyynisesti ”havaintojen hallitsemiseksi” osana ”hajota ja hallitse” -ajattelua, jonka ainoa tavoite on nopeuttaa väkivaltaista järjestelmämuutosta.

Nyt kuitenkin yhä useammat ihmiset epäilevät sitä, mitä monet järjestelmällisesti vaiennetut äänet ovat sanoneet alusta alkaen: koronaviruksen aiheuttama kriisi on suurelta osin lavastettu.

Jokaisen, joka haluaa ajatella itse, olisi pitänyt jo tajuta, että tämä hätätilakertomus on – kuten monet muutkin aiemmat ja tulevat narratiivit – epäjohdonmukainen. Monet todisteet viittaavat siihen, että ”koronakuolemia” on paisuteltu ottamalla ajoissa käyttöön uusia lääketieteellisiä menettelytapoja. WHO:n sanoin, ”sovelletaan aina näitä ohjeita, riippumatta siitä, voidaanko niitä pitää lääketieteellisesti oikeina vai ei”.

Kuten jokaisen ideologian kohdalla, todisteiden saatavuus ei kuitenkaan riitä. Pikemminkin ”todellisena tieteenä” (joka on niin todellista, että se kieltää kaiken epäilyn ja keskustelun) mainostetun tieteen valta muistuttaa uuden uskonnon valtaa, kuten Jacques Lacan varoitti jo vuonna 1974: ”Tiede korvaa uskonnon ja on sitäkin despoottisempi, tympeämpi ja hämäräperäisempi.”

Kapitalismi panostaa tietenkin ”todellisen tieteen” voimaan aivan yhtä paljon kuin se hyödyntää ”terveyttä”, joka on nykyään maailman kannattavin liiketoiminta. Ideologisessa mielessä tärkein uutuus liittyy nykyään pelko-pelastus -parin kurinalaiseen käyttöön. Vaikka jotkut maat vastustavat ideologista aaltoa, useimmat länsimaiset demokratiat ovat päättäneet ratsastaa sillä.

Lopputulos on, että olemme antautumassa pelon ja eristämisen (ja naapurien vasikoinnin) kautta tapahtuvaan hallintaan, joka katsotaan kansalaishyveeksi. Kuten Giorgio Agamben on todennut, ”paljaan elämän” (vita nuda) tilaa pandemia-aikana parhaiten ilmentävä hahmo on ”oireeton potilas”, joka mahdollisena taudinkantajana tekee jatkuvasta rokottamisesta ja testaamisesta välttämätöntä, jotta yhteiskunnallisen osallistumisen oikeus säilyisi.

Tutkijana Vighistä on mielenkiintoista havaita, ”miten globaalia (ideologista) rokottamista vaaditaan nyt takaamaan jonkinlainen sosiaalinen identiteetti, joka voisi kompensoida jatkuvaa tuhoa”. Koronakriisi muistuttaa todellakin yhä enemmän ”uutta globaalia uskontoa, jolla on liturginen rakenne sakramentteineen ja rituaaleineen”: sosiaalisen etäisyyden ottaminen, kasvomaskin käyttäminen, käsien pakonomainen desinfiointi, järjestelmällinen epäluulo muita kohtaan ja niin edelleen.

Kaikki tämä jähmettyy ”uskomusjärjestelmäksi, jonka tarkoituksena on nostaa bioturvallisuus uuden jumaluuden asemaan, samalla kun pelisääntöjä muutetaan selkämme takana”. Terrorismin vastaisen sodan” korvaava ”sota virusta vastaan” täyttää saman ideologisen tarkoituksen. Nyt ”vihollinen” on näkymätön ja kaikkialla.

Kohteena on nyt ”vieraiden valtojen” tai ”terroristien” asemasta eri valtioiden oma väestö, joka on tiedotusvälineiden pelonlietsonnan ja bioteknologisen valvonnan kohteena – ei ainoastaan terveyspassin ja rokottamattomien erottelun myötä, vaan myös ID2020-hankkeen avulla, jonka rinnalla todennäköisesti otetaan käyttöön sosiaalinen luototus ja vain vuokraan perustuva talous.

