”Olemme siirtyneet globaaliin inflaatiokierteeseen”, kirjoittaa Cardiffin yliopiston professori Fabio Vighi. Kyseessä on pääomapiirien kyyninen yritys säilyttää järjestelmänsä reaalitalouden ja sen tukeman maailman hallitulla alasajolla.

Vaikka Vighi esittää nykyisen tilanteen olevan ”ainutlaatuinen historiassa”, olen itse taipuvainen uskomaan, että pankkiirit ja suursijoittajat ovat romahduttaneet talousjärjestelmän aiemminkin, tietyin historiallisin väliajoin, erilaisia kansainvälisiä kriisejä käyttäen.

Millaisessa maailmassa me oikein elämme, jos tämä on totta? Italialaisintellektuellin mielestä yksi vastaus menee kaikkien muiden edelle: globalisoitunut maailmamme on ”velkaan perustuva, simuloidun talouskasvun järjestelmä, joka rakentuu likviditeetin jatkuvaan kasvattamiseen, jota luodaan tyhjästä velan ja luoton muodossa”.

Degeneroitunut sivilisaatiomme on siis ”riippuvainen rahan painamisesta ja omaisuuskuplista”. Tässä ylivelkaantuneessa maailmassa, ”osakemarkkinoille suuntautuvan rahavirran on jatkettava kasvuaan, mitä se sitten vaatiikin”.

Vuoden 2019 lopulla rahoitusala oli jälleen vaarassa, kun monopoliraha oli ehtymässä. Tämä ennustettavissa oleva tapahtuma oli jo laukaissut finanssikriisin. Vuonna 2019 panokset olivat kuitenkin paljon suuremmat kuin vuoden 2008 kriisissä, sillä järjestelmän rahariippuvuus oli saavuttanut murtumispisteensä.

Tuolloin sijoitusyhtiö BlackRock kehotti Federal Reserveä ja muita keskuspankkeja löytämään ”epätavanomaisia” keinoja tulevan laskusuhdanteen välttämiseksi. Tilanne vaati ”ennennäkemätöntä reagointia”, mikä johti poliitikkojen vahvistamiin lakimuutoksiin ja ”uuden normaalin” poikkeusoloihin.

Kuten Vighi on esittänyt aiemmissa aihetta käsittelevissä kirjoituksissaan, halki maailman levinnyt ”koronaviruspandemia” oli loppujen lopuksi vain ”yritys palauttaa keinotekoisen likviditeetin laajentumiskyky kriittisenä ajankohtana kasinokapitalismin historiassa”.

Nykyään, näennäisesti pandemian jälkeisinä aikoina, olemme edelleen saman Ponzi-huijauksen panttivankeja, jossa ”myrkylliset velat toimivat toisten myrkyllisten velkojen vakuutena”. Keskuspankit laajentavat taseitaan, ostaakseen näitä velkoja vain estääkseen niiden paperiarvon menettämisen.

Kun rahoitusala on näinkin irvokkaasti ylivelkaantunut, koko talous- ja yhteiskuntarakenne roikkuvat jyrkänteen reunalla. Useimpien, myös vauraiden maiden, edessä on pian joko maksukyvyttömyys, tai velkakirjojen takaisinmaksuun tarvittavan valuutan hyperinflaatio.

Keskuspankkikabaali ja poliittiset johtajat kiistivät ensin inflaation olemassaolon, kutsuivat sitä sitten kiinni jäätyään ”ohimeneväksi” ja syyttivät lopulta kaikesta ”Putinin hintoja ja hyökkäyssotaa Ukrainassa”. Moni suomalainen taitaa yhä uskoa näihin väitteisiin?

Kun tarkastellaan meneillään olevaa energiakriisiä, joka uhkaa saada Euroopan polvilleen viimeistään talvella, Vighi katsoo, että korona-ajalta tutut sulkutilat (tai muut vastaavat rajoitukset) voivat vaikuttaa päättäjistä käytännölliseltä keinolta saavuttaa laajamittaisia energiansäästöjä.

