Geopoliitikan tarkastelua Euroopan auringonlaskun aikaan

”Vuosisatojen ajan aina 1900-luvulle asti Eurooppa näytti olevan maailmanhistorian silmiinpistävä keskus”, muistelee amerikkalainen politiikan veteraani Patrick J. Buchanan.

Sitten tuli lännen suuri sisällissota, ”toinen kolmikymmenvuotinen sota” (1914-1945), jossa kaikki Euroopan suurvallat – Britannia, Ranska, Saksa, Italia ja Venäjä – sekä lähes kaikki muutkin, kävivät historian suurimpia taisteluita.

Tämän verilöylyn seurauksena, Euroopan suurimmat kansakunnat saivat kaikki köniinsä. Kaikki Euroopan imperiumit kaatuivat; siirtomaakansat vapautuivat suurelta osin ja aloittivat muuttoliikkeen emämaihinsa. ”Eurooppakin jakautui Yhdysvaltojen johtaman lännen ja Moskovan hallitseman neuvostoblokin välille”, Buchanan kertaa.

Silti jopa tuon neljän vuosikymmenen kylmän sodan aikana Eurooppaa pidettiin taistelun voittajana.

Kylmän sodan päättyessä vapaan maailman voittoon Amerikan Yhdysvaltojen luoman unionin mallin mukainen Euroopan unioni oli syntymässä, ja lähes kaikki Euroopan entiset itäblokin valtiot alkoivat liittyä Pohjois-Atlantin ”puolustusliittoon”, Natoon.

Buchananin mukaan nykyään on kuitenkin aistittavissa, että ”Euroopan rooli maailmanhistoriassa on ohimenovaiheessa, että Yhdysvaltojen suuntautuminen Kiinaan ja Tyynenmeren alueelle on sekä historiallista että pysyvää ja että menneisyys kuuluu Euroopalle, mutta tulevaisuus Aasialle”.

Aasiassa sijaitsevat maailman väkirikkaimmat kansakunnat Kiina ja Intia, kuusi maailman yhdeksästä ydinasevallasta ja lähes kaikki suuret muslimivaltiot: Indonesia, Intia, Pakistan, Bangladesh, Turkki ja Iran sekä maailman suurimmat taloudet Yhdysvaltojen ulkopuolella: Kiina ja Japani.

Miten käy eurofederalistien unelmalle ”Euroopan Yhdysvalloista”, liittovaltio-Euroopasta? Vuonna 2016 Iso-Britannia äänesti EU:sta eroamisesta. Tänä kesänä britit liittyivät australialaisten ja amerikkalaisten kanssa AUKUS-sopimukseen, joka romutti Ranskan vaaliman sukellusvenesopimuksen.

Pariisi piti tätä ”petoksena”, ”selkään puukotuksena” liittolaisilta, joita kenraali Charles De Gaulle oli haukkunut ”anglosakseiksi”. Uusi anglomaiden allianssi oli kuitenkin myös kiistatta selkeä kannanotto siihen, missä australialaiset näkivät tulevaisuutensa, eikä se ollut Ranskan, vaan Yhdysvaltojen ja Britannian rinnalla.

”Silti tämä oli pahin amerikkalaisloukkaus ranskalaista liittolaistamme kohtaan sitten sen, kun presidentti Dwight Eisenhower määräsi britit ja ranskalaiset pois Suezista”, Buchanan historioi.

Vastalauseena Ranskan kohtelulle sukellusvenekaupassa presidentti Emmanuel Macron kutsui suurlähettiläänsä takaisin Yhdysvalloista, mitä ei ole tehty koskaan sen jälkeen, kun Ranska tunnusti Amerikan siirtomaat ja tuli niiden avuksi itsenäisyyssotien aikana.

Sukellusvenesopimus pakotti nimittäin perumaan Ranskan Washingtonin suurlähetystön suuret juhlat, joilla juhlittiin Capen taistelun 240-vuotispäivää.

Kyseessä oli kriittinen brittiläis-ranskalainen meritaistelu Chesapeaken suulla vuonna 1781, jossa Ranskan laivasto voitti ja pystyi tarjoamaan kenraali George Washingtonin armeijalle suojaa, kun se piiritti, pommitti ja pakotti kenraali Lord Cornwallisin armeijan antautumaan Yorktownissa.

Mutta jos britit ovat eronneet EU:sta ja ranskalaiset ovat vieraantuneet Nato-liittolaisistaan, Saksassa pidettiin syyskuun lopulla liittopäivävaalit, joissa Konrad Adenauerin, Helmut Kohlin ja Angela Merkelin kristillisdemokraattinen liitto jäi ensimmäistä kertaa historiansa aikana vain neljännekseen äänistä.

Kuukausia kestäneiden neuvottelujen jälkeen Saksan uusi johtaja saattaa olla sosiaalidemokraattien johtaja yhdessä vihreiden kanssa. Buchanan arvioi, että tätä hallitusta ei ehkä saada koottua jouluun mennessä.

Kummallakaan kristillisdemokraattisen unionin tai sosiaalidemokraattisen puolueen tulevista kansleriehdokkaista ei ole Merkelin kaltaista arvovaltaa johtajana; tulevaisuus lienee harmaampi ja entistä ”eurobyrokraattisempi”?

”Aiemmin Natoa juhlittiin historian menestyksekkäimpänä liittoumana, koska se esti koko kylmän sodan ajan Neuvostoliiton hyökkäykset Naton Eurooppaan”, Buchanan spekuloi.

Vuonna 2001 Nato vetosi V artiklaan, jonka mukaan ”hyökkäys yhtä vastaan on hyökkäys kaikkia vastaan”, ja liittoutui amerikkalaisten kanssa heidän syöksyessään Afganistaniin syyskuun 11. päivän tapahtumien varjolla. Missään tosikoitoksissa ei sotilasliitto ole ollut, vaan aina heikompia vastuksia pommittamassa.

Tämän vuoden elokuussa, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, koko Washingtonin vetämä ”länsiliittouma” vetäytyi, Afganistanin armeija mureni ja lännen asettama nukkehallinto Afganistanissa romahti. ”Nato-liittolaisemme saivat näin osallistua Yhdysvaltojen vetäytymisen ja tappion häpeällisiin seurauksiin”, Buchanan sanoo.

Yhdysvaltojen poliittinen painopiste on siirtymässä Euroopasta Aasiaan ja Euroopan yhtenäisyys näyttää olevan mennyttä aikaa.