Vighi sanoo suoraan, että mikäli emme kehitä kollektiivisia vastarinnan muotoja nykyistä korona-ahdinkoa vastaan, emme pian herää kommunismiin, ”vaan uusfeodaaliseen helvettiin, jossa herrat orjuuttavat meidät suojellakseen meitä ja suojelevat meitä orjuuttaakseen meidät”.

Liberalismin jälkeen: Ihmisläheistä politiikkaa vai panoptikon?

Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana liberalismi on vajonnut kylmän sodan lopun voitonriemusta uppoavan lännen pohjamutiin. Sekä länsimaissa että vielä enemmän muualla, liberalismi näyttää olevan perääntymässä.

Mitä seuraavaksi? Jotkut nostalgikot väittävät, että länsivetoinen liberaali järjestys demokratian viemisineen palaa kyllä takaisin. Toiset taas katsovat, että kansallismielinen populismi tai autoritarismi tulevat hallitsemaan asioita lähitulevaisuudessa.

Ehkäpä viime vuosien poikkeusolojen jälkeen, filosofi Giorgio Agambenin pelkäämä ”biovallan totaalinen aikakausi” menee pidemmälle ihmisten hallinnassa kuin aiemmissa totalitarismin muodoissa?

Toiset, kuten Britanniassa asuva saksalaisintellektuelli Adrian Pabst, taas puhuvat ”postliberaalin politiikan” tulemisesta: se sisältäisi perinteisen vasemmiston ja oikeiston ajatuksia ja siinä yhdistyisivät myös liberaalin perinteen parhaat puolet, ilman sen virheitä ja ongelmia.

Kentin yliopistossa työskentelevä Pabst keskittyy tutkimuksessaan liberalismiin ja sen kriitikoihin, erityisesti Edmund Burkeen ja Alexis de Tocquevilleen, sekä konservatiivisen ja sosialistisen perinteen ajattelijoihin.

Pabstin mielestä hyperkapitalismi ja äärimmäinen identiteettipolitiikka ajavat meitä yhtä lailla harhaan. Molemmat tuhoavat perustan yhteiselle elämälle, joka on jaettu yli ikäkausien ja luokkien. Koronakriisi on kiihdyttänyt näitä suuntauksia entisestään, vaikka Pabstin mielestä se voi enteillä jotain toivoa herättävää: liberalismin jälkeistä (parempaa?) aikaa.

Pabst väittää, että nyt on aika luoda vaihtoehto, jonka keskiössä ovat luottamus, ihmisarvo ja ihmissuhteet. Sen sijaan, että palaisimme ”vapaiden markkinoiden globalisaation keskinäiseen epäluuloon ja epävakauttavaan epäinhimillisyyteen”, voisimme rakentaa politiikkaa, joka perustuu ”paikallisuuteen ja yhteisöllisyyteen, perheen, paikan ja yhteenkuuluvuuden arvostamiseen”.

Meidän ei kuulemma ole pakko sietää ”sellaisen rikkinäisen status quo -tilanteen palauttamista, joka murentaa luottamusta, heikentää instituutioita ja tuhoaa arvokasta luonnonympäristöämme”. Pabst katsoo, että voisimme ”rakentaa moniarvoisen demokratian, hajauttaa valtion ja edistää vastavuoroisia markkinoita, jotka on sulautettu arjen talouteen”.

Pabstin idealistinen teesi esittää, että vain sellainen yhteiskuntateoria ja käytännön politiikka, jossa ”taloudellinen oikeudenmukaisuus yhdistyy sosiaaliseen solidaarisuuteen ja ekologiseen tasapainoon, voi voittaa syvät erimielisyytemme ja pelastaa meidät autoritääriseltä vastareaktiolta”.

Vanhaa järjestystä Pabst kutsuu ”teknokratian ja progressivismin epäonnistuneeksi fuusioksi”. ”Edistyksellinen byrokratia” on muuttunut meidän aikanamme ”suurhallinnon, suuryritysten ja suurmedian hirvittäväksi liitoksi”. Yhdessä nämä voimat erottavat ihmiset toisistaan, historiastaan ja kulttuuristaan sekä heitä muovaavista paikoista.

