”Olipa Ukrainan kohtalo millainen tahansa, sota on vahvistanut sitä tosiasiaa, että elämme nyt kolminapaisessa maailmassa, jossa Kiina, Yhdysvallat ja Venäjä muodostavat eräänlaisen globaalin valtakolmion”, kirjoittaa Sean O’Grady.

Uusi suurvaltapoliittinen kolmiodraama ei ole O’Gradyn mielestä välttämättä ”sen vakaampi kuin monet aiemmin vallinneet erilaiset valtatasapainot, yksinkertaisesti siksi, että liikkuvia osia on enemmän, samoin kuin toimijoita, jotka voivat tulkita toistensa aikeet väärin”.

Maailman tulevaisuus riippuu kuitenkin siitä, miten nämä kolme suurvaltaa (ja EU:n taloudellinen suurvalta) asettuvat yhteen.

O’Grady toivoo Bidenin hallinnon saavan Kiinan puolelleen, mutta hän spekuloi myös tulevaisuudennäkymästä jossa ”Kiina valitsee Venäjän ja muodostaa autoritaarisen kansallismielisen liiton, joka vetää puoleensa Intian Modin, Turkin Erdoğanin, Saudi-Arabian Mohammad bin Salmanin ja Brasilian Bolsonaron kaltaisia johtajia”.

Brittitoimittajan mielestä maailmastamme on tulossa ”kirjaimellisesti orwellilainen maailma”. Orwell esitteli kirjassaan Vuonna 1984 maailman, joka koostui kolmesta totalitaristisesta supervallasta – Oseaniasta, Itä-Aasiasta ja Euraasiasta.

Tarkastellaanpa tässä välissä hieman historiaa. Ennen maailmansotaa maailmaa hallitsivat Euroopan mantereella kaksi nousevaa blokkia – Britannian, Ranskan ja Venäjän muodostamat entente-vallat Saksan, Itävallan ja Turkin kolmoisliittoa vastaan. Tämä oli kaksinapainen voimatasapaino, vaikka se ei onnistunutkaan pitämään rauhaa yllä.

Sotien välissä Amerikka palasi isolationismiin ja Venäjä päätti rakentaa ”sosialismia yhdessä maassa”, Euroopan jakautuessa jälleen kahteen blokkiin, liittoutuneisiin ja akselivaltoihin.

Toisen maailmansodan jälkeen elimme ilmeisen kaksinapaisessa maailmassa, erityisesti Suezin kriisin jälkeen, kun brittiläinen imperiumi ei enää voinut olla sodan voittaneen ”kolmen suuren” jäsenen asemassa, Rooseveltin, Stalinin ja Churchillin alaisuudessa.

Niinpä kaksi ydinasevaltaa, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat, ylläpitivät toisinaan epävarmaa voimatasapainoa ydinpelotteen ja molemminpuolisen varman tuhon doktriinien avulla.

Valtataisteluita käytiin Vietnamin viidakoista Angolan pusikoihin ja Afganistanin vuorille. Vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisi osoitti, että kun oli olemassa vaara, että venäläiset ja amerikkalaiset joutuisivat suoraan yhteenottoon, sota vältettiin argumentoimalla, että ydinsodassa ei olisi voittajia.

Kiina oli väkirikas ja sillä oli suuri armeija, mutta maa oli vielä sulkeutunut. Vuonna 1972 Mao päätti ottaa uudelleen diplomaattisen yhteyden muuhun maailmaan. Richard Nixonin kuuluisa vierailu puoli vuosisataa sitten oli tämän päivän ulospäin suuntautuneen Kiinan alku.

Yhdysvallat voitti kylmän sodan ja Neuvostoliitto romahti vuonna 1991. 1990- ja 2000-luvuilla Amerikalla oli yksinapainen hetkensä, jonka aikana Clintonit, Bushin perhe ja Obama ylläpitivät länttä hallitsevan eliitin ”uutta maailmanjärjestystä” yksipuolisesti, kävivät laittomia sotia ja toteuttivat vallanvaihto-operaatioita haluamallaan tavalla.

”Nyt voimasuhteet ovat kuitenkin jälleen muuttuneet”, O’Grady tunnustaa. Hahmottumassa on ”kolminapainen järjestelmä, mutta kolmion sivut ovat niin sanotusti epätasaiset, eivätkä tasasivuiset”. Kyseessä on ”epäsäännöllinen kolmio”.

Saksa ja Ranska voivat vielä muuttaa asetelmaa, mutta toistaiseksi Euroopan turvallisuusintressit on siirretty Natolle, joka toimii edelleen Yhdysvaltojen johdolla. Ukrainan tapahtumien aikana euromaat ovat kiltisti totelleet Washingtonin vaatimuksia Venäjän-vastaisista pakotteista, joilla heikennetään tuntuvasti myös Euroopan omaa taloutta.

O’Grady katsoo, että ”Kiina tarvitsee Amerikan markkinoita ja Yhdysvallat tarvitsee Kiinaa lainaamaan sille rahaa, jotta se voi ostaa lisää kiinalaisia tuotteita”. Kiinan suhde Eurooppaan on ”samanlainen, mutta tasapainoisempi”.

