Ukrainan kriisi on amerikanjuutalaisen neokonservatiivisen liikkeen 30 vuotta kestäneen ylivaltahankkeen huipentuma. Joe Bidenin hallinto on täynnä samoja hahmoja, jotka kannattivat Yhdysvaltojen iskuja Serbiassa (1999), Afganistanissa (2001), Irakissa (2003), Syyriassa (2011) ja Libyassa (2011) ja jotka tekivät kaikkensa Venäjän provosoimiseksi Ukrainan suhteen.

Tällaisiä näkemyksiä eivät esitä enää ainoastaan salaliittoteoreetikot, Yhdysvaltojen imperialismin vastustajat, tai äärilaidan poliittiset kommentoijat, vaan aihetta on käsitellyt suorapuheisesti esimerkiksi amerikkalainen taloustieteilijä ja politiikan tutkija Jeffrey D. Sachs.

Neokonservatiivien ansioluettelo on Sachsin mielestä ”täysi fiasko, mutta presidentti Biden on silti miehittänyt tiiminsä neokonservatiiveilla”. Tämän seurauksena Biden ohjaa Ukrainaa, Yhdysvaltoja ja Euroopan unionia kohti uutta geopoliittista onnettomuutta. ”Jos Euroopalla olisi yhtään ymmärrystä, se irrottautuisi näistä Yhdysvaltojen ulkopoliittisista katastrofeista”, Sachs esittää.

Neokonservatiivinen liike syntyi 1970-luvulla pienen ydinryhmän ympärille, joista useat saivat vaikutteita Chicagon yliopiston politiikan tutkijalta Leo Straussilta ja Yalen yliopiston professorilta Donald Kaganilta.

Neokonservatiivien johtajiin kuuluivat Norman Podhoretz, Irving Kristol, Paul Wolfowitz, Robert Kagan (Donaldin poika), Frederick Kagan (Donaldin poika), Victoria Nuland (Robertin vaimo), Elliott Cohen, Elliott Abrams ja Kimberley Allen Kagan (Frederickin vaimo). Kaikilla heillä on sukutaustaa Itä-Euroopassa, entisen Neuvostoliiton alueilla.

Neokonservatiivien pääviesti on, että Yhdysvaltojen on hallittava sotilaallisesti kaikkia maailman alueita ja että sen on kohdattava nousevat alueelliset voimat, jotka voivat jonain päivänä haastaa Yhdysvaltojen hegemonian. Tätä tarkoitusta varten Yhdysvaltojen sotilaalliset voimat olisi sijoitettava etukäteen satoihin sotilastukikohtiin eri puolilla maailmaa ja Yhdysvaltojen olisi oltava valmis johtamaan valikoituja sotia kilpailevia valtoja vastaan.

Kansainvälisetkin instituutiot olisi pidettävä alisteisina Washingtonin intresseille. Esimerkiksi YK:ta olisi käytettävä ”vain silloin, kun se on hyödyllistä Yhdysvaltojen tavoitteiden kannalta”, muuten mentäisiin omilla ehdoilla kansainvälisistä sopimuksista välittämättä.

Tämän lähestymistavan esitti ensimmäisenä Paul Wolfowitz puolustusministeriölle vuonna 2002 laatimassaan turvallisuuspoliittisessa ohjeluonnoksessa, kun hän oli puolustusministerin sijainen. Luonnoksessa kehotettiin laajentamaan Yhdysvaltojen johtamaa ”turvallisuusverkostoa” Keski- ja Itä-Eurooppaan, huolimatta Saksan silloisen ulkoministerin Hans-Dietrich Genscherin vuonna 1990 antamasta nimenomaisesta lupauksesta, jonka mukaan Saksan yhdistyminen ei jatkaisi Naton itälaajentumista.

