Saksan liittokansleri Olaf Scholz matkusti perjantaina Kiinaan kauppavaltuuskunnan kera. Vaikka Scholz muisti hokea myös odotettua mantraa ihmisoikeuksista, angloamerikkalaisessa mediassa vierailua on lähinnä arvosteltu. Esimerkiksi brittiläinen The Telegraph -lehti vaati mustavalkoisen ehdottomasti, että ”Saksan on valittava, onko se lännen vai Kiinan puolella”.

Toisin sanoen, Saksan ja muun Euroopan olisi valittava, ajavatko ne teollisuutensa ja taloutensa täysin alas vain siksi, että Yhdysvallat saisi lisäaikaa hegemonina, eikä Kiinan ja muiden valtojen nousu mahdollistaisi siirtymää moninapaiseen maailmanjärjestykseen.

Scholzin Kiinan-vierailun vastustajat paljastavat jälleen, kenen asiaa he ajavat. Suurin osa ihmisistä Kiinassa, Saksassa ja Euroopassa eivät suhtautuneet matkaan erityisen tuomitsevasti, koska kahden maan välinen käytännön yhteistyö hyödyttää heitä ja myös liike-elämää. Scholzia kritisoivat ennen kaikkea transatlanttista eliittiä edustavat poliittiset kommentoijat euromaissa, sekä geopoliittiset manipuloijat Washingtonissa ja Lontoossa.

Korkean tason vierailut Kiinan ja Saksan, sekä Kiinan ja muun Euroopan välillä, ovat normaalia poliittis-taloudellista suhdetoimintaa. Saksan entinen liittokansleri Angela Merkel vieraili Kiinassa kaksitoista kertaa valtakautensa aikana. Kiinan kanta on ollut johdonmukainen: Peking toivoo euromantereen säilyvän vakaana ja vauraana, mikä hyödyttää niin eurooppalaisia kuin myös kiinalaisia.

Kuten Scholz totesi artikkelissa, jonka hän kirjoitti ennen vierailuaan, me elämme jo moninapaisessa maailmassa, johon syntyviin uusiin valtakeskuksiin Saksan ja muiden euromaiden kannattaa luoda yhteyksiä. Scholzin vierailun uskotaan näyttävän esimerkkiä muille Euroopan maille niiden Kiinan-politiikan tasapainottamisessa.

On epäilty, että Scholzin Pekingin-matka olisi myös vastatoimi Yhdysvaltojen itsekeskeiselle politiikalle, joka on ajanut Saksan ja Euroopan energiakriisiin ja talousromahduksen partaalle. Angloamerikkalaisen imperiumin strategien geopoliittisissa painajaisissa Saksa – ja sen mukana vähintäänkin osa Eurooppaa – päätyvät kumppanuuteen Venäjän ja Kiinan kanssa.

On huomionarvioista, että Scholzin mukana Kiinan-matkalla oli joukko saksalaisia teollisuuspamppuja, joilla on oikeasti sananvaltaa maan asioihin. Ilmeisesti he eivät aio istua katsomassa sivusta, kun Washingtonin ahneus tuhoaa heidän elämäntyönsä? Saksan irrottautuminen Kiinasta palvelisi vain Yhdysvaltojen intressejä ja vahingoittaisi vakavasti Saksan omaa teollisuutta.

Mutta voiko amerikkalaisten yhä miehittämä Saksa liittoutua Kiinan kanssa? Yhdysvallat ajaa irrottautumista ”Kiina-riippuvuudesta” ja pyrkii voimistamaan vastakkainasettelua, vaatien eri maita ”valitsemaan puolensa” uudessa blokkien maailmassa ja visioimassaan ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksessä”.

Lännen liberaalin järjestyksen muuta maailmaa kurjistava riistopolitiikka ei vain puhuttele enää monia, eikä ylimielinen jako ”demokratioihin” ja ”autokratioihin” kuulostava uskottavalta Yhdysvaltojen uhkailupolitiikan ja vallanvaihtoviritelmien keskellä. Vaikka Suomen poliittinen eliitti eläisi mielellään amerikkalaisessa tulevaisuudessa, muualla asioista ajatellaan toisin.

Meneillään oleva ”kriisien konvergenssi” tuskin taukoaa, ennen kuin nykyisille, Yhdysvaltojen roolia tukeville kansainvälisille instituutioille on pystytetty korvaajansa. Kiina on jo luonut vaihtoehtoisia rakennelmiaan, mutta onnistuuko siirtymä uuteen järjestykseen läntisen sotapolitiikan keskellä? Vallitseeko uudessa maailmanjärjestyksessä ”sosialismi vai barbaria”?