Kiinassa on esiintynyt protesteja nollakoronapolitiikkaa vastaan. Lännen valta(vale)media on ottanut näistä aika pieniksi jääneistä mielenilmauksista kaiken irti ja esittänyt valheellisesti, että kiinalaiset vaatisivat jo vallanvaihtoa ja presidentti Xi Jinpingin syrjäyttämistä.

Tällaista mielikuvaa yritetään käyttää hyväksi ”demokratian” nimissä toteutettavissa läntisissä hybridisotaoperaatioissa, mutta Kiinan kohdalla epävakauttamisyrityksissä ei ole onnistuttu.

Taiwanin länsimielinen paikallishallintokin koki juuri tappion vaaleissa, parempia suhteita Manner-Kiinaan kannattavan KMT -oppositiopuolueen menestyessä. Voi kysyä, oliko tällä tapauksella yhteyttä myös tyhjien paperiarkkien protesteihin? Myös osakemarkkinoilla tapahtui notkahdus, sijoittajien huolestuessa maailman toiseksi suurimman talouden näkymistä.

Kuten Kiinassa asuva ranskalainen Arnaud Bertrand kirjoittaa, koronarajoituksia kritisoivat mielenilmaukset ovat toisaalta olleet hyödyllisiä, sillä ne murtavat useita Kiinaa koskevia sitkeitä myyttejä.

Lännessä on pitkään ajateltu, että kiinalaiset eivät saa protestoida, koska Kiina on autoritaarinen poliisivaltio, jossa kansalaisiin kohdistetaan mielivaltaisia kurinpitotoimia. Bertrandin mukaan Kiinassa järjestetään vuosittain satoja, ellei jopa tuhansia mielenosoituksia, milloin mistäkin aiheesta.

Vastoin yleistä uskomusta, kiinalaiset vastustavat viranomaisia silloin, kun kokevat sen tarpeelliseksi. Kiinassa uskalletaan kiistellä avoimesti jopa poliisin kanssa, eikä heitä pelätä samalla tavalla kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Lännen Kiina-uutisoinnissa väitetään usein, etteivät kiinalaiset tiedä, mitä heidän omassa maassaan tapahtuu. Tämä on Bertrandin mielestä yksi typerimmistä myyteistä: ranskalaisen kokemuksen mukaan kiinalaiset ovat itse asiassa paljon tietoisempia siitä, mitä Kiinassa tapahtuu, kuin ulkomaalaiset.

Kiinan koronaprotestit, joita järjestettiin useissa kaupungeissa eri puolilla Kiinaa samaan aikaan, tapahtuivat yleisen selityksen mukaan tulipalon takia, jossa kymmenen ihmistä menehtyi Xinjiangissa; palomiehet eivät päässeet koronarajoitusten takia ajoissa palopaikalle.

Kiinan sosiaalisen median sensuroinnista huolimatta, tämäkin tieto levisi halki Kiinan lähes välittömästi. Se osoittaa, että on olemassa laajalle levinneitä tietoverkkoja, jotka tavoittavat koko väestön, vaikka kyseinen tieto osoittautuisikin viranomaisille kiusalliseksi.

Bertrand selittää, ettei Kiinan hallinnolla ole täydellistä kontrollia väestöstä, eikä kansantasavallassa ole niin dystooppista ja kaiken kattavaa valvontajärjestelmää, kuin lännen kauhutarinoissa esitetään. Valtiovalta ottaa kansan mielipiteen huomioon jopa herkemmin kuin länsimaissa.

On huomionarvoista, että lännen tiedotusvälineet uutisoivat Kiinan koronaprotesteista aivan eri sävyyn kuin viime vuoden vastaavista, huomattavasti suuremmista mielenosoituksista Euroopassa, joista ei meillä juurikaan uutisoitu, tai joita vähäteltiin vain ”koronankieltäjien” ja ”rokotevastaisten” hörhöjen kokoontumisina.

Samalla kun Kiinasta on pyritty luomaan kuvaa synkkänä totalitarismina, meillä esitetään, että ”heikko rokotuskattavuus” pitää Kiinan suljettuna, koska hallinto pelkää ”kansanterveyskatastrofia”, vanhusten ja heikkokuntoisten joukkokuolemia koronaviruksen variantteihin.

Jos Kiina on kerran niin alistava maa, jossa kansalaisilla ei ole vapauksia, miksi koronarokotteista saa kieltäytyä? Etenkin vanhemmat ikäluokat suhtautuvat rokotteisiin epäilevästi ja luottavat mieluummin perinteiseen kiinalaiseen lääketieteeseen. Heitä ei ole rokotettu pakolla, eikä Kiinassa käytetä vieläkään länsimaisia mRNA -rokotteita.

Toki Kiinan karanteenileirit, digitaaliset koronapassit ja kansalaisten jatkuva testaaminen, kertovat, että maassa joko otetaan maailman viime vuonna pysäyttänyt hengitystieinfektio kuolemanvakavasti, tai sitten kaiken taustalla on jotain muuta.

Länsimaissa ei ole menty aivan yhtä pitkälle, mutta onhan koronapassi ollut käytössä Suomessakin ja kokeellisia rokotteita on painostettu ottamaan jopa työpaikan menetyksen uhalla. Poliittisten päättäjien, viranomaisten ja finanssieliitin koronakonsensus on ollut masentavaa seurattavaa; suuri ihmiskoe ei ole herättänyt kansalaisissakaan suurempaa vastarintaa.

Vaikka Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat näyttävät kilpailevan verissä päin geopoliittisessa suuressa pelissä, he olivat äskettäisessä G20-huippukokouksessa yhtä mieltä siitä, että lähitulevaisuuden uudessa uljaassa maailmassa, tarvitaan digitaalista identiteettiä, käteisen korvaavaa digivaluuttaa, sekä universaalia rokotepassia.

Vaikka Kiinan poliittinen järjestelmä ja maan historia on kiinnostavaa, en ole missään vaiheessa ollut samaa mieltä Aasian suurvallan nollakoronapolitiikasta. En väitä tietäväni, miksi tiukkoja sulkutiloja ja massatestauksia yhä jatketaan, vaikka olen viime ja tämän vuoden aikana spekuloinut eri vaihtoehdoilla.

Olen yhä sitä mieltä, että koko liioiteltu ”pandemia” vaikuttaa olevan osa pääomapiirien toimintasuunnitelmaa, jolla pohjustetaan globaalin talousjärjestelmän ja nykyisten yhteiskuntien uudistamista. Virallisen narratiivin mukaan, koronavirus alkoi Kiinan Wuhanista, mutta mihin tämä kaikki vielä johtaa? Elämmekö uusiksi 1930-luvun tapahtumia?

Teollisuuden ja maatalouden alasajo Euroopassa jatkuu, mutta samalla kiihdytetään digitalisaatiota ja myrkynvihreää huijaussiirtymää. Päädymmekö tosiaan YK:n agendan mukaiseen arkeen, eläen etupiireihin jaetuissa biopoliittisissa turvallisuusvaltioissa, kriisien ja geopoliittisten konfliktien yhä vain jatkuessa? Muuttuuko mikään paremmaksi ”moninapaisessa maailmassa”, mikäli sinne asti päästään?