Kiinan valtiojohtoinen Vyö ja tie -aloite on ”eräänlainen viime aikojen globaali talousimperiumi, jolla se kasvattaa vaikutusvaltaansa kaikkialla Sri Lankasta Kreikkaan ja Jamaikalle”. Amerikalla on ”Wall Street, Apple ja Disney”. Venäjällä puolestaan on ”öljyä, hiiltä ja kaasua”.

Näkyvässä pelissä on siis kolme supervaltaa, joilla kullakin on heikkoutensa ja vahvuutensa. Euroopalla ei muuten ole tässä kuviossa paljonkaan merkitystä, paitsi talouden ja kaupan alalla, koska se ei ole vieläkään kehittänyt itsenäistä ”ulko- ja turvallisuuspoliittista persoonallisuutta”.

Brexit heikensi Euroopan unionia, aivan kuten Yhdistyneen kuningaskunnan profiili ja vaikutusvalta on heikentynyt ilman EU:n taloudellista painoarvoa sen aloitteiden takana. Lopputulos on, että Eurooppa/Britannia on jättänyt huomiotta tilaisuutensa olla neljäs globaali suurvalta”, O’Grady arvioi.

Tässä troikassa Amerikka ja Venäjä ovat jo sotkeutuneet taloussotaan ja myös Kiinaan kohdistettiin Trumpin kaudella talousiskujen sarja. O’Gradystä tällä hetkellä ”huolestuttavin geopoliittinen kehitysaskel” on ”Venäjän ja Kiinan lähentyminen toisiinsa”.

Xi Jinpingin ja Putinin helmikuussa Pekingissä pitämän huippukokouksen julkilausumassa todettiin, ettei maiden välisillä suhteilla ole ”mitään rajoja”. Sen lisäksi he lupasivat ”torjua tehokkaasti ulkoista sekaantumista ja alueelliseen turvallisuuteen kohdistuvia uhkia sekä ylläpitää kansainvälistä strategista vakautta”. O’Gradystä tämä on ”koodikieltä, jolla Amerikkaa kehotetaan pysymään poissa heidän vaikutuspiiristään”.

Xillä ja Putinilla on paljon yhteistä, ainakin pintapuolisesti. Molemmat hylkäävät länsimaistyyppisen demokratian ”heikkona ja epäkäytännöllisenä tapana vastata 2000-luvun nopeasti muuttuviin haasteisiin”.

Putin ja Xi ovat molemmat myös ”revansistisia nationalisteja”, O’Grady uskoo. ”Aivan kuten Putin haluaa rakentaa uudelleen Neuvostoliiton ja tsaarin Venäjän maantieteellisen alueen, niin Kiina haluaa lujittaa ja muovata Macaon, Hongkongin, muslimien Xiangjingin, Tiibetin ja Taiwanin Pekingin kuvaksi”, Independent-lehden toimittaja intoutuu.

Yksi kylmän sodan suurista arvoituksista oli se, miksi kommunistimaat Kiina ja Neuvostoliitto eivät oikein tulleet toimeen keskenään ideologisista yhtäläisyyksistään huolimatta. Yhdessä ne olisivat voineet toimia paljon tehokkaammin jopa Yhdysvaltojen teknologisen ja teollisen hegemonian aikakaudella.

Ne eivät tehneet niin, koska ne olivat ja ovat jossain määrin edelleen valtakilpailijoita. Kiinalais-neuvostoliittolaisessa kahtiajaossa oli näennäisesti kyse siitä, kenellä oli oikeus viedä eteenpäin maailman kommunistista vallankumousta, kuka edusti parhaiten Marxin, Engelsin ja Leninin perinteitä, Maon Kiina vai Kreml?

Neuvostoliiton tukeman Kiinan vallankumouksen jälkeen vuonna 1949, Mao hyväksyi Stalinin kumppanikseen, koska Kiina oli toipumassa sisällissodasta ja Japanin hallinnon kauhuista. Neuvostoliitto oli atomivaltio, marxilais-leninismin vartija ja Stalin tämän perinnön jatkaja. Tämä kumppanuus ei kuitenkaan kestänyt.

Vuoteen 1961 mennessä ero oli julkinen. Muodollisesti kiinalaiset pysyivät uskollisina Stalinille ja pitivät siten itseään legitiimeinä kommunisteina ja hruštšovilaisia poikkeavina revisionisteina. Ne kilpailivat kommunististen puolueiden ja sissiliikkeiden ohjaamisesta eri puolilla maailmaa, vaikka aluksi vain Albania tarjoutui vapaaehtoisesti liittoutumaan Kiinan kanssa, myös Romanian ollessa jokseenkin myötämielinen.

Todellisuudessa Kiinan ja Neuvostoliiton välisen kommunistisen liiton hajoaminen johtui yhtä paljon Maon egosta, venäläisten holhoavasta asenteesta ja murtumispisteenä Venäjän kieltäydyttyä luottamasta täysin kiinalaisiin ydinteknologiansa salojen suhteen. Kiinan ja Neuvostoliiton jakautumisella vuonna 1961 oli kauaskantoisia ja aluksi länsimaille edullisia seurauksia.