Pandemiastakaan ei ollut yhteisöllisyyden palauttajaksi. Sen sijaan, kuten Pabst sanoo, meille jatkuvasti tyrkytetty ”uusi normaali” edustaa vain vanhan normaalin voimistumista: keskittämistä, hyperkapitalismia ja kulttuurisotaa, joita kaikkia uudet teknologiat akolyytteineen tukevat.

Kiina voi olla uuden ajan airut, mutta valtiodystopialla on myös vankat brittiläiset juuret. Kannattaa muistaa valistusfilosofi Jeremy Benthamin makaaberi visio panoptikonista – monikerroksisesta vankilasta, jossa vangit ovat jatkuvan valvonnan alaisina.

Panoptikon-periaatetta on käytetty myös psykiatrisissa sairaaloissa ja nyt sitä yritetään toteuttaa yhteiskunnissa, useimpien maiden hallitusten ollessa enemmän tai vähemmän tässä hankkeessa mukana. Jotkut syyttävät tästä ”kommunismia”, mutta yhtä lailla voitaisiin puhua ”valvontakapitalismista”. ”Suurta nollausta” ajavilla ylikansallisilla pääomapiireillä ei ole ideologiaa eikä isänmaata.

Kaikesta huolimatta professori Pabst haaveilee naiivin oloisesti ”uudesta hoitajien ja käsityöläisten taloudesta”, johon kuuluu ”enemmän lihakauppiaita ja puuseppiä, enemmän viininviljelijöitä ja pienpanimoita”, jotka voivat ”haastaa supermarkettien kartellin”. Hän toivoo, että ”valta jakautuisi paremmin ja että paikalliset ihmiset ottaisivat enemmän vastuuta päätöksistä, jotka muokkaavat heidän paikkakuntaansa”.

Olemme kuitenkin menossa suuntaan, jossa länsi vastaa ”kiinalaisen vuosisadan” uhkaan futuristisella, posthumaanilla ääriliberalismilla, jossa politiikan tavoite tuntuu olevan vapauttaa yksilö – ja siinä samalla suuryritykset – kaikista biologisista lainalaisuuksista ja moraalisista rajoituksista.

Toisaalta niin lännen kotikutoiset, alati aatteellisessa alakynnessä olevat, mitään säilyttämään kykenemättömät ”konservatiivit”, kuin kiinalaiset sosialistitkin tietävät, että rajat määrittelevät yksilön ja tekevät elämästä eheämpää, turvallisempaa ja onnellisempaa.

Pabstin hahmotteleman ”postliberalismin julkisen filosofian” rinnalla reaalimaailma etenee valitettavasti kovaa vauhtia eri suuntaan. Teknologinen kehitys tuottaa aina vain lisää työttömiä. Automaatio lisääntyy, mutta suuret työantajat eivät valita, jos palkkakustannukset pienenevät ja voittoa tulee silti. Jo nyt kaupoissa ihmisiä ohjataan itsepalvelukassoille ja inhimillinen vuorovaikutus arjessa vähenee.

Teknologia yhdistettynä ”vihreää siirtymää” markkinoivaan pseudoekologiseen ideologiaan pyrkii tuottamaan näennäisyhteisöllisyyttä, jossa tavallinen ihminen ei omista mitään, mutta pieni rikkaiden kosmopoliittien piiri omistaa kaiken. Jos Pabst kutsuttaisiin puhumaan Davosiin, Maailman talousfoorumin tilaisuuteen, hänen ajatuksilleen luultavasti naurettaisiin selän takana, ellei aivan päin naamaa.

Pahoin pelkään, että Pabstin hahmottelema liberalismin jälkeinen aatekudos ja siitä mahdollisesti seuraavat politiikat, joissa puhutaan mukavia perheistä, kodeista ja yhteisöistä, eivät ehdi realisoitua siirtyessämme kriisistä toiseen, teknologian ja talouden takapirujen ehdoilla.

