Mitä kauemmin Ukrainan konflikti kestää, sen älyvapaammiksi lehtien kirjoitukset muuttuvat. Iltapäivälehtien lööppien sensaationhakuisuuden lisäksi myös ulko- ja turvallisuuspoliittiset julkaisut ovat täysillä mukana lännen hybridisodassa Venäjää vastaan.

Akateemisen taustan omaavat ”asiantuntijat” kykenevät tuottamaan tympeää propagandaa palkan maksaville lännen imperiumin ajatushautomoille siinä missä klikkiotsikoiden kyhääjätkin. Yksi heistä on venäläinen tutkija ja toimittaja Andrei Kolesnikov.

Kolesnikov on tuottelias kirjoittaja, työpaikkanaan ”puolueeton kansainvälisten asioiden ajatushautomo”, Carnegie Endowment for International Peace, jonka pääkonttori sijaitsee tietenkin Washingtonissa. Yhdysvaltojen lisäksi Euroopassa, Venäjällä ja Aasian maissa toimiva organisaatio ei ole mikään vaatimaton trollitehdas, sillä sen liikevaihdon kerrotaan olevan yli 58 miljoonaa dollaria.

Carnegien ”vanhempi tutkija” Kolesnikov jatkaa viime vuosina hyväksi havaittua, reductio ad Putinum -argumentointia, jossa kaikki maailmanpolitiikan ongelmat ovat loppujen lopuksi Putinin syytä. Koska Putinista on lännen sotapropagandassa tehty arvaamaton ja vainoharhainen diktaattori, ei ole mikään ihme, että Kolesnikov päätyy vertaamaan häntä Neuvostoliiton suureen, mutta lännessä parjattuun johtajaan, Josif Staliniin.

Toisen maailmansodan päättyessä Stalin oli ollut vallassa yli 20 vuotta, ja siitä lähtien ja kuolemaansa asti vuonna 1953, hän vei hallintonsa ”uusiin itsevaltaisiin äärimmäisyyksiin”, moskovalaisatlantisti kirjoittaa. Kuten Stalin, myös Putin on viettänyt vallassa yli 20 vuotta (mukaan lukien hänen välivaiheensa pääministerinä vuosina 2008-2012), ja nykyisellä, vuonna 2018 alkaneella presidenttikaudellaan, hän on alkanut muistuttaa Kolesnikovin inhoamaa neuvostojohtajaa.

Tänä päivänä, vuonna 2022, Venäjä on omaksunut ”imperialistisen ja nationalistisen ideologian”, sekä ”kansalaisyhteiskunnan ja kaikenlaisen toisinajattelun häikäilemättömän tukahduttamisen”, Kolesnikov hysterisoi (en tiedä, asuuko hän itse yhä Moskovassa?). Osittainen liikekannallepano, ”lähes koko maan kutsuminen aseisiin”, on Kolesnikovista vain merkki siitä, että Putin on omaksunut ”melkein kaikki stalinistisen totalitarismin klassiset elementit henkilökultista sankarikuoleman kulttiin”.

Myöhäisen Putinin ja myöhäisen Stalinin yhtäläisyydet alkavat heidän johtamistyylistään ja -mallistaan: ”Putinilla, kuten Stalinillakin, päätöksentekoprosessi on vain yhden henkilön varassa. Kumppaneilla ja neuvonantajilla ei ole juuri mitään mahdollisuuksia vaikuttaa tyranniin, tai ehdottaa vaihtoehtoisia toimia.”

Näinköhän Venäjän valtiokoneisto, eri faktioiden muodostama ”syvä valtio”, todella toimii? Kolesnikov liioittelee estoitta ja mielellään; jo 2000-luvun alkupuolella hän vertasi Putinia Mussoliniin. Kuitenkin hän itse työskentelee ajatushautomolle, joka edustaa lännen fasistista oligarkiaa, eikä hänelle tuota vaikeuksia puolustaa angloamerikkalaista jatkuvan konfliktin oppia.