Uusi sarja sosiaalisia rajoituksia ei ainoastaan taltuttaisi inflaatiota, vaan auttaisi tunnollisia kansalaisia ”tekemään oman osansa” ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja ruokkisi jaloa illuusiota, jonka mukaan nollapäästöpoliittinen ”uusi vihreä diili” – jota tuetaan massiivisella elvytysohjelmalla eli lisävelkaa ottamalla – ”käynnistäisi uuden kapitalistisen kasvun aikakauden”.

Poikkeustilapolitiikan omaksuminen voi hyvinkin olla ”vihreän kapitalismin” ainoa tapa vahvistaa itseään, sillä järjestelmän on pidettävä sekä inflaatiokierre että köyhtyneet massat kurissa. Tässä on ehkä sotilasliitto Natollekin uusi ”rauhanturvatehtävä” jäsenmaiden sisällä?

Vihreän unelmahötön takana odottaa kuitenkin karu todellisuus. Jokainen pääoman ajama hyppäys jälkiteollisessa teknologisessa innovaatiossa, olipa se sitten kuinka vihreä tai toivottava tahansa, aiheuttaa ”työttömyyden ja köyhyyden kasvua”, sekä ”sortotoimien kohdistamista kokonaisiin väestöryhmiin”.

Tältä osin syksyllä alkava uusi pandemia-aalto saattaisi tarjota lisäsuojaverhoa syntymässä olevalle sosiaaliselle ja taloudelliselle katastrofille? Vighi huomauttaa, että viime viikkoina virologit, terveysministerit, valtavirran tiedotusvälineet ja Maailman terveysjärjestö ovat alkaneet ”ilmaista huolensa” uusista ja nopeasti leviävistä koronavarianteista ”Euroopan alueella”, joiden odotetaan tulevan hallitseviksi jo syyskuussa.

Venäläisestä kaasusta riippuvainen Saksa, joka on vaarassa joutua säännöstelemään energiaa, on jo hyväksynyt uuden pandemiarajoituspaketin, joka tulee voimaan 1. päivä lokakuuta ja kestää ensi vuoden huhtikuun 7. päivään asti. Paketti sisältää pakollisten kasvomaskien käytön lisäksi tarvittaessa myös todistukset rokotuksista ja negatiivisista testeistä.

Lyhyesti sanottuna, koronahaamu kummittelee yhä Euroopassa ja kaikki viittaa siihen, että nykykapitalismin hallitsemattomiin ristiriitoihin puututaan jatkossakin autoritaarisilla keinoilla, pelottelemalla ja huijaamalla ihmiset kuuliaisiksi.

Menisikö pandemiapelote enää läpi, kun eurokansalaiset valmistautuvat energiakriisiin? Ranskassa ja muualla yövalaistusta ollaan sammuttamassa ja Emmanuel Macron varoittaa ”yltäkylläisyyden lopusta”, syyttäen siitä sopivasti Ukrainan sotaa ja ilmastonmuutosta, vaikka alkava kurjuus on jo vanhempaa talouspoliittista perua.

Britanniassa tuhannet ihmiset ovat jo liittyneet ”Älä maksa” -kampanjaan, jolla vastustetaan energialaskujen kallistumista. Euroopan komission varapresidentti Frans Timmermans puolestaan kannustaa ihmisiä taistelemaan Putinia vastaan jättämällä vaatteensa pesemättä.

Onnistuvatko rikkaat teknokraatit vakuuttamaan köyhtyneet, kylmettyneet ja peseytymättömät kansalaiset muodostamaan yhtenäisen rintaman venäläistä energiaa vastaan velanluontiohjelman nimissä, joka tunnetaan myös nimellä ”vihreä (rahanpesu) siirtymä”?

Tänä talvena monet eurooppalaiset ja amerikkalaiset joutuvat valitsemaan ruoan ostamisen ja energialaskujen maksamisen välillä. Tämä on Vighistä ”järjetön vaihtoehto, kun otetaan huomioon käytettävissä olevat teknologiset ja tuotannolliset mahdollisuudet”.

Maailmassa olisi enemmän kuin tarpeeksi inhimillistä ja teknologista kapasiteettia kaikkien perustarpeiden tyydyttämiseen, mutta koska tämä potentiaali on ”pääoman sokean dynamiikan alainen, sitä ei voida käyttää yhteiseen hyvään”.

