Niinistön Suomi nöyristellen Natoon

Sauli Niinistö vieraili loppuviikosta Turkissa nöyristelemässä Recep Tayyip Erdoğania. Sosiaalisessa mediassa eteen sattui kuvamateriaalia, jossa Niinistö kumartaa syvään kätellessään Turkin päämiestä. Samoin Lännen-Sauli toimi aiemmin Bidenin kanssa Washingtonin vierailullaan. Vaikka Niinistöllä on puolustajansa, voidaan kysyä, millainen tulee olemaan historian tuomio hänen Nato-vehkeilystään?

Nyt osa suomalaisista intoilee, että Turkki tulee ratifioimaan Suomen Nato-jäsenyyden lähiaikoina. ”Asiantuntijat” ovat lisäksi yrittäneet vakuuttaa, etteivät ”usein ratifiointiin liitetyt F-16-hävittäjäkaupat” näyttele asiassa mitään roolia, eikä myöskään Niinistön aiemmalla Yhdysvaltojen-matkalla ollut osuutta Turkin suunnanmuutokseen.

Erdoğan on toki aina pelannut poliittista peliään ja tehnyt päätöksiä sen mukaisesti. Ehkä hän on Nato-ratifiointien viivytyksellä pyrkinyt saamaan takuut siitä, ettei Yhdysvallat yritä estää hänen uudelleenvalintaansa Turkin presidentiksi? Wallenbergien Ruotsi jäänee joka tapauksessa sotilasliiton ulkopuolelle, sillä Baltian öyhöttäjien ohella, Suomi riittää ”uudeksi Ukrainaksi”.

Kunhan kovin Nato-kiihko laantuu, on ehkä rakentavan kritiikin aika. Vaikka nyt Nato ja muut lännen luomat löyhät liittoumat näyttävät olevan nousussa, ”atlantismi” on jo loppuun käytetty voima ja ”kollektiivinen länsi” taantuva valtakeskus, jota muu maailma ei juurikaan arvosta.

Kuten akateemikko Martti Koskenniemi arvioi, Suomen ei ehkä kannattaisi laskea kovin paljon Naton ”turvallisuustakuiden” varaan. Yhdysvallat tuskin tulisi apuun tositilanteessa, jos naapurin kärsivällinen ydinasevalta sattuisi saamaan tarpeekseen suomalaisten Venäjän-vastaisesta rehentelystä.

Pidätysmääräys Putinista

Euroopan Venäjä-suhteiden ollessa yhä yöpakkasten puolella, Haagin kansainvälinen rikostuomioistuin Alankomaissa on antanut Vladimir Putinia koskevan pidätysmääräyksen ”sotarikoksesta”, joka koskee mm. ukrainalaislasten siirtämistä Itä-Ukrainan taistelukentiltä Venäjälle.

Suomalaislapsia lähetettiin Suomesta toista maailmansotaa pakoon Pohjoismaihin. Talvi- ja jatkosodan aikana, vuosina 1939–1945, Suomesta siirrettiin Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan yhteensä lähes 80 000 lasta, mutta tuolloin tällaisia toimia ei nimitetty sotarikoksiksi. Putinin vastaisessa hybridisodassa kaikki keinot näyttävät olevan sallittuja.

Haagin rikostuomioistuimen välityksellä, Eurooppa yrittää teeskennellä omaavansa yhä jotain auktoriteettia. Aiemmin, kun tuomioistuin aikoi ryhtyä tutkimaan Yhdysvaltojen sotarikoksia Afganistanissa, Washington uhkasi tämän laitoksen syyttäjää, tuomareita ja heidän perheitään pakotteilla ja pidätyksillä. Tutkimukset ovat sittemmin jääneet tekemättä, eikä syytteitä ole nostettu.

Oikeusfarssi tuskin etenee lehtien klikkiotsikoita pidemmälle, sillä Venäjä – sen enempää kuin Yhdysvallat tai Ukrainakaan – ei ole alankomaisen tuomioistuimen sopimusjäsen, eivätkä instituutin määräykset näin ollen kosketa Kremliä. Zelenskyin pellehallinto on toki jo ottanut ilon irti tästäkin esityksestä, mutta pidätysmääräys kelpaa Dmitri Medvedevin mukaan korkeintaan vessapaperiksi.

Ironista tässä Putinin vihaamisessa on se, että hän on toiminut hyvinkin maltillisesti. Jos omaa edes vähäistä ymmärrystä Venäjän poliittisesta historiasta, tietää, että käytännössä kuka tahansa muu Venäjän johtaja olisi reagoinut Ukrainan tilanteeseen paljon aikaisemmin ja hoitanut alueen ”denatsifikaation ja demilitarisoinnin” paljon brutaalimmalla tavalla.

Xin globaali Kiina

Washington ja muut länsivallat ovat reagoineet varovaisesti ilmoitukseen, jonka mukaan Kiinan presidentti Xi Jinping tekee alkuviikosta kolmipäiväisen vierailun Venäjälle. Kyseessä on Xin ensimmäinen ulkomaanmatka sen jälkeen, kun hän varmisti kolmannen kautensa Kiinan presidenttinä.

Yhdysvallat lienee huolissaan siitä, että Saudi-Arabian ja Iranin rauhansopimuksen arkkitehtinä, Peking saattaa yrittää esiintyä rauhantekijänä myös Ukrainan konfliktissa. Xin ja Putinin välisillä keskusteluilla odotetaan olevan vaikutuksia Ukrainan sotilasoperaatioon, sekä Kiinan jo ennestään kireisiin väleihin Yhdysvaltojen kanssa.

Kiina on viime vuosina tehnyt lukuisia aloitteita, joilla on ryhdytty nostamaan suurvallan kansainvälistä profiilia ja roolia keskeisenä toimijana uudistuvassa globaalihallinnossa. Näihin kuuluvat ”uusi silkkitie”, eli Vyö ja tie -infrastruktuurialoite, globaali kehitysaloite, globaali turvallisuusaloite ja viimeisimpänä, globaali sivilisaatioaloite.

Jo Xin vuoden 2015 YK-puheessa, joka käsitteli ”ihmiskunnan yhteisen tulevaisuuden yhteisöä”, oli viittauksia edellä mainittuihin aloitteisiin ja Kiinan kunnianhimoisiin kehitystavoitteisiin. Kaikkia näitä hankkeita on lännessä tarkasteltu äärimmäisen kriittisesti, osana ”Pekingin geostrategista juonta”, jossa se kurkottaa erityisesti kohti globaalia etelää, luodakseen perustaa uudelle, lännestä riippumattomalle kansainväliselle järjestykselle.

Kiina on pyrkinyt osoittamaan, ettei nykyaikaistumisen, ts. ”modernisaation”, tarvitse tarkoittaa ”länsimaistumista”. Xi Jinpingin johdolla idän suurvalta on ryhtynyt kyseenalaistamaan länsimaisia olettamuksia ”universaaliudesta” ja kritisoimaan avoimesti ”sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestyksen” normeja, jotka ovat suosineet länttä ja syrjineet samalla kehittyviä maita.

Luoko Xin Kiina yhdessä Putinin Venäjän kanssa uskottavan vastavoiman lännen hegemonialle, joka olisi tarpeeksi houkutteleva vaihtoehto myös muille maille? Vaikka Yhdysvaltojen johtama länsi yrittää säilyttää asemansa, lienee kuvaavaa, että jopa ylikansallisissa finanssipiireissä puhutaan jo ”moninapaisesta maailmasta”.