Britannia on eronnut EU:sta, ja Skotlanti harkitsee eroamista Englannista. Katalonia harkitsee edelleen irtautumista Espanjasta. Sardinia harkitsee irtautumista Italiasta. Puola ja Unkari ovat riidoissa EU:n kanssa sisäpoliittisista uudistuksista. Puola on linjannut, että maan oma laki menee EU-lainsäädännön edelle ja Unkari on samaa mieltä.

EU:n ja Naton eteläisten maiden, Espanjan, Italian ja Kreikan, suurin huolenaihe ei ole niinkään Venäjän hyökkäys, kuin Välimeren yli Afrikasta ja Länsi-Aasiasta tuleva pakolaisinvaasio.

Buchananin pohtiessa näitä maailmanpoliittisia kysymyksiä historian valossa, lännen globalisteja ja finanssieliittiä edustava Rockefeller Foundation on laatinut ”tiekartan”, jonka mukaan ”koronapandemia” saatettaisiin päätökseen ”vuoden 2022 loppuun mennessä”.

Kyynistyneempi politiikan seuraaja voi oikeutetusti kysyä, onko edes alati edessämme liikkuvalla suurvaltojen geopoliittisella pelillä enää konkreettista merkitystä verkottuneessa maailmassa, jossa pieni suurrikkaiden prosenttijengi toteuttaa hämäriä projektejaan valtioiden pelatessa vapaaehtoisesti tai vastentahtoisesti mukana?

Euraasia, Eurooppa ja muuttuva maailmanjärjestys

Tutkija Glenn Diesen on analysoinut perusteellisesti Euraasian meneillään olevaa yhdentymisprosessia. Hän on kirjoittanut aiheesta uuden kirjankin, Europe as the Western Peninsula of Greater Eurasia: Geoeconomic Regions in a Multipolar World (”Eurooppa Suur-Euraasian läntisenä niemimaana: Geoekonomiset alueet moninapaisessa maailmassa”).

Kirjaksi kasvaneessa aiemmassa artikkelissaan Diesen jo kysyi, onko Euroopasta tulossa Euraasian mantereen kautta kulkevien taloudellisten yhteyksien lisääntyessä osa muotoutuvaa Suur-Euraasian aluetta. Yksinapaisella aikakaudella Yhdysvallat organisoi ja johti maailman kahta suurta talousaluetta, Eurooppaa ja Aasiaa, mutta nyt tuo aika on päättynyt.

Kiinan nousu on tehnyt lopun yksinapaisesta aikakaudesta ja jopa viisisataa vuotta kestäneestä läntisestä ylivallasta. Kiina ja Venäjä johtavat pyrkimyksiä yhdistää Aasia ja Eurooppa yhdeksi suureksi talousalueeksi. Transatlanttisen alueen ja Suur-Euraasian välissä sijaitsevan EU:n on sopeuduttava uuteen kansainväliseen voimatasapainoon.

Diesen kertoo, miten Suur-Euraasian alue on tällä hetkellä järjestäytymässä. Superalueella on uusia strategisia teollisuudenaloja (jotka perustuvat uusiin ja mullistaviin teknologioihin), fyysisten yhteyksien liikennekäytäviä ja uusia taloudellisia yhteyksiä kehityspankkien, kauppavaluuttojen ja maksujärjestelmien muodossa. Euraasian mantereella niinkin erilaiset maat kuin Etelä-Korea, Intia, Kazakstan ja Iran edistävät yhdentymistä.

”Suur-Euraasian kumppanuus” on ollut Venäjän ulkopolitiikan ytimessä ainakin vuonna 2016 järjestetystä Pietarin talousfoorumista lähtien. Tavoitteena on kehittää geoekonominen infrastruktuuri, joka tukee moninapaista poliittista järjestelmää ja korvaa aiempina vuosikymmeninä vallinneen, taantuvan, Yhdysvaltoihin keskittyneen globalisaatiomuodon.

Moskovasta on tullut myös Kiinan silkkitiehankkeen johtava tukija, sillä se on itä-länsisuuntainen liikennekäytävä, jota tasapainottaa Venäjän, Iranin ja Intian kautta kulkeva pohjois-eteläsuuntainen käytävä.

Jos Venäjä on tämän lisäksi valmis kehittämään arktista aluetta yhdessä Kiinan kanssa, Venäjän pohjoinen merireitti liitetään osaksi Kiinan konseptia ”polaarisesta silkkitiestä”, joka tarjoaa nopeamman ja halvemman kuljetusmahdollisuuden Aasian ja Euroopan välillä Yhdysvaltojen valvonnan ulkopuolella.

Entäpä sitten Euroopan rooli tässä kuviossa? Euroopan itsemääräämisoikeus on yksinkertaisesti olematon, niin kauan kuin se alistuu ulkopoliittisesti Yhdysvalloille. Irtiotto ”transatlanttisesta kumppanuudesta” on välttämätöntä todellisen eurooppalaisen suvereniteetin saavuttamiseksi.

EU:ta on myös pyydetty osallistumaan Suur-Euraasian kumppanuuteen, jotta jännitteet Venäjän kanssa lievenisivät ja nollasummapelistä päästäisiin kiinalaisten ehdottamaan yhteisvoittoon. Kysymys on nyt siitä, ymmärtävätkö eurojohtajat, miten nopeasti maailma muuttuu ja käyttävätkö he näitä mahdollisuuksia hyväkseen. Ainakaan vielä ei aivan siltä näytä, vaikka Kiinaa matkitaan jo koronakriisin hoitamisessa.

Diesen osoittaa, miten käsitys Eurooppaa ja Aasiaa yhdistävästä Euraasiasta ”on historiallisesti ollut vaihtoehto merivaltojen ylivallalle valtamerikeskeisessä maailmantaloudessa” ja miten Britannian ja Yhdysvaltojen strategioihin on vaikuttanut syvästi pelko nousevasta Euraasiasta ”suorana uhkana niiden etuasemalle valtamerellisessä maailmanjärjestyksessä”.

Loppujen lopuksi on palattava taas Halford Mackinderin klassikkoteorian pariin. Kyse on angloamerikkalaisesta pakkomielteestä estää ”tasavertaisen kilpailijan” nousu Euraasiassa tai sellaisen liittouman – Mackinderin aikakaudella pelotteena toimi Venäjän ja Saksan mahdollinen liitto, nykyisin Venäjän ja Kiinan strateginen kumppanuus – syntyminen, joka kykenisi, kuten Diesen sanoo, ”viemään geoekonomisen hallinnan merivaltojen käsistä”.

Lännessä elätellään yhä toiveita siitä, että Yhdysvallat valvoisi Euraasiaa globaalina hegemonina. Realistisemmat analyytikot taas uskovat, että edes Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian AUKUS-allianssi tai Quad-maiden turvallisuuspoliittinen nelikko eivät enää kykene muuttamaan historian kulkua. Tulevaisuus on euraasialainen.