Lämpenevätkö ihmiset poliitikkojensa holhoaville ehdotuksille alentaa kotiensa lämpötiloja ja siirtyä käyttämään kohtuuttoman kalliita sähköautoja? Vai tarvitsevatko johtajat uuden ”pandemiahätätilan” vakuuttaakseen kansalaiset?

Salaliittoteoreetikon leimaa uhmaten, Vighi muistuttaa Rockefeller-säätiön vuonna 2010 julkaisemasta tulevaisuuskuvia käsittelevästä asiakirjasta, jonka Lock Step -skenaariossa (alkaen sivulta 18) ennustettiin tarkasti sekä ”zoonoosipandemia”, että sitä seuraavat ”säännöt ja rajoitukset” kasvomaskeineen ja virustesteineen.

Rockefellerin tulevaisuusskenaario tiesi myös kertoa, että ”Kiinan hallituksen nopeasti määräämä pakollisen karanteenin soveltaminen kaikkiin kansalaisiin, sekä kaikkien rajojen välitön ja lähes täydellinen sulkeminen, pelastivat miljoonia ihmishenkiä, pysäyttivät viruksen leviämisen paljon aikaisemmin kuin muissa maissa ja mahdollistivat pandemian jälkeisen nopeamman toipumisen”.

Lisäksi Rockfeller-säätiö näki ennakolta, että ”pandemian hälvettyä, kansalaisten ja heidän toimintojensa autoritaarisempi valvonta ja tarkkailu jatkui ja jopa voimistui”. ”Suojellakseen itseään yhä globaalimpien ongelmien leviämiseltä – pandemioista ja kansainvälisestä terrorismista ympäristökriiseihin ja kasvavaan köyhyyteen – johtajat ympäri maailmaa ottivat tiukemman otteen vallasta”.

Emmekö me jo eläkin Rockefeller-dokumentin kuvailemassa ”autoritaarisessa maailmassa”? Italialaisprofessorikaan ei usko, että sulkutilat olisivat täysin taakse jäänyttä elämää. Sorron ja valvonnan normalisoituminen, ”joka alkoi 9/11 -tapahtumasta ja jatkui koronaviruksen myötä”, tuntuu olevan vain kiihtymässä.

Tällä välin uppoava länsi on painumassa kohti pohjaa. Eurooppa vajoaa ensimmäisenä, kiitos Venäjän vastaisten pakotteiden ennalta arvattavan epäonnistumisen. Kyse on joko eurojohtajien ”äärimmäisestä epäpätevyydestä, sokeasta alistumisesta Yhdysvaltojen määräyksille, tai tarkoituksellisesta itsetuhosta – ehkäpä näiden kaikkien yhdistelmästä”, Vighi arvioi.

On tärkeää tiedostaa, että edessämme on systeeminen romahdus. Kyse ei ole enää klassisesta nousu- ja laskusuhdanteiden välisestä heilahtelusta tai rahoitusmarkkinoiden sykleistä. ”Olemme saavuttaneet kapitalistisen laajentumisen absoluuttisen rajan”, Vighi vakuuttaa.

Vighi kertaa teesiään siitä, kuinka edes poliittinen vasemmisto ei uskalla yhdistää ”sosioekonomisten olosuhteiden nopeaa heikkenemistä hätäkapitalismin autoritaariseen käänteeseen”, joka näkyi koronakriisin akuutissa vaiheessa ”rokottamattomia” syrjivässä kohtelussa, tai valtavirran tiedotusvälineiden lisääntyneessä propagandassa.

Ainoa tapa, jolla koomassa oleva järjestelmämme voi pidentää elinikäänsä, on luopua liberaalista julkisivustaan. Vighin mielestä on selvää, että ”romahduskapitalismin poliittiset kasvot” kuvastavat ”fasismia”, vaikkakin se ilmenee ”uusina ja hienostuneempina (edistyksellisempinä!) väkivallan ja sorron muotoina”.