”Kuten Stalin loppuvuosinaan, Putin on saanut Venäjän eliitin täydelliseen hallintaansa”, tutkija väittää. Kolesnikovin mukaan tämä tarkoittaa sitä, että venäläiseliitti nyt pelkää ja salaa vihaa hallitsijaansa. Jälleen Kolesnikov pistää yhtäläisyysmerkit Putinin ja Stalinin välille ja vihjaa, mitä Venäjällä pitäisi tehdä, heti kun Putinista aika jättää: Stalinin kuoltua, ”Nikita Hruštšov, Beria ja Malenkov, jotka taistelivat pääsystä hänen seuraajakseen, kilpailivat liberalisoidakseen hallintoa niin nopeasti kuin pystyivät”.

Venäjän ”liberalisointi” on 1990-luvulta lähtien ollut lännen riistokapitalistien suosikkiprojekteja, mutta jossakin vaiheessa Boris Jeltsinin oikeistoliberaalista seuraajasta kuoriutuikin lännen ylivallan ja demokratiaan pommittamisen vastustaja. ”Kuten Stalin kylmän sodan alkuvuosina, Putin on katkaissut suhteet länteen ja alkanut kuvata kaikkea ulkomaista Venäjän ideologian ja arvojen vastaiseksi”, Kolesnikov kääntää asian.

Ihmiset, joita Stalin kutsui ”juurettomiksi kosmopoliiteiksi”, jotka ajettiin pois työpaikoiltaan ja joita vainottiin, on Putinin Venäjällä leimattu ”ulkomaalaisiksi agenteiksi”. Stalinin aikana suhteet epäilyttäviin ulkomaisiin tahoihin saattoivat johtaa vankilatuomioon. Lokakuussa 2022, Putinin Venäjä alkoi soveltaa uutta lakia – joka on hengeltään ja muotoilultaan ”täysin stalinistinen” – syytteeseen saattaa joutua ”luottamuksellisesta yhteistyöstä vieraan valtion kanssa”.

Miksi Venäjän pitäisi sallia amerikkalaisten ”kansalaisjärjestöjen” toimia maassa vapaasti ja sekaantua Venäjän sisäisiin asioihin, tavoitteena hallinnon kaataminen ja yhteiskunnallinen epävakaus? Salliiko Yhdysvallat venäläismielisten ”kansalaisjärjestöjen” toimia Yhdysvalloissa?

Myös sotilaallisen voiman käyttäminen ongelmien ratkaisemiseen Ukrainassa on Putinin ”Stalinilta perimä taktiikka”. Kolesnikov ottaa esiin vuoden 1939 talvisodan. ”Kuten Putin Ukrainassa, Stalin halusi vallata alueita, joiden hän uskoi olevan strategisesti tärkeitä puskurivyöhykkeenä, jos hänen maahansa hyökättäisiin”. Stalin aloitti Kolesnikovin mielestä talvisodan tekosyyllä ja samaan sarjaan hän liittää Putinin ”puolustukselliset” toimet Ukrainassa.

Jopa se, että Putin on Ukrainassa käyttänyt venäläismielisiä separatisteja, oli ”stalinistinen innovaatio”, jota Kolesnikov vertaa Terijoen hallitukseen. Kun Putin teki sopimuksen Donetskin ja Luhanskin kapinallishallintojen kanssa, hän ”seurasi Stalinin jalanjälkiä, joka perusti Kremlin valvoman vaihtoehtoisen Suomen johdon ja teki sitten sopimuksen nukkehallinnon kanssa”.

Putinin väite, jonka mukaan Ukrainan hallitus on ”pelkkä sotaa lietsovien länsivaltojen julkisivu”, on Kolesnikovista myös ”kaiku Stalinin talvisotaa koskevasta spinnauksesta”. Suomen Moskovan lähettiläs J.K. Paasikivi, josta tuli myöhemmin Suomen presidentti, kirjoitti muistelmissaan, että ”venäläisten mielestä tämä sota oli ilmeisesti Englannin ja Ranskan käymä sota Neuvosto-Venäjää vastaan”.

Talvisodan aikana, Stalinin asettama Suomen kansanhallitus pyysi Neuvostoliitolta tukea toteuttaakseen hankkeen, jota se kutsui ”Suomen kansan ikiaikaiseksi pyrkimykseksi yhdistää [Neuvostoliiton alueella asuvat] Karjalan asukkaat yhtenäiseksi ja itsenäiseksi Suomen valtioksi”. Putinin Ukrainan sodassa ”veljeskansojen jälleenyhdistymisestä” on tullut myös mantra, Kolesnikov vertailee innostuneesti.