Ratkaiseva tekijä näyttää nyt olevan atlanttisuuden pirstaloituminen. Diesen näkee tässä prosessissa kolme tasoa: Euroopan ja Yhdysvaltojen tosiasiallinen irtautuminen toisistaan Kiinan nousun vauhdittamana; EU:n sisäiset erimielisyydet, joita Brysselin eurokraattien asuttama rinnakkaisuniversumi vain lisää, ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, ”länsimaiden sisäinen polarisoituminen”, jonka ovat aiheuttaneet uusliberalismin ylilyönnit.

Vallitseva todellisuus sanelee, että Venäjä yhdistää Euroopan ja Tyynenmeren, kun taas Kiina yhdistää kehittyneen itärannikkonsa ja Xinjiangin, ja molemmat maat yhdistävät Keski-Aasian. Diesen tulkitsee tämän niin, että Venäjä ”saattaa päätökseen historiallisen muutoksensa eurooppalaisesta/slaavilaisesta imperiumista euraasialaiseksi sivilisaatiovaltioksi”.

Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen kilpailu tekee Euroopasta geoekonomisen kilpailun kohteen, mutta EU:n ja Venäjän välinen sovintoratkaisu voisi nostaa molempien asemaa. Diesen esittää, että Brysselin olisi luotava Venäjälle kannustimia tukea itsenäistä EU:ta Suur-Euraasiassa. Toiseksi Brysselin ja Moskovan yhteinen etu on estää Venäjän liiallinen riippuvuus Kiinasta.

Suur-Euraasia tarjoaa Venäjällekin suotuisamman ympäristön entiseen nähden. Euroopan ja Aasian muuttuminen yhdeksi alueelliseksi kokonaisuudeksi, antaa Venäjälle mahdollisuuden saada etuoikeutetun paikan neuvottelupöydässä ja samalla monipuolistaa kumppanuuttaan välttääkseen liiallisen riippuvuuden yhdestä valtiosta tai alueesta.

Ankeasta korona-ajasta huolimatta on ollut huikeaa seurata, miten euraasialainen tai moninapainen maailmanjärjestys vääjäämättä muotoutuu ja angloamerikkalainen maailma siirtyy taka-alalle. Globalisaatio toki jatkuu, mutta sentään ”kiinalais-venäläis-eurooppalaisilla ominaispiirteillä”. Aiheesta kiinnostuneen kannattaa lukea Dieseniä (sekä tätäkin blogia).

Yhdysvaltoihin pettynyt EU haaveilee geopoliittisesta vallasta

Kiinassa arvioidaan, että Euroopan komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin pitämän vuoden 2021 unionin tilaa käsittelevän puheen perusteella, EU aikoo ryhtyä tositoimiin, jotta siitä kehittyisi merkittävä geopoliittinen mahti.

Verrattuna vuoden 2020 unionin tilaa käsittelevään puheeseen, josta suuri osa käsitteli pandemian vastaista taistelua, tänä vuonna koronavirus ei ollut enää ylivoimainen teema. Esille nostettiin useita EU:n jäsenten välisiä koordinointisuunnitelmia ja ehdotuksia globaalista yhteistyöstä.

Von der Leyen ilmoitti uudesta eurooppalaisesta sirulaista, uudesta ilmastorahastosta, uudesta Afganistanin tukipaketista, sekä korosti tarvetta Euroopan puolustusliitolle ja esitteli EU:n uuden yhteysstrategian nimeltä Global Gateway. ”Olemme siirtymässä uuteen hyperkilpailukyvyn aikakauteen”, hän sanoi ja ehdotti, että Euroopasta tulisi ”aktiivisempi globaali toimija”.

EU ei enää tyydy olemaan merkittävä taloudellinen toimija. Se toivoo muuttuvansa strategisesti itsenäisten geopoliittisten voimien tärkeäksi pooliksi muuttuneessa maailmanjärjestyksessä. Tästä visiosta von der Leyen viestitti jo, kun hän vannoi johtavansa ”geopoliittista komissiota” pian virkaan astumisensa jälkeen.

Merkittävin esimerkki on, että EU on useaan otteeseen ilmaissut halunsa kehittää unionin omaa puolustuskykyä. ”Eurooppa voi – ja sen pitäisi selvästi pystyä ja haluta – tehdä enemmän itse”, von der Leyen totesi puheessaan ja ilmoitti, että Ranskan tulevan puheenjohtajakauden aikana kutsutaan koolle ”Euroopan puolustusta käsittelevä huippukokous”. Miten käynee tässä yhtälössä Amerikka-vetoiselle Pohjois-Atlantin liitolle?

Kiinassa katsotaan, että Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista oli katalyytti, joka saa EU:n ottamaan suuria askelia eteenpäin oman puolustuksensa vahvistamisessa. Eurooppa vastusti vetäytymisen lisäksi myös äkkinäistä tapaa, jolla se toteutettiin.

Vielä tärkeämpää on, että monet eurooppalaiset uskovat Yhdysvaltojen jatkavan eristäytymistään ja muuttuvan yhä epäluotettavammaksi. Siksi Brysselissä ilmenee halua vähentää riippuvuutta Washingtonista, joka pyrkii säilyttämään vain oman hegemoniansa liittolaistensa kustannuksella.

Talouden tasolla Washington on ajanut länsimaiden irrottautumista Kiinasta, mutta useimmat Euroopan maat vastustavat amerikkalaismääräystä, koska ne siten uhraisivat vain omat etunsa. Presidentti Joe Biden on yrittänyt parantaa transatlanttisten suhteiden haavoja, mutta käytännössä Yhdysvallat on jatkanut Trumpin hallinnon tylyllä linjalla. Nyt kun Kiina on noussut, Washington ja Lontoo kiristävät otetta omasta angloamerikkalaisesta etupiiristään.

Viimeisin esimerkki tästä oli, kun Yhdysvallat ilmoitti perustavansa Australian, Britannian ja Yhdysvaltojen kolmenvälisen ”indopasifisen” turvallisuuskumppanuuden AUKUS:in. Konkreettisena tarkoituksena on toimittaa Australialle ydinkäyttöinen sukellusvenelaivasto partioimaan Tyynenmeren alueella. Kiinaa ei mainittu, mutta kaikki tietävät, ketä vastaan uusi liittouma on ensisijaisesti suunnattu.

Ranskan mielestä tämä anglomaiden liitto muodostettiin salaa ”EU:n selän takana”. Yhdysvallat torpedoi myös Australian ja Ranskan välisen sukellusvenesopimuksen: Australian piti alun perin ostaa Ranskalta kaksitoista tavanomaista sukellusvenettä, mutta nyt se onkin – Yhdysvaltojen painostamana? – päättänyt hankkia kahdeksan ydinkäyttöistä amerikkalaissukellusvenettä.

