Prabhat Patnaik, intialainen marxilainen taloustieteilijä ja poliittinen kommentaattori kertoo tuoreessa haastattelussaan Venäjään ja muihin maihin kohdistuvien pakotteiden vaikutuksista. Kapitalistisesta uusliberalismista saatetaan siirtyä sosialistisempaan suuntaan.

”Vallitseva kansainvälinen talousjärjestys mahdollistaa pakotteiden käytön aseena imperialismia uhmaavia maita vastaan”, Patnaik sanoo. ”Imperialismi”, johon hän viittaa, tarkoittaa lännen hegemoniaa ja uusliberaalia talousjärjestelmää, jonka avulla ylikansallinen finanssieliitti on jo pitkään hallinnut maailmaa.

Nykyinen talousjärjestelmä, joka on merkinnyt tavaroiden, palvelujen ja pääoman, mukaan lukien rahoituksen, suhteellisen vapaata liikkumista maiden rajojen yli, on myös lisännyt riippuvuutta tuonnista ja ulkomaisista investoinneista.

Tämä on tehnyt pakotepolitiikasta tehokkaan aseen ja sitä onkin käytetty sellaisiin maihin, kuten Iraniin, Venezuelaan ja Kuubaan, jotka ovat vastustaneet lännen hegemoniaa ja pyrkineet poliittiseen ja taloudelliseen itsenäisyyteen.

Monet Afrikan maat alistuivat tähän painostukseen ja tulivat riippuvaisiksi länsivalloista, jopa niinkin välttämättömän hyödykkeen kuin ruokaviljan tuonnissa. Ei ole siis yllättävää, että niistä tuli haavoittuvaisia pääomapiirien hyväksikäytölle ja kaikenlaiselle poliittiselle kädenväännölle.

Patnaik antaa esimerkin myös omasta kotimaastaan, Intiasta. Yhdysvallat on Maailman kauppajärjestön kautta painostanut Intiaa luopumaan elintarvikeomavaraisuudestaan ja siirtämään maankäyttöä pois ruokakasvien viljelystä. Jos Intia taipuisi tämän painostuksen alla, se olisi ollut erittäin haavoittuvainen lännen pakotteille.

Pakotepolitiikan kohteeksi joutuminen vaatii luovia ratkaisuja ja kahdenvälisiä kauppasuhteita. Vladimir Putinin varoitus siitä, että ”Yhdysvallat ja länsivallat eivät muodosta koko maailmaa vaan vain pienen osan siitä”, viittaa siihen, että myös Venäjä on valmis kääntymään muiden kuin länsimaiden puoleen selvitäkseen pakotteista.

Patnaikin mielestä Venäjän on ”siirryttävä kohti sellaista talouspolitiikkaa (ei tietenkään sellaista omaisuuden omistusmallia), joka Neuvostoliitolla oli. Tästä aiheutuu jonkin aikaa haittaa Venäjälle, mutta ennen kaikkea se on takaisku lännelle, koska se merkitsee ”nykyisen talousjärjestyksen romahtamista ja sen korvaamista lukuisilla alueellisilla, paikallisilla ja kahdenvälisillä järjestelyillä”.

Tilanteessa, jossa entisenlaista, länsikeskeistä ”kansainvälistä järjestystä” ei ole, kansallisvaltioilla on myös jonkinlainen autonomia harjoittaa valitsemaansa talouspolitiikkaa (eikä globalisoitunutta pääomaa miellyttävää politiikkaa), joten tämä luo uusia mahdollisuuksia kapitalismin vastaiselle, sosialistiselle politiikalle.

Venäjän tapauksessa pakotteiden aiheuttama haitta ”voi johtaa tuotantorakenteen monipuolistamiseen ja joidenkin Neuvostoliitolle ominaisten toimenpiteiden palauttamiseen”. Venäjä on kapitalistinen talous, mutta sitä vastaan suunnatut pakotteet voivat saada aikaan siirtymän ”sosialistiseen suuntaan”, intialaisajattelija arvioi.

Monet ulkomaiset yritykset ovat lähdössä Venäjältä länsimaiden sitä vastaan asettamien pakotteiden seurauksena. Venäjän on pian päätettävä, mitä se tekee näiden yritysten varoille. Jos yritys lähtee Venäjältä, ei ehkä ole muuta vaihtoehtoa kuin kansallistaa sen omaisuus.

Kansallistaminen on ilmeisen sosialistinen toimenpide, eikä Venäjän vallanpitäjillä ole välttämättä halua ryhtyä tällaisiin toimiin – itse asiassa he ovat innokkaasti yksityistäneet Venäjän taloutta. Olosuhteet saattavat kuitenkin pakottaa nykyhallinnon ainakin joksikin aikaa hyväksymään tällaiset keinot.

Toistaiseksi pakotteita on yleensä sovellettu ”sellaisia talouksia vastaan, jotka ovat joko siirtymässä kohti sosialismia tai jotka ovat ainakin heterodoksisia, kuten Iran”. Patnaik muistuttaa, että niitä ei ole sovellettu ”täysivaltaista kapitalistista taloutta vastaan”. Venäjän tapaus on ensimmäinen laatuaan, jossa Yhdysvallat vasalleineen käyttää pakotteita kapitalistista maata vastaan.