Venäjän idea ja Putinin dilemma

Ideologinen tilanne Venäjällä on kiristynyt koko ajan, väittää venäläinen politologi Aleksandr Dugin. Hänen mielestään tämänviikkoisella duuman vaalituloksella ei ole merkitystä.

Kasautuneet ristiriidat eivät heijastu niinkään vaaleissa, vaan itse järjestelmässä ja yhteiskunnassa. Lännessä jo ennakkoon epärehellisiksi leimatut vaalit eivät Duginin mielestä ”onnistu vapauttamaan höyryjä”.

Putinista ei ole kaikesta huolimatta ollut tilanteen pelastajaksi. Duginista tähän on syynä se, että Putin pitää Venäjää osana läntistä maailmaa, eikä ajattele, että Venäjä voisi olla erillinen, oma ja ainutlaatuinen sivilisaationsa.

Putinia ihaileville länsikriittisille tällainen arvostelu voi olla liikaa, mutta Dugin esittää mielestäni oikeita kysymyksiä. Jos Putin olisi lännen propagandan mukainen autokraatti, olisiko hän pitänyt länsimielistä liberaalia eliittiä valtion johdossa yli kahdenkymmenen vuoden ajan?

Putin on samaa mieltä liberaaliglobalistien kanssa, mitä tulee ”länsimaiseen henkiseen hegemoniaan”, Dugin laukoo. Mutta vain niin kauan, kun kollektiivinen länsi Lontoosta Washingtoniin ja Brysseliin ei yritä Venäjän suoraa alistamista. Tässä kohtaa menee Putinin ja hänen lähipiirinsä raja, vaikka yhteistyötä ”läntisten kumppaneiden” kanssa halutaankin tehdä.

Hegemonian rakenteessa on kuitenkin vaikea vetää selkeää rajaa niiden välillä, jotka tukevat liberaalia kulttuuria ja niiden välillä, jotka toimittavat läntisille tahoille salaista tietoa, tai yrittävät horjuttaa vallitsevaa järjestystä sisältä käsin. Duginin mukaan jopa turvallisuusviranomaiset ovat perillä ”viidennen ja kuudennen kolonnan” toimista maan sisällä.

Putin on onnistunut pitämään yllä suvereniteetin illuusiota yli kahden vuosikymmenen ajan. ”Kun tarvitaan massojen tukea – juuri sopivasti ennen vaaleja – korostetaan Venäjän itsemääräämisoikeutta, mutta muulloin ollaan osa Eurooppaa ja läntistä maailmaa”, Dugin selittää.

Venäjä hyväksyy läntisen kapitalismin, mutta haluaa säilyttää oikeuden hallita aluettaan itse. Mutta kapitalismi on luonteeltaan manageriaalista ja kansainvälistä, eikä tarvitse vahvoja johtajia saati erilliskulttuureita. Siksi lännessä demonisoidaan Putinia: venäläinen kapitalismi ja ”suvereeni demokratia” ei riitä länttä hallitsevalle eliitille, vaan kaikessa tulisi toimia länsivaltojen tavoin.

Kuinka kauan tämä pattitilanne voi jatkua? Dugin uskoo, että ”vielä tämän syksyn ja jonkin aikaa” Venäjän nykyhallinto kestää. Mutta jännitteet järjestelmän sisällä kasvavat, aivan kuten lännen Venäjän-vastainen informaatiosota, jota meilläkin valtamedia mallikkaasti edistää.

Neuvostoliiton kommunismi on ehkä kadonnut, mutta alueen maantiede ei ole muuttunut. Kremlin vallanpitäjien täytyisi päättää, ollako autenttinen, ”itsevaltainen” Venäjä, vaiko lännen mallin mukainen liberaali lumedemokratia, jota ylikansallinen finanssieliitti poliittisine lakeijoineen ja teknokraatteineen ohjaavat.