Kuten on käynyt Venäjän suuntaan, EU:n arvoretoriikka saattaa koventua myös Kiinaa kohtaan. Kiinassa ei kuitenkaan uskota, että unioni menisi tässä uhittelussa ”äärimmäisyyksiin, kuten Yhdysvallat on tehnyt”. Jotkut tarkkailijat ovat pohtineet, muuttuuko EU:n Kiinan-politiikka Saksan liittokansleri Angela Merkelin eläköitymisen jälkeen. Hallitustasolla täyskäännöstä tuskin tulee.

Kun länsimaiset tiedotusvälineet uutisoivat EU:n Global Gateway-hankkeesta, ne väittävät yleensä, että sen tavoitteena olisi torjua Kiinan Vyö ja tie (Belt and Road Intiative, BRI) -aloitetta. Tämä voi pitää osittain paikkansa, mutta on myös esitetty, ettei EU halua tukeutua Yhdysvaltojen aloitteesta käynnistettyyn Build Back Better World -hankkeeseen, vaan unioni pyrkii luomaan oman, kilpailevan hankkeensa Kiinaa matkien.

EU:n pyrkimys tulla geopoliittiseksi voimaksi ei ole vain reagointia uuteen suurvaltakilpailun aikakauteen, vaan se on myös seurausta luottamuksen menettämisestä Yhdysvaltoihin. Vielä toistaiseksi EU ja Yhdysvallat kuitenkin jatkavat eripuraista yhteistyötään ”demokraattisten arvojen” nimissä, vaikka transatlanttisen länsiliittouman puitteet alkavatkin olla jo aika rapistuneet.

Jos unioni haluaisi oikeasti itsenäistyä, napanuora Yhdysvaltoihin olisi viimein katkaistava. Miten kävisi euromaille, jos pitäisi päättää, jatketaanko Yhdysvaltojen vasalleina, vaiko Euroopan unionin omissa geopoliittisissa kuvioissa? Tämä on vanhemman polven atlantisteille kauhistus, sillä heille suhde Yhdysvaltoihin on ensisijainen, Euroopasta viis.

Afganistan ja amerikkalaisen imperiumin ahdinko

”Washingtonin viisaat ovat jo vuosia väittäneet, että tappio Afganistanissa on se, mikä ajoi Neuvostoliiton romahtamaan. Nyt kun Yhdysvalloille on käynyt paljon huonommin, maailma saa pian nähdä, pitävätkö heidän teoriansa paikkansa”, kirjoittaa serbialais-amerikkalainen toimittaja Nebojsa Malic.

Yhdysvaltojen viimeinen sotilaslento Hamid Karzain kansainväliseltä lentokentältä lähti kotia kohti maanantaina, vain vähän ennen kuin Kabuliin saapui keskiyö. Kaksikymmentä vuotta kestänyt sota oli päättynyt ja talibanit valaisivat yötaivaan juhlallisella ammuskelulla.

Presidentti Joe Bidenin mukaan ”Yhdysvaltojen historian suurin ilmakuljetus” oli ”menestys”, jonka amerikkalaisarmeija, diplomaatit, veteraanit ja vapaaehtoiset toteuttivat ”vertaansa vailla olevalla rohkeudella, ammattitaidolla ja päättäväisyydellä”. Yhdysvaltojen sisällä sekä muualla maailmassa asiasta on esitetty myös eriäviä mielipiteitä.

Vaikka kenraalimajuri Christopher Donahue oli virallisten tietojen mukaan viimeinen amerikkalaissotilas, joka nousi koneeseen ja poistui Afganistanin maaperältä, Kabulista lähteneillä viidellä viimeisellä lennolla ei ollut mukana yhtään amerikkalaista siviiliä. Tämän kenraali Kenneth McKenzie myönsi toimittajille maanantai-iltana. ”Emme saaneet ulos kaikkia, jotka halusimme”, kenraali sanoi pettyneenä.

Toimittaja Malic kehottaa vertaamaan amerikkalaisten lähtöä Neuvostoliiton vetäytymiseen Afganistanista, joka päättyi helmikuussa 1989. Neuvostoliitolla kesti yhdeksän kuukautta vetää maasta yli 100 000 sotilasta. Viimeinen mies, joka ylitti Ystävyyden sillan nykyisen Uzbekistanin puolelle, oli kenraali Boris Gromov, joka kääntyi televisioryhmän puoleen ja sanoi: ”Yksikään Neuvostoliiton sotilas ei jäänyt taakseni”.

Presidentti Najibullahin hallitus, jota Neuvostoliitto auttoi Yhdysvaltojen tukemia islamisteja vastaan kymmenen vuotta aiemmin, taisteli vielä kolme vuotta – ja romahti vasta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto itse romahti ja lopetti avun lähettämisen. Sitä vastoin Yhdysvaltojen tukema Kabulin hallitus katosi olemattomiin jo ennen kuin Yhdysvaltojen vetäytyminen oli edes päättynyt.

Presidentti Ashraf Ghani lensi pois Kabulista 14. elokuuta ja antoi talibanien ottaa vallan ampumatta laukaustakaan. Afganistanin kansallinen armeija, jota Biden itse mainosti 300 000 miehen vahvuiseksi ja joka oli varustettu parhaimmalla amerikkalaisaseistuksella, yksinkertaisesti antautui ja kalusto jäi talibanitaistelijoille sotasaaliiksi.

Amerikkalaisarmeijan vuosia kestänyt miehitys ja raakuudet siviilejä kohtaan olivat varmasti osasyynä siihen, miksi jopa talibanien ”islamilainen emiraatti” tuntui afgaaneista länsiliittouman nukkehallitusta paremmalta vaihtoehdolta. Ehkä nyt olisi aika jättää maa poliittisesti rauhaan ja auttaa sitä rakentamaan tulevaisuuttaan kansalliselta pohjalta, ilman vieraiden valtojen tuputtamia aatteita?

Vaikka Bidenin hallinto vaatii nyt kunniaa Afganistanin sodan lopettamisesta, on selvää, että amerikkalaiseliitin ote narratiivista – sekä kotimaassa että ulkomailla – on heikentynyt. Vain fanaattisimmat amerikkalaisuuden ihannoijat seisovat enää Washingtonin toimien takana. Jopa suomalaistoimittajan on pakko myöntää, että amerikkalaista hegemoniaa ja sotilaallisia interventioita suosinut ”neokonservatismi on ideologiana kuollut”.

