Nuoren kurdinaisen, Mahsa Aminin, kuolema Iranin pääkaupungissa Teheranissa muutama viikko sitten herätti mielenosoituksia maassa ja sen ulkopuolella. Tyypilliset tahot olivat heti valmiita yrittämään islamilaisen tasavallan epävakauttamista, mutta vielä tässä ei ole onnistuttu.

Sosiaalisessa mediassa levitettyjen väitteiden myötä, traagista kuolintapausta ryhdyttiin välittömästi käyttämään hyväksi. Iranin kaupungeissa ja ulkomaillakin järjestettiin mielenilmauksia, joissa Aminin kuolemasta syytettiin Iranin hallintoa.

Iranin viranomaiset puuttuivat asiaan välittömästi ja aloittivat perusteelliset tutkimukset selvittääkseen totuuden tapahtumien kulusta. Tällä välin lännen media-arsenaali otti kaiken irti tapauksesta.

Teheranissa ja muualla Iranissa, Mossadin, CIA:n ja NED:in kouluttamat ja rahoittamat ”aktivistit” olivat valmiina. He polttivat ambulansseja, vandalisoivat liiketiloja ja moskeijoita, sytyttivät islamilaisen tasavallan lipun tuleen ja puukottivat kuolettavasti joitakin kaduilla partioivia poliiseja.

Pidätettyjen hallusta takavarikoitiin aseita, ammuksia ja räjähteitä, mikä viittaa Iranin viranomaisten mukaan ulkomaisten tahojen tukemaan operaatioon. Länsimaiset hallitukset ja valtavirtamediat tietysti kannustivat tätä mellakointia ja uutisissa päiviteltiin naisten asemaa ja ihmisoikeuksien tilaa Iranissa.

Lännen liberaalit pöyristyjät voivat inhota islamia ja naisten pukeutumissääntöjä niin paljon kuin haluavat, mutta on selvää, että Iranissa yritettiin jälleen väkivaltaista ”värivallankumousta” lännelle perin tyypillisellä kaavalla. ”Iranin rohkeat naiset” oli tämänkertainen teema.

Kaikenlaisia valituksen aiheita voidaan hyödyntää vallanvaihto-operaatioissa, jotka kuvataan meille kansalaisten ”spontaanina” liikehdintänä. Sitä ulkomaiset tiedustelupalvelut ja ”kansalaisjärjestöt” tekevät – kanavoivat tyytymättömyyttä, jonka varjolla yritetään kaataa lännelle epämieluisia hallintoja.

Kun ryhdytään paasaamaan ”ihmisoikeusrikkomuksista”, on syytä olla kriittinen ja miettiä, mikä taho hyötyy masinoidusta kampanjasta. Jos taas kansannousu jossain maassa uhkaa länttä hallitsevan eliitin intressejä, uutistoimistot ovat yleensä hiljaa, tai esittävät asioista aivan toisenlaisen kuvan.

Iranissa on sittemmin järjestetty myös islamilaisen tasavallan hallintoa tukevia vastamielenosoituksia, joissa kansalaiset tuomitsevat kurdinaisen kuolemantapauksen hyväksikäyttämisen levottomuuksien ja kansallisen epävakauden edistämiseksi.

Valikoiva ja moraaliltaan venyvä länsi ei tietenkään puutu arabimaiden vastaaviin tai Irania tiukempiin pukeutumiskäytäntöihin ja šaria-lain noudattamiseen, koska kyseessä ovat liittolaismaat, joiden sisäpolitiikan arvosteleminen voisi johtaa taloudellisesti ikäviin seurauksiin.

Hyökkäykset Irania vastaan johtuvat siitä, että islamilainen tasavalta on vuodesta 1979 saakka haastanut länsivaltojen hegemonian ja juutalaisen sionismin Persianlahden alueella. Lännen tiedotusvälineet eivät juurikaan välitä faktoista, silloin kun niitä tarjoavat tahot, joita länsimaiden ”vapaat” kansalaiset on informaatiovaikuttamisella indoktrinoitu inhoamaan.

Kuolleen kurdinaisen tapaus ja sitä seuranneet epävakauttamisyritykset saavat myös uuden merkityksen, kun huomioi, että vähän ennen tätä episodia, Iran liittyi Shanghain yhteistyöjärjestöön ja jätti hakemuksensa myös BRICS -maiden ryhmään. Iran ei olekaan enää yksin, vaan osa suurempaa, läntisen järjestyksen yksinvaltaa uhkaavaa liittoa.

Perimmäinen ongelma juontaa lännen hegemonistisesta ajattelutavasta. Länsimaisessa mielikuvituksessa muslimien vastarinta ja liberaalien arvojen hylkääminen nähdään patologiana, joka on voitettava. Lännen uuskolonialistinen malli ei suvaitse vaihtoehtoja. Toivottavasti Iran kestää vallanvaihtoyritykset ja saa kehittyä edelleen omana sivilisaatiovaltionaan.