Tällä viikolla Yhdysvallat isännöi uutta demokratiahuippukokousta, johon sisältyy henkilökohtaisia sekä virtuaalisia kokoontumisia, koordinoidusti Alankomaiden, Etelä-Korean ja Sambian pääkaupungeissa järjestettävien tapahtumien kanssa.

Mitä tarkoitusta tämä mahtipontinen kokous palvelee? Onko tavoitteena vahvistaa demokraattisia normeja ja käytäntöjä, vaiko vain kaunistella korulauseilla Yhdysvaltojen omaa ulkopoliittista ohjelmaa ja pyrkiä suggeroimaan kannattajia ja vasallivaltoja?

Kuten amerikkalaistoimittaja Daniel Larison huomioi, Biden on jättänyt Naton änkyräliittolaiset Unkarin ja Turkin pois kutsuttujen listalta, mutta samaan aikaan, ”muut hallitukset, jotka ovat heikentäneet demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatetta omissa maissaan, ovat kuitenkin edustettuina”.

Syrjityt hallitukset voivat pitää Bidenin päätöstä eräänlaisena meriittinä, tai loukkaantua siitä, että ne on mielivaltaisesti jätetty kutsumatta. Siitä huolimatta, Yhdysvaltojen ja muiden demokratia-allianssin isäntämaiden olisi kyettävä selittämään, miksi tietyt valtiot eivät pääse mukaan tällaisiin tapahtumiin, kun taas toiset valtiot, joilla on samanlaiset ansiot tai puutteet, pääsevät.

Larison nostaa esimerkiksi mukaan kutsutun Intian, joka on pääministeri Narendra Modin johdolla muuttunut entistä autoritaarisemmaksi maaksi. Viimeisimpänä esimerkkinä, Intian oppositiojohtaja Rahul Gandhi erotettiin parlamentista pääministerin kritisoinnin vuoksi. ”Kunnianloukkaukseen” syyllistynyt Gandhi ei saa nyt asettua ehdolle vaaleissa kuuteen vuoteen.

Päätös on herättänyt vastalauseita kaikissa Intian oppositiopuolueissa ja Gandhin erottamista on kutsuttu jopa ”demokratian murhaksi”. Gandhin kongressipuolueen tiedottaja on esittänyt, että kyseinen päätös on osa ”hallitsevan puolueen järjestelmällistä ja toistuvaa demokraattisten instituutioiden heikentämistä”.

Aiemmin tänä vuonna, Intian hallitus suivaantui BBC:n dokumentista, jossa kritisoitiin Modia. Viime kuussa hallitus myös ratsasi BBC:n paikallistoimistot. Larisonista on parhaimmillaankin kiusallista, että Intian nykyhallitus on edustettuna demokratiakokouksessa, vaikka Modi heikentää avoimesti demokratiaa ja lehdistönvapautta.

Bidenin hallinnon ’demokratia vastaan autokratia’ -retoriikka ei yleensäkään istu erityisen hyvin amerikkalaiseen ulkopolitiikkaan, saati kansainvälisen politiikan realiteetteihin. Yhdysvalloilla on monia autoritaarisia kumppaneita ja asiakkaita, joilla ei ole minkäänlaisia intressejä puolustaa demokratiaa. Yhdysvaltojen ”johtajuus” on myös saattanut Washingtonin vastakkain demokraattisten valtioiden kanssa, jotka eivät halua olla osa sen luomia konflikteja.

Jos amerikkalaisessa ulkopolitiikassa olisi edes hitunen järkeä, Washington ei yrittäisi jakaa maailmaa vastakkaisiin leireihin, vaan olisi avoimempi parempien suhteiden luomiselle mahdollisimman monien valtioiden kanssa, niiden erilaisista hallintojärjestelmistä riippumatta. Kiina tekee juuri näin, mutta Yhdysvallat pitää tekopyhästi kiinni mainostamistaan ”arvoista”, joihin se ei usko itsekään.

Yhdysvaltojen olisi ymmärrettävä ja hyväksyttävä, että muut valtiot eivät ole velvollisia asettumaan Washingtonin puolelle kaikissa tärkeissä kysymyksissä, eikä hallitusmuodon jakaminen vielä takaa sitä, että muut valtiot näkisivät maailman samalla tavalla. Amerikka ei myöskään puhu kaikkien demokraattisten valtioiden puolesta.

Larisonin mielestä Yhdysvallat ”saarnaa demokratiaa muulle maailmalle, mutta laiminlyö sitä kotona”. Amerikkalaiseliitin kannattaisi kiinnittää huomionsa ”oman ränsistyneen poliittisen järjestelmänsä tukemiseen ja korjaamiseen”. Jos Yhdysvallat oikeasti haluaisi vahvistaa ”demokratian asiaa” maailmassa, sen kannattaisi keskittyä esimerkinomaisesti parantamaan omaa demokratiakäytäntöään.

Näin ei tietenkään tapahdu, sillä Yhdysvallat ei ole mikään aito demokratia, vaan sitä ja koko ”kollektiivista länttä” hallitsee oligarkia, joka on vuosikaudet pitänyt valtaa itsellään manipuloidun talouden ja synkän nollasummapelin avulla, vähät välittäen ”ihmisoikeuksista”, tai kansalaisten aidoista huolenaiheista.

Niinpä mikään näytösluontoinen ”demokratiahuippukokous” ei tule länsimaista demokratiaa korjaamaan, eikä se palauta Yhdysvaltojen ”johtajuutta” muuttuneessa maailmantilanteessa.