Tiettyjen amerikkalaispankkien konkurssit ovat saaneet globaalit pääomamarkkinat myllerrykseen ja ihmiset pelkäämään romahdusta, joka ylittäisi rajuudessaan Lehman Brothersin vararikosta alkaneen talouskriisin, jonka oikaisu vaati ”poikkeuksellisia rahapoliittisia toimia”.

Olen taipuvainen uskomaan, että pankkiirit ja muut vaikutusvaltaiset toimijat ovat kaataneet luomansa talousjärjestelmän ennenkin, tietyin historiallisin väliajoin, erilaisten kansainvälisten kriisien avulla. Pankkien ongelmat, globaalit hätätilat, sodat ja muut selkkaukset, kuuluvat tähän yhtälöön.

Elämme parhaillaan vanhan järjestyksen enemmän tai vähemmän hallittua alasajoa. Näemme pian uusien valtakeskusten syntymisen, joka tulee mullistamaan globaalin yhteiskuntaelämän, politiikan ja talousjärjestelmän. Kaikki tämä ei tule olemaan meille mieluista, mutta se tapahtuu kuitenkin, eikä tavallisilta kansalaisilta kysytä.

Kuten Kiinan presidentti Xi Jinping on sanonut, ”odottakaa muutoksia, joita ei ole nähty vuosisatoihin”. Tällä hän viitannee paitsi Kiinan muinaiseen ja tulevaan asemaan suurvaltana, myös maailmanjärjestyksen muutoksiin, siirryttäessä länsikeskeisestä liberaalista järjestyksestä moninapaisempaan aikakauteen.

Kollektiivisen lännen poliitikot, sotateolliset kompleksit ja mediakoneistot jatkavat vielä uhitteluaan, mutta mikä tästä on aitoa ja mikä vain irvokasta teatteria? Pääomapiireillä on varmasti suunnitelmansa länsimaiden perikadonkin varalta, joten heistä tuskin päästään eroon edes ”multipolarismissa”.

Joka tapauksessa, entisenlaiset politiikan, talouden ja ideologian perusparametrit ovat muuttumassa. Jopa lännessä, liberaali maski on pudonnut ”demokratian” kasvoilta ja pyrkimys hegemonian säilyttämiseen näyttäytyy entistä selvemmin.

Sotakiihkossaan elävä länsi on kuitenkin joutunut katsomaan sivusta, kun Kiina näyttää mallia diplomatiassa ja saa Iranin islamilaisen tasavallan ja Saudi-Arabian kuningaskunnan solmimaan ainakin tilapäisen rauhan keskenään.

Seuraavaksi, Xi Jinping matkustaa Venäjälle Putinia tapaamaan ja aikoo keskustella myös Ukrainan Zelenskyin kanssa. Innokkaimmat kommentoijat ovat verranneet kiinalaisjohtajan Moskovan vierailua jo etukäteen 40-luvun Jaltan konferenssiin, jossa sovittiin toisen maailmansodan jälkeisen maailman etupiiripolitiikasta.

Eurooppa on Yhdysvaltojen miehittämänä vyöhykkeenä yhä uskollinen sotilasliitto Naton perustehtävälle, eli yritykselle pitää ”venäläläiset ulkona, amerikkalaiset sisällä ja saksalaiset matalana”. Nord Stream -kaasuputkiin kohdistunut valtioterrorismi vain korostaa ”transatlanttisen kumppaniuden” alisteista suhdetta.

Massiivisella mediapropagandalla, venäläiset onkin saatu asemoitua uuden rautaesiripun taakse, amerikkalaisten pyrkiessä hyötymään euromantereen epäitsenäisyydestä. Mitä tapahtuu sitten Ukrainan konfliktin jälkeen, siirrytäänkö Aukus-kokoonpanon kera yhteenottoon Etelä-Kiinan merellä?

Mitä tulee teknologiseen, taloudelliseen ja muuhunkin kehitykseen, tulevaisuus näyttäisi olevan aasialainen ja sinne tähyävät niin Venäjä, kuin osa eurokraateistakin. Vain Baltian lännetetyt pikkuvaltiot, Puola ja Niinistön Suomi, luottavat yhä Washingtonin ylivaltaan (vaikkei meren takainen idiokratia näytä kykenevän pitämään kunnossa edes omaa perusinfrastruktuuriaan).

Näyttää siis siltä, että kansainvälinen maailma on järjestäytymässä ainakin kahteen blokkiin, joista toista johtaa yhä Yhdysvallat liittolaisineen ja toista Kiina, yhdessä Venäjän ja muiden länsikriittisten valtojen kanssa. Väliin jää toki myös sitoutumattomia maita, jotka joutuvat luovimaan ristipaineessa.

Pahin eri osapuolten painostus tulee lännestä, joka jatkaa nollasummapeliään katkeraan häviöönsä saakka. Toivottavasti länsimainen establismentti on ennen pitkää valmis tekemään edes hieman kivuliaita kompromisseja, varmistaakseen paikkansa uuden globaalihallinnon hierarkiassa. Toinen vaihtoehto vie meidät keskelle kolmatta maailmansotaa.