Wolfowitz puhui myös Yhdysvaltojen valitsemien sotien puolesta ja puolusti Washingtonin oikeutta toimia itsenäisesti, jopa yksin, vastauksena syvää valtiota huolestuttaviin kriiseihin. Eläköityneen kenraali Wesley Clarkin mukaan Wolfowitz oli jo toukokuussa 1991 tehnyt Clarkille selväksi, että Yhdysvallat johtaisi vallanvaihto-operaatioita Irakissa, Syyriassa ja muissa entisissä Neuvostoliiton liittolaismaissa.

Neokonservatiivit kannattivat Naton laajentumista Ukrainaan jo ennen kuin siitä tuli Yhdysvaltojen virallista politiikkaa. He pitivät Ukrainan Nato-jäsenyyttä avaintekijänä Yhdysvaltojen alueelliselle ja maailmanlaajuiselle ylivallalle. Historioitsija ja poliittinen kommentaattori Robert Kagan esitti huhtikuussa 2006 neokonservatiivien perustelut Naton laajentumiselle:

”Venäläiset ja kiinalaiset eivät näe [entisen Neuvostoliiton ’värivallankumouksissa’] mitään luonnollista, vaan ainoastaan tuettuja vallankaappauksia, joiden tarkoituksena on edistää länsimaiden vaikutusvaltaa strategisesti elintärkeissä osissa maailmaa. Ovatko he sitten väärässä? Eikö Ukrainan menestyksekäs vapauttaminen, jota länsimaiset demokratiat ovat kannustaneet ja tukeneet, voisi olla alkusoittoa maan liittämiselle Natoon ja Euroopan unioniin – lyhyesti sanottuna länsimaisen liberaalin hegemonian laajentamiselle?”

Kagan myönsi Naton laajentumisella olevan vakavat seuraukset. Hän siteerasi tuolloin myös Carnegie-ajatushautomon Venäjä-asiantuntija Dmitri Treniniä, jonka mukaan ”Kreml valmistautuu ’taisteluun Ukrainasta’ kaikessa vakavuudessaan”.

Sachs katsoo, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen sekä Yhdysvaltojen että Venäjän olisi pitänyt pyrkiä ”puolueettomaan Ukrainaan varovaisena puskurina ja turvaventtiilinä”. Sen sijaan neokonservatiivit halusivat jatkaa ”hegemoniaa” ja venäläiset ryhtyivät taisteluun osittain puolustukseksi ja osittain myös omien pyrkimystensä vuoksi.

Robert Kagan kirjoitti artikkelin yksityishenkilönä, kun hänen vaimonsa Victoria Nuland oli Amerikan suurlähettiläs Natossa George W. Bushin hallinnon aikana. Olen käsitellyt epävakauttamisveteraani Nulandin taustaa ja neokonservatiivien historiallista Venäjä-vihaa jo aiemmin, mutta lyhyt kertaus ei liene pahitteeksi.

”Neokonservatiivien agenttina Nuland on ollut vertaansa vailla”, Sachs muotoilee. Sen lisäksi, että Nuland toimi Bushin Nato-lähettiläänä, hän oli presidentti Barack Obaman ”Euroopan ja Euraasian asioiden apulaisulkoministeri” vuosina 2013-17. Hän osallistui Ukrainan presidentin Viktor Janukovitšin syrjäyttämiseen ja tänään hän on Bidenin hallinnon apulaisulkoministeri, joka ohjaa Yhdysvaltojen politiikkaa Venäjän ja Ukrainan konfliktissa.

Neokonservatiivinen näkemys perustuu siihen, että Yhdysvaltojen sotilaallinen, rahoituksellinen, teknologinen ja taloudellinen ylivoima antaa sille mahdollisuuden sanella ehdot kaikilla maailman alueilla. ”Se on kanta, joka sisältää sekä huomattavaa ylimielisyyttä, että tosiasioiden halveksuntaa”, Sachs arvioi.