”Kuten Stalin, Putin ajattelee maailmaa jakautuneena vaikutusalueisiin”, Carnegien mies selittää. Lännen pakotepolitiikasta huolimatta, ”Putin uskoo myös, että Venäjä voi kukoistaa poliittisesti eristyksissä ja taloudellisen autarkian politiikan alla”. Putin on niin hirvittävä, että hän ”jakaa myös Stalinin keisarillisen nationalismin”. Stalinin lailla, ”hän pelaa taitavasti kansallismielistä korttia vetoamalla hallitsevan etnisen ryhmän tunteisiin”. Aikamoinen superroisto tämä Kolesnikovin kuvitteellinen Putin!

Putinin oletettuun ”jälkistalinismiin” kuuluu myös se, että hän on ”muuttanut neuvostoliittolaisen voiton kultin sodan kultiksi”. Kolesnikovista Putin kirjoittaa historiaa uusiksi julistamalla sotilaallisen erityisoperaationsa Ukrainassa ”sodaksi natsismia ja länttä vastaan”, ”kuin keskeneräisen Suuren isänmaallisen sodan jatkeena”. Näin Putin ”on tehnyt historiasta keskeisen välineen, jonka avulla hän voi ylläpitää omaa valtaansa ja hallita maata – aivan kuten Stalinkin teki”.

Kolesnikovin mielikuvituksessa, tärkeä yhtymäkohta Putinin ja Neuvostoliiton viiksekkään mahtimiehen välillä on myös se, että Putin pysyttelee nykyään residensseissään, ”joihin hän on eristänyt itsensä sekä poliittisella että inhimillisellä tasolla”.

Putinin asunto Sotšissa, jossa hän viettää yhä enemmän aikaa, ”muistuttaa Stalinin vaatimattomampaa, mutta yhtä hyvin vartioitua datšaa Abhasiassa”. ”Näiden kahden diktaattorin vetäytymispaikat ovat vain 30 kilometrin päässä toisistaan, Kaukasuksen Mustanmeren rannikon mukavan subtrooppisella vyöhykkeellä”, Kolesnikov huomioi.

Kolesnikov väittää lopulta, että Stalinin tavoin, Putin ei aio luopua vallasta. Kuten Stalinin aikana, Venäjän nykyisen eliitin ”on vain odotettava tyrannin loppua ja toivottava, että hän jotenkin katoaa, ennen kuin hän ehtii erottaa tai vangita heidät”.

Putinin terveydentilaa on ruodittu monissa irvokkaissa kirjoituksissa länsimedioissa, joissa on myös toivottu hänen kuolemaansa. Carnegie- tutkija kirjoittaa ”Stalinin viimeisestä aivohalvauksesta” ja valittelee Venäjän presidentin hyväkuntoisuutta.

”Vaikka hän lähestyy Stalinin ikää tämän kuollessa, Putin vaikuttaa terveemmältä ja hänellä näyttää olevan enemmän aikaa kuin Stalinilla 1950-luvun alussa”, Kolesnikov surkuttelee avoimesti.

Moniko politiikan tutkimukseen keskittynyt lehti julkaisisi vastaavia kirjoituksia jostain länsijohtajasta? Informaatiosodan käydessä ylikierroksilla, myös ulko- ja turvallisuuspoliittinen kirjoittelu on vajonnut vaihtoehtoisen todellisuuden ”syvään päätyyn”, jossa kaikki pidäkkeet ovat poistuneet.

Valitettavasti Putin ei ole Stalin. Jos olisi, ehkä maailmanjärjestys näyttäisi jo erilaiselta. Nato-lännen ja Suomen Venäjän-vastainen uutisointi on nykyään niin räikeää, että olisi hyvä, jos itänaapuria hallitsisi oikeasti ”stalinistinen” johtaja, joka ei suhtautuisi näin pitkämielisesti ja maltillisesti jatkuvaan provosointiin.

Kuten tämän vuoden aikana on voitu nähdä, kun Putin ja Venäjä ovat aiheina, sana on kirjaimellisesti vapaa, eikä vallitsevaa ”russofreniaa” (mielen sairaus, jossa Venäjän uskotaan olevan samanaikaisesti sekä romahtamassa että valtaamassa koko maailman) edes yritetä suitsia. Siihen lännen peruutuskulttuurin rajoitettu ilmaisunvapaus sitten pitkälti jääkin.