Jälkipyykkiä varmasti riittää, mutta myös menneisyys on kouriintuntuvasti läsnä. Vuosikausia luultiin, että Yhdysvallat auttoi islamistisia mujahideeneja Afganistanissa vasta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli puuttunut maan asioihin. Tammikuussa 1998 Yhdysvaltojen entinen kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Zbigniew Brzezinski kertoi ranskalaiselle julkaisulle, että Washingtonin tuki alkoi jo aikaisemmin, osana hänen omaa suunnitelmaansa ”antaa Neuvostoliiton kokea oma Vietnamin sotansa”.

Kollektiivisen lännen strategi ja arkkiglobalisti Brzezinski kerskui, että tuloksena syntynyt mittava konflikti ”aiheutti Neuvostoliiton imperiumin demoralisaation ja lopulta hajoamisen”. Monet yhdysvaltalaistutkijat olivat hänen kanssaan samaa mieltä. Vuosikymmeniä myöhemmin saatiin nähdä, ettei Afganistan alistunut amerikkalaisillekaan.

Nykyhetkessä juuri amerikkalaista imperiumia uhkaa poliittisen ja taloudellisen kriisin keskellä entisen Neuvostoliiton kohtalo. Biden vihittiin virkaan 25 000 sotilaan ympäröimänä Washingtonin tyhjennetyillä kaduilla ja hän julisti poliittisten vastustajiensa väitetyn ”ääriajattelun” suurimmaksi uhkaksi maalle, joka on nyt nimetty uudelleen demokratian johtotähdeksi maailmassa.

Nyt kun Yhdysvallat vetäytyy Afganistanista vihaisena ja nöyryytettynä, epäonnistuneen ”demokratian viemisen” ja ”kansakunnan rakentamisen” jälkeen, geopoliittisen pelurin Zbigniew Brzezinskin teoria imperiumin romahduksesta joutuu toden teolla koetukselle. Elämme myös vaaran hetkiä: haluaako horjuva hegemoni osoittaa voimaansa hyökkäämällä jonkun muun kimppuun?

Carl Schmitt ja merisairas länsi

Saksalaisen oikeusfilosofin ja poliittisen teoreetikon Carl Schmittin mukaan maailmanhistoria koostuu toisiaan vastaan kamppailevista maa- ja merivalloista. Liberaalia järjestystä nykyajassa kritisoiva Srdja Trifkovic löytää Schmittin teoksista vastauksia aikamme ongelmiin ja erityisesti Yhdysvaltojen johtaman lännen patologioihin.

Schmitt ei toki ollut ensimmäinen, joka oli havainnut tämän ilmiön, Trifkovic huomauttaa. Vastaavaa on dokumentoitu kautta historian, aina ”Ateenan ja Spartan välisestä taistelusta peloponnesolaissodassa”. Tänä päivänä potentiaalisesti kohtalokas kilpailu jatkuu ”Amerikan – joka on paradigmaattinen talassokratia eli merivaltakunta – ja tellurokraattisen eli maalla toimivan Kiinan välillä”.

Schmitt totesi, että ”ihmisen olemassaolon historiallinen muoto” on sidoksissa maahan. Maata, jolla asumme, leikkaavat rajat, jotka erottavat sen, mikä on meidän ja mikä jonkun toisen. Se erottaa ”ystävät vihollisista, sodan rauhasta ja soturit siviileistä”.

Valtamerillä taas ei ole selkeitä rajoja saati keskipistettä: meren hallintaa ei ole rajoitettu samalla tavalla kuin maan hallintaa. Schmittistä tämä oli ”globaalin interventionismin opin ydin”. Wienin kongressin jälkeen Manner-Euroopan suurvallat ja toisaalta Iso-Britannia ja sen ulkopuoliset perilliset loivat kaksi hyvin erilaista, mutta symmetristä oikeusjärjestystä – toinen maa- ja toinen merialueille – jotka synnyttivät kaksi hyvin erilaista käsitystä sodankäynnistä.

Englannin teollinen vallankumous ja sen teknologinen edistys, väitti Schmitt, johtui sen eliittiluokan päätöksestä kääntyä merelle ja käynnistää näin planetaarinen tilallinen vallankumous. Siitä lähtien Brittein saaria ei enää voitu pitää osana Eurooppaa. Brittiläinen imperiumi kolonisoi, siinä missä nykyajan ylikansalliset jättiyhtiöt globalisoivat.

Britanniasta tuli maasta irrallinen, merellä kelluva sotalaiva. Britannian saariasema alkoi ilmentää Britannian valtuuttamaa tehtävää hallita aaltoja. Merkittävää on, että Britannia hallitsi merta julistamalla sen ehdotonta ja loukkaamatonta vapautta. Britannia pohjusti näin tietä vapauden liberaalin, abstraktin, irrotetun ja muka universaalin käsitteen syntymiselle.

Vastapainoksi talassokraattiselle universalismille ja sille ominaiselle monopoliselle valta-aseman tavoittelulle Schmitt kehitti Großraum-käsitteen ”suurista tiloista”, pluralistisen, moninapaisen maailman rakennusaineeksi. Nämä autonomiset tilat toimisivat mahdollisen hegemonin hillitsijänä. Tämä oli sekä mahdollista että välttämätöntä, koska maailma on ”pluriversaali” moninaisuus, joka luonnostaan vastustaa yhden vallan monopolia.

Vielä kylmän sodan hyytävimpinä vuosina Schmitt oli vakuuttunut siitä, että maailman väliaikainen kaksinapainen jakautuminen Yhdysvaltoihin ja Neuvostoliittoon, kapitalismin ja sosialismin leireihin, ei ollut alkusoittoa maailman yhtenäisyydelle vaan uudelle moninaisuudelle. Ovatko Schmittin profetiat jo käymässä toteen?

Schmitt jäljitti selkeän yhteyden meren nomoksen ja vapaakaupan, kapitalismin, parlamentarismin, konstitutionalismin ja ihmisoikeuksien ideologian nousun välillä, Trifkovic selventää. Poliittisen kieltäminen taloudellisen ja moraalisen universalismin hyväksi on merellinen ilmiö; moderni itsessään on pohjimmiltaan merellinen.

Liberalismin tulva valtioon teki nykyaikaisista yhteiskunnista ”nestemäisiä”: kuten meri, liberaali järjestys on epävakaa ja alati liikkeessä. ”Painavasta tehdään kevyttä, kollektiivinen yksilöllistyy, identiteetit eivät ole enää kiinteitä tai pysyviä – vapaasti kelluvassa nestemäisessä maailmassa ne myös purjehtivat satamasta toiseen”, Trifkovic runoilee Schmittiä jäljitellen.

