Kuten on jo käynyt selväksi, Ukrainan länsimaisten tukijoiden tavoitteena ei ole vain ”pysäyttää” Venäjää, vaan tuhota se. Ja vaikka sitä ei ole vielä sanottu ääneen, tavoitteena on tehdä sama Kiinalle. Tämän kaksoistehtävän tarkoituksena on tietenkin se, että länttä hallitseva eliitti voisi jatkaa koko maailman hallitsemista.
Mutta suunnitelman mukaisesti Venäjä on lyötävä ensin. Kiovan ”narkomaanien ja uusnatsien” nukkehallinnolle ei anneta enää edes mahdollisuutta neuvotella rauhasta Moskovan kanssa. Läntiset operoijat ovat esittäneet Zelenskyin azovistiklikille pelisuunnitelmansa ja vaatimuksensa.
Bidenin kabinetin ”kaganistit”, Nulandin ja Blinkenin johdolla, ovat valmiita taistelemaan viimeiseen ukrainalaiseen saakka. Ukrainan oligarkit ja muut etniset VIP-henkilöt on jo lennätetty turvaan Israeliin; loput kelpaavat tykinruuaksi, jotta hylkiövaltion asemaan valtamediassa jo soviteltua Venäjää voidaan syyttää vastakin ”sotarikoksista”.
Länsimaat ovat jatkuvasti nostaneet panoksia sotatilan jatkamiseksi. Ne ukrainalaiset, jotka pystyivät lähtemään, ovat jo poistuneet maasta. Nyt Kiovan hallinto pakottaa jäljelle jääneet ukrainalaiset osallistumaan tähän itsetuhoiseen näytelmään. Samaan aikaan infosodan rintamalla tosiasiat käännetään päälaelleen ja esitetään, että Ukrainan joukkojen kokemat tappiot ovat itse asiassa merkkejä voitosta.
Niinpä sotaa pitkitetään, ukrainalaisia sotilaita ja siviilejä kuolee yhä lisää ja maa raunioituu. Tämän on suunniteltu hyödyttävän Nato-länttä, heikentävän Venäjää ja ehkä jopa syrjäyttävän Putinin johtaman hallinnon vallasta.
Entäpä sitten Kiina, joka nähdään Yhdysvaltojen suurimpana uhkana ja pääkohteena? Lopullinen tavoite on sama kuin Venäjänkin kohdalla. Ukrainan tiedustelujohtaja Kyrylo Budanov on esittänyt, että Venäjä pitäisi jakaa ”kolmeen tai useampaan osaan”. Hänen mielestään sota päättyy vasta, kun ”sotarikollinen Vladimir Putin kuolee”.
Myös läntinen retoriikka on muuttunut. Ukrainan ja Venäjän välisen rauhansopimuksen tarpeellisuudesta ei enää puhuta, vaan korostetaan yhä enemmän sitä, että Venäjälle on aiheutettava mahdollisimman suurta sotilaallista ja taloudellista vahinkoa. Tällaista on Washingtonin ulkopolitiikka ja sama asenne pätee Kiinan suuntaan.
Lännen sotahaukkojen mielestä myös Kiina on pilkottava tai vähintäänkin ”demokratisoitava” ja presidentti Xi Jinpingin johtama kommunistinen puolue on syöstävä vallasta. Asennemuokkausta – eli vihollisen epäinhimillistämistä – tulevaa runteluprojektia varten on tehty länsimaissa jo hyvän aikaa.
Kuriositeettina voisi mainita, että Suomessakin on jaettu ilmaisjakelupostin mukana outoa lehtistä Loppu Kiinan kommunistipuolueelle, jossa kampanjoidaan Kiinan nykyhallintoa vastaan. Julkaisu on, yllätys, yllätys, amerikkalaistaustainen ja antikommunistien päämaja löytyy New Yorkista.
Asiat voivat muuttua vieläkin hankalammiksi, jos omasta ylimielisyydestään ja hybridivaikuttamisestaan rohkaistunut Nato-länsi laajentaa toimintaansa Euroopan, Keski-Aasian ja Länsi-Aasian ulkopuolelle, kuten Britannian ulkoministeri Liz Truss on ehdottanut.
Truss on todennut, että maailman palatessa ”geopolitiikan aikaan”, myös Natolla on oltava ”globaali näkökulma”, ja sen on oltava valmis torjumaan ”maailmanlaajuisia uhkia” (lännen ylivallalle, tietenkin).
Lontoon pankkiirien ”globaalin Britannian” ulkoministeri on antanut ymmärtää, että (Kiinan-vastaista) yhteistyötä tulisi tehdä indopasifisen alueen liittolaisten, kuten Japanin, Etelä-Korean, Australian ja Uuden-Seelannin kanssa, sekä varmistaa, että ”Taiwanin kaltaiset demokratiat” pystyvät puolustamaan itseään.
Arrogantti Truss on myös varoittanut Kiinaa, eli kertonut ihmiskunnan vanhimmalle yhä olemassa olevalle sivilisaatiolle ja suurimmalle maailmantaloudelle, että sen on nöyrryttävä pelaamaan valtapeliä lännen manipuloitujen sääntöjen mukaan, ”tai muuten sen nousu suurvallaksi katkeaa”.
Tämä puolestaan herättää mahdollisuuden pitkittyneeseen kylmään sotaan Venäjän lisäksi myös Kiinan kanssa. Kamppailu voi helposti muuttua kuumaksi, jos ja kun Yhdysvallat ja sen liittolaiset joutuvat vastakkain Venäjän ja Kiinan muodostaman strategisen liittouman kanssa.
Maailmassa on myös muita maita, jotka eivät enää halua tanssia komentelevan lännen pillin mukaan, joten on mahdollista, että transatlanttinen ”demokratioiden allianssi” kohtaa vielä laajempaakin vastarintaa. Kysymys kuuluu, joutuuko neutraaliudestaan luopunut Suomikin vielä mukaan kaikkiin keskeisiin konflikteihin lännen ylivaltaintressien vuoksi?