Jos joku ei ollut kuullut Aleksandr Duginista ennen uutisvirtaa autopommista, joka surmasi hänen tyttärensä, niin nyt ainakin on. Valitettavasti suomalainen media kierrättää kuluneita fraaseja lännen valtamedioista, joten kuva siitä, kuka ja millainen ajattelija Dugin on, jää pintapuoliseksi ja jopa valheelliseksi.

Yleisin kuvaus Duginista on, että hän on ”äärioikeistolainen” ideologi, ”isovenäläisen imperialismin” kannattaja ja jopa yksi Ukrainan sodan arkkitehdeistä. Usein viitataan myös hänen menneisyyteensä venäläisen kansallismielisen marginaalin syvässä päädyssä, sekä miehen esoteerisiin kiinnostuksenkohteisiin.

Duginin politiikan yhteydessä mainitaan lähes aina hänen vuonna 1997, yhdessä kenraali Nikolai Klokotovin kanssa, kirjoittamansa Geopolitiikan perusteet, jossa maailmaa pilkottiin uusiksi Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta äärimmäisiä skenaarioita esitellen. Siellä Eurooppa ”suometetaan”, Yhdysvallat ja Kiina hajotetaan ja Suomikin liitetään takaisin Venäjän imperiumiin.

Jos halutaan olla hieman rehellisempiä, myönnetään, että Duginin maine venäläisenä ”äärioikeistolaisena” on väärä, tai ainakin vanhentunutta tietoa. Hänen kirjojaan on tuskin kovin moni suomalainen vaivautunut edes lukemaan, vaikka niistä on viime vuosikymmenen aikana alkanut ilmestyä myös englanninkielisiä painoksia.

Dugin tuli hetkeksi laajemmin suomalaisten tietoisuuteen, kun hän vieraili Suomessa esitelmöimässä Johan Bäckmanin kutsumana vuosina 2014 ja 2017. Tuolloin provosoivista lausunnoistaan tunnettu Bäckman väritti Duginin viestintää kertomalla, että he ovat ”rakentamassa Suur-Venäjää”.

Dugin puolestaan puhui Suomen vierailuillaan tulevasta ”moninapaisesta maailmasta” ja kritisoi länsimaista liberalismia ideologiana, joka ei siedä erilaisuutta. Toki tässäkin yhteydessä hänet esiteltiin ”maailman vaarallisimpana filosofina” ja ”putinismin pääideologina”, koska se kuulosti sopivan raflaavalta median tarpeisiin.

Olen itse käsitellyt Duginia ensi kerran kirjoituksessani Duginin Suomi-kuva, joka julkaistiin vuonna 2018 verkkolehti Sarastuksessa. Kuten olen aiemmin maininnut, kirjoitukseni sai Suomessa aika negatiivisen vastaanoton. Mainittakoon, että kyseinen ”kansallismielinen” julkaisu on enemmän linjassa valtavirran poliittisen Venäjän-vastaisuuden kanssa, eikä minulla olekaan ollut sen kanssa mitään tekemistä Dugin-tekstini jälkeen.

Duginin ristiriitainen maine perustuu osin hänen laajaan ja monipuoliseen tuotantoonsa, joka käsittelee vähän kaikkea, maailmanpolitiikasta psykologiaan, Platonin ja Heideggerin filosofiaan, traditionalismiin, vanhauskoiseen ortodoksikristillisyyteen ja lännen liberalismin ja atlantismin kritiikkiin. Venäläiseksentrikon teksteistä välittyy usein eskatologinen pohjavire, mutta maailmanlopun ajankohtaa Dugin ei ole tietääkseni ennustanut.

Duginin magnum opus, pääteossarja Noomakhia, tutkii taas ”syvällisesti maailman kulttuurien, filosofisten järjestelmien, taiteiden, uskontojen ja sivilisaatioiden ominaispiirteitä”, joten ei voi välttyä ajatukselta, ettei pelkkä politiikka olekaan filosofille tärkeintä.

Itse asiassa politiikka tarvitsee Duginin mielestä päivittämistä. Niinpä hän on pyrkinyt integroimaan ja ylittämään liberalismin, kommunismin ja fasismin ismit vuonna 2009 muotoilemallaan eklektisellä synteesillä, joka tunnetaan nimellä ”neljäs poliittinen teoria”.

Tämä politiikan teoria kiillottaa kolmesta edeltäjästään esiin niiden paremmat piirteet: liberalismista vapausihanteen, kommunismista kapitalismin kritiikin, fasismista etnisen partikularismin, hyläten kuitenkin niiden individualismiin, materialismiin ja rasismiin johtavat näkökulmat.

Lopputuloksena on, tutkija Jussi Backmania lainaten, ”spiritualistinen, kommunitaristinen ja partikularistinen maailmankatsomus, joka korostaa eri kulttuuriyhteisöjen yhteismitattomuutta ja niiden välisten erojen säilyttämisen tärkeyttä”.