Tämä on nestemäinen moderniteetin maailma, joka perustuu valistuksen perintöön, näkemykseen ihmisestä täysin autonomisena subjektina, joka on riippumaton kaikista luonnollisista, uskonnollisista ja historiallisista rajoituksista, joka kykenee rakentamaan oman todellisuutensa ja luomaan itsensä jatkuvasti uudelleen.

Ihmisen irrottautuminen maasta ja kääntyminen merelle muuttui ”individualismiin, universalismiin ja progressiivisuuteen perustuvaksi emansipaatiohankkeeksi”, Trifkovic näkee. Totalitaariset suuntaukset olivat aina olennainen osa tätä kaikesta irtautumisen pyrkimystä, jonka fanaattisuudessa kaikki koti- ja ulkomaiset viholliset kriminalisoidaan. Talassokratia ei tunne fyysisiä rajoja, se ei hyväksy minkäänlaisia rajoja.

Trifkovicin mielestä Schmittin ajatukset maasta ja merestä auttavat ymmärtämään ”liberalismin, taloudellisen globalisaation ja oman aikamme vasemmistolaisen ideologian välisen orgaanisen yhteyden”. Yhteys ei ole satunnainen eikä väliaikainen. Se on ilmeinen amerikkalaisessa yrityseliitissä, joka yksimielisesti ja innokkaasti asettuu postmodernin vasemmiston puolelle.

Amerikkalaiseen paleokonservatiiviseen liikkeeseen kuuluva Trifkovic arvioi, ettei ole mahdollista olla sosiaalinen ja kulttuurinen konservatiivi, joka tukee perinteisiä instituutioita, tapoja ja uskomuksia, mutta on samaan aikaan liberaali vapaan markkinatalouden kannattaja. Ei ole mahdollista olla konservatiivi ja silti perustella Yhdysvaltojen planetaarista interventionismia ja patologista pyrkimystä maailmanlaajuiseen hegemoniaan.

Vasemmiston retoriikka, sen vastustus taloudellista globalisaatiota, kotimaista eriarvoisuutta ja reaalipalkkojen laskua vastaan, on yhtä merkityksetöntä, jos se samanaikaisesti tukee monikulttuurisuutta, avoimia rajoja, massamaahanmuuttoa, yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, identiteettipolitiikkaa ja ”humanitaarisia interventioita”.

Trifkovic on nähnyt, että Yhdysvallat on nykymaailmassa ”selvästi ainoa suurvalta, joka torjuu päättäväisesti kaikenlaisen alueellisen realismin”. Amerikka on ”ainoa suurvalta, joka pitää kiinni deterritorialisoidusta, puhtaasti ideologisesta ja avoimen hegemonisesta etujensa määrittelystä”.

Julistettuaan 1990-luvulla Amerikan kuvitteellisen kansainvälisen yhteisön johtajaksi Washingtonin ulkopoliittiset päättäjät kehittivät ajattelutavan ja ottivat käyttöön strategioita ja poliittisia linjauksia, joita on ylimielisesti luonnehdittu ”Amerikan hyväntahtoiseksi globaaliksi hegemoniaksi”. Todellisuudessa kyse on postmodernista valtapolitiikasta, joka on vain peitetty ”demokratian edistämisen” ja ”ihmisoikeuksien puolustamisen” retoriikalla.

Historia osoittaa, että kun tasavalloista tulee imperiumeja, rappio ja normien romahtaminen ovat väistämättömiä. Rooman tasavalta oli vahva yhteisö, joka perustui kunnian ja isänmaallisuuden maataloushyveisiin. Se oli täysin erilainen kuin historioitsija Edward Gibbonin kuvaus myöhäisestä keisarillisesta Roomasta, jota pidettiin pystyssä muukalaismassoilla ja jonka asukkaat vajosivat ”iljettäväksi ja kurjistuneeksi kansaksi”.

Tämä on ”monimuotoisuus”, joka on mennyt sekaisin ja joka on yhtä lailla tappava sekä isäntäorganismille että vieraille tunkeutujille. Tällainen on ”uppoava länsi”: tämän päivän Amerikka, Britannia itsenäistyneine siirtokuntineen ja nykyinen Eurooppa liittovaltiopyrkimyksineen.

Uuskonservatiivis-uusliberaalin duopolin ”merisairaus”, ideologisesti messiaaninen paradigma, tulee jatkamaan vallankäyttöään vielä jonkin aikaa, todellisten ihmisten ja todellisten yhteisöjen vahingoksi kaikkialla. Se kieltää kaikkien sellaisten valtiojärjestelmien legitimiteetin, jotka eivät ole sen oman käskyvallan, indoktrinaation ja rangaistavan valvonnan alaisia.

Trifkovicista tämä ”sama järjestelmä, joka varasti vuoden 2020 vaalit – ja joka tukeutuu samaan pysyvään valtiokoneistoon – on jatkossakin suurin yksittäinen uhka republikaanisen vapauden kutistuvalle jäänteelle kotimaassa, rauhalle ja vakaudelle ulkomailla ja järkevästi määritellyille amerikkalaisille intresseille kaikkialla”.

Lähes kahdeksan vuosikymmentä sen jälkeen, kun Carl Schmitt julkaisi teoksensa Land und Meer: Eine weltgeschichtliche Betrachtung, hänen sanomansa resonoi niiden kanssa, jotka sinnikkäästi uskovat, että peli ei ole pelattu. Legitiimin kansainvälisen järjestyksen on hyväksyttävä ja integroitava poliittisten yhteisöjen moninaisuus, joilla on erilaiset, itsemääritellyt kansalliset poliittiset identiteetit. Tässä projektissa euraasialaiset maavallat, Kiina ja Venäjä, ovat avainasemassa.

Niinistö ja Krimin kysymys – Helsingin paha henki Ukrainassa

Presidentti Sauli Niinistö osoitti jälleen harkintakyvyn puutetta (tai itsepintaista halua näyttää olevansa maamme johtava Lännen™ infosotamies), sillä hän osallistui maanantaina Krimin palauttamisesta haaveilevan Krim-foorumin (Crimea Platform), ”huippukokoukseen” Ukrainan Kiovassa.

Kokousta isännöi Ukrainan koomikko-presidentti Volodymyr Zelenskyi ja sen tarkoituksena oli hänen mukaansa ”Krimin kysymyksen esillä pitäminen kansainvälisessä yhteistyössä ja Krimin tilanteeseen liittyvän kansainvälisen koordinaation vahvistaminen”.

Tilaisuuteen osallistui ukrainalaislähteiden mukaan edustajia 44:stä eri valtiosta ja kansainvälisestä järjestöstä. Paikalla oli edustajia myös Euroopan unionin jäsenmaista. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Charles Michel osallistui kokoukseen toistaen, ettei EU tunnusta Krimin niemimaata ja Sevastopolia osaksi Venäjää.

