Pohjois-Atlantin liitto eli Nato piti torstaina hätäkokouksen Brysselissä keskustellakseen Ukrainan tilanteesta ja muista kysymyksistä. Paikalla olivat kaikkien Nato-maiden johtajat, sekä Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden. Puheiden tasolla kollektiivinen länsi esittäytyi yhtenäisenä.

Venäjän uhkaa korostava sotilasliitto otti kantaa myös Kiinaan. Pääsihteeri Jens Stoltenberg toisti lännen infosotanarratiivia, jonka mukaan Kiina antaa Venäjälle poliittista tukea ”levittämällä räikeitä valheita ja disinformaatiota”. Hän ilmaisi myös huolensa siitä, että ”Kiina voi antaa materiaalista tukea Venäjän hyökkäykselle”.

Kiinassa puolestaan kysytään, onko Nato, joka on ”Venäjän ja Ukrainan konfliktin suurin edistäjä”, millään tavalla pätevä osoittamaan sormellaan Kiinaa, joka on alusta alkaen korostanut osapuolten vuoropuhelun tärkeyttä rauhan aikaansaamiseksi?

Stoltenberg sanoi toivovansa, että ”löydettäisiin rauhanomainen tapa lopettaa tämä sota mahdollisimman pian”. Samassa lehdistötilaisuudessa hän kuitenkin paljasti, että ”Naton joukkoja lisätään merkittävästi liittokunnan itäosissa”.

Huippukokouksen jälkeen Nato ilmoitti, että se antaa lisää sotilaallista tukea Ukrainalle ja että jäsenmaat investoivat enemmän puolustukseen. Onko tämä lännen käsitys ”rauhanomaisesta tavasta” saada konflikti päätökseen? Ettei vain olisi niin, että Yhdysvaltojen johtama järjestö tarvitsee sotaa enemmän kuin kukaan muu?

Kylmän sodan jälkeinen ”rauhan hetki” Euroopassa vei Naton eksistentiaaliseen kriisiin. Pohjois-Atlantin liitto (joka olisi pitänyt lakkauttaa heti Varsovan liiton jälkeen) luottaakin Euroopan mantereella vallitsevaan pelkoon ja luo tietoisesti kriisejä pidentääkseen jo laskusuunnassa olevaa elinkaartaan.

Suuret maat, kuten Intia ja Brasilia, sekä useimmat Afrikan, Kaakkois-Aasian ja muiden alueiden maat, ovat ottaneet Ukrainan kriisiin objektiivisemman kannan. Näissä maissa asuu lähes kaksi kolmasosaa maailman väestöstä. Ne edustavat aidon ”kansainvälisen yhteisön” valtavirran asennetta, sanottiin ”läntisessä arvoyhteisössä” sitten mitä tahansa.

Mutta miksi Stoltenberg mainitsi Kiinan Ukrainan yhteydessä? Naton, jota on jo pitkään pidetty ”aivokuolleena”, on löydettävä uusi elävöittävä henki, sillä pelkän ”russofobian” varaan sotilasliitto ei uskalla jättäytyä. Aasian alueella menestyäkseen länsiliittouma tarvitsee myös ”sinofobiaa”.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Nato käyttää Kiinaa hyväkseen. Stoltenberg julisti jo viime vuonna, että Nato laajentaa painopistettä indopasifiselle alueelle, ”vastustaakseen nousevaa Kiinaa”. Miksi länsiliittouman pitää edes suuntautua Aasiaan, jos kyseessä on vain ”puolustusliitto”?

Kiinalaiset eivät ole myöskään unohtaneet toukokuun yhdeksättä päivää vuonna 1999, jolloin Nato iski röyhkeästi ohjuksillaan Kiinan suurlähetystöön Belgradissa, minkä seurauksena kolme kiinalaistoimittajaa kuoli ja monet loukkaantuivat.

Naton kääntyminen tänä päivänä kohti Kiinaa osoittaa, että se on pelkkä työkalu Yhdysvaltojen ulkopoliittisten ja taloudellisten päämäärien saavuttamiseksi. Vaikka ”transatlanttinen kumppanuus” mainitaan aina vierailujen yhteydessä, oikeasti Yhdysvallat väheksyy Euroopan maita ja vastustaa itsenäisyyspyrkimyksiä ja turvallisuusratkaisuja, jotka eivät edistä Washingtonin intressejä.

Niin kauan kuin Nato on olemassa, Euroopassa ja maailmassa ei tulla näkemään rauhan aikaa. Entinen CIA:n johtaja David Petraeus totesikin jo ylpeänä, että Venäjän ja Ukrainan konflikti ”tekee Natosta jälleen suuren”.

Ukrainan tapahtumat ovat antaneet ”aivokuolleelle” Natolle elvyttävän sähköiskun, kuin Frankensteinin hirviölle ikään. Kiinassa kuitenkin arvioidaan, että ”hätäapu voi lisätä sydämen sykettä hetkeksi, mutta se ei paranna sotilasliiton vakavaa sairautta”. Samoin on ”pelkkää haaveilua etsiä elämän eliksiiriä manipuloimalla Kiinaan liittyviä kysymyksiä”.