Useimmille tulevaisuus tarjoaa vaihtoehdon ”rakenteellisen stagflaation (pysähtyneen talouden ja korkean inflaation) ja äkillisen deflatorisen laman välillä” – tämä on ”kuin valinta verenvuodon ja sydänkohtauksen välillä”. ”Kummassakin tapauksessa kuilu superrikkaiden ja kaikkien muiden välillä kasvaa entisestään, katastrofaalisin seurauksin”, Vighi pelkää.

Vighi visioi globaalikapitaalin loppupeliä strategioineen. ”Pelkoa aiheuttavien globaalien hätätilanteiden manipulointi” tulee jatkumaan. Niiden perimmäisenä tehtävänä on ”siirtää syyllisyys järjestelmän romahtamisesta jollekin ulkoiselle toimijalle” (tällä hetkellä syylliseksi on valittu Putinin Venäjä), samalla kun kaikkialla otetaan käyttöön ”digitaaliset valuutat ja uudenlainen sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä”.

Nykykapitalismia ohjaavaa kulutusideologiaa ollaan jo korvaamassa uudella älyttömyydellä. Kapitalistisen dystopian orjuuttama subjekti ”ei omista mitään ja on silti (ainakin vakuuttunut siitä, että on) onnellinen”. Jää nähtäväksi, onnistuuko globaali kapitalismi tällaisessa muodonmuutoksessa ja ihmisten manipuloinnissa.

Varmasti tämänkaltainen paradigman muutos tarvitsee tuekseen ”uskomusjärjestelmän, joka kykenee muuttamaan kulutuskeskeisen ylimielisyyden orjamaiseksi alistuneisuudeksi”. Erityisesti keskiluokka on sitoutettava ”yhteisiin asioihin”, jotka voivat oikeuttaa sen, että heiltä riistetään rajattoman kulutuksen ”lahja”.

Jotta uusfeodaalinen paradigma onnistuisi, on myös ”työnteon tärkeyden fantasia” häivytettävä taka-alalle ja korvattava uudella, ekologis-painotteisella ”uhrivalmiuden etiikalla”. Olemme siinä pisteessä, jossa länsikeskeinen, vapauteen ja demokratiaan perustuva järjestelmä, alkaa vaatia kansalaisiltaan jatkuvia uhrauksia.

Tässä on seniilin kapitalismin ideologinen juoni pahimmillaan: ”ratsastetaan globaalien hätätilanteiden” loputtomalla aallolla, joka saattaa saada ihmiset hyväksymään perusvapauksien menettämisen pääoman vapauden pelastamiseksi”.

Nykyään tämä logiikka tulee selvästi esiin ilmastonmuutokseen liittyvässä emotionaalisessa kiristyksessä. ”Edistyksellisten yksilöiden odotetaan tekevän rajuja elämäntapamuutoksia (huonompaan suuntaan) tuntemalla syyllisyyttä siitä, että he aiheuttavat vahinkoa Äiti Maalle, samalla kun planeetta on yhä alttiina pääoman markkinavälitteiselle dynamiikalle”, Vighi arvostelee.

Tämä asenne voidaan tunnistaa ”julkkis-ekosoturi-ilmiöstä”, joka on ”hyväntekeväisyyskapitalismin” sivutuote, Vighi selittää. ”Esimerkiksi näyttelijä Leonardo DiCaprio twiittaa säännöllisesti ilmastonmuutoksen vastaisesta kollektiivisesta taistelusta, mutta hän tekee sen helikopterikannella varustetulta, 110 miljoonan dollarin hintaiselta superjahdiltaan, joka vain parin mailin matkalla saastuttaa yhtä paljon kuin keskivertoauto vuodessa.”

”Juuri näyttelijänä hänen pitäisi kuitenkin tietää paremmin – hän aloitti Titanicista, ja me kaikki tiedämme, miten se elokuva päättyi”, Vighi ironisoi. Tämä ”kiero elitistinen yritys liittää vasemmistolainen sitoutumisen henki yhteiseen tarkoitukseen, saattaa jossain vaiheessa järjestelmän romahdusta kostautua – mikä on luultavasti ainoa toivomme”, professori päättää mietteensä.