Mitään mullistavaa ei poliitikkojen ja virkamiesten Kiovassa patsastelu saanut aikaan. Niinistö ehdotti haastattelussa, että ”itä-Ukrainan konfliktin osapuolet sitoutuisivat noudattamaan Minskin sopimusta”, jossa vaaditaan muun muassa raskaiden aseiden poisvetämistä alueelta. Vuonna 2015 neuvoteltua sopimusta ei ole siirretty käytäntöön, eikä Zelenskyin hallintokaan tunnu siitä innostuvan, vaan jatkaa Donetskin ja Luhanskin alueiden kapinallisten ja siviiliväestön pommittamista.

Niinistö ei sentään usko, että Ukrainan ja Venäjän välisiä ongelmia ratkaistaisiin tällaisissa kokoontumisissa, vaan kyseessä oli lähinnä ”myötätunnon osoittaminen Ukrainalle”. Venäjän mielestä kyseessä oli pikemminkin ”epäystävällinen ele”, mutta sellaisiin on Kreml saanut euromaiden taholta tottua Ukrainan Maidanin jälkeen.

Niinistö vakuutti, että ”Suomi tukee kansainvälisiä ponnisteluja Ukrainan alueellisen integriteetin palauttamiseksi”. Sopii kysyä, sisältyykö tähän ”tukeen” osallistuminen sotilaalliseen iskuun Venäjää vastaan, sillä Krimin niemimaata ei noin vain enää palauteta lännetetyn Ukrainan osaksi.

Niinistön matka sisälsi myös yrityksen lobata hänen viimeisintä ideaansa uudesta Etykin kokoontumisesta, jota hän saisi isännöidä ikään kuin poliittisen uransa loppuhuipentumana. Krim-foorumin kokouksessa Niinistö peräänkuulutti jälleen kylmän sodan aikaista ”Helsingin henkeä”, joka olisi nyt tarpeen.

Venäjän neuvostotasavaltaan kuulunut Krim päätyi Ukrainalle, kun Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov päätti lahjoittaa sen ystävyyden osoituksena vuonna 1954. Lahjoituksella ei ollut tuolloin vielä suurta käytännön merkitystä, sillä Ukrainakin oli neuvostotasavalta.

Krimin asukkaista valtaosa on venäläisiä. Venäjä liitti Krimin takaisin itseensä kansanäänestyksen jälkeen, Ukrainassa vuonna 2014 tapahtuneen, lännen masinoiman vallankaappauksen myötä. Krimin asukkaat olivat toivoneet paluuta Venäjän yhteyteen jo 1990-luvulta lähtien.

Krimin sijaan kokousvieraiden olisi kannattanut pohtia akuutimpia reaalipoliittisia kysymyksiä. Seitsemän vuoden ajan Ukraina on ollut Yhdysvaltojen suorassa valvonnassa. Amerikan geopoliittisia intressejä ajaessaan, ukrainalaiset ovat joutuneet erilleen perinteisistä naapureistaan. Mitä tapahtuu, kun lännen rahahanat menevät kiinni ja Yhdysvallat vetäytyy romahtaneesta valtiosta?

Kokeeko Ukraina vielä Afganistanin kohtalon, kuten opposition kansanedustaja Ilja Kiva on epäillyt. ”Kuvat, joita näemme tänään Kabulin lentokentältä, ovat itse asiassa Ukrainan tulevaisuus, kun ne, jotka palvelivat Yhdysvaltojen hallintoa maansa intressit hyläten, juoksevat karkuun tuhottuaan talouden ja takertuvat pois lentävien amerikkalaiskoneiden laskutelineisiin”, Kiva on esittänyt hirtehisesti.

Talibanin valtaannousu porttina euraasialaiseen järjestykseen

Afganistania jälleen hallitseva Taliban-liike on pitänyt ensimmäisen lehdistötilaisuutensa Kabulissa tiistaina. Tilaisuuden transkriptio on luettavissa eri uutissivustoilta.

Talibanin tiedottaja Zabihullah Mujahid aloitti lehdistötilaisuuden siteeraamalla Koraania sekä ”onnittelemalla kansakuntaa voitosta, joka on saavutettu ulkomaalaisten karkottamisen myötä”.

Verrattuna vuosien 1996 ja 2001 välisen ajan hallintoon, jolloin liike viimeksi hallitsi Afganistania, nyky-Taliban otti sovittelevamman linjan. Eri maiden toimittajille väännettiin asioita rautalangasta.

Tiedottaja Mujahid muun muassa ilmoitti Talibanin haluavan ”rauhanomaiset suhteet muiden maiden kanssa”. ”Emme halua sisäisiä tai ulkopuolisia vihollisia”, hän painotti ikään kuin viestinä naapurimaille, joita terrorismi ja alueen epävakaus ovat huolettaneet.

Talibanin uudistuneen linjan mukaan puhuttiin myös ”naisten oikeuksista. Naisilla on ”oikeus työskennellä sekä opiskella”, ja Mujahid kaavaili afgaaninaisille ”aktiivista yhteiskunnallista roolia islamin puitteissa”

Taliban ilmoitti myös laajamittaisista armahduksista, jotta yhteiskuntaa päästäisiin pian rakentamaan yhdessä. Armahdus koskisi aiemmin afgaaniarmeijalle työskennelleitä sotilaita sekä kansainvälisiä joukkoja auttaneita afganistanilaisia työntekijöitä ja tulkkeja.

Mujahid lisäsi, että maasta pakenemaan pyrkivät afgaanit voisivat palata koteihinsa ilman pelkoa siitä, että heitä vahingoitettaisiin.

Mujahidin mukaan kostotoimia ei suunnitella edes Talibania vastaan taistelleille sotilaille saati länsimaiden tukemalle afgaanihallitukselle. ”Kukaan ei vahingoita teitä, eikä koputtele ovillenne”, Mujahid lupasi.

Tiedottajan mielestä nykypäivän Talibanin sekä kaksikymmentä vuotta sitten vallassa olleen Talibanin välillä on ”valtava ero”.

Taliban toivoo, että nyt kun konflikti on ohi, sodan runtelemaa maata ryhdytään jälleenrakentamaan ja taloutta elvyttämään. ”Vuorovaikutus kansainvälisen yhteisön ja muiden maiden kanssa jatkuu”, Mujahid vakuutti.

Islamilainen emiraatti aikoo jatkossa toimia avoimesti päivänvalossa, toisin kuin Yhdysvaltojen johtamaa liittoumaa vastaan käydyn sodan aikana, jolloin liikkeen johtohahmot pysyivät ymmärrettävistä turvallisuussyistä poissa parrasvaloista.