Jakautumisen jälkeen kiinalaiset kävivät omaa rinnakkaista kylmää sotaansa Venäjän kanssa aivan kuten amerikkalaisetkin. Kiinan ja Neuvostoliiton suhteet menivät niin huonoon kuntoon, että vuoteen 1969 mennessä osapuolet ampuivat toisiaan kohti epämääräisen Ussurin rajavälikohtauksen vuoksi ja olivat lähes sodassa.

Yhdysvallat reagoi tähän Henry Kissingerin ja Richard Nixonin varjodiplomatialla ja historiallisella matkalla Kiinaan vuonna 1972 (aikana, jolloin Yhdysvallat kieltäytyi edelleen tunnustamasta ”Punaista Kiinaa” ja kunnioitti virallisesti Taiwanin rannikolla sijaitsevan separatistihallinnon asemaa koko kansakunnan laillisena hallituksena).

Nixon ymmärsi, ettei olisi kovin vaikeaa kosiskella kiinalaisia ja käyttää hyväksi heidän antipatioitaan Neuvostoliittoa kohtaan ja niinpä hän ryhtyi toimeen. Jokainen presidentti Nixonista Obamaan on ottanut asiakseen lähentyä Kiinan kanssa ja pelata sitä Venäjää vastaan. Peking lienee tietoinen Washingtonin todellisista tavoitteista.

Viime vuosien Kiinan-vastaisuus, jota Trump on lisännyt, eikä Joe Bidenkään ole juuri vähentänyt, on vahingoittanut merkittävästi Kiinan ja Yhdysvaltojen välisiä suhteita. Virallisesti Kiina on muuttunut Yhdysvaltojen kumppanista ”suurimmaksi uhaksi” ja ”pahimmaksi kilpailijaksi”.

Tämä on vahvistanut Kiinan ja Venäjän strategista kumppanuutta. ”Kun vielä jokin aika sitten Pekingin olisi ollut mahdotonta ajatella toimittavan Venäjälle korkean teknologian välineitä, kuten drooneja, saati sitten pönkittävän ruplan kurssia, nyt on käynyt juuri näin”, O’Grady harmittelee.

Kiina ja Venäjä, jotka alkoivat normalisoida suhteitaan 2000-luvulla, ovat lähempänä toisiaan kuin koskaan sitten 1950-luvun. Vuonna 2001 Venäjän ja Kiinan välillä solmittu sopimus hyvistä naapuruussuhteista ja yhteistyöstä, oli sekä hienovarainen että erittäin merkittävä – historian ensimmäinen tasavertainen sopimus näiden kahden maan välillä.

Amerikka menetti Trumpin aikana suhteensa Kiinan kanssa, mutta ei onnistunut tasapainottamaan menetystä lähentymällä Venäjän kanssa. Huolimatta Trumpin avoimesta Putinin ihailusta, Trumpin hallinto ei koskaan onnistunut luomaan kumppanuutta Venäjän kanssa (pyrittiinkö tähän edes, on toinen kysymys).

O’Grady ei usko, että Yhdysvallat edes Euroopan, Japanin ja muiden liittolaistensa kanssa pystyy hillitsemään kahta muuta supervaltaa samanaikaisesti. Se ei ole enää tarpeeksi vahva suhteessa muihin taistellakseen niin sanotusti kahdella rintamalla samaan aikaan.

Brittitoimittaja toivoo, että ”jonain päivänä yhdistynyt Eurooppa, jossa Saksa käyttää puolustukseen suhteellisesti yhtä paljon kuin Yhdysvallat, voisi tasapainottaa maailman jälleen nelikenttään”, mutta tämä vie aikaa, eikä eurofederalistinen kehityssuunta ole lainkaan varma asia.

Amerikkalaisäänestäjät ovat myös läpeensä kyllästyneitä sotimiseen ulkomailla, vaikka media onkin onnistuneesti lietsonut Venäjän-vastaisuutta Ukrainan konfliktin vuoksi. ”Taistelisivatko amerikkalaiset Afganistanin ja Irakin jälkeen Venäjän kanssa Romanian tai Viron kohtalosta”, O’Grady kysyy epäluuloisesti.

Orastavasta ”kolminapaisuudesta” huolimatta, brittitoimittajan mielestä ”yksi supervalta on nousemassa maailmanpolitiikan kantavaksi voimaksi”. Kiina voi nyt kertoa sekä Bidenille että Putinille, miten monenkeskisessä maailmassa täytyisi toimia, O’Grady päättelee.

Toistaiseksi Kiinan ulkopoliittinen linja on ollut hyvin maltillinen, joten arvelen Kiinan toimivan amerikkalaisia fiksummin. Globaalin imperiumin ylläpito vaatii massiivisia taloudellisia resursseja ja sotilaallista voimaa, joten epäilen, kiinnostaako Pekingiä osallistua tällaiseen geostrategiseen uhkapeliin, varsinkin kun Yhdysvallat on varoittava esimerkki ylivaltafantasioiden nurjasta puolesta.