Kuten Benn Steil on todennut, ”Venäjä on liian suuri ja voimakas sulautuakseen länsimaisiin instituutioihin muuttamatta niitä perusteellisesti ja liian haavoittuvainen länsimaiden tunkeutumiselle, jotta se voisi hyväksyä oman syrjäytymisensä”. Ellei uutta Jeltsiniä tule, moninapaisessa maailmassa lännen täytyy ehkä hyväksyä ajatus ”Venäjän vaikutuspiiristä”.

”Todennäköisesti tämän perustavanlaatuisen dilemman joutuu kuitenkin kohtaamaan joku Putinin jälkeen tuleva”, Dugin päättää oman arvionsa.

Koronakriisistä kiinalaiseen maailmaan?

Miksi valtiot ympäri maailman olivat valmiit romahduttamaan taloutensa vastatoimena koronavirukselle, vaikka sairastuneiden selviytymisprosentti on niin suuri, kysyy Lynn Schirmer.

Miksi kaikkialla puhutaan ”uudesta normaalista”  ja siitä, että pandemia tulee muuttamaan maailman iäksi?

Entä miksi läntiset poliitikot presidenttiehdokas Joe Bidenistä Englannin pääministeri Boris Johnsoniin käyttävät samoja sloganeja kuten ”Build Back Better” (”rakenna takaisin parempana”)? Kun ihminen tottuu valheisiin, totuus kuulostaa salaliittoteorialta. Varsinkin heistä, joille valtamedia on ainoa tiedon lähde.

Maskipakko, sosiaalinen eristäytyminen, etätyöskentely ja -opiskelu: Schirmerin mielestä näillä säännöillä ei pyritä hallitsemaan virusta, vaan ihmisiä. Liberaalit euromaat kiristävät otettaan siinä missä avoimesti autoritäärisemmätkin vallat. Tämä kaikki liittyy globalistieliitin ”suuren resetoinnin” projektiin, eikä tästä järjestetä kansanäänestystä.

Kyseessä on länttä hallitsevan eliitin vastaus tekoälyteknologian tuomaan ”neljänteen teolliseen vallankumoukseen”, jossa datasta tulee uusi öljy ja Kiinasta uusi Saudi-Arabia. Johtajamme katsoivat, että heillä on kaksi vaihtoehtoa: menettää globaali taloudellinen ylivalta tai menettää demokratia. Nyt tiedämme, kumman he valitsivat, Schirmer arvioi.

Ihmiset ovat suhtautuneet rajoituksiin aika hyvin; nurinaa on toki välillä, mutta ”tolkun ihminen” luottaa valtamediaan ja poliittisiin päättäjiin, jotka ”tietävät paremmin”. Yhteiskunnan uudelleenjärjestely viruksen varjolla saatiin aikaan iskostamalla pelkoa ja hyödyntämällä kansalaisten halua olla ”kunnon kansalaisia” ja ”toimia oikein”.

Järjestelmämuutos tehdään kuitenkin ennen kaikkea globaalin pääoman eduksi: jos et voi voittaa vastustajiasi, liity heihin. Yhdysvaltojen ylivalta hiipuu, mutta entä sitten? Liberaali avoin yhteiskunta on hajoamassa, mutta kuten eräs suursijoittaja totesi, maailma siirtyy uuteen järjestykseen Kiinan johdolla.

Punavihreässä kuplassa elävien mielikuvitusta ei edes koronakaranteeni rajoita. Turvapaikanhakijat, ilmastotavoitteet, seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja muu sellainen ovat yhä esillä. Eliitille tämä sopii hyvin. Ympäristökatastrofin pelko on kääritty kiiltävään, edistyksellisyyden ja oikeudenmukaisuuden sellofaaniin. Sähköautot ja digivaluutta tulevat, oletko valmis?

Talouseliitin tulevaisuuden visiot toteutuvat suhteellisen helposti, koska Nietzschen viimeinen ihminen vain räpyttää lammasmaisesti silmiään. Luoko teknokratia paremman tulevaisuuden, jää nähtäväksi. Digitalisaatio etenee: geenitieto, biosirut ja sensorit, työn ja palveluiden uudelleen organisointi ovat joka tapauksessa edessämme. ”Kyllä tämä tästä”, joku yhä vakuuttelee.