”Pikku hiljaa maailma näkee kaikki johtajamme. Salaperäisyyden varjoa ei tule olemaan”, eräs nimettömänä pysyttelevä Taliban-edustaja on sanonut uutistoimisto Reutersille.

Talibanien poliittis-uskonnollinen liike on siis palannut valtaan kahdenkymmenen vuoden jälkeen, ja ellei radikaalia käännettä tapahdu, Afganistanissa, Keski-Aasiassa ja laajemmin Euraasiassa, on alkamassa uusi ja merkittävä historiallinen vaihe.

Jos lännen sotilaallisiin interventioihin ja terroristiseen epävakauteen ei enää palata, Afganistanin alue voi toimia omalta osaltaan katalysaattorina Kiinan ja Venäjän euraasialaisen unelman toteutumiselle ja kansainvälisen järjestelmän siirtymiselle moninapaisuuteen, Amerikka-johtoisen länsikeskeisen ajanjakson jälkeen.

Talibanit lännen imperiumin hautureina Afganistanissa

Näyttää siltä, että Afganistan siirtyy nopeasti uuteen komentoon Yhdysvaltojen vetäydyttyä. Afganistanin presidentti Ashraf Ghani on paennut maasta. Lännen mediassa on esitetty, että neuvottelut ”siirtymäkauden hallinnosta” ovat vielä kesken, mutta käytännössä valta on jo Taliban-liikkeellä.

Yhdysvallat on käyttänyt 20 vuotta ”terrorismin vastaiseen sotaansa” Afganistanissa ja sijoittanut maahan valtavasti resursseja tukeakseen paikallista nukkehallintoa ja auttaakseen sen joukkojen kouluttamisessa. Kuitenkin vain noin kuukausi amerikkalaisjoukkojen vetäytymisen jälkeen, Afganistanin armeija romahti Talibanin hyökkäysten alla. Vallanvaihdon nopeus yllätti monet läntiset kommentoijat täysin.

Bidenin hallinto saa nyt rankkaa arvostelua osakseen. Afganistanin tilanteen jyrkkä muutos on epäilemättä raskas isku Yhdysvalloille. Se on osoitus siitä, että Yhdysvaltojen pyrkimys muuttaa Afganistania on totaalisesti epäonnistunut. Vuosikymmeniä kestänyt ”kriisinhallintaoperaatio” on maksanut huimaavat 2000 miljardia dollaria (eli noin 1700 miljardia euroa).

Amerikkalaisten epätoivoinen vetäytyminen osoittaa myös sen, että Yhdysvaltojen sitoumukset ulkomaisia liittolaisiaan kohtaan ovat äärimmäisen epäluotettavia: Kun Washingtonin edut vaativat sitä hylkäämään liittolaisensa, se ei epäröi keksiä kaikkia mahdollisia tekosyitä tehdäkseen juuri niin.

Historiankirjoihin voidaan nyt merkitä, ettei edes Yhdysvaltojen kaltainen, omissa silmissään poikkeuksellinen ”hypervalta”, pystynyt kahdessa vuosikymmenessäkään kukistamaan Taliban-taistelijoita, jotka edustavat Afganistanin kotikutoista vapautusliikettä. Tämä tappio on jopa Vietnamin sotaa selvempi osoitus amerikkalaisten voimattomuudesta.

Myös Neuvostoliitto koki tappion Afganistanissa 1980-luvulla ja romahti vain kaksi vuotta maasta vetäytymisensä jälkeen. Olisiko mahdoton ajatus, että Yhdysvallat kokisi lähivuosina samanlaisen kohtalon? Afganistania ei ole turhaan sanottu ”imperiumien hautausmaaksi”.

Meneillään oleva muutos vaikuttaa alueelliseen geopoliittiseen tilanteeseen ja aiheuttaa melkoista epävarmuutta. Britannian pääministeri Boris Johnson on vedonnut, ettei mikään maa tunnustaisi Talibanin hallintoa, vaan ”toimisi yhdessä YK:n ja sotilasliitto Naton kanssa”. Toive lienee turha, sillä uusi, kaikkia afganistanilaisia edustava hallitus, tullaan muodostamaan nimenomaan Talibanin johdolla.

Länsimaiset tiedotusvälineet ovat maininneet myös Kiinan useasti raportoidessaan Afganistanista. Nyt jopa pahantahtoisesti spekuloidaan, että Kiinakin tulisi vielä kokemaan kovia Afganistanin tilanteen vuoksi. Tällainen kuvitelma vaikuttaa vain sekavalta yritykseltä tyynnytellä länsidemokratian lähettiläiden synkeitä tunnelmia.

Talibanin edustajat ovat jo käyneet vierailulla Kiinassa ja turvallisuuspoliittisista asioista on sovittu. Talibanin tiedottajan mukaan liike ei salli Afganistanin maaperän käyttämistä Kiinaa vastaan. Myös Afganistanin jälleenrakentamisesta on keskusteltu kiinalaisten kanssa. Kuvaavaa lienee myös se, että Kiinan ja Venäjän suurlähetystöjä ei ole evakuoitu, eivätkä maiden diplomaatit ole paenneet Kabulista amerikkalaisten tavoin.

Euraasian vallat suhtautuvat pragmaattisesti Afganistanin muuttuvaan tilanteeseen. Kiinalla ei ole halua täyttää tyhjiötä, jonka Yhdysvallat on jättänyt Afganistaniin; tuskin Putinin Venäjääkään kiinnostaa toistaa neuvostoajan selkkauksia vuoristomaassa.

Kiinalle ja muille lännen kilpailijoille saattaa olla varattuna Yhdysvaltoja rakentavampi rooli niiden auttaessa Afganistania saavuttamaan rauhan ja ryhtymään maan jälleenrakennukseen. Jos Talibanin tuleva hallinto saa aikaan vakautta, se ei olisi huono uutinen vuosien sodankäynnin jälkeen.

Kuten presidentti Sauli Niinistö on jo ehtinyt mainostaa, myös Suomi on ollut mukana Afganistanin runteluprojektissa sillä seurauksella, että joutuu evakuoimaan lännen miesten palveluksessa olleita afgaaneja Suomeen.

Marinin hallitus onkin jo päättänyt, että Suomesta saa oleskeluluvan 170 henkilöä, ”jotka ovat olleet Suomen, EU:n tai Naton palveluksessa”. Näin jälleen meilläkin ”kannetaan vastuuta” ja ”jaetaan taakkaa” länsiliittouman epäonnistuneen operaation jälkeen.