Samaan aikaan Duginin ”uuseurasianismin” koulukunta jatkaa eloaan poliittisen kentän hämärissä, geopolitiikan klassikkoteorioita hyödyntäen ja nykyajan suurvaltasuhteita ruotien. Tässä ideologiassa, maailmassa käydään jatkuvaa poliittista kamppailua hegemoniasta ”atlantistien” ja ”eurasianistien” välillä.

Duginin mukaan länsimaiden ja erityisesti Yhdysvaltojen ”atlantismi” edustaa lännen kyynistä valtapolitiikkaa, joka kuorrutetaan äärimmäisellä liberalismilla. Duginin mielestä länsimainen demokratia on vain valheellinen ulkokuori, joka kätkee sisäänsä vanhan, ”rasistisen anglosaksisen kolonialistisen mentaliteetin” ja ajatuksen ”yksinapaisesta”, länsijohtoisesta maailmasta.

Duginin katsannossa, eurasianistit taas puolustavat maapallon jokaisen kulttuurin mahdollisuutta kehittyä omalla tavallaan, erityisten ominaispiirteidensä ja arvojensa mukaisesti. Tämän vuoksi Dugin puolustaa perinteitä, ”traditionalismia”, kulttuurivariaatioita ja ”moninapaista maailmanjärjestystä”, joka perustuisi alueellisiin järjestelmiin.

Duginin teorioissa nostaa toki päätään myös veto kotiin päin: vain vahva Venäjä, yhteistyössä kaikkien lännen atlantismin vastustajien kanssa, voi pysäyttää ”liberaaliglobalistit” ja luoda tilalle haluamansa moninapaisen järjestyksen, jossa yksi valta ei sanele muille, miten niiden tulisi elää.

Venäjällä on hyödynnetty Euraasian konseptia jossakin määrin esimerkiksi Euraasian talousunionin perustamisen muodossa, mutta en usko, että Kremlissä on varsinaisesti luettu Duginin oppeja. Myös Dugin tiedostaa, että Venäjän valtapiirit ideoineen ovat yhä liian länsiväritteisiä ja vain löyhästi eurasianistisia. Putinia Dugin kehuu, mutta myös kritisoi.

Duginista on lännen medioissa yritetty maalata myös ”rasistia”, sillä tällä syytöksellä toisinajattelija voidaan nykyään helposti sensuroida, tehdä hänestä persona non grata, ei-toivottu henkilö. Monien yllätykseksi, Dugin ei kuitenkaan edes usko ”rodun” käsitteeseen.

Dugin on puhunut ja kirjoittanut toistuvasti rasismia vastaan, ylistänyt afrikkalaisia kulttuureja ja kritisoinut angloamerikkalaista hegemoniaa rasistisena konstruktiona, jonka arrogantti ”universaalius” ei aidosti hyväksy kulttuurien ja sivilisaatioiden monimuotoisuutta, vaan pyrkii yhdenmukaistamaan kaikki konsumerismilla ja länsikeskeisellä, poliittisesti korrektilla identiteettipolitiikalla.

Eikä tässä vielä kaikki. Duginin yksi viimeisimmistä julkaisuista keskittyy ”suuren heräämisen” ja finanssieliitin ajaman ”suuren resetoinnin”, kapitalismin uudelleenkäynnistyksen, vastakkaisiin teemoihin, joita korona-aika on lietsonut.

Tässä yhteydessä Dugin innostuu Donald Trumpista, kritisoi transhumanismia ja lännen liberalismin ”totalitarisoitumista”, joka pyrkii ”uudelleenkäynnistämään” lännen globalistien yksinapaisen vallan. Dugin käsittelee myös ”cancelointia”, kieltämisen kulttuuria, josta hänellä on omakohtaista kokemusta tultuaan karkotetuksi lännen mediapalveluista, kuten Youtubesta.

Kaiken kaikkiaan Dugin on hyvin moniulotteinen hahmo, enkä yrittäisi yksioikoisesti lokeroida häntä suomalaisen valtamedian tyyliin. Hän on ponnistanut Venäjän poliittisen äärilaidan marginaalista yliopistomaailmaan ja valtavirran reunamille, politiikan kommentoijana, tutkijana ja tuotteliaana kirjailijana, jolla on oma kulttisuosionsa, faninsa ja vihaajansa.

Dugin on joutunut maksamaan Ukrainaa koskevista kärkevistä mielipiteistään. Vuonna 2014, hänet erotettiin Moskovan valtionyliopiston sosiologian laitokselta. Duginin mukaan ”tietyt piirit” eivät olleet tyytyväisiä hänen ”kovan linjan tukeensa Donbassin separatisteille”. Dugin on vakuuttunut, että Ukrainassa ratkotaan uutta maailmanjärjestystä ja Venäjän on nyt toimittava, eikä annettava periksi lännen vaatimuksille.

Lauantai-iltana venäläisfilosofi joutui kärsimään näkemyksistään vieläkin raskaammin, hänen tyttärensä Darjan menehdyttyä autopommi-iskussa, jonka oli tarkoitus surmata Dugin itse, tai heidät molemmat. 60-vuotias Dugin on tietääkseni tällä hetkellä sairaalassa. Venäjän ortodoksikirkon patriarkka Kirill on esittänyt hänelle surunvalittelunsa.