Patnaik ei väitä, että Venäjän kapitalistinen kehityskulku välttämättä päättyisi tähän. Se, mitä nykyisen vaiheen jälkeen tapahtuu ja miten tilanne kehittyy, riippuu myös Venäjän sisäisistä poliittisista voimista. Onko esimerkiksi kommunisteilla mahdollista nousta tulevaisuudessa valtaan?

Bidenin hallinnon pyrkimykset laajentaa pakotteita kattamaan Venäjän raakaöljyn vienti Eurooppaan (toistaiseksi vain Venäjän öljyn vienti Yhdysvaltoihin on kielletty) eivät ole vielä toteutuneet. Euroopan maat eivät voi olla ilman öljyä, joten monet niistä ovat haluttomia boikotoimaan venäläistä öljyä – Ukrainan tilanteesta riippumatta.

Uutena ongelmana tähän yhtälöön on tullut myös Venäjän vaatimus maksusta ruplina. Tämä on uhka dollarin valta-asemalle. Jos ruplan hinta öljyllä (ja siten myös muilla hyödykkeillä) mitattuna on kiinteä, ainakin osa maailman varakkaista joutuu pitämään varallisuuttaan ruplissa dollarin sijasta, mikä olisi takaisku dollarille.

Ironista kyllä, pakotteiden käyttöönoton jälkeen venäläisen öljyn tuonti on itse asiassa kasvanut Euroopassa. Tämä johtuu siitä, että öljypulan ennakointi on nostanut raakaöljyn spot-hintoja kansainvälisillä markkinoilla, mikä on tehnyt venäläisestä raakaöljystä paljon halvempaa; Eurooppa yrittää ainakin vielä hyödyntää tätä tilannetta.

Samaan aikaan Yhdysvallat yrittää taivutella Venezuelaa ja Irania, maita, joihin se on tähän asti kohdistanut laajoja pakotteita, lisäämään öljyntuotantoaan ja -vientiään, jotta maailma voisi tulla toimeen ilman venäläistä öljyä, eikä siitä tulisi pulaa (samoin se on yrittänyt painostaa myös Saudi-Arabiaa, joka ei ole tuominnut Venäjän toimia Ukrainassa).

Tämän päämäärän saavuttamiseksi Yhdysvaltojen on kuitenkin ”maksettava poliittinen hinta”. ”Venezuelan tapauksessa se on yrittänyt tukea Juan Guaidóa presidentiksi asianmukaisesti valitun Nicolás Maduron sijasta. Edellytyksenä neuvotteluille Venezuelan kanssa, Yhdysvaltojen olisi luovuttava tällaisista juonitteluista”, Patnaik esittää.

Samoin Washingtonin olisi ”peräännyttävä Iranin ydinsopimusta koskevista manöövereistään Iranin kanssa käytävien neuvottelujen ehtona”. Poliittinen hinta, jonka se joutuu maksamaan, on siis nöyrtyminen niiden maiden suhteen, joita vastaan se vielä eilen kiivaasti hyökkäsi.

”Olemme todistamassa Yhdysvaltojen hegemonian päättymistä maailmanpolitiikassa”, Patnaik uskoo. Ukrainan kriisin taustalla on pyrkimys säilyttää tämä hegemonia (lyödä kiilaa Euroopan ja Venäjän välille ja jatkaa ”karhun provosointia”, jotta Eurooppa joutuisi asettumaan Yhdysvaltojen taakse), mutta sen Venäjälle asettamat pakotteet heikentävät myös Yhdysvaltoja.

Intialaisekonomistin mukaan elämme jo ”sekasorron aikaa, joka epäilemättä avaa vallankumoukselliselle käytännölle mahdollisuuksia, jotka uusliberalistisen järjestyksen ote on tähän asti sulkenut pois”.

Nykyisten kriisien seurauksena voi olla ”ajanjakso, jonka aikana mikään yksittäinen maa ei ole ylivalta-asemassa”, Patnaik esittää optimistisesti (hän ei tosin huomioi talouseliitin puheita yhteiskuntajärjestelmän ”suuresta uudelleenkäynnistyksestä”, jota nykyiset epävakauttavat toimet tuntuvat vain edistävän).

Olen itsekin esittänyt, että pandemiapelin, talouskriisin ja meneillään olevan uuden kylmän sodan myötä siirrymme uudenlaiseen maailmanjärjestykseen. Onko Putin yksi tämän järjestyksen arkkitehdeistä Ukrainassa?

Avoimia kysymyksiä riittää. Kuinka kauan idän ja lännen konflikti jatkuu? Mitä tekee Kiina, jota syytetään Venäjän tukemisesta? Miten taantuvan maailmantalouden käy? Tuleeko siirtymävaihe uuteen systeemiin olemaan samantapainen kuin 1930-luvulla, jolloin kommunismin, fasismin, sodankäynnin ja pääomapiirien juonittelujen jäljiltä syntyi nykyinen järjestys?