”Yhdysvallat on 1950-luvulta lähtien joutunut vaikeuksiin tai hävinnyt lähes jokaisessa alueellisessa konfliktissa, johon se on osallistunut”, tutkija huomauttaa. Silti ”taistelussa Ukrainasta”, neokonservatiivit olivat valmiita provosoimaan sotilaallisen yhteenoton Venäjän kanssa laajentamalla sotilasliittoa, koska he uskovat vakaasti, että Venäjä kukistuu taloudellisten pakotteiden ja Naton aseiden avulla.

Vuonna 2007 perustettu Institute for the Study of War, Kimberley Allen Kaganin johtama (ja puolustusteollisuuden urakoitsijoiden, kuten General Dynamicsin ja Raytheonin, tukema) neokonservatiivinen ajatushautomo, lupailee yhä ”Ukrainan voittavan”. Venäjän etenemisestä instituutti esittää tyypillisen kommentin:

”Riippumatta siitä, kumpi osapuoli pitää (Sjevjerodonetskin) kaupunkia hallussaan, Venäjän hyökkäys operatiivisella ja strategisella tasolla on todennäköisesti kulminoitunut, mikä antaa Ukrainalle mahdollisuuden aloittaa uudelleen operatiivisen tason vastahyökkäyksensä Venäjän joukkojen työntämiseksi takaisin.”

Turvallisuuspoliittisesta kielipelistä ja informaatiosodankäynnistä huolimatta, paikan päällä tosiasiat viittaavat kuitenkin muuhun. Lännen talouspakotteilla ei ole ollut vielä juurikaan kielteisiä vaikutuksia Venäjään, kun taas niiden ”bumerangivaikutus” muualle maailmaan on ollut hyvinkin suuri. Myös talousasiantuntija Sachs on tätä mieltä.

Lisäksi Yhdysvaltojen rajallinen tuotantokapasiteetti ja rikkinäiset toimitusketjut haittaavat Washingtonin mahdollisuuksia toimittaa Ukrainalle ammuksia ja aseita. Venäjän teollinen kapasiteetti on tietysti Ukrainan kapasiteettia suurempi. Venäjän bruttokansantuote oli noin kymmenen kertaa suurempi kuin Ukrainan ennen konfliktia ja nyt Ukraina on menettänyt suuren osan teollisuuskapasiteetistaan.

Nykyisten taistelujen todennäköisin tulos on, että Venäjä valloittaa suuren osan Ukrainasta. Jäljelle jäävästä tynkä-Ukrainasta tulee kutistunut sisämaavaltio, jolla ei ole suoraa yhteyttä merelle.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa turhautuminen sotilaallisiin tappioihin sekä sodan ja pakotteiden aiheuttamiin inflaatiovaikutuksiin tulee kasvamaan. Sachs pelkää seurausten olevan tuhoisia, varsinkin jos Yhdysvalloissa valtaan nousee (tai Donald Trumpin tapauksessa valtaan palaa) ”oikeistolainen demagogi, joka lupaa palauttaa Yhdysvaltojen haalistuneen sotilaallisen loiston vaarallisen eskalaation avulla”.

Katastrofin estämiseksi Sachs ehdottaa järkevää, mutta asioiden nykytilassa jokseenkin epärealistista ratkaisua: Yhdysvaltojen olisi vain suosiolla luovuttava ”neokonservatiivisista kuvitelmista” ja valta-asemastaan. Lisäksi Naton pitäisi sitoutua luopumaan laajentumispyrkimyksistään. Tästä vastineeksi Venäjä saataisiin sitoutumaan rauhaan ja Ukrainan konflikti päättyisi.

”Sen pituinen se”, sanottiin ennen satujen päätteeksi, mutta reaalipoliittinen todellisuus taitaa olla toinen. Neokonservatiivien hallitsema Washington tuskin luopuu omista tavoitteistaan ilman aktiivista ”rauhaan pakottamista”. ”Kaganistien” Venäjän (ja Euroopan) vastaisuus tuskin laantuu, niin kauan kuin heissä henki pihisee.